Finncon 2016 -raportti

2016 Finncon eli tieteis- ja fantasiakirjallisuuteen painottuva tapahtuma järjestettiin Tampereella viime viikonloppuna 1.-3.7. Ohjelmia tuli käytyä läpi ja tässä lyhyt kooste niistä mihin minä päädyin kuuntelemaan tällä kertaa.

Koskapa useimmiten coneihin osallistumiseni syynä ja houkuttimena ovat nimenomaan kunniavieraat, niin pyrin käymään kuuntelemassa heidän ohjelmiaan, ellen sitten ole nähnyt kyseistä kirjailijaa jo ennestään. Tämän vuoden kirjailijakunniavieraina olivat walesilainen Jasper Fforde, amerikkalainen Catherynne M. Valente ja suomalainen Anne Leinonen. Kaikilta on tullut luettua jotain. On writing -paneelissa kirjailijat kertoivat Saara Henrikssonin vetämänä mm. omista töistään, miksi heistä on tullut kirjailijoita ja mikä inspiroi heitä.

Perjantai oli osaltani lyhyt, sillä On writingin jälkeen kävin katsomassa vain The Shadow Seamstress (2015) -lyhytelokuvan (n. 17 min.), joka oli 30-luvulle sijoittuva fantasiatarina ompelijattaresta, jonka mielipuolinen liikemies vangitsee toteuttamaan pelottavaa suunnitelmaa. Filminpätkän oli ohjannut Nick Gillespie ja vaikka vähän jäykähkösti koko homma oli toteutettu, niin viihdyin vallan mainiosti sen tummissa tuunelmissa. Kauhua mikä kauhua.

Lauantaina missasin avajaiset ja matkalla kuuntelemaan Jasper Fforden The Writer’s Journeyta, huomasin olevani Suomalainen mytologia -paneelissa, jossa fanikunniavieras Eeva-Liisa Tenhunen, Anne Leinonen, Tiina Raevaara ja Juha Jyrkäs jutuskelivat. Kuuntelin hetken ihan kiinnostavaa keskustelua (näitä päällekkäisiä ohjelmia, joista olisi voinut valita, oli monta), ja lähdin kohti Ffordea.

Mitä kyseisen herran puheista jäi eniten mieleen, oli ettei hän niinkään kokenut kirjoittavansa genreä, vaan jotain mikä häntä itseä kiinnosti. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut fantasiasta, vaan kirjallisuudesta yleensäkin. Saman asian ilmaisi aikoinaan J.K. Rowling ja sai kohtalaisesti buuauksia genrefandomista. Minusta Fforden (ja Rowlingin) ajatusmaailma on luonnollista, sillä olen itsekin lukenut kirjallisuutta, kunnes vasta 2000-luvun alussa tiedostin lukevani myös genresuuntautuneesti ja suuntautuvani sitä kohti enenevässä määrin. Fforden motto tuntui olevan ”write better books”, joka sopii ohjeeksi ja vastaukseksi moniin kysymyksiin. Nappasin puheen jälkeen signeerauksen omaan The Eyre Affairiini.

Seuraavaksi Johan Anglemark haastatteli Catherynne M. Valentea, jonka klassisen kirjallisuuden opinnot heijastuvat myös hänen kirjallisessa tuotannossaan. Valente saa minulta paljon pisteitä siitä, ettei hän halua alentaa kirjallista tasoa lapsille suunnatuissa teoksissaan, vaan mielummin nostaa vaatimuksia ikäryhmiin nähden ja käyttää monipuolista kieltä. Se on havaittavissa Satumaa-sarjassakin. Tolkienhan tuon upgradaus-ajatuksen esitti jo aiemmin, kauan sitten, ja se on yhä ajankohtainen.

Hugo-paneelin käyn kuuntelemassa aina kun vain se mahtuu matkustusaikatauluun ja nyt mahtui reippaasti. Hugo-kategorioista löytyy tänä vuonna ihan hyviä ehdokkaita ja sitten niitä surullisen rupuja. Jukka Särkijärven johdolla omat kommenttinsa ehdokkaista lausuivat Jukka Halme, Carolina Gómez Lagerlöf ja Tommy Persson. Täytyy nostaa hattua niille panelisteille, jotka olivat lukeneet short story ja novelette -kategoriat, joihin minä en taida koskea. Eikä panelistien mielipiteiden jälkeenkään tuntuisi olevan tarvetta. Best Related work -kategorian arvioita odotin ehkä eniten ja niistä ei panelisteilta löytynyt kehuja. Tommylle ja Carolinalle extrapisteitä Sevenevesin luku-urakastaan. Jälkimmäisen mukaan Anathemiin verrattuna se on tylsä.

