Childhood's End - Lapsuuden loppu - tv-sarja

Arthur C. Clarken Childhood’s End julkaistiin vuonna 1953 ja suomeksikin jo 44 vuotta sitten nimellä Lapsuuden loppu. Kirja on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran 70-luvulla ja uudelleen 2013. Kirja herätti monenmoisia ajatuksia ja jopa nyt palatessani blogikirjoitukseeni siitä, muistan omanlaisen tuohtumuksen ja myös kunnioituksen minkä se aiheutti. Katsoin kirjan pohjalta tehdyn kolmeosaisen tv-sarjan viime vuonna ja nyt minisarjaa esitetään myös Kuutosella sunnuntaisin. Kaksi jaksoa on jo nähty ja kolmas esitetään ensi sunnuntaina. Liitän sarjan mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Kirjan tarina kertoo avaruuden muukalaisista, jotka saapuvat Maahan rauhanomaisissa merkeissä, ohjaten ihmiskuntaa kohta parempaa maailmaa, utopiaa. Jotkut ihmiset vastustavat muukalaisten läsnäoloa, sillä heidän vaikutuksensa alkaa näkyä lapsissa uusina ominaisuuksina, mm. telekinesiana ja he eristäytyvät perheistään, eivätkä vanhemmat voi vaikuttaa siihen. Muukalaiset eivät näyttäydy ihmisille moneen kymmeneen vuoteen, mutta kun näyttäytyminen tapahtuu paljastuu myös todellinen päämäärä mihin ihmisten lajin on edettävä.

Tv-sarjaa on muutettu monilta osin ja melko paljonkin, vaikka ydintapahtumat etenevät kutakuinkin kirjan malliin. Ensimmäinen suuri muutos on muukalaisten kontaktihenkilö Rikki Stormgren, joka kirjassa on YK:n pääsihteeri. Tv-sarja on tehnyt hänestä maanviljelijän, jolla on taustarinanaan menetetty vaimo. Stormgrenistä yritetään tehdä kiinnostavaa hahmoa, jonka kanssa muukalaiset, tai lähinnä Karellen, olisivat inhimillisempiä, mutta mielestäni taustatarinalla pitkitetään minisarjaa ihan turhaan ja kaiken lisäksi hahmo on uskomattoman tylsä yrityksistä huolimatta.

Muut hahmot ovatkin sitten kiinnostavampia, ja vaikka heidän taustatarinaansa on yksityiskohdiltaan muutettu tai sulautettu keskenään, kuten astrofyysikko Milo Rodricksin (kirjassa Jan), niin heidän osuutensa toimii. Minisarjassa on myös uusi hahmo, uskovainen Peretta Jones, jota en kirjasta muista (mikä ei ole uutta), mutta tavallaan hän menee hyvin vastahahmoihin ja teemaan ylivaltiaiden ja jonkin ylimaallisen voiman läsnäolosta, joka ei kuitenkaan ole ihan sitä mitä ihmiskunta on asiasta aiemmin ajatellut. Charles Dancen valinta Karelleniksi osuu nappiin. Vaikka tv-sarja epäonnistuu monessa kohtaa, niin Karellenin ilmestys on yhtä vaikuttava tv:n ruudussa kuin se oli kirjassakin mielikuvan luomana. Yhä edelleen se saa minut läpsäyttämään kädet yhteen ja hykertelemään neroudessaan.

Lapsuuden loppu on tv-sarjana ihan katsottava, mutta monin paikoin myös puuduttava. Se ei yllä jännitteeltään kirjan tasolle, mutta ei ole myöskään täysi floppi. Käsikirjoitukseen on mahdutettu muutamia hauskoja yksityiskohtia, jotka pelastavat tilannetta ja liittyvät pitkälti myös Karelleniin. Lasten ”ylösnousemus” ja Jenniferin osuus on aika kornia, kliseistä ja tehotonta, mutta varsinainen loppu Karellenin osalta toimii. Tv-sarja on sävyltään pääosin surullinen, joten siinä se ainakin saavuttaa sen tunnelman minkä koin kirjassakin olevan. Ehkä minisarja toimii paremmin, jos ei ole lukenut kirjaa.

