Gene Wolfe: Autarkin linnoitus

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarja ei päästänyt minua helpolla. Pidin edellisestä osasta paljon, se oli paras siihen mennessä ilmestyneistä ja paljon kysymyksiä jäi auki viimeiseen kirjaan. Autarkin linnoitus (The Citadel of the Autarch, 1983) julkaistiin suomeksi 2016.

Viimeisessä osassa Severian ajautuu mukaan ascialaisten sotilaiden ja kansainyhteisön armeijojen väliseen sotaan ja haavoittumisten ja matkanteon keskellä Severian kohtaa vanhoja tuttuja ja tapahtumat menneestä palaa kietomaan nykyisyyyden ja tulevaisuuden yhdeksi vyyhdeksi. Autarkin linnoitus sisältää symboliikkaa, filosofiaa ja juonikuvioita, joista laajin on aikatasossakin mittava. Eri aikakaudet sekoittuvat keskenään ja Severianin kohtalo on kauan sitten lukkoonlyöty.

En tiedä. Tämän kirjan tai koko sarjan kohdalla minun on sanottava, etten tiedä mitä ajatella. Koko sarjan matkan ajan olen ihastellut joitain kohtia ja edellinen kirja, Liktorin miekka, oli kerrassaan hieno teos. Autarkin linnoitus oli mielenkiintoinen päätös tarinalle ja uppouduin mukaan pääsääntöisesti, mutta sitten kirjassa kuvattu käänne Severianin muuttumisessa pudotti minut kyydistä. Ymmärsin teknisesti, mutta en merkityksellisesti. Epäilin aiempien osien kohdalla, että kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista en osannut sanoa olivatko ne tärkeitä vai ei. Ne olivat, mutta en silti oikein saanut kiinni siitä valtavasta hienoudesta, jolla tätä sarjaa on kuvattu.

Gene Wolfen kirjoitustyyli, niin tyylikästä ja älykästä kuin se onkin, ei lopulta lämmitä. Severian ei päässyt sittenkään ihon alle, enkä juurikaan ollut kiinnostunut hänen tai maailman kohtalosta. Haluaisin sanoa, että koin huikean lukuelämyksen kirjasarjan parissa, mutta en yksinkertaisesti kokenut. Tämä ei ollut se sarja, joka olisi iskenyt minuun, vaikka ajoittain lukeminen oli hyvinkin tyydyttävää.

Minulla on Wolfen kirjoittama esseekokoelma sarjan synnystä, nimeltä The Castle of the Otter, jonka aloittelin saatuani Autarkin linnoituksen loppuun. Ehkä se tuo lisänäkemystä sarjan erinomaisuuteen ja kaikkeen mitä en itsestään oivaltanut lukiessa.

Gene Wolfe: Liktorin miekka

Voi huokaus minun blogipäivitysten kanssa. Olen auttamattomasti jäljessä. Luin Liktorin miekan jo helmikuussa, mutta blogiarviota pukkaa kevennettyyn malliin vasta nyt. Eli Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan kolmas osa (The Sword of the Lictor, 1982), joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa (jopa ekirjana). Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon, arvio löytyy täältä ja kakkosen eli Sovinnontekijän kynnen arvio täältä. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea kohtaan 8. Weapon (miekka).

Severian saapuu Traakiaan, vuorensolassa sijaitsevaan laaksokaupunkiin, jossa hän ottaa liktorin hommat haltuunsa. Menneisyys painaa Dorcasin mieltä ja hän haluaa selvittää sen itselleen. Hänen ja Severianin polut erkanevat ja Severian toistaa vanhoja kaavojaan ja joutuu pakenemaan suunnaten pohjoisen vuorille peleriinien perään palauttaakseen Sovinnontekijän Kynnen niille, joille se hänen mielestä kuuluukin. Hän kohtaa mm. vanhan vihollisen ja uhriensa mieliä ahmivan alzabo-pedon ja joutuu huolehtimaan nuoresta pojasta, jolla on sama nimi kuin hänellä. Rankat koettelemukset eivät jätä häntä matkan jatkuessa, eikä menetyksiltä voi säästyä.

