Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Brandon Sanderson: Ylenemisen kaivo

Luin viime kesänä Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian ensimmäisen kirjan Viimeinen valtakunta (arvostelu). Nyt oli vuorossa mukavan lyhyen odotteluajan jälkeen kakkososa Ylenemisen kaivo (The Well of Ascension, 2007), joka toki alkuperäiskielellä ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten.

Lordihallitsija on kukistettu ja nykyisellä hallitsijalla, Elend Venturella, on kädet täynnä töitä saattaessaan valtakuntaa uuteen tulevaisuuteen, varsinkin kun hänen johtajuuteen ei luoteta. Lisäksi lordihallitsijan yhä kadoksissa olevat atiumvarastot kiinnostavat niin Elendin isää kuin muitakin hallitsijan paikkaa tavoittelevia ja pian useat sotajoukot ovat kolkuttelemassa Viimeisen valtakunnan pääkaupungin muureja. Usvasyntyinen Vin pyrkii turvaamaan uutta kuningasta ja kaupunkia Kelsierin perustaman ryhmän kanssa, mutta salaperäinen syvyys on muuttunut uhkaavammaksi ja legendaarinen ylenemisen kaivo kutsuu ja vaatii hänen huomiotaan. Vanhan diktatuurin poistuminen tuo mukanaan uudet ja hallitsemattomat haasteet.

Ylenemisen kaivon ekirjaversiossa on 755 sivua. Luin kirjan parin päivän aikana, sillä tarinankerronta piti otteessaan ja useista hieman hitaammista kohdista huolimatta, tapahtumien kulku pysyi kiinnostavana. Voisin jopa sanoa, että kakkososa oli parempi kuin ykkönen, vaikka yhä muutamat ”seurapiirikohtaukset” ja ihmissuhdejahkaukset huokaisuttivat naiiviudellaan. Annettakoon lipsahdukset kirjailijalle anteeksi. Juonitteluja tarinassa oli kiitettävästi ja myös positiivisesti erehdyksiä hahmojen käyttäytymisessä. Nuoruudelle ja kokemattomuudelle on annettu tilaa. Sanderson kuljettaa vanhaa legendaa nykyisen tarinan mukana onnistuneesti ja saa lopussa sen avulla aikaan yllätyksen juonessa.

Usvasyntyisen hienosti luotu taikuusjärjestelmä eli kyky polttaa metalleja ja saada niistä erikoisominaisuuksia tulee voimakkaasti esille kirjassa, mikä on hienoa. Pelkäsin, että jossain vaiheessa sen suhteen tulisi toistoa, mutta kirjailija onnistui välttää sen. Taistelukohtaukset sen sijaan oli makuuni nähden liian pitkään kuvattuja. Alussa yli 10 sivun pituinen ottelu oli hyydyttää minut alkutekijöihin, mutta pääsin onneksi sen yli. Ehkä kirjaa olisi editointivaiheessa voinut hieman tiivistää.

Ylenemisen kaivo on onnistunutta korkeaa fantasiaa ja erinomainen trilogian kakkososa, joka toimii kokonaisuutena, mutta jättää runsaasti kysymyksiä ja odotuksen kihelmöinnin loppuratkaisusta. Viimeinen osa, Ajan sankari, ilmestynee loppuvuodesta ja päätyy ehdottomasti lukulistalle.

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta

Brandon Sanderson on lukemieni pienoisromaanien perusteella ollut lukulistallani myös pidempien teostensa osalta. Nyt kun Jalava päätti suomentaa viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla julkaistun Mistborn-trilogian, oli hyvä mahdollisuus nostaa ahkeran kirjailijan vanhempaa tuotantoa luettavaksi. Usvasyntyinen-sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta (Mistborn: The Final Empire, 2006) on luettavissa myös yksittäisenä kirjana.

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa aurinko on punainen, vuorilta tuleva tuhka peittää maan alleen ja kasvit kituvat ruskeina ja ankeina. Viimeistä valtakuntaa johtaa kovalla otteella Lordihallitsija ja skaa-väestö on alistettu orjiksi, joiden henki ei ole paljon arvoinen. Kaikki skaat eivät kuitenkaan tyydy asemaansa, vaan vahvimmat nostavat kapinan taikuutta harjoittavien allomantikkojen avulla. Allomantian osaajista vahvimmat, usvasyntyiset Kelsier ja nuori kadun kasvatti Vin käyvät etunenässä epätoivoista vastarintaa Lordihallitsijan ja aateliston tyranniaa kohtaan.