Arthur C. Clarke: Kadonnut menneisyys

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana tutustunut (hitaasti), milloin uusiksi milloin ensimmäistä kertaa, Arthur C. Clarken tuotantoon. Viimeisin lukemani kirja on Kadonnut menneisyys (The City and the Stars, 1956, suom. 1982), joka on uudelleen kirjoitettu ja laajennettu versio kirjailijan aiemmasta Against the Fall of Night -pienoisromaanista (1948).

Maapallon meret ovat kuivuneet ja vain yksi kaupunki on säilynyt suljettuna miljardin vuoden ajan. Diasparin asukkaat ovat sopeutuneet keskustietokoneen ohjaamaan eristykseensä. Tietokoneen muistipankeissa säilytetään ihmiselämiä, joita kierrätetään 100 000 vuoden välein. Kaikki ihmiset ovat eläneet jo useamman elämän lukuunottamatta Alvinia, joka saa tietää olevansa vuosimiljooniin ensimmäinen ihminen, joka elää ensimmäistä elämäänsä. Alvin on erilainen, hänellä on halu kyseenalaistaa käytäntöjä ja etsiä uutta. Alvin haluaa poistua kaupungista, aavikon taakse katsomaan minne aikaisemmat hänen kaltaiset ovat kadonneet, sillä yksikään heistä ei koskaan palannut takaisin.

Tarinan taustalla on legenda ihmisen avaruusmatkailusta ja Tunkeutujista, jotka antoivat ihmiskunnan elää, jos se ei koskaan poistuisi maapallolta. Kohtalaisen lyhyessä kirjassa ehtii tapahtua useita vaiheita. Kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvan kaupungin ja ilman sukupuolista lisääntymistä ylläpidettävän väestön ja sen tapojen kuvauksen lisäksi päästään kurkistamaan toisella tavalla kehittyneen ihmisväestön elämää. Lysiläiset elävät ihmisiän lapsesta vanhukseksi ja lisääntyvät luonnollisesti. On myös avaruusolentoja ja tutkimusmatkailuja avaruuteen perimmäisten kysymysten ja kadonneen menneisyyden selvittämiseksi.

Kadonneessa menneisyydessä on paljon yksityiskohtien ideaa ja jopa ihmisen olemassa olon kauneuden itsessään voi havaita. Kuten 50-luvulla kirjoitetussa Lapsuuden lopussakin (arvostelu), tarinaan liittyy jonkin sortin hengellisyys, jumalhahmoinen taustavoima, mikä ei innostanut siinä kirjassa, eikä myöskään tässä. Clarke ei ole ihmiskuvaajana kovinkaan hyvä ja siksipä hahmot ovat ajoittain töksähtäviä ja heidän motivaatioitaan saa hakemalla hakea. Muun muassa Alvinin tyttöystävä oli täysin ulkopuolinen, merkityksetön ja käsittämätön.

Kirjan tapahtumissa on ollut varmasti paljon kirjoitusajankohtana uutta ja kiehtovaa, kuten ihmislajin kehittyminen (tai toisaalta kehittymättömyys, kun ottaa huomioon aikakauden pituuden), mutta siinä ei ole sellaista sense of wonderia, ihmeen tuntua, jonka koin olevan Uhka avaruudesta -teoksessa (arvostelu). Alku oli varsin kiinnostava, mutta loppua kohden teksti muuttui puisevammaksi ja tapahtumiin nähden latteaksi. Pitkästyin.

Kahden tylsemmän Clarken jälkeen intoni jatkaa tuotantoon tutustumista on valitettavasti laantunut. Tuntuu kuin olisin parhaimmat teokset jo lukenut, ja tämän jälkeen mitään erityisen hyvää ei ole enää odotettavissa. Kirjahyllyssäni on toki vielä muutamia kirjailijan kirjoja, mutta ehkä menee jonkin aikaa ennen kuin seuraavan Clarkeni luen.

Arthur C. Clarke: 2001 avaruusseikkailu

Seikkailuni Arthur C. Clarken mielikuvituksen syövereihin jatkuu. Uusintaluettavana oli 2001 avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968, suomennos 1969), jonka luin ensimmäistä kertaa joskus 80-luvun alkupuoliskolla. Muistikuvat kertoivat minulle, ettei kirja ollut kovin ilmeikäs (=tylsähkö) ja yhtä aikaa kirjan kanssa tehty elokuvakin omituinen. Onneksi oli mahdollisuus päivittää käsityksiä kumpaisenkin osalta näin myöhemmin. On eri asia muuttuivatko käsitykset miksikään.

