Connie Willis: All About Emily

Connie Willisin tuorein tuotos on All About Emily, sanamäärältään pitkä novelli, joka julkaistiin kuvituksen kera tässä kuussa. Kirjan nimi viittaa Bette Davisin ja Anne Baxterin tähdittämään All About Eve -elokuvaan, joka onkin tarinan teeman johtolanka.

"Fasten your seatbelts, it's going to be a bumpy night."

Claire Havilland on teatterimaailman suuri tähti, tosin jo ikääntymässä päin. Hänet järjestetään tapaamaan innokkaan faninsa, nuoren Emilyn, joka on tekoälyllinen robotti. Vaikka hurmaavan viaton Emily vannookin, ettei hän hamua Clairen tähteyttä, Claire ei voi olla epäilemättä, että hän on kohdannut oman Eve Harringtoninsa. Mutta elämä on showta ihmeellisempää, Claire joutuu toteamaan. Joskus unelmien toteutumisen puolesta joutuu taistelemaan, jopa silloinkin kun ne vain muistuttavat omista unelmista.

All About Emilyn alku sai minut penkomaan elokuvakokoelmaani ja katsomaan All About Even uudelleen. Kun elokuvan tapahtumat oli palautettu paremmin mieleen, kirjan loppu avautuikin helpommin. Kirja ja elokuva sitoutuvat voimakkaasti yhteen, mutta myös tanssiryhmä The Rockettes (Radio City Music Hallissa jalkojaan silmän korkeudelle nakkovat tytöt) saa oman osansa tarinassa.

All About Emily on hauska pikku tarina, joka toimii ja viihdyttää. En tiedä kuinka paljon siitä saa irti, jos ei ole elokuvaa nähnyt, mutta ehkä show-maailman ja esiintymisen palo välittyy siitä huolimatta. All About Emily on hyvin paljolti samantyyppinen kuin puolisentoista vuotta sitten lukemani Willisin Remake (arvostelu). Se sijoittuu lähitulevaisuuteen, missä tekoälylliset robotit alkavat saada jalansijaa ja joudutaan kohtaamaan kysymyksiä siitä mikä heidän asemansa on. Willis ei mene teemassa kuitenkaan kovinkaan syvälliselle puolelle, vaan pitää sen showbusiness-tasolla. Remakessa ei ole robotteja, mutta siinä luodaan digitaalisesti uusia muunnelmia elokuvista, ja jo edesmenneet näyttelijät herätetään valkokankaalla henkiin yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka uusillakin tähtösillä olisi palo päästä esiintymään. All About Emilyn tarina sijoittuu joulun edusaikaan ja olisi ollut kiva lukea kirja tunnelmansa vuoksi jo ennen joulua. Kustantajan tarkoitus olikin julkaista kirja jo silloin, mutta jostain syystä julkaisu venyi parilla kuukaudella.

All About Emily on ihan mukiin menevä tarina, mutta se ei ole Willisiä parhaimmillaan. Willisin Hollywood ja show-maailma -jutut ei niinkään pure meikään, mutta kaikesta näkee, että kirjailija on aiheeseen perehtynyt ja innoissaan. Minulla on useita Willisin vanhempia kirjoja vielä lukematta, joten niihin palaan varmastikin vielä tämän vuoden aikana.

Connie Willisin joulunovellit

Kuva: Paul Youll

Connie Willis rakastaa joulua ja on kirjoittanut joulusta useita novelleja. Luin kaksi vuotta sitten hänen kokoelmansa Miracle and Other Christmas Stories (arvostelu), jonka nimikkonovelli Miracle on tarina Ihmeellinen on elämä -elokuvan hengessä todellisen merkityksen löytämisestä. Novelli on luettavissa ilmaiseksi Random Housen sivulla. Suosittelen koko kokoelmaa, jos tästä pitää.

All Seated on the Ground (arvostelu) on hupaisa jouluhenkinen tarina, jossa pääsee joululaulujen sanoitusten mukana selvittelemään miten kommunikoida avaruuden vierailijoiden kanssa. Ja mikä parasta sen voi lukea ilmaiseksi Asimov's -lehden sivulta.

Löysin myös joululauluun liittyvän tarinan, jota en ollut aiemmin Connie Willisilta lukenut, vaikka se on julkaistu jo vuonna 2003. Just Like the Ones We Used to Know toteuttaa sen mitä useat toivovat, siinä asukkaat saavat valkean joulun, nekin jota sitä eivät välttämättä edes odottaneet. Mukava tarina, jossa sai nauraa, mutta joka sisältää myös koskettavia kohtia. Kyllä tällä joulutunnelmaan pääsee. Tarina löytyy niin ikään Asimov's sivulta. Sen myötä (Doctor Who jouluspesiaalia jälleen odotellessa): videolla klassinen, persoonallisen äänen omaava Louis Armstrong ja mikäpä muukaan kuin White Christmas tunnelmallisten kuvien kera. Sormet ristiin. Vielä ehtii toivoa.