Kirjasta näytelmäksi: Teemestarin kirja oli ehdoton ohjelmanumero, sillä kävin viime helmikuussa katsomassa Kulttuuriosuuskunta Kajeen teatterisovituksen kirjasta Tampereella ja halusin kuulla miten kirjailija Emmi Itäranta koki esityksen ja miten käsikirjoittaja/näyttelijä Sanna Majanlahti muokkasi kirjan lavalle. Keskustelu oli molemmin puolin kiinnostava. Kuulen vähemmän teatteripuolen haastatteluja, joten Majanlahden kertomat yksityiskohdat siitä miten kirjan eri kohtauksia lähestyttiin, oli tuoretta. Ehdottomasti yksi tämän vuoden Finnconin minulle osuvimmista ohjelmista.

Lauantai-iltapäivän viimeisenä ohjelmana näin Sadut – portti kauhun maailmaan, jolta myös odotin paljon. Keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, Juha Jyrkäs ja Lucilla Lin. Hieman jäi aihepiirin käsittely kliiniseksi muistelemiseksi, ero satujen ja esim. 1700-1800 –luvun kauhutarinoiden välillä ei tullut käsitellyksi, eikä kahden lajin keskinäisestä suhteesta saatu kunnon otetta (ero on kuin vereen piirretty viiva, kuten Jyrkäs taisi todeta). Ehkä minulla oli väärät odotukset. Valenten yhteydessä oli puhetta lapsille suunnattujen tarinoiden tasosta ja sama tuli esille satujen yhteydessä, jotka ovat oikeasti alunperin pelottavia ja raakoja. Mielestäni ne ovat kuitenkin tärkeitä ihmisen kehitykselle nuoressa vaiheessa ja jäänkin (huumorimielessä) ihmettelemään millainen vaikutus on Puhahilkka-sadulla tuleville sukupolville, jos mummo pistetäänkin vain kaappiin sen sijaan, että susi syö hänet?

Sunnuntaina Kisu Leikomaa haastatteli Jasper Ffordea, joka oli (jälleen) hauskaa kuultavaa. Olen jättänyt ”lehtimieselkeet”, joten en kirjoita kenenkään sanomisia enää sen kummemmin ylös. Minusta Kisu käsitteli hienosti kaikki Fforden sarjat läpi ja toi niistä tärkeimmät pointit esille, mitä kirjailija itse sitten höysti ja laajensi tarinoinnillaan. Erityisesti haluaisin lukea Fforden esiintymisten jälkeen Nursery Crimes -kirjat, ja kas kummaa, ehdin The Big Over Easyn aloittaakin jo ennen Finnconia, joten siitä on hyvä jatkaa.

Hetkeksi pistäydyin kuuntelemassa Petri Hiltusen alati suosittua esiintymistä ja tällä kertaa aiheena oli Flesh for Fantasy. Kyllä lihaa nähtiin. Öljytyssä muodossa lähinnä. Lähdin salista siinä vaiheessa, kun tappajaheinät hyökkäsivät ja siirryin kuuntelemaan Synkeänpimeää, jossa Jukka Halme ja Aleksi Kuutio käsittelivät grimdark-fantasian lähtökohtia ja suosion syitä. Joe Abercrombie, itse Lord Grimdark, oli luonnollisesti hyvin esillä keskustelussa, mutta muitakin kirjailijoita mainittiin, kuten Mark Lawrence (kiinnostaa), K.J. Parker (kiinnostaa) ja Michael R. Fletcher (kiinnostaa). Alkujuuriteoksista otettiin esille Mervyn Peaken Gormenghast (Titus Groan), David Gemmelin Legenda (arvostelu) ja Glen Cookin Musta komppania (joka odottaa lukupinossa edelleen). Suosion syitäkin pohdittiin yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuvaksi, periaatteella synkät ajat, synkät tekstit, mutta enpä tiedä. Ehkä laajassa mittakaavassa. Itselläni on taipumusta pitää enemmän karheista kuin pehmeistä tarinoista riippumatta ollaanko taantumassa vai ei. Jos grimdark onkin painumassa hieman taka-alalle tällä hetkellä, niin huhut kertoo, että cyberpunk olisi nousussa. Ei ihan valoisa subgenre sekään.