Kuusta löydetään salaperäinen musta monoliitti, joka paljastuttuaan lähettää voimakkaan signaalin. Löydös pidetään salaisuutena, josta vain joukko valittuja henkilöitä tietää, heidän mukanaan tohtori Heywood Floyd. Monoliitti saattaa mullistaa käsityksen älyllisestä elämästä avaruudessa, joka vaikuttaisi olevan vanhempaa ja kehittyneenpää kuin Maassa. Miehitetty avaruusalus lähetetään signaalin perään Saturnukseen selvittämään mistä on kyse. Aluksessa on korkeasti koulutettujen astronauttien, Poolen ja Bowmanin, sekä talviuneen vaivutettujen kolmen tiedemiehen lisäksi tekoälyllä varustettu tietokone, HAL 9000, joka tarkkailee ja säätelee aluksen toimintaa. Ihmismieltä jäljittelevä HAL on altis myös ihmislogiikan heikkouksille, minkä seurauksena matkasta tulee odotettua vaarallisempi ja lopputulokseltaan yllättävämpi.

"Kuunkatselijalla ei ollut näkemästään mitään tietoista muistikuvaa, mutta kun se sinä iltana istui pesänsä ovensuussa miettimässä, korvat herkistyneinä kuunnellen ympärillä olevan maailman ääniä, se tunsi uuden ja voimakkaan tunteen ensimmäiset vihlaisut. Se oli epämääräistä ja sekavaa kateuden tunnetta – tyytymättömyyttä elämään. Sillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä tunne johtui, ja vielä vähemmän siitä, mikä siihen auttaisi, mutta tyytymättömyys oli tullut sen sieluun, ja se oli ottanut pienen askelen kohti ihmisyyttä."

Clarken ihmiskäsityksestä voisi varmaankin tehdä kirjojen ja haastattelujen perusteella ihan tutkielman ja on ehkä tehtykin, mutta näin harrastelukijalle siitä avautuu ajoittain yllä olevan esimerkin kaltaisia mielenkiitoisen negatiivisia sävähdyksiä, mikä varmaankin selittää ainakin osittain, miksi maan ulkopuolinen äly esitetään loistokkaampana ja kehitykseltään tavoiteltavampana pikemminkin kuin uhkana. Selkeimmin lukemistani Clarken kirjoista tämä näkyy Lapsuuden lopussa (arvostelu), mutta myös 2001 avaruusseikkailussa. Oikeastaan en ole varma, onko ihmislajin Clarken mielestä edes tarkoitus kehittyä omassa pikkuruisessa avaruuden "nurkassaan", vaan osana maailmankaikkeuden evoluutiota ja vuorovaikutuksen tai ainakin vaikutuksen alaisena.

2001 avaruusseikkailu alkaa todella kiinnostavasti ja koko tarina sisältää paljon elementtejä, jotka ovat olleet esikuvina ja vaikutteina genrelle, niin kirjoille kuin elokuvillekin. Kirjan suurena teemana on jo edellä mainittu evoluutio, missä ihmislaji luo teknisen ja tieteellisen kehityksen vaiheessaan tekoälyn ja ydinaseet, joita sillä ei vielä ole kuitenkaan kapasiteettia hallita. Clarke kuvaa avaruusmatkaa ja avaruusaluksen toimintoja jälleen yksityiskohtaisesti, mikä tällä kertaa ei ollut yhtä kiehtovaa kuin mitä koin Uhka avaruudesta (arvostelu) kohdalla. Silti esimerkiksi nollapainovoiman wc:n mukaan ottaminen oli sinänsä huvittavaa (myös elokuvassa). Tuntuu oudolta ajatella, että tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin ihminen astui Kuun pinnalle, mutta aika moni Clarken kirjoista on kirjoitettu.