Rauhallista ja valkeaa joulua!

Connie Willis: All Clear

Connie Willisin All Clearin alkupuolisko Black Out ilmestyi viime keväänä ja siitä arvostelu täällä. Vaikka alun lukemisesta oli noinkin vähän aikaa, pieni kertaus olisi ehkä ollut paikallaan. Tarinaan pääsi kuitenkin jälleen pian kiinni, vaikka se alkoi yhtä seinästä kuin Blackout päättyikin. Blackoutissa on sivuja viitisensataa ja All Clear pistää paremmaksi kuudellajapuolellasadalla, joten yhteensä tarinalla on pituutta reilut 1150 sivua (US HC). Melkoinen teos, eikä ainoastaan pituudeltaan, vaan myös sisällöltään. Mainitsiko joku Hugo-ehdokkuuden...?

All Clearissa tarinaa keskitytään kertomaan vuosien 1940-41 ja 1944 välillä. Pikaisesti käydään myös 2060-luvulla ja kirjan loppua kohden myös vuodessa 1995. Polly, Eileen ja Mike ovat yhä jumissa Lontoossa keskellä pommituksia, koska aikamatkustukseen käytettävät pysäkit eivät suostu avautumaan, eikä paluu Oxfordiin omaan aikaan onnistu. He yrittävät epätoivoisesti löytää toisia aikamatkaajia, joiden he tietävät ajassa ja paikassa vierailleen, jotta saisivat näiden kautta tiedon ahdingostaan pelastusryhmälle. Pollyn deadline lähestyy, ja hänen on päästävä pois Lontoosta ennen kuin VE-päivä koittaa, sillä hän on jo siinä ajassa. Päällekkäisyydet aiheuttavat konfliktia, jonka aikajatkuumo pyrkii korjaamaan ja tuhoamaan. Pollyn henki on siis vaarassa, samoin kuin Miken, eikä vaaralta säästy kukaan kenet he ovat aikamatkallaan tunteneet. Selvää ei kuitenkaan ole mitkä tapahtumat vaikuttavat mihinkin ja miten historian kulku muotoutuu.

Connie Willis kuvaa päähenkilöiden tapahtumia kiireettömästi ja toisin kuin Blackoutissa, All Clearissa tulee tunne, että hidas kerronta on paikallaan. Lukija oivaltaa sen tärkeyden siinä missä yksi päähenkilöistäkin kirjan loppupuolella oivaltaa kokemuksiensa merkityksen. Jokainen Blackoutissa irralliselta tuntuva hahmo löysi paikkansa tarinassa. Välillä monimutkainen aikarakenne pisti miettimään onko kärryillä missä mennään, mutta lopulta kaikki selkeni. Willis jatkaa tyyliään viitata muiden kirjailijoiden teoksiin (ja elokuviin) ja All Clearissa Agatha Christie on voimakkaasti esillä, niin tarinan sisällä kuin kehyksessäkin.

Vaikka Willis kuvaakin sodan rankkoja kokemuksia, niin miinuksena voisi mainita, että hän päätyy hieman romantisoimaan sota-aikaa. Kerronnan kannalta se on tietenkin hyvä ja viihdyttävää, sen puolen Willis taitaa erinomaisesti. Willisin kiitospuheista käy ilmi, että hänellä on ollut aikalaisia, sodan kokeneita naisia käytettävissä lähteenään ja kirja onkin omistettu näille arjen sankareille, joita tarinassa mainitaan. All Clearissa ei ole sellaista nasevaa huumoria, jota monesta muusta Willisin kirjasta löytyy, mutta huumori on läsnä kuitenkin arkisella tasolla mm. Hodbinin vintiöviikareissa Alfissa ja Binniessa. Kirja herättää tunteita, ja myönnän että jouduin turvautumaan myös nenäliinaan lukiessa. Blackout/All Clear on Connie Willisiä parhaimmillaan, muutamista heikkouksista huolimatta. Hän tarjoaa pientä pähkinää purtavaksi, jännitystä ja tunteita sekä lopun, jota ei pureta viimeiseen asti auki. All Clear on erinomainen lukukokemus, joka Blackoutista vain paranee. Mainitsiko joku Hugon...?