Usvasyntyinen-sarja ja Viimeinen valtakunta sen myötä ovat osa Sandersonin luomaa Cosmere-universumia. Siihen samaan versumiin kuuluu myös The Emperor's Soul (arvostelu), jonka luin muutamia vuosia sitten ja josta pidin hyvin paljon. Samaa tunnelmaa on myös Viimeisessä valtakunnassa, joka osittain vetää ajatuksia myös Scott Lynchin Locke Lamoran valheisiin päin (pitäisi joskus lukea uudestaan jatko-osineen). Sandersonin kehittämä taikuus on omaperäistä ja hänen luoma maailma kiehtova. Sanderson kirjoittaa sujuvalukuista ja vauhdikasta fantasiaa, jossa riittää juonenkäänteitä ja monipuolisia henkilöhahmoja.

Tarinan juoni on hyvä, mutta joissakin hahmoissa on sellaista naiiviutta, että pisteet laskivat. Kadulla kasvaneen 16-vuotiaan päähenkilön on vaikea kuvitella olevan niin siloinen kuin Vin on ja tarinaan ympätty romantiikka on vähintään teinitasoista kerrontaa. Sandersonin fantasia ei rikokaan sovinnaisuuden rajoja ja tällaiselle grimdarkin suosijalle Viimeinen valtakunta on melkoisen kesy. Silti se on varsin lukukelpoista fantasiaa kirjailijan alkutaipaleelta. Hienoa, että UK-kansikuva valittiin myös suomennoksen kanneksi. Pidän siitä.

Aion ehdottomasti lukea sarjan seuraavatkin osat, jotka kustantajan mukaan ovat suomeksi Ylenemisen kaivo ja Ajan sankari. Molempien pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Miten olisi lisäksi ne Sandersonin kirjoittamat Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan viimeiset kirjat, joita ei ole vielä suomennettu?

Brandon Sanderson: Perfect State

Kuten Alastair Reynoldsin kohdalla, myös Brandon Sandersonilta olen lukenut paria Ajan pyörä -sarjan teosta lukuunottamatta vain muutaman pienoisromaanimittaisen teoksen (arvostelut), vaikka kirjailija on kirjoittanut jos vaikka mitä. Tällä kertaa luin viime vuonna julkaistun Perfect Staten, joka on Hugo-ehdokkaana Rapid Puppets -listan painolasti takanaan. Perfect State on jälleen erilaista Sandersonia. Se on sekoitus fantasiaa ja science fictionia varsin kiehtovalla tavalla, sillä fantasia asettuu science fictionin sisälle.

Jumalakeisari Kairominas on kolmensadan vuotensa aikana ehtinyt valloittaa maailman ja oppia hallitsemaan maagisia voimia säänhallintaa lukuun ottamatta. Edessä on tiedossa tylsistymisen vuosia, mutta ylemmät voimat määräävätkin, että Kairominasin pitää mennä treffeille ja lisääntyä. Eikä se tunnu niin kiinnostavalta ajatukselta kuin voisi kuvitella, vaikka saisi itse valita seuralaisensa. Vaan kapinamielessä tehty valinta osoittautuukin erilaiseksi kokemukseksi, kun entinen voimakas vastustaja nostaa jälleen päätään.

Pidin kovasti tarinan ideasta heti kun aloin tajuta mistä on kyse. Idea onkin tavallaan suurempi kuin tarina itsessään, hyvällä tavalla vinksahtanut. Kairominassa ja treffikaveri Sophiessa on hahmoina potentiaalia ja jopa jännitettä syntyy. Lopussa on hieman liikaa yritystä, vaikka pidin yllättävistäkin juonenkäänteistä. Lukukokemuksena Perfect State ei noussut lähellekään sille ihastuksen tasolle, jonka koin Sandersonin Hugo-voittaja The Emperor’s Soulin (arvostelu) yhteydessä nelisen vuotta sitten, mutta Sanderson alkaa kuitenkin hahmottua minulle kirjailijana, joka uskaltaa vaihtaa tyylejä ja kokeilla eri alagenrejä. Ainakin näissä lyhyemmissä kirjoituksissaan. Plussaa on myös humoristinen tai ehkä jonkin verran ironinen sävy. Tarinan lukemisen jälkeen luin artikkelin, jonka mukaan Perfect State odotti valmistumistaan pitkään, sillä Sanderson ei ollut siihen tyytyväinen, eikä kaikki asettunut kohdilleen. Ehkä se näkyy hieman tarinassa.