Kerronnallisesti 2001 avaruusseikkailu on lukemistani Clarken kirjoista heikoin. Siitä huolimatta, että sillä on sisällölliset ansionsa. Katsoin heti perään Kubrickin ohjaaman elokuvan ja aloitus on suuremmoinen. Mutta sitten… elokuva on tylsä ja ajoittain musiikki ärsytti ja sattui korviin. Ei voi mitään. Onhan se visuaalinen ja taiteellinen, mikä selvästi on Kubrickin suurin panos teoksen syntyyn. Jos en olisi kirjaa lukenut alle, osa kohtauksista olisi jäänyt hieman hämäriksi, kuten HALin käyttäytymisen motivaatio ja loppukohtaus, varsinkin jälkimmäinen. Mutta se alku! Varmaankin yksi vaikuttavimmista tai ainakin mieleenpainuvimmista leffa-aluista:

Nyt sitten arvon, kannattaako jatko-osat lukea. Ehkä 2010 avaruusodysseia ainakin.

Arthur C. Clarke: Paratiisin suihkulähteet

Keskustelimme taannoin kollegoitten kesken Ylellä esitetystä Prisman Taistelu hiekasta -dokumentista, ja kuten hyvin monesti kun keskustelu ottaa siivet alle, olimme pian päätyneet puhumaan materiaalikuljetuksista avaruushissillä. Olin hieman ihmeissäni ajatuksesta aprillipäivän jälkimainingeissa, joten kollega kysyi minulta, enkö ole lukenut Arthur C. Clarken Paratiisin suihkulähteitä. No, en ollut, vaan nyt olen, ja maailma on jälleen hieman avarampi. The Fountains of Paradise ilmestyi 1979 ja se on voittanut sekä Hugo että Nebula-palkinnot. Suomennos ilmestyi niinkin pian alkuperäisen jälkeen kuin 1981.

2100-luvun puolessa välissä pahoin kärsinyt maapallo elää avaruusaikaa, jolloin ihmisten asuttamia siirtokuntia elää Kuussa, Marsissa ja Merkuriuksessa, ja ihmiskunta on riippuvainen planeettaa kiertävistä tekokuista. Rahti- ja materiaalikuljetukset ulkoavaruuteen avaruusaluksilla ovat kalliita ja aiheuttavat saasteongelmia. Ilmakehän yläosiin jääneet pakokaasut ovat laukaisseet ilmastonmuutoksia. Huikean Gibraltarin sillan rakentaneella Vannevar Morganilla on mielessä kuitenkin ratkaisu, kiinteä kestävästä materiaalista valmistettu kulkuyhteys avaruuteen, saasteeton avaruushissi. Tämän ainoa sopiva laukaisupaikka maapallolla sijaitsee päiväntasaajalla, erään Taprobanen saaren vuoren laella, paikassa jossa muinaisista ajoista lähtien munkit ovat asuttaneet pyhää luostaria. Eivätkä he halua avaruushissiä takapihalleen. Niinpä Morganin on ryhdyttävä katsomaan siirtokuntiin päin, ennen kuin hänen aikansa toteuttaa unelma käy loppuun.

Paratiisin suihkulähteet sisältää paitsi n. 36 000 km etäisyydelle geostationaariselle radalle hypersäikeiden avulla kulkevan kiertoratatornin kehittelyyn liittyvää juonen kulkua, teknisiä yksityiskohtia ja rakentamisen vaiheita sekä poliittista kädenvääntöä, myös kuvauksen ihmiskunnan ensikontaktista maan ulkopuolisten olentojen kanssa. Clarke on kuvannut kontaktia aiemmin lukemissani kirjoissakin eri asteilla, mutta nyt tarinaa nidotaan tulevaisuuden lisäksi Taprobanen

historiaan, kahden veljeksen valtataisteluun, jolloin toinen heistä, prinssi Kalidasa, loi Taprobanen saarelle mielikuvitusta hipovan kauniin suojapaikan itselleen. Saaren esikuvana Clarke on käyttänyt asuinpaikkaansa Sri Lankaa, tosin maantieteellisesti siirrettynä päiväntasaajalle.