Connie Willis: Remake

Connie Willis -putkessani toiseksi viimeisenä kirjana, ennen tämän syksyn uutuutta All Clearia, luin vuonna 1994 ilmestyneen Remaken. Remake on sekin ollut Hugo-ehdokkaana, mutta se ei liene yllätys. Pikaisen tilastotarkastelun mukaan Willis on ollut Hugo-ehdokkaana 23 kertaa ja hänellä on 10 voittoa. Remake on Willisin kunnianosoitus vanhoille Hollywood-filmeille. Kirja on omistettu Fred Astairelle.

Remake tuo näytille dystopisen lähitulevaisuuden Hollywoodin, jossa elokuvia tehdään uusintoina, digitoimalla vanhoja elokuvia ja niiden tunnettuja tähtiä yhä uudelleen ja uudelleen. Uusia näyttelijöitä ei ole, ja samat tutut kasvot kiertävät tuotannossa kerta toisensa jälkeen. Elokuville, joiden loppu ei ole onnellinen, muokataan digitaalisesti vaihtoehtoinen loppu. Tom on runsaasti stimulantteja käyttävä opiskelija, joka muokkaa elokuvia uusiksi. Alis on nuori nainen, jonka suurin intohimo ja päämäärä on päästä tanssimaan elokuviin, kunhan ensin opettelee tarpeeksi hyväksi tanssijaksi. Tomin ja Alisin polut kohtaavat ja heitä yhdistää rakkaus vanhoihin elokuviin, vaikka Tom pitääkin Alisin unelmia mahdottomuuksina.

Remake muistuttaa tavallaan itsekin Hollywood-elokuvaa, siinä on paljon ajoittaisia tunnelmia All about Evestä, Casablancasta, musikaaleista ja monista mustavalkoajan elokuvista. Remake on tulvillaan elokuvamaailmaa, ja sen lukeminen ei ole helppoa, jos ei tunnista ainakin suurinta osaa mainituista teoksista. Kun Willis pistää Tomin puheeseen heiton: "Now if you'll excuse me, Nurse Ratched ...", menee jippo ohi, jos ei ole sattunut katsomaan Yksi lensi yli käenpesä -elokuvaa. Tomin apuna ja tietolähteenä tarinassa toimii Heada, jonka jonkinmoisena esikuvana on Hollywood-toimittaja ja insider Hedda Hopper. Olen katsonut aikoinaan melkoisen määrän klassikkoelokuvia ja jopa musikaaleja sekä dokumentteja klassikoista ja musikaaleista. Ja minä en oikeasti pidä juurikaan musikaaleista (enkä westerneistä) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. En ymmärrä steppaamisen hienoutta ja Fred Astaire, Gene Kelly, Ginger Rogers, Doris Day jne. saavat minut nykyisin mitä todennäköisimmin vaihtamaan kanavaa. Tai saisivat, jos heidän elokuviaan esitettäisiin. Siksipä en osannut nauttia kirjan annista toivotussa määrin ja siitä miksi Connie Willis kirjan kirjoitti. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka hieno elokuva Casablanca on, vaikka pidänkin Citizen Kanea mestariteoksena. Olen kyllä kovasti vastaan mielikuvaa, että Tuulen viemää päättyisi uudelleen muokattuun Rhettin ja Scarlettin sanailuun:

"But Rhett, I love you"

"Frankly my dear - I love you, too"

Törmäsin vanhaan Connie Willisin haastatteluun, jossa hän sanoi tehneensä valtavasti taustatyötä Remakea kirjoittaessa, eli katselleensa leffoja. Se näkyy kirjassa ja tavallaan on erittäin kunnioitettavaa, että hän on saanut mahdutettua melkoisen määrän elokuviaknoppeja niinkin lyhyeen tarinaan kuin Remake on, ja vieläpä siten, että ne soljuvat tekstissä luonnollisesti. Silti, aiheesta johtuen, Remake ei ole minun suosikki-Willisini, vaikkakin olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sen.

Connie Willis: Uncharted Territory

Tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clark ovat ilmeisesti innoittaneet useita kirjailijoita tarinoihinsa, näin ainakin Ken Scholesin The Man With Great Despair Behind His Eyes -novelliin (kokoelmassa Long Walks, Last Flights and Other Strange Journeys) ja oletan, että myös Connie Willis on saanut vaikutteita kaksikolta Uncharted Territoryssa.