Liktorin miekan kanssa minulle kävi hieman samalla lailla kuin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan kanssa (A Shadow in Summer & A Betrayal in Winter ja An Autumn War & The Price of Spring). Ykkös ja kakkos osat olivat hienoja kokemuksia, kolmas osa veti jalat alta. Luin osia Liktorin miekasta uudelleen tätä arvion kirjoittamista varten, jotta yksityiskohtia palautuisi mieleen, ja jouduin toteamaan, että vahva positiivinen ensivaikutelma vain kasvoi. Wolfe on edelleen kirjailija, jonka tarinallisia ratkaisuja en osaa ajoittain vaalia, mutta onhan tämä pirun hienoa tieteisfantasiaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Severian muuttuu siedettävämmäksi kaikessa ristiriitaisuudessaan ja alkaa jopa tuntua "Sormuksen ritarilta" Kynnen vaikutuksen alta. Tolkienko lie vaikuttanut kirjailijaan, kun muistakin yhtymäkohtia saattoi huomata. Joka tapauksessa, pikku-Severian tuo tarinaan lisätunnetta aidolla tavalla ja kerronta oli vähemmän suoraviivaisen arvoituksellista. Tekstin kauneus on kuitenkin säilynyt. Kirja on ehdottomasti paras tähän mennessä ilmestyneistä ja joitain palkintoehdokkuuksiakin se saavutti. Taisi jotain voittaakin silloin 80-luvun alussa.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä sarja pitäisi lukea yhtenäisenä tarinana ja useamman kerran sen sisältämän monikerroksellisuuden ja symbolisuutensa vuoksi, jotta se avautuisi kunnolla. Taustalla jokin kaivertaa ja kaihertaa mieltäni:

"Kun tajusin poikasena ensimmäisen kerran, että kuun vihreä kehä oli itse asiassa eräänlainen saari taivaalla ja sen värit olivat peräisin nykyään jo ikivanhoista metsistä, jotka oli istutettu ihmiskunnan varhaisimpina aikoina, minussa syntyi pyrkimys päästä sinne, ja olin alkanut kaivata myös maailmankaikkeuden muille maailmoille saatuani tietää niiden olemassaolosta. Luovuin toiveestani osana (niin kuvittelin) aikuistumistani, kun sain tietooni, että vain mittaamattoman paljon minua ylempiarvoiset onnistuivat koskaan poistumaan Urdilta."

Saanko vastauksen viimeisessä osassa (The Citadel of the Autarch), joka toivottavasti ilmestyy ensi vuoden alussa suomeksi? Abrahamsin The Long Price Quartet -sarja sai mielestäni tyydyttävän loppuratkaisun viimeisessä kirjassa – ja odotin siltä Todella paljon (kumpa joku tajuaisi suomentaa sarjan!). Tämän sarjan neloseen on myös ladattuna odotuksia. Kirjahyllystä odottaa jostain maailman kolkasta käsiin saatu kirjanen The Castle of the Otterkin, jossa Wolfe ilmeisesti selittää maailmaansa ja vastaa sarjasta esitettyihin kysymyksiin. Varmasti teos ihan paikallaan, mutta en uskalla lukea sitä ennen viimeisen kirjan ilmestymistä.

Kovin harva tuntuu lukeneen tämän teoksen, mutta ainakin Booksyn Booking it some more -blogista löytyy arvio sekä Sovinnontekijän kynnestä että Liktorin miekasta. Allekirjoitan.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi

Sovinnontekijän kynsi (The Claw of the Conciliator, 1981) on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan toinen osa, joka ilmestyi hieman ennen joulua. Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon arvio löytyy täältä.

Severianin, kiduttajien killan kisällin tarina jatkuu tapahtumilla pohjoiseen Traakiaan suuntautuvan matkan aikana. Teatteriseurueesta erkaantunut Severian harjoittaa Terminus Est -miekkansa kera pyövelin ja kiduttajan ammattiaan aina tarpeen tullen Jonas matkaseuralaisenaan. Sydämen ääniään seuratessa hän kohtaa mm. tulevaisuudesta tulleen vihreän miehen ja uhkaavia ihmisapinoita, sekä joutuu kidnapatuksi ja vangituksi, kunnes kohtaa jälleen teatterilaiset paljastavin seuraamuksin.