Alastair Reynoldsin Slow Bulletsissa (arvostelu) tuntui olevan kirjailijalta yritystä siirtyä uudelle osa-alueelle tai ainakin vahvistaa jotain uutta, ja niin oli tässäkin. Perfect Statessa on jatkon mahdollisuus ja epäilen, että Sanderson tulee palaamaan tähän maailmaan uudelleen. Enkä pistäisi sitä pahakseni. Tämän vuoden pienoisromaanien Hugo-ehdokkaista on enää yksi lukematta. Sitten voin alkaa miettiä järjestystä. Liitän Perfect Staten mukaan aakkoshaasteeseeni.

 Aakkoshaasteen S-kirja

Brandon Sanderson: Legion

The Emperor’s Soulin (arvostelu) lisäksi luin viime viikolla myös toisen Brandon Sandersonin pienoisromaanin, Legionin. Legion ilmestyi ekirjana syyskuussa ja sen saa mm. Amazonista muutamien eurojen hintaan. Tarina sijoittuu nykyaikaan ja on genreltään lähinnä science fictionia, mikä on yleensä paksuja fantasiateoksia kirjoittavalta Sandersonilta hieman poikkeuksellista.

Stephen Leeds eli Legion on erikoisosaaja, joka palkataan ratkomaan vaativia ja arkaluontoisiakin ongelmia. Hän laskuttaa palveluksistaan suuria summia, mutta on hänellä suuret menotkin; lähes 50 huonetta sisältävää kartanoa ei ilmaiseksi ylläpidetä. Leedsin lukuisat hallusinaatiokaverit vaativat tilaa asua. Eri asioihin erikoistuneet sivupersoonat, kuten J.C., Tobias ja Ivy tekevät Leedsistä monitaiturin ja jopa neron, jolla on tarvittaessa käytettävissä osaamista ja tietämystä niin tieteistä kuin teknologiasta ja taiteestakin. Tällä kertaa Legion palkataan etsimään miestä, joka on keksinyt kameran, jolla voidaan kuvata menneisyyttä. Mies on kadonnut kameroineen työnantajaltaan Jerusalemiin kuvaamaan kristinuskon alkuaikoihin liittyviä tapahtumia. Historiallisten tapahtumien kuvaaminen todistusaineistoksi voi muuttaa maailmaa ja saada aikaan sekasortoa.

Legion on humoristinen tarina ja Leeds sivupersoonineen kiinnostava hahmo seurata. Hallusinaatiot, joita Leeds ei yritäkään peitellä muilta ihmisiltä, tulevat lukijalle selkeästi esille päähenkilön eri puolina ja tekevät hänestä värikkään persoonan, vaikka jotkut yksittäiset sivupersoonat sellaisenaan ovatkin hieman mustavalkoisia. Leeds on kaikkien kallonkutistajien unelmakohde, jopa alttiina paparazzi-tyyppisille tutkijoille. Menneisyydestä kuvia ottava kamera ei taida olla keksintönä uusi, mutta en saa päähäni missä olen konseptiin aiemmin törmännyt. Kertokaa, jos joku muistaa kirjan, jossa sellainen on tullut esille aiemmin.

Ken Liu käsitteli vakavahenkisesti historian todistamista aikamatkustuksen avulla ja sen vaikutusta yhteiskuntaan The Man Who Ended the History -tarinassaan (arvostelu), ja Sanderson pohtii periaatteessa samantyyppisiä ongelmia, tosin hänen tarinassaan menneisyys ei katoa todistamisesta ja sävy on paljon kevyempi. Valokuva voi kuitenkin "valehdella", eikä se välttämättä ole luotettava todistaja yksittäisistä hetkistä, mitä kirjailija ei kylläkään ota esille, mutta tuli mieleen pohtiessani asiaa. Paitsi aika, myös ihmismieli on reippaasti esillä tarinassa ja uskontokin saa osan pohdinnasta. Näistä viimeisimmäksi mainitun teeman käsittelytapa jostain syytä häiritsi minua, joten Legion ei ihan noussut tykkäämisen samalle tasolle kuin kirjailijan The Emperor's Soul -tarina.