Findriddy ja Carson ovat tutkijoita kartoittamassa vieraan planeetan vielä laajalti tuntemattomia alueita. Heidän seurassaan on planeetan alkuperäisasukas Bult, ja toimintaa ohjaa tiukat säännöt mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kaksikko ei saa mm. nimetä paikkoja kolonialismin hengessä, eli maan asukkaiden nimien tai paikkojen mukaan, opettaa maan tapoja tai kieltä paikallisille, tuoda edistynyttä teknologiaa sekoittamaan planeetan omaa kehitystä. Heidän pitää olla varovaisia, etteivät vahingoita planeetan flooraa ja faunaa, ja Bult pitää huolta, että jokaisesta väärästä liikkeestä saa sakkoa. Äärimmäisyyksiin saakka. Finin ja Carsonin tukikohdassa hyörii keimaileva C.J. Tull, jonka vaatetus osoittaa vetäytymisalttiutta. Paikalle matkustaa myös Evelyn Parker, socioexozoologi, joka ihannoi suunnattomasti kuuluisaa tutkijakaksikkoa, joiden seikkailuja on voinut maassa seurata enemmän tai vähemmän totuudenmukaisissa holokuvissa. Evin tutkimusalana on lajien pariutumisriitit, mikä tuo oman mielenkiintoisen mausteen Finin ja Carsonin normaaleihin maantieteellisiin ja geologisiin tutkimusrutiineihin. Tuntemattomia alueita kartoitetaan usealla eri tasolla, eikä aina se mitä löydetään takaa onnellista tulevaisuutta.

Willis on kirjoittanut Uncharted Territoryn, kuten muutkin tähän mennessä lukemani, kevyellä ja huumoripitoisella tyylillään. Tosin nämä tänä syksynä lukemani kirjat ovat saaneet miettimään, että näennäisen keveyden takana onkin sanomaa, satiiria ja ironiaa. Kun huumori puretaan pois, Willisin teksti ei olekaan niin kilttiä kuin voisi kuvitella. Uncharted Territory oli lumoavaa luettavaa tutkimusmatkailun osalta. Vaikka tarinassa ei suuria käänteitä tapahdukaan, oivallukset tulivat pikkuhiljaa, ja ainakin yksi oivallus kolautti päätä ja sai tarkastelemaan millaisella asenteella luin kirjaa. Pidin verkkaisesta planeetan kuvauksesta, mm. paikalliset eläimet olivat kiinnostavia, etenkin sohvaperuna - ainakin nimeltään. Henkilöhahmot sen sijaan eivät saaneet innostumaan, vaikka nimenomaan heidän välillään pääjuoni pyörikin. Joka tapauksessa, hyvä kirja, vaikkei sentään ihan erinomaiseksi yltänyt.

Tarkoituksena on lukea vielä pari Willisin kirjaa lähiaikoina ja sitten siirtyä muihin kiinnostaviin uutuuksiin ja hieman vanhempiinkin kirjoihinkin.

Connie Willis: All Seated on the Ground

Connie Willisin All Seated on the Ground voitti parhaan pienoisromaanin Hugon vuonna 2008. Se julkaistiin ensin Asimov's Science Fiction -lehdessä ja myöhemmin Subterranean Pressin kovakantisena painoksena (kansikuva oik.).

While shepherds watched their flocks by night, all seated on the ground, the angel of the Lord came down, and glory shone around.

Oletko ajatellut, kuinka paljon joululauluissa esiintyy tuhoa ja väkivaltaa sisältäviä sanoja? Connie Willis osoittaa että näin on. Avaruuden alienit ovat laskeutuneet Denveriin yliopiston kampukselle ja seisoa jököttävät siellä sen kummemmin kommunikoimatta. Yhteyttä on yritetty toki saada, heille on soitettu teemaa Ensimmäisen asteen yhteys -elokuvasta ja puhuttu jos minkäkinlaisia tervehdyssanoja. Eri alan asiantuntijat ovat tehneet kaikkensa saadaakseen altairilaisiksi päätetyt vierailijat reagoimaan. Yhdeksän kuukautta on kulunut ja joulu lähestyy, kun lehtijuttuja avaruusolioista huumorimielessä kirjoittanut Meg Yates kutsutaan mukaan kommunikointitiimiin. Kun alienit viedään ostoskeskukseen esittelykierrokselle, tapahtuu outoa. He istuutuvat. Siitä alkaa kuumeinen selvittely mihin vieraat reagoivat ja miten se auttaisi jatkokommunikoinnissa. Meg saa selvittelyavukseen kuoronjohtaja Calvinin. Mitenkäs ne joululaulujen sanat asiaan liittyvätkään?

All Seated on the Ground on erinomaisen hauska pieni tarina, joka pitää tiukasti otteessaan. Ajoittain olin suorastaan malttamaton tietämään kuinka tarina päättyy. Willisin mm. To Say Nothing of the Dogissa ja Bellwetherissäkin (arvostelut) kylvämä huumori loisti ajoittain myös All Seated on the Groundissa. Pariin otteeseen sai nauraa ääneen seuratessa salapoliisityön etenemistä. Tarina oli ovelasti rakennettu siten, että alussa ilmenevät asiat ovat merkittäviä lopussakin. Pari karikatyyrihahmoa eivät sinänsä häirinneet, vaikka olivatkin äärimmäisiä rooleissaan, mutta toisaalta, kuten olen jo aiemminkin todennut, todellisuudesta löytyy hyvinkin karikatyyrisiä hahmoja, mitenkään erityisemmin liioittelematta.

