Dan Simmons: Hyperionin tuho

Dan Simmonsin Hyperionin (arvostelu) jatko-osa Hyperionin tuho ilmestyi suomeksi vuonna 1998, kahdeksan vuotta englanninkielisen alkuperäisversion jälkeen. Hyperion teki vaikutuksen, joten hieman jännityksellä odotin pystyisikö jatko-osa samanlaiseen saavutukseen.

Ihmisten Hegemonia ja Hyljityt ovat sodan kynnyksellä ja pyhiinvaeltajat ovat saapuneet avautuville Aikahaudoille kohdatakseen Lepinkäisen. Tapahtumien kehitystä käydään läpi nyt myös Hegemonia-hallituksen ja sen johtajan Meina Gladstonen näkökulmasta, jonka näin päästään seuraamaan ihmiskunnan strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista asioista. Poliittiset päätökset ja niitä johdatteleva TekoÄlyn hallitsija TeknoCore eivät kuitenkaan ole erillään pyhiinvaeltajien kohtalon hetkistä. John Keatsin uudelleen synnytetyn kybridihahmon kautta jokaisen pyhiinvaeltajan lopullinen rooli galaksin ratkaisevassa sodassa paljastuu, kuin myös kuka on kenenkin vihollinen ja miten ihmiskunnan lopulta käy.

Hyperionin tuho on rakenteeltaan erilainen kuin edeltävä Hyperion. Vaikka edelleen seurataan tapahtumia vaihtelevien näkökulmien mukaan, varsinaisia selkeitä tarinankertojien osuuksia ei ole, mikä on pettymys, sillä tyyli toimii erinomaisesti Hyperionissa. Kakkoskirja tuntuu enemmän ”tavalliselta” proosalta. Kuten ensimmäisessä kirjassakin, myös tässä minulle syntyi ahaa-elämys, mikä on aina positiivinen merkki siitä, että tekstiä on onnistuttu johdattamaan eteenpäin paljastamatta asioita liian varhaisessa tai väärässä vaiheessa. Koska intiimi lähestyminen kertojahahmoihin puuttui, Hyperionin tuho tuntui astetta etäisemmältä kuin Hyperion ja myös tapahtumien osalta toiminnallisemmalta. Kakkoskirjan tarinankulku on hieman epätasainen. Välillä viivyttiin pitkäänkin tunnelman ja maailmankuvauksessa, kun taas esimerkiksi ainakin yhden pyhiinvaeltajahahmon lopullinen kohtalo tuntuu seinään pikaisesti kohdistamatta rätkäistyltä tapetilta ja pitkään tehty pohjustustyö valui hukkaan. Hahmon rakentelussa kyber-Severn/Keats floppasi makuuni nähden hieman lopun yliromanttisuudellaan, mutta Gladstone sen sijaan syventyi ja parani osuudessaan. Runouden ja klassikoiden vaikutus tarinaan on yhä havaittavissa, tällä kertaa etenkin Danten, mutta harmittelin lopun runolainauksien päälleliimausta. Samaa lainauksien itsetarkoituksenmukaisuutta harmittelin myös Hyperionissa.

Simmons käsittelee Hyperionin tuhossa runsaslukuisia teemojaan (ihminen-tekoäly, teknologian hyväksikäyttö–maapallon luonnon säilyttäminen, kovat ja pehmeät arvot, uskonto, kulttuuri) riittävässä määrin onnistuneesti ja myös tarina saa mielestäni varsin tyydyttävän päätöksen. Tai ainakin melkein. Mikä ihme se Lepinkäinen oikein on ja kenen joukoissa se nyt sitten oikeastaan toimikaan? Hieman jäi motiivi epäselväksi, kuin myös olion kohtalo, mutta ehkä se on tarkoituskin ja tarina jatkuu Endymioneissa.
Hyperionin tuhon teksti pitää edelleen otteessaan, vaikka se ei ylläkään ensimmäisen kirjan tasolle. Kahden kirjan lukeminen viikon sisällä sai aikaan hienoisen yliannostustuntemuksen, joten nyt on aika siirtyä toisten kirjailijoiden pariin, ennen kuin kyllästymispiste saavutetaan.

Dan Simmon: Hyperion

Dan Simmonsin Hyperion Cantosin neljä osaa ovat vartoneet kirjahyllyssäni lähes kolme vuotta ennen kuin päätin, että nyt on otollinen aika lukea kirjat. Ensimmäinen kirja Hyperion julkaistiin vuonna 1989 ja käännös ilmestyi 1997.