Luin ennen tämän arvion tekemistä millaisia mielikuvia Kiduttajan varjo minussa herätti ja entistä enemmän vahvistui tunne, että en tiedä mitkä seikat ovat erityisen merkittäviä tarinan kokonaisuuden kannalta. Olen hieman hukassa sarjan kanssa kahden luetun kirjan jälkeen ja niinpä minusta tuntuu että kiinnitän huomiota asioihin, jotka eivät ehkä ole niin olennaisia. En tiedä, kun en ole lukenut loppuja osia voidakseni arvioida kuuluuko minun ollakin hukassa tässä vaiheessa. Haluaisin siirtyä seuraavaan teokseen mahdollisimman pian, mutta toisaalta haluaisin odottaa loput osat suomennoksina, enkä lukea niitä englanninkielisinä, jotta saisin tietää mitä tarina lopulta pitää sisällään.

Severian ei edelleenkään kiinnosta minua hahmona, vaikka arvostan hänessä hienoista ristiriitaisuutta. Hän on toisaalta romanttinen, toisaalta ammattissaan tehokkaan tunteeton. Kumpikin puoli jättää lopulta kylmäksi. Severianin ajatukset ja suhtautumiset asioihin tuntuvat vierailta, selittämättömiltä varsinkin kapinallisiin liittyen, enkä saa niihin otetta. Osittain tämä liittyy selkeästi tapahtumiin Vodaluksen seurassa, mutta tarinassa kuvattu illallinen hakee motiiviaan päässäni löytämättä sitä. Kielen vanhahtavuus vaikutti myös jälleen. Ensimmäisen kirjan yhteydessä se tuntui jopa viehättävältä, nyt paikoin ylitse tulvivalta. Lukufiilis varmaankin vaikuttaa asiaan, mutta en voi olla ajattelematta miten mahdollisesti kääntäjän vaihtuminen on vaikuttanut (arvostan molempien osien kääntäjiä suuresti ammattitaidostaan). Vai vaihtoiko kirjailija astetta koukeroisemmalle asteelle? Kirjassa on myös näytelmäosuus, joka tyylillisesti on haastavampaa luettavaa kuin suora proosa, enkä voi sanoa pitäväni tyylistä liikaa.

Nyt kun olen purnannut tarpeeksi häiriötekijöistä, voin sanoa, että melkoisesti tarinaan tuli mielenkiintoisia, osittain symbolisia yksityiskohtia lisää ja niiden johdattamana kirja piti otteessaan. Osa niistä sai hieman ymmälleen ja odottamaan jatkoselityksiä, osa vain muuten viehätti. Etenkin ihmishahmoihin tuli uusia piirteitä, mitkä siirsivät tarinan uudelle vaihteelle. Talos rupesi kiinnostamaan entistä enemmän, samoin Jonas ja vihreä ihminen, ja luonnollisesti usein esille tuleva Uuden auringon aika, joiden osalle tuntuikin suurimmaksi osaksi jäävän aukkoja.

Sovinnontekijän kynsi on hienoa tieteisfantasiaa. Se on osittain yhtä hieno lukukokemus kuin Kiduttajan varjokin, toisaalta siinä on enemmän myös epätyydyttäviä kohtia. Ehkä luen molemmat kirjat uusiksi ennen kolmatta osaa.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan ensimmäinen osa, Kiduttajan varjo (The Shadow of the Torturer, 1980) ilmestyi noin viikko sitten suomeksi. Sarjalla on pituutta neljän kirjan verran ja toinenkin osa on saanut jo suomenkielisen nimen, Sovinnontekijän kynsi, tosin ei vielä tietoa milloin se mahtaa ilmestyä (Lisäys: Gummeruksen mukaan lähempänä ensi kesää). Luin viime vuonna joulukirjaksi kokeeksi Gene Wolfelta lyhyehkön Christmas Inn -tarinan (arvostelu), mutta se ei oikein puraissut. Siksi en uskaltautunut odottamaan liikoja Kiduttajan varjoltakaan sen saamista runsaista kehuista huolimatta. Kiduttajan varjo osoittautui kuitenkin tyyliltään hyvin erilaiseksi kuin Christmas Inn.