Koko Finnconin viimeinen ohjelma minun osalta oli Markku Soikkelin Mitä tieteiselokuvista kannattaa tietää? Esityksen runko myötäili Soikkelin Tieteiselokuvan käsikirjan sisältöä aina mykkäelokuvan ajan lyhytfilmeistä nykypäivän digitekniikkatuotantoihin. Aihe on mielenkiintoinen ja ostin esityksen jälkeen kirjan omaksi, kuten useimmat nykyisin julkaistavat genreen liittyvät kotimaiset tietokirjat. Taiteellisesti merkittävistä scifi-elokuvista Soikkeli mainitsi venäläisen Aelitan (1924) , englantilaisen Tulevia aikoja (1936) ja saksalaisen Metropoliksen (1927). ”Oikeasti unohdettu klassikko” eli The Hellstrom Chronicle (1971) alkoi kiinnostaa ja hieman muistelen, että olisin sen nähnytkin. Youtubesta ainakin tuntuu löytyvän.

Jälleen kerran Finncon oli antoisa tapahtuma, kiitos siitä kaikille järjestäjille ja esiintyjille! 2018 sitten Turkuun, mutta välissä worldcon Helsingissä.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Luin Catherynne M. Valenten Satumaa-sarjan suomennetun ykkösosan Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (arvostelu) vajaa vuosi sitten. Kakkososan käännös ilmestyi joulukuun lopulla (kirjaan on laitettu viralliseksi julkaisuvuodeksi 2014) nimellä Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There, 2012), joka on saatavilla ensimmäisen osan tapaan niin paperisena kuin ekirjaversionakin. Sarjasta on ilmestynyt englanniksi jo kolmas kirja ja kaikkiaan niitä pitäisi Valenten mukaan tulla yhteensä viisi. Toivottavasti kaikki löytävät tiensä myös suomenkielisiksi.

Vihdoin odottelun jälkeen Syyskuu pääsee takaisin Satumaahan, mutta mikään ei olekaan aivan entisellään. Syyskuun uhraamasta varjosta on tullut nimeltään Halloween (Hollow Queen) ja hän hallitsee Satumaan alapuolista Alimaata. Halloween kaappailee Satumaan asukkien varjoja omaan valtakuntaansa, mikä saa taikuuden vähentymään Satumaassa. Syyskuu päättää matkata ihmeelliseen varjojen valtakuntaan pelastamaan tilanteen, sillä hän kokee olevansa vastuussa varjonsa tekeleistä, mutta mikä avuksi kun Halloween ei ole halukas luopumaan varjoalamaisistaan eivätkä varjot itsekään ole innostuneet palamaan takaisin.

Valente hyödyntää saumattomasti fantasia- ja mytologiamaailman elementtejä Satumaa-sarjan kakkososassakin. Satumaa ja varjojen valtakunta ovat omanlaisia ihmemaita; mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen. Tekstissä on huumoriakin, mutta myös useasti aikuisen lukijan näkökulmasta katsottuna kohtalaisen synkkää pohdinnan aihetta, kuten Kuumelonikukkulan porojen avioliittokaappaukset, joiden seurauksena "vaimo" on kirosana. Ajoittain tuli mieleen kirjailijan Six-Gun Snow White -tarina (arvostelu), joka on aikuisille kirjoitettu Lumikin muunnos westernin asuun puettuna. Tarina on pintapuolisen keveytensä alla melkoisen rankka. Samanlaista sävyä vilahtaa taustalla myös Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa.

Tyttö joka putosi on edeltäjänsä tavoin ihastuttavaa luettavaa kielellisen ja sisällöllisen runsautensa vuoksi. En ehkä kokonaisuutena tykästynyt kakkososaan yhtä paljon kuin ykkösosaan, mutta toisaalta se on kypsempi kokonaisuus, mikä on plussaa. Tarina itsessään muuttuu edetessään. Aika kuluu ja kuukaudet tuovat mukanaan Syyskuulle teini-iän tuntemuksia. Jo nyt on mukana orastavaa viatonta romantiikkaa, sekä huolia vanhemmista. Kirjaa ei voi lukea itsenäisenä osana, sillä hahmoilla on jatkumonsa, mikä vaatii ensimmäisen osan tiedot taustalle. Uusiakin hahmoja on toki runsain mitoin, kuten hirvaskaisia, sibylla ja Samovaarin aateliset.

