Christopher Priest: Käänteismaailma

Vaikka Christopher Priestin varhaistuotantoon kuuluva Fuuga synkälle saarelle (arvostelu) ei tehnytkään erityisemmin vaikutusta, hänen uudempaa tuotantoa olevat The Prestige (arvostelu), The Islanders (arvostelu) ja The Adjacent (arvostelu) sen sijaan ovat saaneet minut erittäinkin kiinnostuneeksi kirjailijan tuotannosta. Kokoelmistani löytyvät lähes kaikki hänen kirjansa 1970-luvun alusta lähtien, joista osa on ollut saatavilla vain käytettyinä pokkareina, joten lukemista riittää rauhallisessa tahdissa vielä pitkäksi aikaa. Seuraavana oli tutustumisvuorossa Priestin kahdesta suomennetusta teoksesta toinen eli Käänteismaailma. Kirja on ilmestynyt alunperin nimellä The Inverted World vuonna 1974 ja käännös on vuodelta 1989.

Helward Mann pääsee Maa-nimisen kaupungin kiltajärjestelmän oppipojaksi. Kiltalaiset ovat eliittiä, jotka huolehtivat suljetun, rajatulla toimeentulolla elävän kaupungin järjestelmistä ja etenkin sen välttämättömästä siirtämisestä kohti jatkuvasti paikkaansa muuttavaa optimipistettä. Itse kaupunkilaisilla ei ole juurikaan tietoa mitä heidän kaupunkinsa ulkopuolella tapahtuu, vain kiltalaiset pääsevät sinne. Helward joutuu kokemaan kiltalaisena monia koettelemuksia ymmärtääkseen miksi kaupungin pitää olla koko ajan liikkeessä, ja vielä ymmärryksen jälkeenkin hänen tuntemansa maailma yllättää.

Käänteismaailma on teos, jonka keskiössä on idea ja siihen liittyvät ominaisuudet,yllätykset ja ristiriidat. Sen ympärille on kehitetty maailma, ja näitä esille tuomaan henkilöhahmoja. Monissa vanhemmissa tieteiskirjallisuuden teoksissa tärkeämpää on tieteellisyys ja sen avulla juonen tai ihmeentunnun luonti, joka nousee henkilöhahmojen persoonien yli. Priest ei kuvaa kovinkaan monipuolisesti henkilöhahmoja tässä tarinassa, mutta kirjasta voi löytää jopa kasvutarinan, joka hipaisee tunnepuoltakin. Fysiikan ohessa yllättävään asemaan nousee myös psykologia ja tapa miten oppimamme hallitsee maailmankuvaamme ja kuinka vaikeaa totena pitämäämme on kyseenalaistaa. Joskus ns. tietämättömyys voi antaa paremman pohjan ponnistaa uusille poluille.

Käänteismaailmassa on paljon potentiaalia ja se onkin monilta osin varsin hyvä kirja. Silti siinä on osa-alueita, jotka jäävät vajaiksi. Ryhmittymien väliset jännitteet eivät kaikista yrityksistä huolimatta kohoa tarpeeksi tiukoiksi ja loppuratkaisu hienosta ideasta huolimatta tuntuu heppoiselta. Se ei kuitenkaan ole kliseemäinen. Luin lopun pariin kertaan, ja toisella kerralla se tuntui paremmalta. Tapahtumien historia olisi antanut kuitenkin vahvemmatkin eväät tarinan kehittelyssä. Helwardin kokemukset oppipoikana ja varsinkin matkanteossa ovat kirjan parasta antia, sillä niitä voi lukija mielinmäärin ihmetellä. Kaupungin dynamiikka rajoitettuine tiloineen ja ravintoineen olisi kiinnostanut enemmän mitä tarjottiin.