Severian, kiduttajan killan oppipoika ja myöhemmin kisälli kohtaa öisessä välikohtauksessa nekropolissa legendaarisen kapinallisen Vodaluksen, mistä jää hänelle paitsi mieleenpainuva muisto, myös kultakolikko. Kun ylhäinen chatelaine Thecla tuodaan kiduttajien vangiksi, huomaa Severian tämänkin liittyvän jollain lailla kapinaliikkeeseen. Severian rakastuu Theclaan ja auttaa tätä pääsemään ennen aikaisesti kiduttajien käsistä pettäen näin kiltansa. Rangaistukseksi Severian lähetetään pohjoiseen Traakiaan pyöveliksi ja hän aloittaa pitkän matkansa, jolla heti alkuunsa jo ennen Nessuksen kaupungista poistumista hän joutuu koettelemuksiin.

Kiduttajan varjo on älykäs kirja, mutta ei lukijaa aliarvioivalla tavalla vaan haastavalla. Kieli tuntuu alussa hieman vanhahtavalta termeineen ja jouduin muutaman sanan kohdalla tekemään haun, jotta pääsin kartalle missä kielen kanssa mennään. Näiden hakujen kautta avautui mukavasti uudenlaista ulottuvuutta kirjalle, jossa maailma on tulevaisuutta, mutta ihmiset elävät ja puhuvat menneisyyden kaltaisesti. Kuin aika olisi kiepsahtanut toisinpäin ja science fictionmainen tulevaisuus olisikin nyt menneisyyttä. Wolfe sekoittaa erinomaisesti scifiä fantasiaan tai päinvastoin, ihan miten lukija haluaa tulkita. Tapahtumamaailman avartuessa punertavine aurinkoineen, mieleen tuli Jack Vancen Dying Earth -tarinat ja vaikka en ole varma, niin epäilisin Wolfen saaneen Vancelta inspiraatiota ja vaikutteita, siinä missä esimerkiksi George R.R. Martininkin Dying of the Lightissa (arvostelu). Kuvatut nekropoli ja kasvitieteellinen puutarha ovat pelottavan kiehtovia ja salaperäisiä paikkoja hämärine tunnelmineen ja outoine esineineen, jotka rikkovat universumin lakeja, ja kun tajusin lukiessa mitä Matakiinitorni ja muut tornit oikeasti olivat, kunnioitus kirjailijan mielikuvitusta kohtaan nousi.

Kirjaa kerrotaan minä-muodossa vanhan (vanhemman) miehen näkökulmasta, mikä ei sellaisenaan ole uusi lähestymistapa. Uutta ei ole nuorukaisen matkakertomus ja hänen omistamansa nimetty miekka. Uutta ei myöskään ole hieman yksioikoisessa roolissa olevat neitokaiset ja viisaat vanhat miehet, mutta toisaalta maailman rohkeus ja kieli pelastavat tarinan tavanomaisuudelta. Viittaukset ja kieli- ja mielikuvat ovat laajuudessaan innostavaa luettavaa. Kirjassa on selitystä ilman jääviä mysteerisiä unenomaisia jaksoja, mutta oletan (ja toivon) niihin tulevan jonkinlaista selvennystä myöhemmin. Juoni jää hieman maailmanluonnin alle, mikä on miinusta, vaikkakaan ei ihan harvinaista kun kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Tosin Kiduttajan varjo ei tunnu sarjan osalta vaan yhden kokonaisen kirjan neljännekseltä, sen verran töksähtäen kirja päättyy. Ensimmäisessä kirjassa tulee vastaan useita lyhyesti mainittuja henkilöitä, jotka tuntuvat merkittäviltä jatkoa ajatellen. Severian itse on valjuhko, mutta muutamat sivuhahmot, kuten Dorcas ja Talos sekä isä Inire ja tietysti Vodalus itse sitäkin kiinnostavampia. 