Pienenä yksityiskohtana tuli mieleen aiemmin Roald Dahlin The Gremlins -kirjan yhteydessä pohdiskelemani seikka, joka sai ainakin osittaisen vastauksen Tyttö joka putosi -kirjan myötä. Vuonna 1943 julkaistussa The Gremlinsissä oli luontevana osana tarinaa nimittäin olut ja tupakka, ja jäin miettimään liekö tänä päivänä moiset lasten kirjoista vielä löytyy. Valenten sarja ei ehkä ole yhtä nuorille lukijoille suunnattu, mutta silti varhaisteineillekin. Ja kirjasta löytyy hirvaskainen Taiga, joka Ana Juanin kuvitusta myöten polttelee piippua. Sitä tosin ei kerrota mitä hän piipussaan polttelee, mutta mielleyhtymä syntyy.

Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa on saanut oman kirjatrailerin, joka on katsottavissa tästä:

Suosittelun arvoinen sarja.

Hugo-ehdokkaat 2013: pitkät novellit

Pat Cadigan: The Girl-Thing That Went Out For Sushi

Mielenkiintoisella ja ei niin itsestään selvällä nimellä varustettu tarina kertoo Jupiterissa työskentelevästä Arkaesta, jonka ihmisystävä Fry päättää loukkaannuttuaan muutatuttaa itsensä sushiksi. Arkaekin on sushi, kahdeksan lonkeroinen mustakala. Tarinassa jo muutaman sukupolven ajan ihmiset eli ”kaksi-jalkaiset” ovat voineet käydä läpi muutosoperaation ja vaihtaa muotoa joko ihmismustekalaksi, ihmismeduusaksi tai ihmisravuksi. Tämä tietenkin aiheuttaa usein niin hengellisiä kuin maallisiakin ongelmatilanteita ja vaatii operaatioon ryhtyjältä vahvaa vakaumusta. Myös tarina vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä se vilisee sanayhdistelmiä ja slangia, jotka ainakin alussa hämmentävät. Jouduin lukemaan kielen vuoksi novellin kahteen kertaan, ennen kuin pystyin toteamaan, että Cadigan on kirjoittanut nokkelan idean pohjalta huvittavan tarinan. En tiedä onko tarinassa taustalla sukupuolenvaihdokseen liittyvää ajatusta, mutta hyvinkin se sopisi maallisemmaksi lähtökohdaksi. Tarinassa on mukana poliittista planeettojen välistä valtapeliä ja Jupiterin kiertorataa lähestyvä komeettakin, ja kokonaisuus on piristävän erilainen mitä vähään aikaan on tullut luettua. Pat Cadigan on kirjoittanut vahvan Hugo-voittajaehdokkaan.

Thomas Olde Heuvelt: The Boy Who Cast No Shadow

Hollantilaisen nuoren kirjailijan kirjoittama tarina kertoo Look-nimisestä pojasta, jolla ei ole varjoa, vaan valo heijastuu hänestä läpi, eikä hän näy peilissä, valokuvissa tai filmillä. Luonnollisestikin hän herättää huomiota ja hänestä tulee kuuluisuus ja koulussa kiusaamisen kohde, kunnes luokalle tulee toinen outo tapaus, lasinen poika. Splinter puolestaan heijastaa kaikkea ulkopuolista, mutta ei itseään. Pojat ystävystyvät ja he päätyvät matkalle, jolle vanhempiensa kaikelta suojelema Splinter on aina toivonut pääsevänsä. Tarinan idea on hyvä ja se on kirjoitettu sujuvasti. Lasisen ja varjottoman pojan tieteellistä olemassa oloa on turha sen kummemmin pohtia, heidän on tarkoitus olla vain metaforia erilaiselle. Tarinan loppu on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä laskee pisteitä ja sentimentaalisuuskaan ei vetoa minuun. Ihan kelpoinen tarina silti.