Menneisyyttä kuvaava kamera ja kertomuksessa kuvatut valokuvat ovat kiehtova aihe yksittäisinä keräilykohteina, mutta todellakin kun alkaa ajatella mitä kaikkea voitaisiinkaan kameran avulla paljastaa, niin se ei tunnukaan keksinnöltä, jonka haluaisi jokaisen käsiin. Yksityisyys katoaisi tai ainakin muuttuisi käsitteenä toisenlaiseksi, koska kaikki mitä teet omissa oloissa on myöhemmin napattavissa kuvaksi. Puhumattakaan mitkä vaikutukset kuvilla olisi esimerkiksi uskonnon kannalta. Entä jos ristiinnaulitsemiseen liittyviä tapahtumia ei pystyttäisi todentamaan? Miten kävisi poliittisten järjestelmien ja valtiosalaisuuksien? Vaikka aihe on mielenkiintoinen, tarinan juoni kärsii hieman ohuudesta.

Legionilla Sanderson todisti minulle, että tyylilajista riippumatta hänen kirjoitustyylinsä on luontevaa ja sujuvaa. Hahmoihin liittyy piirteitä, jotka ovat sekä oivaltavia että huvittavia. Leeds sivupersoonineen on potentiaalinen usean tarinan lähde, ja ihmettelisin, jos Sanderson ei jonain päivänä palaisi häneen jossain muodossa. Toivon, että mieluiten tällaisessa lyhyessä.

Brandon Sanderson: The Emperor's Soul

Brandon Sanderson on tuottelias kirjailija, jonka kirjoihin en aikeistani huolimatta ole aiemmin ehtinyt perehtyä. Tunnen hänet vain viimeisimmistä Ajan pyörä -teoksista, ja mielestäni hän on ollut oikea henkilöä saattamaan loppuun Robert Jordanin elämäntyön. Viime viikolla päätin kokeilla millainen kirjailija Sanderson on ihan itsenään, omine ideoineen ja luin pari hänen pienoisromaaniaan. The Emperor's Soul ilmestyi marraskuun alussa ja on saatavissa muun muassa ekirjana alle neljällä eurolla. Tarina sijoittuu kirjailijan esikoisteoksen Elantrisin maailmaan, mutta on selkeästi luettavissa itsenäisenä teoksena.

Shai on väärentäjä, mutta ei ihan tavallinen sellainen. Hän pystyy toistamaan tai muuttamaan minkä tahansa esineen luomalla uusiksi sen historian taitavan taikuuden avulla. Yrittäessään varastaa keisarille kuuluvaa omaisuutta, hän jää kuitenkin kiinni ja saa kuolemantuomion, sillä hänen harjoittamaansa taikuutta pidetään vastenmielisenä epäluonnollisuutena. Shai saa kuitenkin yllättäen mahdollisuuden päästä rangaistuksestaan tekemällä keisarikunnalle suuren palveluksen salaa. Keisari on loukannut päänsä salamurhayrityksessä, ja vaikka hänen ruumiinsa on parantunut, hän mielensä ei ole palannut entiselleen. Sielu on kadonnut. Shain tehtävä on väärentää keisarille sielu ja palauttaa hänet valtaistuimelle ennen kuin salassa pidetty tila tulee julki.

The Emperor's Soul on hieno tarina. Se muistutti minua siitä, miksi eeppinen, korkea fantasia jaksaa parhaimmillaan kiehtoa ja innostaa. Sanderson on onnistunut tekemään lyhyestä tarinasta intensiivisen ja ehyen lukukokemuksen. Se ei ole täysin virheetön, mutta muutamat häiritsevät yksityiskohdat jäävät taka-alalle kokonaisarviossa. Päähahmon ja hänen tutkittavansa välinen vuorovaikutus on onnistunutta, mukana on ripaus huumoria. Taikuudenlaji merkkeineen ja toteutuksineen on todella mielenkiintoinen, ja maailma taustalla sekin vaikuttaa tutustumisen arvoiselta, vaikka tässä tarinassa ei siihen täysimittaisesti päästäkään. Sanderson tarjoilee samankaltaista itämaista vivahdetta kuin esimerkiksi Daniel Abraham The Long Price Quartetissa (kahden ensimmäisen kirjan arvostelu) tai Paolo Bacigalupi The Alchemistissa (arvostelu). Elantrisin lukeneille tarinassa on varmaankin jo tuttuja elementtejä, mutta minulle ne tulivat uusina.

