Bryan Talbot: Grandville Noël

Uusin ja sarjassaan neljäs Grandville-sarjakuva-albumi on jouluaiheinen, Grandville Noël. Rikosetsivä LeBrock ei pääse viettämään juhlapyhiä, vaan ottaa tehtäväkseen etsiä teini-ikäistä tyttöä, Bunty Spallia, jonka jäljet johtavat suosiota kasvattavaan, hyvin arveluttavaan uskonnolliseen kulttiin. Kulttia johtaa karismaattinen yksisarvinen, messiaaninen Apollo, jonka johdolla kampanjoidaan ihmisrotua vastaan. Samallla ihmisten vaatimukset tasa-arvoiseen kohteluun tiivistyvät ja saavat uusia muotoja. Ja kun huhu kiertää, että vuosisatoja vanha salainen evankeliumi olisi löytynyt ja se paljastaisi Jeesuksen rodun, tarvitsee LeBrock avukseen Yhdysvalloista Pinkertonin etsivätoimistosta Chance Lucasin ja rakastettunsa Billien ehtiäkseen nauttimaan jouluateriaa.

Grandville Noël on terävää satiiria, jopa aiempia albumeja enemmän. Tuntuu kuin Talbot olisi tässä osassa elementissään, eikä lukiessa ollut vähääkään samanlaista tämä-on-jo-nähty -tunnetta. Hieman harmittaa, etten viime worldconissa ehtinyt seuraamaan yhtään Talbotin ohjelmanumeroa, vaikka hän oli kunniavieraana. Jouluisen aiheen lisäksi tarinassa on paljon myös pääsiäiseen liittyvää symboliikkaa, eikä Talbot säästele säiläänsä uskonnon ja politiikan käsittelyssä.

 

Mistään höpönlöpön lumihiutaleisesta, maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto -tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Päinvastoin. Raadollisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä riittää, samoin kuin symboliikkaa ja viitteitä historiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin, joita on mielenkiintoista bongailla ja välillä huvittavaakin, kuten ensimerkiksi taulu yhden ruudun taustalla (alla).

Tässä tarinassa on muutamia harvinaisempia rotuja, joita mm. Apollo yksisarvisena edustaa. Steampunk-Pariisi on edelleen kiinnostava ja ihmisiä edustamaan on laitettu pari kuuluisaa sarjakuvahahmoa agitaattoreina. Mikä sinänsä hymyilytti, vaikka tiukasta ihmisoikeusjutusta ja ksenofobiastahan tässä on kyse. Tarina kehittyy hienosti kokoon ja juonellinen loppu on hieno. Kihelmöivä. Paras mitä tähän mennessä Grandvilleissä on ollut. Talbot on hyvien loppujen taituri. Toki myös päähahmojen kehityskaari nousee omiin mittoihinsa, joten seuraavassa Grandvillessä on odotettavissa mielenkiintoisia hetkiä. Nyt aloin miettimään onko Talbot ottanut jotain ideoita Michael Moorcockilta sarjaansa. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä ainakin Alan Moore on moorcockilaisuudestaan tunnettu.

Jep, hyvä albumi. Seuraavaa odotellessa.

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Bryan Talbotin Grandville-sarjan toistaiseksi viimeisin sarjakuva-albumi Bête Noire ilmestyi vuonna 2012. Tarina jatkuu suoraan Grandvillen (arvostelu) ja Grandville Mon Amourin (arvostelu) seikkailujen jälkimainingeissa.

Antropomorfinen rikosetsivä LeBrock etsivä Ratzin kera ryhtyy jälleen ratkomaan steampunk-kauden ilmapiirissä murhaa, jonka kohteena on tällä kertaa ollut kuuluisa pariisilainen taiteilija. Murha on mysteerisesti toteutettu lukittujen ovien ja ikkunoiden takana, jättäen suureksi arvoitukseksi kuinka murhaaja on tekonsa toteuttanut. Uuden hallituksen demokratisoivat toimet herättävät rikkaissa teollisuuspohatoissa närää. Rautateiden ja kaivostoiminnan kansallistamiset, ihmisoikeustaistelut, työväen liittojen sallimiset ja eläke- ynnä muiden maksujen sekä tukien suunnittelut eivät sovi heidän kuvioihinsa ja he ovat kärkkäinä vastustamassa tulevia muutosideoita paroni Krapaudin johdolla. LeBrock ja Ratzi saavat vastaansa höyryisiä supersotilaita ja joutuvat käyttämään niin voimakeinoja kuin aivojaankin tilanteen ratkaisemiseksi.