Catherynne M. Valente: Fade to White

Valenten vaihtoehtohistoriatarinassa on käyty sota, jonka radioaktiivisuuden seuraamuksena ihmisen lisääntyminen on häiriintynyt ja vain 12% miehistä on enää hedelmällisiä. Tarina seuraa nuoren pojan ja nuoren tytön vaiheita kohti testausta, jonka tulosten perusteella määräytyy heidän tuleva asemansa yhteiskunnassa. Poika haaveilee Aviomiehen roolista ja tyttö suhtautuu puolestaan salaisuutensa vuoksi hermostuneesti ja kriittisemmin tulevaan rooliinsa kihlattuna ja synnyttäjänä. Kolmantena tarinankertojana tai oikeastaan maailmankuvan kertojana on hahmo, joka teetättää mainoksia, joiden on tarkoitus luoda oikeanlaisia mielikuvia, propagandaa. Mainoksissa on valkoihoisia, hedelmällisen näköisiä naisia, piippua polttavia miehiä ja iloisia terveitä lapsia. Valente on kirjoittanut hienosti tarinan, jossa pikkuhiljaa avautuu sen ahdistavuus, ihmisten aivopestävyys ja johdatettavuus. Tarinan idea ei ole oikeastaan miltään osa-alueeltaan uusi, esimerkiksi Margaret Atwood on sitä käyttänyt tarinoissaan, mutta Valente osaa kirjoittaa vetävästi, sitä ei voi kiistää.

Seanan McGuire: In Sea-Salt Tears

In Sea-Salt Tears on selkie-tarina. En tiedä onko selkiellä suomenkielistä käännöstä, mutta kyseessä on meressä hylkeenä elävästä olennosta, joka luo nahan muuttuakseen ihmiseksi maalla. Tarinassa selkiet perivät ihmishahmossa nahkansa vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan, eikä ole niin itsestään selvää, että jokainen selkie pääsee mereen elämään vaikka haluaisikin. Liz odottaa vuoroaan vuosikymmenet ja kun näyttää siltä ettei nahkaa perinnöksi tule, hän lyö hynttyyt yhteen Annien kanssa. Molemmilla on tarve tulla kelvatuksi ja hyväksytyksi ja taustalla on myös uskollisuuteen ja luotettavuuteen liittyvä kehys. McGuiren tarina hyödyntää mytologista olentohahmoa tuoden sen nykyaikaiseen ympäristöön ja tulkintaan. Tarina on onnistuneempi kuin kirjailijan Grant-nimimerkillä kirjoitetut zombie-jutut.

Seanan McGuire: Rat-Catcher

Toinen ehdokkaana oleva McGuiren tarina perustuu sekin mytologiseen olentoon, haltiatyyppiseen sidheen ja sijoittuu vuoden 1666 Lontooseen, hetkeen ennen suurta tulipaloa. Sidhet kulkevat kahden eri valtakunnan välillä varjojen kautta. Tullessaan omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan, sidhet ottavat kissojen muodon. Rand (kuvan alaotsikon Tybalt) saa Roanelta tietoonsa ennustuksen, jonka mukaan Lontoota uhkaa tulipalo ja heidän tulisi poistua kaupungista mitä pikimmin. Tämä ei ole kuitenkaan niin helposti tehtävissä, sillä Randin kuningas-isä ei suostu antamaan evakoitumiskäskyä ja Randin pitää uhmata häntä pelastaakseen sidhet. Todelliseen historialliseen tapahtumaan sidottu tarina on viihdyttävä kissahahmojen vuoksi, vaikka muuten onkin vain keskinkertainen kasvutarina ja hahmojen välisten suhteiden selittäminen jää heikoille kantimille. Ilmeisesti tämä ja myös mahdollisesti In Sea-Salt Tears ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, joka minulle ei ole tuttu. Kumpikin tarina toimii kuitenkin itsenäisesti.




Tämän vuoden pitkien novellien Hugo-ehdokkaat ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta varsin tasaisia ja keskinkertaisen sujuvasti luettavia. Mikään ei varsinaisesti ärsytä, mikään ei erityisemmin ihastuta. Pat Cadiganin The Girl-Thing That Went Out For Sushi nousee muiden ehdokkaiden yläpuolelle erilaisuudellaan ja kielellisesti haastavana ja virkeänä. Kakkoseksi nostan Valenten tarinan, mutta loppujen kohdalla onkin sitten aivan sama mihin järjestykseen sijoittuvat.

Nämä ovat viimeiset tämän vuoden Hugo-arvioni. Elokuva ja tv-sarjakategoriat on käyty läpi ja kunhan olen vielä lyhyesti tutustunut Oheiskirja-kategoriaan olenkin valmis omalta osaltani äänestämään Hugo-voittajia. Sitten vain odottamaan Worldconia ja syyskuun ekaa, jolloin selviää ketkä kaikki oikeasti voittivat.