Ehkä olisi ollut osuvampaa lukea All Seated on the Ground vielä lähempänä joulua, mutta nytkin siitä sai irti vuodenaikaan liityvää tunnelmaa. Ehdottomasti helppo tarina suositeltavaksi: lukekaa nyt tai joulun alla... All Seated on the Ground löytyy kokonaisuudessaan ihka ilmaiseksi Asimov'sin sivulta.

Connie Willis: Inside Job

Inside Job on Connie Willisin kirjoittama pienoisromaani, joka voitti vuonna 2006 Hugon kyseisestä kategoriasta. Tarina julkaistiin alunperin Asimov's Science Fiction -lehdessä ja piakkoin sen jälkeen Subterranean Pressin kovakantisena erikoispainoksena (kansikuva vas.).

Rob on The Jaundiced Eye -lehden journalisti-kriitikko-aknostikko H.L. Menckeniä ihaileva kustannustoimittaja. Hän on skeptikko, jonka tavoitteena on paljastaa New Age -kanavoijat, jotka huijaavat ihmiset uskomaan muinaisten ihmisten puhuvan heidän kauttaan. Suurten showesitysten ohessa myydään kaikenlaista talismaani- ja horoskooppikrääsää isolla rahalla. Kildy, julkisuudesta vetäytynyt entinen hollywoodnäyttelijä, on pestautunut Robin avuksi lehteen. Hän antaa Robille vihjeen erikoislaatuisesta tapauksesta, huijarikanavoijasta nimeltä Ariaura, jonka sessioissa näyttäisi tapahtuvan jotain outoa. Niinpä Rob Kildyn avustuksella ryhtyy selvittelemään missä mitassa huijausta tapahtuu ja kuka huijaa ketäkin.

“Nobody ever went broke underestimating the intelligence of the American people.” -H.L. Mencken

Yllä olevalla lainauksella alkava Inside Job ei mielestäni ole parasta Willisiä, johtuen ehkä aiheesta, mutta enpä voi sanoa tarinaa huonoksikaan. Se sijoittuu ehkä Willis-mitta-asteikolla sinne keskivaiheille. Vaikka tarina on kerrottu kevyellä, humoristissävytteisellä tyylillä, kirjailija on tarttunut aiheeseen, johon jotkut suhtautuvat hyvinkin vakavasti. Spiritismi, henkien yhteydenotot, uudelleensyntymiset jne. ovat varsinkin Amerikassa aihe, johon miljoonat uskovat. Heille Willisin kirja ei varmaankaan ole ykköslukusuosikki. H.L. Menckenin lainaukset ja osuus tarinassa pakotti minut tarkistamaan kenestä on kyse, sillä henkilö ei ollut ennestään tuttu. Tarinan sisältöön tuli täytettä ja eloa, kun Mencken sai todelliset kasvot. Tosin vasta jälkeen päin. Vaikka kyseessä onkin fiktiotarina lähitulevaisuudessa, se on sidottu todellisilla ihmishahmoilla ja tapahtumilla lähihistoriaan. Shirley MacLaine ja Uri Keller puhututtivat myös Suomessa, varsinkin kun jälkimmäinen kävi taivuttelemassa lusikoita meidänkin televisiolähetyksessämme.

Inside Job on sivunkääntäjä ja pienoisromaanina se on siten nopealukuinen ja viihdyttävä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, etenkin kun sen voi lukea Asimovsin sivulta ihan ilmaiseksikin.

Connie Willis: D.A.

Connie Willisin D.A. on Subterranean Pressin julkaisema novelli J.K. Potterin kuvituksella varustettuna. Täytyy sanoa, etteivät tämän tyyliset valokuvakuvitukset kiehdo minua juurikaan, mutta lyhyessä teoksessa ne antavat mukavasti täytettä.

Theodora Baumgarten on nuori nainen, joka tulee valituksi IASAn avaruuskadettikouluun. Ongelmana on vain se, ettei hän ole sinne haluamassa tai edes pyrkinyt, kun puolestaan kaikki muut hänen opiskelutoverinsa tekevät melkein mitä vain päästäkseen koulutukseen. Hakkeriystävänsä avustuksella Theodora lähtee selvittämään mistä on kyse ja miksi vastentahtoinen opiskelija väenväkisin raahataan kouluun, joka ei häntä edes kiinnosta.