Käänteismaailma on mielestäni parempi teos kuin Fuuga synkälle saarelle. Priestillä on selkeästi oma ääni kirjailijana, joka on säilynyt vuosikymmenet, siitäkin huolimatta, että uudet teokset ovat hyvinkin kehittyneempiä tyyliltään. Jatkan kirjailijan tuotantoon tutustumista.

Christopher Priest: The Adjacent

Christopher Priestin uusin tuotos The Adjacent ilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjailijan edellinen, muutama vuosi sitten julkaistu kirja The Islanders (arvostelu) teki vaikutuksen ja päätin lukea myös uutukaisen tuoreeltaan.

Lähitulevaisuudessa Tibor Tarent palaa Turkista vaimonsa kuoleman jälkeen takaisin kotiin Iso Britannian islamilaiseen tasavaltaan. Hänelle selviää, että Melanie-vaimon surmannut terroristien käyttämä uusi ase on aiheuttanut tuhoa myös Britanniassa, joka muutenkin kärsii jo valtavista ilmastollisista muutoksista ja hirmumyrskyistä. Ensimmäisen maailmansodan aikana taikuri Tommy Trentia pyydetään avuksi ilmavoimiin ja hän kohtaa matkallaan kaikkien aikojen tunnetuimman tieteiskirjailijan, joka niin ikään on pyynnöstä asioilla. Toisen maailmansodan aikana ilmavoimien teknikko tapaa puolalaisen naispilotin rakastuen tähän, mutta joutuu sodan temmellyksessä eroon tästä. Englannin maaseudulla on kehitetty tieteellinen keksintö, joka muuttaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita.

Samoin kuin The Islandersin juonta, myös The Adjacentin juonta on vaikea kuvata ilman että paljastaa liikaa. Tarinassa on kaikki Priestin kirjoitustyylin ja rakenteen luonnin ominaispiirteet. Se koostuu näennäisesti erillisistä kertomuksista, jotka kuitenkin linkittyy yhteen. Priest ei kuitenkaan tee helppoja yksisuuntaisia juonilinjojen yhteenvetoja, vaan oivallukset syntyvät kuin tapahtumista otettuja valokuvia järjestelemällä ja tulkitsemalla useassa ulottuvuudessa. Valokuvaus onkin tarinassa hyvin esillä, sillä päähenkilö Tarent on freelance-kuvaaja, jonka kamera-arsenaalia kuvataan merkittävästi.

Myös The Prestigen (arvostelu) taikuus- ja harhautusteemat ovat vahvasti läsnä. Taikurin ammatti esiintyy myös The Islandersissa ja edellisen kirjan Dream Archipelago -ympäristö sujahtaa The Adjacentinkin juonikuvioon. Priest selvästikin on luonut oman tunnusmaailmansa, johon olen nyt tutustunut vasta kahden kirjan verran. Kirjailija haluaa lukijansa olevan hämmentyneitä siitä mikä on totta, mikä ei – vielä senkin jälkeen kun kirja on päättynyt. The Adjacent avautuu varmastikin paremmin, kun Priestin aiempia kirjoja on taustalla luettuna ja Adjacentkin läpikäytynä pariin otteeseen. Pidän tätä osittain kiehtovana piirteenä, toisaalta kaipaisin loogisempia ratkaisuja. The Adjacent ei ole tavanomainen juoni- tai hahmovetoinenkaan kirja, vaikka hahmokuvaukset varsinkin ovat vahvoja. Hahmot ovat ihmiskohtaloiden edustajina arkisia, mikä täydentää juonikuvion omalaatuisuutta ja outoutta. Pohjimmiltaan kyseessä on rakkaustarina.

Vaihtoehtohistoriana/rinnakkaistodellisuustarinana The Adjacent on erinomainen kirja, mutta suosittelisin vähintään The Islandersin lukemista ennen sitä. Muuten Dream Archipelago -osuus saattaa tuntua liian irralliselta ja selittämättömältä. Tai sitten ei. Ehkä se menee kokonaisoutouden piikkiin, mikä kirjassa vallitsee. Oletan, että erään kuuluisan kirjailijan läsnäolo tarinassa on kunnianosoitus. Minua se ainakin innosti, ja toki sillä on myös vihjaava merkitys.