The Emperor's Soul ei ole erityisen vauhdikas loppua lukuunottamatta, mutta hitaasti etenevä kuvaus Shain valmistautumisesta tehtävässään, pakosuunnitelmat ja taikuuden ja sen perusteiden läpikäyminen onkin tarinan suola. Vangitun yhdessä huoneessa voi tapahtua paljon. Ajatus sielun uudelleenkirjoittamisesta on pelottavaa. Sanderson tuo hahmoissaan esille monia käyttäytymismalleja, jotka liittyvät suureen valtaan. Kaikki hahmot eivät ole tasapuolisen onnistuneita, mutta Shai tärkeimpänä hahmona onnistuu herättämään tuntemuksia. Tarina piti jännitettä yllä loppuun saakka ja kerrassaan hieno loppu onkin.

Pidin The Emperor's Soulista paljon ja tämän jälkeen Sandersonin muutkin teokset nousevat asteen korkeammalle lukulistallani.

Robert Jordan & Brandon Sanderson: Towers of Midnight

Ajan pyörä -sarjan toiseksi viimeinen osa, Towers of Midnight on loppusanastoineen yli 850 sivuinen järkäle, jota lukiessa kädet välillä puutuivat. Brandon Sanderson on jälleen koonnut Robert Jordanin jäämistöstä tarinan, joka vie kohti viimeistä taistelua, Tarmon Gai'donia ja sarjan loppua. Mutta... jos välillä puutuivat kädet, niin puutui myös aivot. The Gathering Stormiin (arvostelu) verrattuna Towers of Midnight ei yltänyt sille tasolle, jota odotin. Huom! Arvostelu sisältää spoilereita yleisellä tasolla, ei yksityiskohtia.

Voisi sanoa, että ToM on Perrinin kirja, sillä hänen osuutensa lohkaisee ison osan tarinasta. Mikä oli sinänsä harmi, sillä vaikka Perrinin tarina pääsi vihdoin tilanteeseen, jota voi odottaakin viimeistä kirjaa ajatellen, niin susiunijahkailut olivat aivan liian rönsyllään. Eikä asiaa auttanut, että esimerkisi yhden luvun verran Morgase tarjoilee teetä porukoille ja jutellaan taktiikasta, ja monen luvun verran Faile haisee joko tyytyväiseltä tai tyytymättömältä ja kilpailee Berelainin kanssa miehestään. Viimeinen taistelu on tulossa ja rouva jaksaa olla huolestunut huhuista. Lisäksi jahkailut valkoviittojen kanssa olisi voinut tiivistää ja vielä kerran tiivistää. Tuntuu kuin Perrinin luvuissa puhuttaisiin ja suunniteltaisiin enemmän kuin tehtäisiin, vaikka yksi tai kaksi pientä kohokohtaakin nähdään.

ToM on myös Matin kirja, sillä tämä toinen ta'veren sai myös hieman enemmän näyttämöaikaa, kuin edellisessä kirjassa. Vaikka pidin Matin osioista enemmän kuin Perrinin, niin silti jahkailu jatkui. Oltiin kovasti menossa Ghenjein tornille pelastuspuuhiin, mutta ei sinne kovin nopeaa päästy. Ja cliffhanger, joka hänen tarinaosuuteensa jäi The Gathering Stormista, ei ollut kovinkaan onnistunut. Matin osiossa kuitenkin oli kirjan ehkä toiseksi rankin tapahtuma, josta hieman lisäpisteitä.

Randin hahmosta tuli tylsä, joskaan hän ei saanut minussa aikaan ärsytystä, mikä on sinänsä positiivista. Elayne pääsi vihdoin esille, kun The Gathering Stormissa häntä ei näkynyt, mutta osiot olivat harmittavan kankeita. Aivan kuin muut hahmot olisivat menneet askeleen pari eteenpäin, mutta Elayne taaksepäin. Egwenen osuudet eivät loistaneet kuten edellisessä kirjassa, mutta hän kuului ehdottomasti tarinan positiivisiin hetkiin. Pidän siitä, että Aes Sedait alkavat (hitaasti) oppia omaa rooliaan muuttuvassa maailmassa. Pidin myös Lanin osiosta, vaikka minua jaksaa edelleen ihmetyttää miksi sarjassa on niin paljon "en minä halua olla johtaja/lordi/sotapäällikkö/kuningas"-vinkumista.