Worldconeihin liittyen täytyy vielä kerran mainita, että lähiviikkojen aikana on vielä mahdollista äänestää Helsinkiä vuoden 2015 worldcon-paikaksi. Äänestää saavat LoneStarCon3:n jäsenet (myös tukijäsenet) ja äänestysmaksun maksaneet. Kehotan ehdottomasti käyttämään mahdollisuutta hyväksi, sillä kaikkihan me haluamme worldconin Suomeen, eikö?

Catherynne M. Valente: Six-Gun Snow White

Kolmas Catherynne M. Valentelta lukemani teos on tänä vuonna ilmestynyt pienoisromaani Six-Gun Snow White, joka pohjautuu Lumikki-satuun. Myös kirjailijan Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (arvostelu) hyödyntää satuperinnettä, mutta on selkeästi suunnattu nuoremmalle ikäryhmälle kuin tämä teos, vaikka onkin paikoin kohtalaisen raaka.

Snow White on puoliksi intiaani, jonka äiti, kaunis Gun That Sings, kuolee synnytykseen. Snow White elää rikkaan isänsä talossa vapaana, mutta piilotettuna ulkomaailman silmiltä. Hän on varsinainen luonnon lapsi aina siihen saakka, kunnes isä päättää mennä uusiin naimisiin ja äitipuoli astuu kuvioon. Kalpean ja kauniin äitipuolen kasvatusmenetelmät ovat varsin roisit ja sairaat. Snow Whitelle syntyy arveluttava velipuoli ja siinä vaiheessa kun hänelle kertyy ikää sopivasti, hän karkaa kotoaan etsimään äitinsä intiaaniheimoa, omaa heimoaan. Matkan koettelemukset yksinäiselle naismatkaajalle eivät ole helpot, varsinkin kun perässä on vielä äitipuolen lähettämä Pinkertonin etsivä.

Valente on luonut tutusta sadusta varsin mielenkiintoisen ja rosoisella tavalla omaperäisen version. Sadun yksityiskohtia on selkeästi tunnistettavissa, mutta ne on väännetty ovelalla tavalla westernin tyyliin. Six-Gun Snow White on synkkä tarina, johon liittyy paljon alkuperäiskansan historiaan liittyvää taustaa ja puoliksi valkoisen ja puoliksi intiaanin juurettomuuden tunnetta. Tulin väkisinkin verranneeksi Valenten tyyliä Sari Peltoniemen tapaan tuoda saamelaishistoriaa esille Kuulen kutsun metsänpeittoon -kirjassa (arvostelu). Valente ei selitä, hän sisällyttää ongelman tarinaan lukijan oivallettavaksi, olettaen että lukijalla on perustietoa hallussa. Kirjojen kohderyhmän ikähaarukka tosin on eri, Valente uskaltaa jättää enemmän lukijan varaan.

Minun on pakko ihailla kirjailijan uskallusta myös Snow White -hahmon kanssa. Nuoresta tytöstä aikuiseksi kasvavan tarina on rankka ja loppua kohden ehkä antikliimaksi, mutta osuu silti kuin tikku silmään. Snow White lakkaa kertomasta tarinoita ja tulee itse kerrottavaksi tarinaksi. Näkökulmakerronta muuttuu tarinan edetessä kolmannen osapuolen kerronnaksi. Alun näennäinen viattomuus katoaa rankalla tavalla, mitä en koskaan oikeastaan ole Disney-Lumikista tai Tuhkimostakaan kunnolla oivaltanut. Ajoittain Valente käyttää kuvauksessa taktiikkaa, jonka hän hahmolleen laittaa selviytymismenetelmäksi: kun tilanne muuttuu liian rankaksi, hän sulkee itsensä tilanteen ulkopuolelle, kunnes se on ohi. Naiivi ja rikkinäinen hahmo on liikuttavalla tavalla vahva, hänen on oltava. Hahmojen käsittelytapaan liittyy voimakkaasti myös nimet, jotka ovat joko keksittyjä toisnimiä tai lyhennelmiä, kuten esimerkiksi Snow Whiten isästä käytetään koko ajan nimeä Mr. H.