Kolmas Grandville oli tasaisen taattua tarinaa aikaisempien tapaan, mutta nyt alkoi kohdallani tulla jo taisteluväsymys. LeBrockin arvattava, väkivaltaisuuteen taipuva hahmo, jonka kanssa olen taiteillut koko ajan siinä rajamailla pidänkö hahmosta vai en, alkoi hieman tylsistyttää. Juonessakin oli havaittavissa kaavamaista toisintoa, vaikka steampunk-maailma on yhä kiinnostava ja syveni entisestään yksityiskohdiltaan. Tarinan poliittinen vaihtoehtohistoriallinen näkökulma pohjautuu hienosti todellisuuteen, ja vaikka juonessa on toisintoa, se tarkoittaa myös, että yllätyksiä on tiedossa tarinan edetessä. Bongailtavaa erilaisiin kirjallisiin ja kulttuurisiin viitteisiin riittää yhä, eikä Bond-vaikutteet ole niistä vähäisimpiä.

Piirrosjälki miellyttää edelleen silmääni runsaudellaan, vaikka olen Grandvillejen jälkeen lukenut kaksi muutakin sarjaa, joissa jälki on erilainen ja niitä on päässyt vertailemaan keskenään. Talbotin tyyli on omanlaisensa, mutta ehkä se on hieman himmentynyt Sagan myötä, eikä Locke & Keykaan ole jälkeen jäänyt. Näistä kahdesta sarjasta kirjoittelen arvioitani jahka kerkiän.

Vaikka Bête Noire ei jaksanut innostaa yhtä paljon kuin sarjan edelliset kirjat, odotan silti marraskuussa ilmestyvää neljättä albumia Grandville Noëlia, joka nimestään päätellen sisältää jotain vuodenajan juhlaan liittyvää, ja todennäköisesti jokseenkin verenpunaisena ja höyryävänä.

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Grandville Mon Amour on toinen Bryan Talbotin Grandville-sarjan albumeista. Se ilmestyi vuonna 2010 ja pääsi mukaan mm. Hugo-palkintomittelöintiin, mutta ei voittanut. Minulla on albumista ekirjaversio. Ensimmäisen osan arvostelu täällä.

Kolme viikkoa Grandvillen tapahtumien jälkeen LeBrock saa kuulla entisen vihollisensa, sarjamurhaaja Mad Dog Mastockin karanneen Tower of Londonista juuri ennen teloituksen toimeenpanoa. LeBrock on ollut edellisen tapauksen jäljillä hunningolla, eikä sen vuoksi saa tapausta hoidettavakseen. LeBrock ei tyydy esimiehensä päätökseen, vaan päättää erota ja etsiä omin nokkisensa sarjamurhaajan. Kun tämän raportoidaan ilmestyneen Pariisiin, LeBrockin ja hänen uskollisen avustajansa, etsivä Roderick Ratzin matka käy jälleen Grandvilleen, jossa uudet tuulet puhaltavat Napoleonin kuoltua ja Revolutionary Councilin ryhdyttyä johtoon. Kumppanukset joutuvat toteamaan, ettei tälläkään kertaa asiat ole niin suoraviivaisia kuin voisi kuvitella, vaan menneisyyden teoilla on pitkät varjot.

Grandvillen maailma on entistä täyteläisempi Mon Amourissa, hahmot saavat ulottuvuutta, tapahtumapaikat laajenevat ja historian yksityiskohdat kehittyvät ja muuttuvat moniselitteisimmiksi. Talbot ei kuljeskele sfääreissä, vaan tapahtumat pysyttelevät maanläheisenä poliittisena trillerinä ja toimintana, jossa on jalansijaa herkistelyllekin. Moraali ja etiikka asetetaan vastakkain vapauden ja oikeuden kanssa. Grandvillen antropomorfinen vaihtoehtohistoria toimii kuin kirjoitetussa tarinassa, kuvat ovat erinomaisia, keskustelut helposti seurattavia ja kynänjälki paikoin jopa kaunista ja ilmavaa, kuin elokuvaohjaajan laajakulmatyötä. Lisäksi tarina avautuu pikkuhiljaa ja jännite pysyy koko ajan yllä.

Mon Amourissa on yhtälailla toimintaa ja väkivaltaa kuin ykkösosassakin, mutta nyt hieman tasapainoisemmin. Steampunk-aikakausi luo tunnelmaa ja edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia (mm. robotteja, höyrykulkuvälineitä, ilmalaivoja ja aseita). Tällä kertaa kiinnitin huomiota myös kieleen, käytettyihin murresanoihin ja sanaleikkeihin, mikä johtunee siitä että luin sarjakuvan englanniksi.

Eikä tarinassa ole unohdettu huumoriakaan, silla ainakin minusta oli huvittavaa nähdä LeBrockin lukevan Voltairea samalla kun treenaa käsipainolla. Mon Amour muutti käsitystä LeBrockista, sillä hänestä tuli esille varsin harmaita piirteitä. Rikosetsivä on ristiriitainen hahmo vahvuuksineen ja heikkouksineen, kuten Sherlock Holmeskin ja hänessä on myös James Bondin toiminnallista häikäilemättömyyttä, joskin myös yllättävää romanttisuutta ja herkkyyttä. En ole lainkaan varma pidänkö hänestä, mutta hahmon monipuolisuus on hyvä asia tarinan yksityiskohtien kannalta. Talbotin haastattelusta luin, että albumin nimi on parodia ranskalais-japanilaisesta elokuvasta Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni) heijastaen LeBrockin henkilökohtaisia suhteita.