Deep in the shady sadness of a vale,
Far sunken from the healthy breath of morn,
Far from the fiery noon, and eve's one star,
Sat gray-hair'd Saturn, quiet as a stone,
Still as the silence round about his lair.
- John Keats: Hyperion

Ihmiskunta on levittäytynyt ympäri galaksia ja vanha maa on kuollut. Ihmisten Hegemonia on ajautumassa sotaan ulkopuolisten hyljittyjen kanssa ja ihmiskunnan korkeasta teknologiasta vastaava TekoÄlyjen TeknoCorella on sormensa pelissä. Kaikki liittyy Hyperion-planeettaan ja sen mysteerisiin Aikahautoihin sekä niitä vartioivaan Lepinkäiseen, joka uhmaa fysiikan lakeja ja kommunikoi kuoleman kautta. Lepinkäisen kirkko lähettää seitsemän pyhiinvaeltajaa Aikahaudoille. Legendan mukaan seitsemästä pyhiinvaeltajasta kuusi tulee surmatuksi ja seitsemäs jää eloon esittämään toiveensa Lepinkäiselle. Pyhiinvaeltajat päättävät kertoa matkan aikana kukin oman historiansa ja miten se linkittyy Lepinkäiseen. Matkustajat tutustuvat näin toisiinsa ja pystyvät ehkä selvittämään miksi juuri heidät on valittu tehtävään.. Matkantekoa kuitenkin varjostaa tieto siitä, että yksi heistä on hyljittyjen vakooja.

Kirja on jaksotettu kuuteen selkeään osioon:

Lenar Hoyt – Papin tarina: Mies joka huusi Jumalaa
Fedmahn Kassad – Sotilaan tarina: Sotarakastavaiset
Martin Silenus – Runoilijan tarina: Hyperion-laulut
Sol Weintraub – Oppineen tarina: Unohduksen virta maistuu katkeralta
Brawne Lemia – Etsivän tarina: Pitkät jäähyväiset
Konsulin tarina: Sirin muisto

Tarinoita yhdistää lähinnä Konsulin kautta kerrottava kehystarina. Kukin kertomus avaa lukijalle galaksin historian käännekohtia ja tapahtumia siten, että pikkuhiljaa muodostuu käsitys miten kokonaistilanteeseen on ajauduttu.

Hyperion ahmaisi minut. Tarina vangitsee monisäikeisyydellään, herkkyydellään, raakuudellaan ja lukuisilla pienillä viittauksilla, jotka leikittelevät lukijan huomiolla ja tietämyksellä. Simmons vaihtelee kirjoitustyyliä kertojahahmojen mukaan ja näin jokainen saa omanlaisensa persoonallisen äänen ja viitetyylinsä, joka säilyy myös kehystarinassa. Simmons herättää loistavasti erilaisia tuntemuksia hahmojansa kohtaan. Erityisesti runoilija Martin Silenus sai minut sekä ärsyyntymään että nauramaan ärsyttävyydelleen. Onneksi kirjailija on onnistunut lisäämään hänen hahmoonsa myös komiikkaa tasapainoksi. Useimmiten Simmons käyttää hahmojensa kohdalla tunne-korttia. Hän saa kohdistettua heihin myötätuntoa, vaikka heihin ei muuten pystyisikään samaistumaan. Jokaisen tarina kolahtaa omalla tavallaan ja mikä erinomaisinta, ne kaikki avaavat kokonaisuutta, vaikka muutama tarina vaatiikin hieman selittämistä jälkikäteen.

Minua sykähdytti kirjassa erityisesti Simmonsin luoma maailma, joka on kuvattu niin taitavasti, että melkein pystyin näkemään kaiken silmieni edessä. Kirjailija saa Verkon ja matkustamisen teknisine termistöineen sekä aikasiirtymisineen tuntumaan uskottavalta ja talot, joissa voi kaukosiirtyä kymmeniin eri Verkon maailmoihin enemmän kuin kiehtovilta. Tahtoisin ehdottomasti sellaisen. Maailmaan liittyy myös mielleyhtymiä tarinan ulkopuolelta, sillä kirjailija käyttää runsaasti viitteitä muihin kirjallisiin teoksiin; runoihin, proosaan, uskontoihin ja filosofiaan. Näiden viitteiden huomaaminen ja merkityksen pohtiminen on yksi lukuelämyksen huveista. Hyperion-planeetta on saanut nimensä John Keatsin samannimisestä keskeneräisestä runosta ja yleensäkin Keatsin runon vaikutus näkyy tarinan kaaressa voimakkaasti, kuten Geoffrey Chaucer kerrontatyylissä. Tekstissä tulee esille usein runoilija Ezra Pound ja Beowulf sekä Jack Vancen Dying Earthkin saavat oman nostonsa. Selvemmin viitteet tulevat esille alkuperäiskielisessä tekstissä. Alun jälkeen tarkistelin välillä englanniksi jäikö minulta jotain oivaltamatta käännöksen vuoksi. Negatiivisena puolena pitänee mainita, että jossain kohdin Simmons intoutuu viitteidensä kanssa sen verran paljon, että ne alkavat tuntua itsetarkoitukselta. Onneksi se jää lyhyeksi välivaiheeksi. Hyperionin tarina jää selkeästi kesken ja niin kiinnostava se on, ettei kakkososa pölyty enää pitemmän aikaa kirjahyllyssä ennen lukemistaan.