D.A. (kirjainyhdistelmän merkitys selviää novellissa) on vauhdikas tarina. Pidän sitä nuorille aikuisille suunnatuksi, mutta mikään ei taaskaan estä vanhempia aikuisiakaan sitä lukemasta. Avaruuskertomukseksi novellin tekniikan kuvaus ei ole erityisen tarkkaa tai edes merkityksellistä, mikä ei Willisin tärkein pointti yleensä olekaan, mutta pienoisella huumorilla höystettynä tarina on viihdyttävä ja hauska. Mukava pieni välipala, jonka lukee muutamassa tunnissa.

Tämän myötä heräsi into lukea lisää Willisia tänä syksynä.

Connie Willis: Blackout

Connie Willisin aiemmat aikamatkailukirjat ovat olleet hervotonta ja jännittävää luettavaa, joten oli itsestään selvää, että myös uutukainen Blackout pääsisi lukulistalle. Blackout on kahtia jaetun kirjan ensimmäinen puolisko. Jälkimmäinen puolisko, All Clear, julkaistaan kesällä.

Kirjan tarina kulkee kahden ajan, vuoden 2060 ja 1940-luvun välillä. Tulevaisuudessa kolme historioitsijaa valmistautuu siirtymään vuoteen 1940. Oxfordissa on kuitenkin jotain outoa tekeillä, sillä herra Dunworthy on sekoittanut siirtymäaikatauluja ja Michael Daviesin kohdalla myös siirtymäpaikkaa. Niinpä amerikkalaisaksentti-implantilla varustettu Mike joutuukin Pearl Harbourin sijasta lähtemään Englantiin. Merope Ward matkaa Eileen O'Reillynä evakoitujen lasten sijoituskartanoon palvelijaksi ja Polly Churchill sukunimen Sebastianiksi vaihtaneena Lontooseen myyjättäreksi. Oxfordiin jää Pollya rakastuneena kaipailemaan nuori Colin, joka toivoo saavansa aikamatkailulla jonain päivänä Pollyn ja oman ikäeron kurottua kiinni. Koskapa kyseessä on Willisin kirjoittama teos, niin aikamatkoille ilmeneekin yllättäviä mutkia. Jotain on pielessä, ja historioitsijat joutuvat tosissaan pohtimaan miten selviytyä yllättävissä tilanteissa keskellä sotaa käyvää Englantia.

Connie Willisin tarinan kerronta on jälleen mitä erinomaisinta. Juoni käynnistyy tosin hitaamman puoleisesti ja kunkin historioitsijan kohdalla kerrotaan kiireettömästi heidän olinpaikastaan ja sen hetkisistä tapahtumista. Eileenin kärsivällisyyttä koettelevat pari Lontoosta evakuoitua lasta, Hodbinin Alf ja Binnie. Näitä kahta rasavilliä on todella hauska seurata, sillä Willis on keksinyt heille erinomaisia tempauksia ja koottuja selityksiä. Polly puolestaan tutustuu pommisuojassa mm. tunnettuun shakespearelaiseen näyttelijään, vanhempaan herrasmieheen. Pollyn seurassa päästään kokemaan kirjan ehkä rankimmat hetket pimennetyssä Lontoossa, jota pommitetaan ankarasti. Kummankin naishahmon siirtymäaikatauluissa on alun alkaen pientä heittoa, mutta ei niin vaikuttavaa kuin Mikella, jonka suunnitelmat menevät kertakaikkisen pieleen. Hänen osuuksiensa lukeminen pääsee todella ahdistamaan... eikö mikään suju niin kuin pitäisi?! Hieman ajallisesti irrallaan muista tapahtumista käydään muutamaan otteeseen vuodessa 1944. Nämäkin kohtaukset liittyvät kokonaisuuteen, mutta tulevat vastaan hieman yllättäen.

Blackoutin suurin puute lienee se, että se päättyy kesken. Totaalisesti. Tämä puute oli tietty ennakkoon tiedossa ja paikkaantuu sitten kun All Clear ilmestyy. Myös hieman hitaasti etenevä kerronta voidaan katsoa miinukseksi, vaikka pidin kyllä tarinan historiallisesti puolesta paljon, ja aikakauden kuvaaminen ei sinänsä haitannut lainkaan. Jotkut hahmot tuntuivat ensimmäisessä kirjassa tosin ylimääräisiltä, mutta kun toinen puolisko tarinasta on vielä lukematta, niin vaikea sanoa onko heillä merkitystä kokonaisuuden kannalta vai ei. Kuten To Say Nothing of the Dogissakin (arvostelu), myös tässä teoksessa Willis pistää lukijan tarkkaavaisuuden koetukselle. Jos alkupuolen vuoden 2060-lukuja lukee hieman huolimattomasti, pääsee jälleen myöhemmin muistelemaan hahmojen kanssa mitähän kukanenkin sanoi. Ärsyttävää, mutta silti hemmetin ovelaa. Yhtä paljoa huumoria Blackout ei tarjoa, mutta ei myöskään - ainakaan vielä - päässyt synkkyydessä Tuomiopäivän kirjan (arvostelu) tasolle. Kaiken kaikkiaan, Blackout on kuitenkin erinomainen lukukokemus, jonka jälkeen All Clearia odottaa innolla.