Priestin The Islanders voitti viime vuonna BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja odotan The Adjacentin yltävän jälleen niissä vähintään ehdokkuuksiin. Hugo-ehdokkuutta pitäisin yllätyksenä - en siksi, etteikö kirja sitä ansaitsisi, vaan koska se ei todennäköisesti saa tarpeeksi huomiota Amerikassa.

Christopher Priest: The Prestige

The Prestige on Christopher Priestin vuonna 1995 julkaistu kirja, jonka luin nyt sähköisenä versiona. Se lienee Priestin tunnetuin teos samannimisen vuonna 2006 julkaistun elokuvan ansiosta. Elokuvasta muutama sana arvostelun loppupuolella.

The Prestige on kirjoitettu pääosin päiväkirjamuotoon. Päiväkirjat kuuluvat 1900-luvun vaihteessa kilpaileville taikureille, Rupert Angierille ja Alfred Bordenille. Nykyhetken osioissa heidän lapsenlapsensa Andrew ja Kate kertovat oman tarinansa mysteereineen ja lukevat isoisiensä kirjoituksia kummastakin näkökulmasta pyrkien selvittämään mitä aikoinaan tapahtui ja miksi taikurien välinen kauna ei koskaan laantunut, edes seuraavassa sukupolvessa, vaikuttaen yhä myös Andrew’n ja Katen elämään.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut tosielämässä taikureista, vaikka taikuus sinänsä fantasiassa kiehtookin. Taikurit ovat epäaitoja ja tietoisuus huiputuksesta vie lumolta terän. Mutta aika on toinen ja vuosisata sitten taikuudessakin oli varmasti enemmän hohtoa. Priest tekee illuusiosta kiinnostavan, kun taikurit pyrkivät selvittämään toistensa temppujen salaisuuksia. Hän tuo mukaan hitusen tiedettä Nikola Teslan muodossa. Vaihtovirta ja teslamuuntaja, samoin kuin Teslan henkilöhahmo ja kilpailu Thomas Alva Edisonin kanssa pääsevät kirjan fiktioon mukaan. Tavallaan Angierin ja Bordenin välinen kilpailutilanne johdattaakin ajatukset Teslan ja Edisonin tosielämän eripuraisuuksiin, sähkövirtasotaan, enkä voi olla ajattelematta, että se on kirjailijan tarkoituskin.

Taikuuden tieteellistäminen tekee illuusioista houkuttelevampia, sillä tiede voi olla taikatemppuja mystisempää tai ainakin näyttävämpää, ja sille polulle myös Priest lähtee. Koko tarinaa leimaa salailun tunne. Varsinkin Bordenin osuus on tarkoituksellisen epämääräinen ja Angierin menneisyyskin on julkisuudelta piilossa, vaikka päiväkirjassa se lukijalle selitetäänkin. Priest luo kaksi erilaista hahmoa, toisen yläluokkaisen, toisen työväen parista nousevan, joita yhdistää palo tehdä vaikutus, nähdä ihmisten reaktiot kun taikatemppu hämmästyttää ja ihmetyttää. Angierilla ja Bordenilla on omat äänensä, heidän lahjakkuuksissaan on eroa, mutta kumpikin tuntuu haluavan kaikesta huolimatta ihailla toista ja lopettaa riidan. Hahmot eivät ole yksiselitteisiä ja aikakin muuttaa heitä. Vaikka tarinaan on poimittu mukaan tiedettä ja tapahtumia pohditaan järkiperäisesti, kirjailija jättää lopussa lukijan samaan tilanteeseen kuin olisi juuri nähnyt taikatempun. Se loppuhuipennus katsokaas, on se tempun tärkein osa.