Kirjan kohokohdat liittyivät taisteluihin pohjoisessa, Mustaan torniin ja Aviendhaan. Jokaisessa näissä osiossa onnistuttiin herättämään pelkoa ja huolta siitä mitä oli tapahtumassa. Niihin liittyi oikeasti sitä tunnetta mitä tarinan juonikuvion perusteella pitäisi olla koko tekstin ajan. Olen kylläkin sitä mieltä, että sekä Mustan tornin että Aviendhan osuudet olisivat pitäneet olla jo edellisessä kirjassa. Suuresti toivon, että Aviendhan osuuden tapahtumia ei vesitetä viimeisessä kirjassa.

Tarinaa olisi voinut tiivistää paljon, sillä nyt se ei anna tunnetta ja latausta. Kirjan tunnelmassa oli sodan pelon ja ahdistuksen sijaan liikaa valmistelua tulevaisuutta varten, ei eletty hetkessä, vaan jo tulevaisuutta. Liekö sitten tarkoituksellista Jordan/Sandersonilta, vaiko tahatonta vuotoa loppuratkaisusta. Pikku nippelit ja hahmojen hidas kuvaus ovat ehkä mannaa hard core Ajan pyörä -faneille, mutta tällainen tavallinen genrelukija ehtii kyllä pitkästyä melkoisesti, jos 850 sivun kirjassa alkaa tapahtua jotain vasta 500 sivun kieppeissä. Ja sittenkään ei niin paljoa kuin voisi odottaa sarjan toiseksi viimeiseltä osalta. Towers of Midnight oli kokonaisuutena pettymys, vaikka sisälsikin muutamia erinomaisia kohtauksia ja kirjan viimeiset 350 sivua olivat huomattavasti parempia kuin alku. Oli mukava huomata, että joitain sarjan alkupuolen tapahtumia vihdoin selitettiin ja saatiin päätökseenkin. Ajan pyörä -porukka alkaa pikkuhiljaa kokoontua viimeistä taistelua varten ja ToMin loppuosa lupaa paljon. Paljon jäi kuitenkin vielä auki. Pelkään, että viimeinen osa A Memory of Light on niin ruuhkainen ja kiireinen, että kaikkea ei ehdi omaksumaan. Tai sitten tarina lässähtää kuin pannukakku, ja varsinainen lopullinen taistelukohtaus vie n. 1000-sivuisessa kirjassa pari lukua ja lopuissa juhlitaan häitä ja synnytellään vauvoja, ToMin loppucliffhangerista huolimatta. Tai jospa tämän kirjan tunnelma muuttuukin toiseksi viimeisessä osassa ja saamme suloisenkatkeran lopun, jota ainakin minä odotan. Kävi miten kävi... kun näin pitkälle on päästy, niin onhan se sarja loppuun asti luettava.

Ajan pyörää ei enää suomeksi Karistolta

Risingshadown kautta saadun tiedon mukaan Karisto ei aio jatkaa Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan suomentamista. Ensimmäinen suomentamatta jäävä osa on viime syksynä ilmestynyt The Gathering Storm. Myöskään kahta viimeistä tulevaa osaa ei käännetä. Suurimmaksi syyksi kerrotaan pitkän kirjan käännöskulut. Myös perinteisen fantasiakirjallisuuden myynnin hiipuminen on yksi syy, mikä ei kannusta etenkään nykyisenä taantuma-aikana riskinottoon.

Niin ymmärrettävää kuin kustannusyhtiön päätös osaltaan onkin, niin on myös erittäin surullista, keljuttavaa, harmittavaa ja raivostuttavaakin, että yhtiö julkaisee 26 kirjaa sarjasta suomeksi, jonka jälkeen, kun loppuratkaisu häämöttää, jättää lukijansa heitteille. Näin pitkän julkaisuhistorian jälkeen on todella vaikea hyväksyä kustantamon päätöstä.