Entäpä seitsemän kääpiötä ja prinssi (Charming)? Mukana ovat, mutta ei kannata odottaa ihan sadun perinteisiä hahmoja, vaan jotain ihan muuta. Omenan syönnilläkin on rooli, mutta sekin on saanut muunnelman, eikä ollut ihan helppo sekään. Western-tyyli istui tarinaan yhtä hyvin kuin ripaus taikuuttakin. Vaikka loppu on tarinan heikoin osa, se ei laske kokonaistasoa erinomaisesta miksikään. Catherynne M. Valente on tehnyt minuun vaikutuksen kolmella teoksella. Tässä on kirjailija, jonka tuotantoon tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente on ennestään tuttu kirjailija muutaman Hugo-ehdokkuuden kautta, mutta muutoin en ole hänen tuotantoonsa enemmälti perehtynyt. Pääsyynä on Palimpsest-romaani, jota en päässyt alkua pidemmälle, sillä jokin tyylissä takkusi ja se on heijastanut myös haluun lukea muita teoksia. Sen sijaan pienoisromaanimittainen Silently and Very Fast (arvostelu) oli jo helpommin lähestyttävä, vaikka sekään ei saanut minua vapaaehtoisesti enempää kirjailijan kirjojen pariin. Hieman harmittaa, että Valenten taannoinen Suomi-Ruotsin Åcon-vierailu jäi kokematta, sillä olisi ollut mukava kuulla hänen mietteitään esimerkiksi nyt lukemastani Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla -kirjasta (engl. The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011, suom. 2013), johon Wikipedian mukaan viitataan tietenkin tarinana juuri tuossa Palimpsest-kirjassa, jota en ole saanut luetuksi. Tyttö joka purjehti on ilmestynyt suomeksi niin paperiversiona kuin ekirjanakin.

Syyskuu on tavallinen 12-vuotias tyttö, joka lähtee Vihreä tuuli -puhurin mukana Satumaahan ja seikkailu alkaa. Syyskuu tapaa A-L -nimisen louhikäärmeen ja Lauantai-nimisen maridin. Vastaan tulee myös muun muassa golem, keijuja ja hevoskaisia, hiisiäisiä, noitia ja susimies ja mutta ennen kaikkea Markiisitar, Satumaan nykyinen hallitsija, joka tekee itsevaltaisia päätöksiä, eikä hänestä pidetä yhtä paljon kuin aiemmasta, kadonneesta Malva-kuningattaresta. Syyskuu lupaa noidille noutaa esineen, jota Markiisitar pitää halussaan, mutta päätyy tekemään myös Markiisittaren kanssa sopimuksen yhden esineen noutamisesta. Satumaa osoittautuu vaaralliseksi paikaksi, jossa ei aina pysty luottamaan lupauksiin, ja Syyskuu joutuu käyttämään kaiken osaamisensa ja näppäryytensä selvitäkseen tilanteesta. Eikä ole edes varmaa pääseekö hän koskaan enää kotiin.

Valente käyttää tarinan pohjana runsaslukuista satujen kavalkaadia. Heti ensimmäisenä näkyy kytköksiä Liisa Ihmemaassa ja Ihmemaa Oz -tarinoihin, ehkä jopa Narniaan, ja myöhemmin kun sävy tummenee, Neil Gaiman -vaikutteita pulpahtaa esiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Valente olisi kirjoittanut omanäköistään tarinaa ja jopa yllätyksellisillä juonenkäänteillä. Fantasiassa samat ideat pyörivät vuosikymmenestä toiseen saaden parhaimmillaan uusia muotoja ja ulottuvuuksia, ja juuri sellaiseen saavutukseen Valente on päässyt Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla -kirjassa.