Christopher Nolanin elokuvaversio The Prestigestä on hyvä. Pidin siitä tuoreeltaan ja nyt katsellessani uudestaan. Elokuvan runko on periaatteessa sama, mutta toki tarinaa on muutettu kirjaan nähden. Tapahtumia on suurenneltu, kilpailua muutettu astetta vaarallisemmaksi ja hahmoja häikäilemättömiksi. Kirjan henkilöhahmojen hienovaraisuus puuttuu ja myös ajankuvaus on laimeaa. Kun kirjassa välittyy maailma uuden sähköistymisen ajan kynnyksellä, elokuvassa se jää kaikesta lavastuksesta huolimatta epäselväksi. Andrew ja Kate on pudotettu pois ja myös loppuhuipennus on eri. Elokuva toimii itsenäisenä teoksena, mutta kirja alkuperäisenä tarinana on parempi. The Prestigea on vaikea luokitella suoraan science fictioniksi, vaikka siinä genre-elementtejä on käytettykin. Kirja on kuitenkin erittäin suositeltavaa luettavaa ja aion edelleen jatkaa Priestin tuotantoon tutustumista pikkuhiljaa.

Christopher Priest: Fuuga synkälle saarelle

Fuuga synkälle saarelle (Fugue For A Darkening Island) on Christopher Priestin varhaistuotantoa vuodelta 1972 (suom. 1988). Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain tuoreimman tuotoksen The Islandersin (arvostelu), joka oli erittäin kiinnostava kokemus. Tarkoituksena on yhä lukea lisää kirjailijan teoksia, vaikka Fuuga herätti hieman ristiriitaisia tuntemuksia.

Kuten The Islanders -kirjassakin, Fuugassa synkälle saarelle tarina hypähtelee eri aikajaksoissa. Päähenkilö Alan Whitmania seurataan tapahtumien varhaisessa vaiheessa, jolloin Afrikasta on alkanut virrata atomisotapakolaisia ympäri Eurooppaa ja myös Englantiin. Kireän poliittisen ilmapiirin vallitessa he eivät ole tervetulleita maahan ja heidän saapumistaan kuvataan invaasiona, joita vastaan varustaudutaan jopa asein. Äärioikeistolaisuus nostaa päätään. Seuraava aikajakso kuvaa Whitmania perheineen kodittomina etsimässä elinmahdollisuuksia maaseudulta ja viimeisessä jaksossa hänen vaiheitaan sisällissodan runtelemassa maassa. Kerronnan rytmitys asettaa haasteita, mutta The Islandersin jälkeen ja itse asiassa mm. Iain M. Banksin Use of Weaponsinkin (arvostelu) jälkeen tyyli ei tuota ongelmia. Oikeastaan pidän tällä tavoin sekoitetusta kerronnasta, jolloin lukija joutuu päässään keräämään tapahtumat yhtenäiselle aikajanalle.

Päähenkilö ei missään vaiheessa pääse keräämään liikaa sympatiapisteitä. Hän ei ole mikään pahis, mutta emotionaalisesti kohtalaisen köyhtynyt henkilö, joka joutuu tarkastelemaan oman elämänsä tilannetta menneisyydessä tekemiensä ratkaisujen ja ulkoisten vaikuttavien tekijöiden valossa. Fuuga synkälle saarelle muistuttaa paljon asetelmiltaan John Christopherin Nälkäkuolemaa (arvostelu), mutta tuntuu uskottavammalta niin päähenkilönsä kuin tapahtumienkin suhteen. Kun Nälkäkuolemassa tapahtumien kehitys vaikuttaa käynnistyvän liian nopeasti, Fuugassa nähdään pitkän aikajänteen asetelmat ja jännitteet. Minua kuitenkin häiritsi alussa, etten osannut päättää tulkitsenko kirjan sävyn rasistiseksi vai en. Menneiden vuosikymmenien kirjallisuudessa on aikakausilleen tyypillisiä asenteita, ja usein ne eivät häiritse, kun taas joskus häiritsevät kovastikin. Minulla on mielikuva, että Fuugan tarinalla peräänkuulutettiin humaanisuutta, moraalia ja suvaitsevaisuutta, mutta samalla tehtiin selväksi kuinka vaikeaa näiden ihanteiden toteuttaminen on, niin valtakunnan poliittisella huipulla kuin yksilötasollakin kärjistetyissä olosuhteissa. Mutta en ole varma. Haluaako joku esittää oman tulkintansa?