Connie Willis: Miracle and Other Christmas Stories

Tulevien pyhien innoittamana otin luettavaksi Connie Willisin Miracle and Other Christmas Stories -novellikokoelman. Minulle joulu on hiljentymisen aikaa, joten kaikki ylenmääräinen touhuilu ei kiinnosta, mutta Connie Willis sen sijaan rakastaa joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Se näkyy myös hänen tarinoistaan.

Kokoelma sisältää esi- ja jälkipuheen lisäksi 8 novellia ja suosittelulistat joulutarinoista ja elokuvista.

• Miracle
• Inn
• In Coppelius's Toyshop
• The Pony
• Adaptation
• Cat's Paw
• Newsletter
• Epiphany

Miracle on tarina Ihmeellinen on elämä -elokuvan hengessä todellisen merkityksen löytämisestä. Innissä kuorolainen kohtaa kodittoman miehen ja tämän raskaana olevan vaimon (ja kaikki tietää mihin tämä viittaa). In Coppelius's Toyshop itsekäs paskiainen kokee omituisia. The Pony on kokoelman lyhyin novelli, jossa toivotaan joululahjoja. Adaptationissa ollaan menneen, nykyisen ja tulevan joulun hengessä. Cat's Paw on jouluinen rikostarina Agatha Christien tyyliin. Newsletterissä pukeudutaan omituisiin hattuihin Varastetut ihmiset / Ihmispaholaiset -elokuvien tunnelmissa ja Epiphanyssa matkataan kolmen viisaan miehen mukana modernissa hengessä.

Connie Willis nivoo hienosti klassisia joulutarinoita omiin novelleihinsa ja jokainen tarina on ehjä ja onnistunut alusta loppuun saakka. Erityisesti pidin In Coppelius's Toyshopin painajaismaisesta tunnelmasta. Näistä tarinoista olisi saanut varmaan enemmänkin irti, jos olisin muistanut kaikki ne kirjat ja elokuvat, joihin niissä viitattiin tai jos olisin osaa edes nähnyt/lukenut. 

Miracle and Other Christmas Stories ei ole ehkä kirja, johon palaisin joka joulu uudelleen ja uudelleen, mutta ihan hyvää viihdykettä se näin kerran luettuna oli

Connie Willis: To Say Nothing of the Dog ja Bellwether

Connie Willisin Tuomiopäivän kirjan innoittamana päätin jatkaa tutustumista kirjailijan muuhunkin tuotantoon. To Say Nothing of the Dog oli erinomainen valinta seuraavaksi lukukohteeksi.

Kirjan on saanut inspiraationsa Jeremy K. Jeremyn Three Men in a Boat, To Say Nothing of the Dog -teoksesta, joka mainitaankin Willisin tarinassa useaan kertaan. Lisäksi kirjassa viitataan useisiin muihin kirjailijoihin ja kirjoihin, mm. Shakespeareen, Tennysoniin, Agatha Christieen ja Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin. Viittaukset salapoliisiromaaneihin kertoo paljon myös To Say Nothing of the Dogista. Vaikka kirja onkin aikamatkailutarina, se on samalla salapoliisikertomus, jossa etsitään niin lintukoristeista vaasia (bird stump) kuin salaperäistä herra C:täkin.


Ennen kaikkea TSNoD on hilpeä kirja. Pääsin sivulle 18 saakka, jolloin repesin kokonaan. Insomniasta kärsivälle sananvaihto:

"When's the last time you slept?"