Tarinan Satumaa on kuin runsaudensarvi, täynnä värejä, muotoja ja aistimuksia. Se on maa, johon mielellään haluaisi tutustua, tietenkin mielummin ilman kaikkia niitä vastoinkäymisiä, joita tarinan päähenkilö joutuu kokemaan. Minulla meni hetki sopeutua kerronnan tyyliin, mutta aikuislukijallekaan se ei ole mitenkään aliarvioiva, vaikka kirja ehkä pääasiassa on suunnattu nuoremmalle lukijakunnalle. Valente sisällyttää näennäiseen seikkailukertomukseen nimittäin myös hieman kipeältä tuntuvan taustan ja siellä täällä on havaittavissa oivaltavia ja älykkäitä viittauksia, jotka antavat tarinaan kerroksellisuutta, joka tekee siitä ikäriippumattoman. Valenten kirjassa on varmasti luettavaa useammaksi kerraksikin.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on kirjan nimeksi pahuksen pitkä, mutta tarinana värikkäitä yksityiskohtia pursuava satufantasia, jossa tummat hetket tasapainottavat ilakoivaa viihdyttävyyttä. Tarina on nokkela ja paikoin hauskakin. Pidin paljon miellyttämisenhaluisesta tupakkatakista, jonka kaltaista käytöstä olisin kaivannut hieman liian lyhyeltä fleecehuovaltanikin lukiessani. Ja vaikka alussa tuskastuin suomennokseen (A-L:n lempinimi on englanniksi Ell, Allu on yksi lapsuuteni kotikylän puliukoista), hetken luettuani englanninkielistä versiota rinnan käännöksen kanssa, palasin kuitenkin lukemaan kirjan loppuun suomeksi. Satumaa-kirjoja on tulossa viiden tarinan verran, joten alussa vasta ollaan. Toivottavasti saamme sarjan suomeksi loppuun saakka. Harkitsen tosin jaksanko odottaa kakkososan The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There käännöstä, sillä se houkuttelevasti löytyisi jo koneelta ekirjana.

Alla on virallinen traileri, josta näkee kirjan sisältämää ja hienosti sen henkeä heijastavaa kuvitusta. Pidän myös trailerin musiikista, S.J. Tuckerin September's Rhymesta (löytyy myös Tuckerin kotisivuilta). Sen myötä suosittelen ehdottomasti Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla -kirjaa luettavaksi ja heitänpä ilmaan ääneensanomattoman ajatuksen, mahtaako Tähtifantasia-ehdokkaaksi päästä nuortenkirjalla...

Catherynne M. Valente: Silently and Very Fast

Catherynne M. Valente oli pari vuotta sitten Hugo-ehdokkaana Paras romaani -kategoriassa Palimpsest-kirjallaan, jota en ole saanut luettua loppuun. Nyt on vuorossa pienoisromaani Silently and Very Fast, jonka sain luettua ongelmitta.

Valente nivoo yhteen tekoäly Elefsiksen ja Neva-nimisen henkilön historian kertomalla tarinoita tarinan sisällä. Kirjailija hyödyntää mytologiaa, satuja ja kansantaruja rakentaessaan kuvaa Elefsiksesta ja miten tämä ja Neva kytkeytyvät toisiinsa niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tarina ei ole suoraviivainen, vaan välähdyksenomaisia kohtauksia sieltä täältä, jotka yhdessä luovat selkeän kokonaisuuden.

Elefsis ei tekoälynä ole varsinaisesti hahmo, mutta kaikki sen ajatukset, muistot ja tuntemukset tekee siitä inhimillisen. Myöskään Neva ei ole kiinteä, vaan koko ajan pyöritään epäfyysisessä olemuksen ja sukupuolen ulkopuolisessa äärettömässä tilassa, jonkin sortin Matrixin kaltaisessa olomuodossa. Mielikuva on lukijalle vapaa. Valenten kirjoitustyyli ei ole kaikkein helpointa luettavaa, mutta kun sen rytmiin pääsee sisään, on helppo nähdä kuinka kaunista ja herkkää se on. Kävipä mielessäni, että ehkä yritin lukea Palimpsestia väärällä hetkellä ja sille kannattaisi antaa uusi mahdollisuus nyt kun tyyliin on päässyt sisään lyhyemmällä tekstillä.

Silently and Very Fast on ensimmäinen lukemani vuoden 2012 pienoisromaaniehdokas ja se on vahva aloitus. En voi olla vertaamatta sitä sisällöllisesti Ted Chiangin The Lifestyle of Software Objectsiin (arvostelu), joka voitti kategorian Hugon viime vuonna. Vaikka tarinat ovat tyylillisesti hyvinkin erilaisia, niissä kuljetaan samoilla Turingin johdattamilla jalanjäljillä, Valenten tarinassa vain huomattavasti pidemmän, mutta samankaltaisen prosessin käyneellä.

Kirjailija tulee vierailulle Suomeen Åcon5-coniin toukokuussa, joten saamme varmaankin kuulla hänestä lisää lähiaikoina jossain alan lehdessä. Silently and Very Fastin voi lukea kolmessa osassa ilmaiseksi Clarkesworldin sivuilta: osa1, osa2, osa3.