Pintapuolisesti kirjan lukeminen tökki, vaikka kuinka yritin olla ylitulkitsematta tekstiä. Päähahmo on vähemmän miellyttävä ja moraaliton, ja hänen kuvauksensa on onnistunut. Muut hahmot ovatkin sitten heikosti kuvattu. Aivan kuin kirjassa olisi vain yksi todellinen henkilö, loput hänen mielikuviensa tuotteita. Kirja on kuitenkin saanut jonkusen palkinnon, joten aikalaiset ovat nähneet siinä arvostettavaa. Fuuga ei minustakaan ole huono kirja, se vain ei ole myöskään erityisen hyvä. Synkkyyttä kyllä riitti. Minulla on käsitys, että Priest on päivittänyt tekstiä joihinkin uusintapainoksiin, mutta omistamaani suomenkielistä versiota tuskin on päivitetty sen myötä. Intoni ei riitä uuden englanninkielisen painoksen etsimiseen. Hyväksyn sen, että kirjassa on joitain ongelmakohtia, jotka kirjailijakin on halunnut muuttaa. Christopher Priest on omaperäisellä tyylillään sen verran kiehtova kirjailija, että jatkan tutustumista hänen teoksiinsa.

Christopher Priest: The Islanders

Christopher Priest on ennestään tuntematon kirjailija minulle, vaikkakin tiedän katsoneeni hänen The Prestige -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Myöhemmin olen kuullut, että elokuva ei miellyttänyt kirjailijaa, mutta se ei ole uusia asia. Näin taitaa käydä useinkin. Päätin lukea tuoreen The Islanders -kirjan, koskapa Twitterin kautta kantautui ennakkotietoja, että kirja on poikkeuksellinen ja vieläpä erinomainen. The Islanders on ensimmäinen ekirja, jonka tilasin ennakkoon ja Amazon toimitti sen moitteettomasti ilmestymispäivänä keskiyöllä ameriikan aikaa.

There are no maps or charts of the Dream Archipelago. At least there are no reliable ones, or comprehensive ones, or even whole ones.

The Islandersin juonta on vaikea yksiselitteisesti kuvata. Kirja on tavallaan fiktiivinen maantieteellinen tietokirja, jossa esitellään niin pohjoiselle kuin eteläisellekin pallonpuoliskolle ulottuvat, Midway Sea -saaristomereen sijoittuvat saariryhmät ja yksittäiset saaret, kuvataan niiden luontoon liittyviä erityispiirteitä, historiaa, kulttuuria, teknologiaa ja tunnetuimpia ihmisiä turismin kannalta kiinnostavaan tapaan. Mutta matkaoppaaksi kirja ei suinkaan jää. Osa luvuista on henkilökohtaisia näkökulmakertomuksia tapahtumista kirjeiden tai lehtijuttujen muodossa. Saarten esittelyn lomassa käsitellään miimikkotaiteilijan murhaa. Vaikka murhaan on löydetty syyllinen ja tuomiokin on annettu, niin kirjailija sekoittaa pakkaa siihen malliin, että lukija pakostakin joutuu korjaamaan käsityksiään ja epäilemään saatua informaatiota sekä kertojien motivaatioita sitä mukaa kun kirja etenee. Kirjan päähahmoiksi nousevat taide/kirjallisuusalan henkilöt, mm. kirjailija Chaster Kammeston, sosiaalisen omatunnon ääni Caurer, taiteilija Dryd Bathurst, tunnelitaiteilija Jordenn Yo ja tietenkin miimikko Commis sekä heihin linkittyvät ihmiset.