Grandville Mon Amour ei tuottanut pettymystä ensimmäisen albumin jälkeen, päinvastoin, se paransi entisestään ja oli lähes pakko siirtyä lukemaan heti kolmas albumi Bête Noire. Siitä erikseen myöhemmin.

Bryan Talbot: Grandville

Lisää sarjakuvaa. Tällä kertaa luvun alla oli Bryan Talbotin vaihtoehtohistoriallinen steampunk-trilleri Grandville, joka ilmestyi suomeksi syyskuussa 2013. Englanniksi vuonna 2009 ilmestynyt albumi on sarjan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa käännetty. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme albumia ja neljäs on tulossa loppuvuodesta 2014.

Tarinan hahmot ovat antropomorfisia eli ihmisenkaltaistettuja eläimiä. Hahmojen vartalot ovat ihmisten ja päät eläinten. Kaksisataa vuotta sitten Britannia hävisi sodan Napoleonille ja Ranska valloitti maan sekä Eurooppaa lajemmaltikin. Kuningasperhe teloitettiin. Tarina alkaa tilanteesta, jolloin Britannia oli reilut 20 vuotta sitten ryhtynyt anarkistiseen ja väkivaltaiseen kapinaan ja saavuttanut Ranskalta vastahakoisen itsenäisyyden. Tämä vaihe on aiheuttanut ranskalaisissa voimakkaita antipatioita brittejä kohtaan, heitä päin jopa syljetään. Scotland Yardin rikosetsivä LeBrock saapuu Britannian sosialistisesta tasavallasta Ranskan keisarikunnan puolelle Pariisiin (Grandville) ratkomaan diplomaatin murhaa ja pääsee taustalla olevien poliittisten juonittelevien tahojen jäljille. LeBrock ja hänen apulaisensa Ratzi-rotta saavat tehdä kaikkensa, että juonittelijoiden suunnitelmat saataisiin estettyä.

Kiehtova, todella kiehtova sarjakuva. Pidin piirrostekniikan selkeydestä, hahmojen ilmeikkyydestä, värimaailmasta, juonen vauhdikkuudesta ja vahvuudesta, sekä tietysti maailman steampunkmaisuudesta kaikkine mielenkiintoisine höyryvempaimineen (mm. fantastinen höyrypillipuhelin), robotteineen ja yksityiskohtineen. Ihmishahmoillakin on tarinassa rooli, mikä ihastutti ja muistuttaa perusajatukseltaan ranskalaisen Pierre Boullen Apinoiden planeetasta (arvostelu). Ainoa mikä ei niin hirveästi innostanut on juonenkulkuun kuuluvat pitkähköt tappelukohtaukset. Sherlock Holmesia hyvinkin imitoiva LeBrock on hahmona ehkä hienoisesti yllättäen melkoinen tappelijatyyppi, mitä ilmentää hänen fyysisesti treenattu kroppansakin.

(Suurenna kuvaa nähdäksesi ihmislajin syntyyn liittyvän teksti)

Olin tunnistavina tarinasta useitakin kulttuurisia ja historiallisia viittauksia. Viitteet ovat hienovaraisempia kuin Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa (osat 1 ja 2). Molemmissa sarjoissa on kuitenkin havaittavissa omanlaisensa maailman ja hahmojen korruptoituneisuus. Naishahmot saavat mielestäni Mooren käsittelyssä enemmän seksuaalista silausta, mutta jostain syystä kiinnitin Talbotin sarjakuvassa enemmän väkivaltaan.

Mainitsinkin jo hahmojen ilmeikkyyden, mutta samalla minuun kolahti kuinka hyvin eläinlaji oli valittu sopimaan eri rooleihin. Kun näin alla olevan kohdan, napsahti heti mielikuva, ettei mikään muu valinta olisi osunut paremmin "Herran mieheksi". Itse LeBrockiin, joka on mäyrä, ei ole niinkään saatu ilmehtivyyttä, mutta ehkä se sopii hahmon luonteeseenkin. Tietenkin voi miettiä kuinka stereotyyppisiä lajivalinnat ovat (vai ovatko), mutta ainakin ne toimivat.

Grandvillen ensimmäinen albumi innosti sen verran paljon, että hankin Grandville Mon Amourin ja Bête Noirenkin englanninkielisinä sähköisinä versioina luettavakseni. Mon Amourin ehdin jo aloittaakin. Toivottavasti sarjan kääntämistä jatketaan edelleen, vaikka itse siirryin alkuperäiskielisten pariin. Suosittelen tutustumaan, jos ei vielä ole tuttu. Ykkösosan trailerin voi katsoa YouTubessa tämän linkin kautta. Grandville on ehditty noteerata myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Valopolussa.