“1940”

oli aivan liian osuvaa huumoria ilman aikamatkailuakin. Eikä se jäänyt tuohon yhteen kohtaan, kun piti ääneen nauraa. Jälleen kerran en ihmettele miksi Willis voitti kirjallaan Hugon ja Nebulan v. 1999. To Say Nothing of the Dog oli sujuvaa, kevyttä kerrontaa, joka vangitsi käänteillään. Vaikka toisen isomman arvoituksen ratkaisun aavistinkin jo reilusti ennen varsinaista paljastusta, se ei himmentänyt tarinan kiehtovuutta. Jäihän siihenkin osuuteen vielä se odotus milloin ja miten tarinan päähenkilöt totuuden oivaltavat. En juurikaan pidä suoranaisesti romanttisista juonikuvioista (jollei niissä ole samalla terävyyttä ja särmää), mutta 169 vuotta kestävä suudelma sai hymyilemään. Willis osaa hyödyntää pieniä yksityiskohtia. Kirjan aikaansaama nauru pidensi ikääni ja opinpa pari uutta sanaakin siinä ohella. Nyt vain täytyy löytää tilanteita, joissa voi lausahtaa "poppycock!" tai "drat!".

Bellwether oli myös erittäin huumoripitoinen kirja. Se ei saanut samalla tavoin nauramaan ääneen kuin To Say Nothing of the Dog (no, ehkä kerran, ja se liittyi lampaisiin), mutta jo pelkästään erilaisten muoti-ilmiöiden ja trendien kuvaukset olivat hymisyttävällä tavalla hauskoja. Bellwether on luokiteltu joissain yhteyksissä science fictioniksi, mutta minä en sitä genreä tähän kirjaan osaisi yhdistää, ellei nyt tieteentekemisen fiktiivistä kuvausta yleensä luokitella siten.

Kirjassa oli osuvaa satiiria mm. kokouksista, muistioista ja byrokratiasta. Tarina avaa silmät huomaamaan kuinka naurettavia jotkut trendit ovat - myös tänä päivänä. Yksi tänä vuonna lukemieni kirjojen ärsyttävimmistä hahmoista löytyi Bellwetherista. Flip! En kestä silmienpyörittelyä ja juuri tuon hahmon kohdalla olisi tehnyt mieli hieman pyöritellä itsekin. Myös Bellwetherissä oli taustalla romanttinen juonikuvio, joka pysyi siedettävällä tasolla. Onneksi.

Sekä To Say Nothing of the Dog että Bellwether ovat molemmat erittäin suositeltavia luettavia silloin kun haluaa keventää arkea. TSNotD:sta pidin kylläkin hieman enemmän.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Ystäväni suosituksesta tartuin Connie Willisin Tuomiopäivän kirjaan (Doomsday Book) tuntematta kirjailijaa ja hänen teoksiaan ennestään. Aloitin lukemisen lauantai-iltana, harmittelin kun uni alkoi painaa yötä myöten ja piti nukkua eikä voinut lukea kirjaa, ja ensimmäinen ajatus herättyäni aamulla oli, että missä kirja on, jotta voin jatkaa lukemista. Tuomiopäivän kirja on sivunkääntäjä. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän kuin reilut 800 sivua, olisin lukenut sen yhteen putkeen. Ei ihme, että kirja on voittanut sekä Hugon että Nebulan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin kahdelle eri aikakaudelle, 2050-luvulle ja 1300-luvulle, joiden välillä tehdään aikamatkoja. Kirjan tulevaisuuden Oxford ei poikkea nykymaailmasta juurikaan muuten kuin kuvapuhelimet ovat käytössä ja älyvaatteet tuntuvat olevan vähintään tulossa. 1300-luvun Oxfordin kuvaus on täsmällistä ja kiehtovaa, uskottavaa. Uskonnollisuus on kirjan yksi teemoista ja mielestäni myös se kuinka eri aikakausilla olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan loppujen lopuksi samanlaisia. Aikakaudet linkittyvät usealla tavalla toisiinsa tarinassa.

Aikamatkustusta käytetään kirjassa historian tutkimukseen ja kuinka ollakaan siinä mennään pieleen kunnianhimon ja epäpätevyyden vuoksi. Tarinan kannalta erinomaista, tieteellisen tutkimuksen kannalta ei ehkä niinkään täysin uskottavaa. Muutamat kirjan hahmot ovat lähinnä parodioita, mutta toisaalta ei ole kovin vaikea uskoa, etteikö moisia henkilöitä ole tosimaailmassakin olemassa. Keskiajan maailman kuvaus toimii paremmin kuin nykymaailman kuvaus ja siinä esiintyvät henkilöt onkin kuvattu syvemmin. Nykymaailman osioista löytyy sen sijaan enemmän huumoria. Tuomiopäivän kellot kumajavat molemmissa osioissa.

Tuomiopäivän kirja on erinomainen kirja ja uskoisin, että se on helppoa luettavaa sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue Science fictionia. Ehdottoman suositeltava kirja, ja luulenpa, että jatkan muidenkin Connie Willisin kirjojen parissa jatkossa, vaikkakin harmi, että kirjailijan muita teoksia ei ole suomennettu.