Kirjan esittelypuheen on kirjoittanut Chaster Kammeston, joka on siis yksi tarinan hahmoista, tosin en sitä heti alussa ymmärtänyt. Luettuani tekstiä jonkin aikaa, ehdin ajatella, että tämä on varmasti vuoden tylsin kirjan aloitus. Hetki sen jälkeen tajusin, että alku oli juuri sellainen kuin Priest sen tarkoittikin olevan. Kammestonista annettavan kuvan mukaan hän ei ole erityisen huumorintajuinen tai edes mitenkään miellyttävä hahmo, ja se käy selväksi jo muutamassa sivussa. Kirjailija onnistuu erinomaisesti hahmonkuvauksessa heti kättelyssä. Seuraavat luvut kertovatkin sitten varsin dokumentoivasti, mutta silti kiehtovasti ja jopa kauniisti saarten erityispiirteistä. Alussa varsinkin thrymes-ötökät herättävät eläviä mielikuvia, ja palataanpa niihin myöhemminkin. Priestin kirjoitustyyli on koruttoman kuvailevaa. Lukujen tyyli vaihtelee sen mukaan ollaanko opaskirjamaisessa kerronnassa vai henkilökohtaisemmassa tarinoinnissa. Samalla kun luodaan kuvaa maailmasta, vilautetaan myös mysteerejä. Silti kirjan rakenne pysyy ehjänä, vaikka varsinaista läpi kirjan kantavaa juonikaarta ei selkeästi olekaan. Tyylin vaihtelu itse asiassa piristää ja pitää valppaana sekin. Sillä aika pian lukijalla selviää, että kyllä tässä nyt yritetään hämätä ja huijata ja kenenkään sanomisia ei oikeastaan voi pitää varmoina. Koskapa tarinat eivät etene vain paikkojen välillä vaan myös ajassa, joutuu jossain välissä pakosta tarkistamaan, mikä todellakin ajallisesti voi pitää paikkaansa ja mikä ei. Monet kirjan taitelijoista ovat hahmoina vähemmän pidettäviä, mutta näkisin ja kokisin hyvin mielelläni heidän kuvattua taidettaan. En ole ihan varma, että haluaisin lukea esim. Kammestonin kirjallista tuotantoa, mutta Yon earth-moving tunnelitaide kuulostaa konseptina, jos kohta tuhoavalta, niin myös omaperäiseltä.

The Islanders on ovela, taidetta ja kulttuuria tarinassa omaperäisesti hyödyntävä kirja, joka vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on kaukana tavanomaisuudesta, mutta koskapa en ole lukenut vielä Priestiltä mitään muuta tuotantoa, en osaa verrata The Islandersia kirjailijan muihin teoksiin. Joka tapauksessa aion ehdottomasti tämän jälkeen lukea muitakin kirjoja, varsinkin tätä teosta edeltäviä, joiden ilmestymisestä on jo jonkin aikaa, mutta joissa kirjailija on ilmeisesti jo hylännyt perinteisen science fiction -tyylin. The Islandersissa on muutama hieman hitaampi osio, joissa mielenkiinto herpaantuu, joten aivan täysosumaksi en sitä sanoisi. On kuitenkin mielenkiintoista seurata mihin kirja sijoittuu siinä vaiheessa mielipiteissä, kun ryhdytään harkitsemaan Hugo-ehdokkuuksia. Tyyliltään kirja ei varmaankaan sovi sellaiselle, joka pitää tasaisesti etenevistä tarinoista ja selkeästä juonenkulusta, mutta minun mielikuvitustani se kutkutti, vaikka täytyy kaikesta huolimatta myöntää, että kartta olisi kiva...