Robert Jordan & Brandon Sanderson: The Gathering Storm

Minulla oli vaikeuksia aloittaa Robert Jordanin & Brandon Sandersonin The Gathering Stormin lukemista, koska tuntui, etten muistanut tarpeeksi tarkasti mitä Ajan pyörä -sarjassa aiemmin oli tapahtunut. Niinpä kävin ensin läpi aiempia osia, ja nopeasti yksityiskohtia palautuikin mieleen. Silti oli hyvä, että tiettyihin asioihin palattiin muisteluina myös uusimmassa kirjassa. The Gathering Storm oli helppo ja nopealukuinen kirja, mutta siinä oli outouden tunnetta, aivan kuin ei olisi varma lukeeko ihan samaa sarjaa, jota aiemmin on jo lukenut. Hahmot olivat samat, mutta silti heissä oli jotain uutta. Sandersonin kädenjälki näkyi. HUOM! Yritän välttää varsinaisia spoilereita alla olevassa tekstissä, mutta viitteitä tapahtumiin siitä löytyy.

Ensimmäiset n. 400-500 sivua olivat jokseenkin turhauttavia, vaikka teksti rullasikin kevyesti eteenpäin. Tapahtuihan tuota kaikenlaista, mutta yllättävän vähän tarina oikeasti eteni. Mukana oli täytettä, joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Hieman aloin jo miettiä, että olisiko sittenkin tekstiä voinut tiivistää sen verran, että olisi pärjätty loppuun kahdella kirjalla kolmen sijaan. Aviendha ei tuntunut antavan juonellisesti mitään, mutta ehkä hänen osuutensa merkitys paljastuu vasta seuraavassa osassa. Gawyn oli oikeastaan tyhjänpanttina, ja ilman häntäkin tarina olisi edennyt sen mitä eteni. Matin osueeseen jäi mielenkiintoinen cliffhanger, mutta muutoin hänen osansa oli tuoda esille, miten pahan vaikutus näkyi kansan parissa ja kuinka ta'veren nyiskelee. Matin osissa oli kyllä muutamia herkullisia huumorikohtauksia, jotka saivat nauramaan. Eräs isotäti etenkin. Perrinin tuskailu Failesta oli edelleenkin turhauttavaa ja turhaa. Olisi voitu skipata yli. Tuon ei olisi voinut ärsyttää enempää kuin jo ehti tekemään, mutta uskon, että hänen osionsa tapahtumat olivat merkittäviä loppuratkaisun kannalta. Olivat jo tässä kirjassa.

Elayne loisti poissaolollaan. Lan loisti poissaolollaan. Musta Torni loisti poissaolollaan. Viimeisen puute sai ainakin minut ärsyyntymään. Sen sijaan Egwenen osuus vihdoinkin eteni, kuten myös Randin. Ja molemmat olivat loistavia. Muutamat keskustelut, joita käytiin nimenomaan näiden kahden hahmon osioissa olivat vaikuttavia. Jälleen kerran huomasin kirjoitetun sanan vaikutuksen, kun pääsin kyynelehtimään mm. erään Randin ja Nynaeven keskustelun aikana. Ja suuret kiitokset Verinistä! Ja myös siitä, että vihdoinkin joku samperi kuoli!

Puutteistaan huolimatta ja varsinkin lopun takia, The Gathering Storm oli hieno lukukokemus. Epätasainen sellainen, mutta muutamat erinomaiset kohdat kompensoivat reippaasti muutamat hieman hitaammat osuudet. Tästä on hyvä jatkaa, ja jatkoa on hyvä odottaa. Towers of Midnight ilmestynee ensi vuonna.

Ajan pyörää suomeksi 2011 (ei toteudu)

Päivitetty 8.2.2010//
Viimeksi saadun tiedon mukaan Ajan pyörän suomentaminen ei jatku. Katso:
http://taikakirjaimet.blogspot.fi/2010/02/ajan-pyoraa-ei-enaa-suomeksi-karistolta.html
---------------------------------
Karistolta saamani tiedon mukaan Jordanin Ajan pyörä -sarjan suomentaminen jatkuu. Jordan/Sandersonin The Gathering Storm todennäköisesti pätkitään kirjan paksuudesta johtuen suomennoksena kolmeen osaan tai ainakin kahteen. Näin niille aiemmille osille on tehty. Suomennosta voi Kariston mukaan odotella aikaisintaan keväällä 2011 ilmestyväksi.