Kiduttajan varjo vaatii lukijalta kohtalaisen paljon, ja nokkelia yksityiskohtia sisältävässä kirjassa riittää lukemista ja huomioimista varmasti vielä toiseksikin kerraksi. Kääntäjä on tehnyt hienoa työtä kielen ja sanojen kanssa, vaikka jälleen kerran mietin uskaltautuako lukemaan kirjaa uudelleen englanniksi ja siirtymään kakkososaankin jo alkuperäiskielisenä. Kiduttajan varjo on ehdottomasti kotimaisten genrepalkintojen ehdokassuosikki (niin Tähtivaeltajan kuin Tähtifantasiakin), vaikka se ei aivan toimikaan itsenäisenä kirjana. Hieno lukukokemus, suosittelen.

Gene Wolfe: Christmas Inn

Genrejoulukirjojen valitseminen on vaikeaa. Joidenkin kirjojen esittelyteksti ilmineeraa jo heti kättelyssä sellaista imelyyttä, että sitä ei perunalaatikoiden suuret ystävätkään kestä. Olen tämän joulun kirjaksi valinnut ja jo viime keväänä hankkinut Gene Wolfen Christmas Inn -chapbookin. Teos on lyhyt, novellin mittainen, mutta painettu omaksi kirjasekseen vuonna 2006. Taustalla oli ajatus, että tutustun kirjailijaan hieman etukäteen, ennen Kiduttajan varjon ilmestymistä suomeksi (3/2012).

Tarina sijoittuu lumen vuoksi saarroksiin jäävään, muutenkin valtateiden varsilta syrjässä sijaitsevaan majataloon, jonka omistaa Christmasin perhe. Siitäpä paikka on nimensäkin saanut. Joulun aika on taloudellisesti tärkeää aikaa pienelle majatalolle, jonka lainojen eräpäivät lähestyy. Tuleva joulu näyttää synkältä, kun matkustajat ovat peruuttaneet tulonsa hankalan kelin vuoksi. Yhtä-äkkiä ovelle ilmestyy kuitenkin joukko hieman outoja matkaajia, joista yhtä lasta majatalon isäntä ja poika eivät tiedosta edes nähneensä, vaikka äiti on tämän kanssa jutellutkin. Oudon joukkion tuomat tulot ovat pelastava tekijä perheen joulussa, mutta se ei ole ainoa mitä he tarjoavat läsnäoleville.

Kirja alkaa jännittävissä asetelmissa kun oudot vieraat saapuvat mystisellä tavalla. Koko lyhyen tarinan ajan tihennetään tunnelmaa, että niskakarvatkin jo alkavat pikkuhiljaa reagoimaan. Sitten kirjailija kuvainnollisesti sanoen rätkäisee vetelästi haalean märällä rätillä lukijaa ja lopettaa tarinan siten, että jäljelle jää wtf-olo. Kaipa tässä nyt sitä joulun todellista sanomaa jaettiin, mutta kyllä vähän jäi sellainen moitituksi tulleen tunne. Tokihan jokainen lukija saa itse päättää miten lopun tulkitsee, mutta sanonpahan vaan, että metsään mentiin ja muutenkin kuin joulukuusta hakemaan. Viime jouluna luin Adam Robertsin I am Scrooge: A Zombie Story for Christmas (arvostelu), joka sekään ei kauhean joulutunnelmaa kohottava ollut, mutta toissajouluksi lukemani Connie Willisin Miracle and Other Christmas Storiesissa (arvostelu) oli sesongin meininkiä enemmänkin. Koskapa en voi suositella Wolfen pikkutarinaa joululukemiseksi hyvällä omallatunnolla, kun siinä ei ole Robertsin tarinan sisältämää huumoriakaan ilahduttamaan, niin palaan huomenna blogiini toistamiseen viime hetken suositusten kanssa.