Olen yhä Uhka avaruudesta -kirjan (arvostelu) hienouden lumoissa, eikä Paratiisin suihkulähteet mielestäni yltänyt sen tasolle, mutta kauaksi se ei jäänyt. Kirjan loppu on vaikuttava ja tunteellinen, eikä julkinen lukupaikka estänyt kyynelien ilmestymistä silmiin. Siinä piti sitten vain istua kirja sylissä ja hengitellä hetki syvään. En todellakaan odottanut Arthur C. Clarken kaltaisen tieteellisiin ja teknisiin yksityiskohtiin ja sovellutuksiin panostavan kirjailijan pystyvän liikuttamaan minua. Olen iloinen, että niin kävi.

Avaruushissi on esiintynyt sittemmin myös mm. Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogiassa ja jossain Alastair Reynoldsin kirjassa, joita luonnollisestikaan en ole vielä lukenut. Suunnitelmissa on. Googlaus ja kollega kertoivat, että NASAlla on käynnissä jatkuvasti avaruushissin kehittely ja japanilaisetkin ovat ideasta kovasti kiinnostuneita. Ehkä jonain päivänä näemme ja koemme onnistuneen ratkaisun. Avaruushissi ei sellaisenaan ole Clarken idea, mutta hän on henkilö, joka asiaa on kehitellyt fiktiossaan todellisuuden mahdollisuuksien rajamaille ja tehnyt asiasta populaarisen. Saavutukselle voi nostaa hattua. Monta teosta on Clarkelta vielä kokonaan lukematta, mutta seuraava lukuvuorossa oleva kirja on uusintaluku.

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu (Childhood’s End, 1953) on tunnustettu science fiction -klassikko, jonka suomennos ilmestyi vuonna 1973. Olen muistellut lukeneeni 70-luvun loppupuoliskolla jotain Clarkelta ja nyt voin sanoa, että yksi teoksista oli tämä nimenomainen kirja. Alle 15 vuoden ikäisenä pidin Clarkea kuivahkona kirjailijana, ja vaikka pystyn ymmärtämään miksi näin ajattelin, niin uudelleenluvun ja Uhka avaruudesta -kirjan (arvostelu) myötä muutan mielipidettäni siltä osin (koskien tietenkin vain näitä kahta kirjaa). Mutta, mutta… en kuitenkaan pitänyt Lapsuuden lopusta yhtä paljon kuin Uhka avaruudesta -kirjasta. Ajatuksia se kuitenkin herätti.

1970-luvulla avaruuden muukalaiset saapuvat Maapallolle rauhanomaisissa merkeissä. Pitkään salaperäisesti piilossa pysyttelevät ylivaltiaiksi kutsutut vieraat ryhtyvät muuttamaan ihmiskunnan aatteita ja toimintatapoja. Sodat päättyvät, kansakunnat lakkaavat kilpailemasta ja pian ihmiskunta elää harmonisessa utopiassa, jossa kellään ei ole puutetta, ketään ei tapeta, eläimiä ei enää kohdella huonosti, eikä rikoksiin ole mitään aihetta. Ihmiskunta elää kulta-aikaa, mutta taustalla häämöttää tieto, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ylivaltiaat ovat luvanneet paljastaa itsensä. Paljastus on kuitenkin vain alku tapahtumille, muodonmuutoksen alkuvaihe, ihmiskunnan lapsuuden loppu.

Clarke esittää 50-luvulla kirjoitetussa kirjassaan ehkä jopa radikaaleimman näkemyksen ihmisen roolista maailmankaikkeudesta, mitä olen mistään muusta kirjasta lukenut. Jätän tarkoituksella mainitsematta mikä se on, sillä se on yksi ratkaisevista seikoista kirjan tapahtumiin. Siihen liittyvä tuntemus sai minut surulliseksi. Tavallaan koko Lapsuuden loppu on surullinen kirja, vaikka Clarke kuinka haluaisi vakuuttaa lukijalle, että kyseessä on utopia. Olen Clarken kanssa eri mieltä. Minulle avaruuden muukalaisten toiminta ei ollut utopian rakentamista. Paljon hyvää saatiin aikaiseksi, eikä muutosten yksityiskohdat sinänsä töki, mutta kuten David Brinin Tähtisumu täyttyy (arvostelu) ja Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan ((1) Aamunkoitto, (2) Puolipäivän riitit, (3) Imago) yhteydessä, minulle heräsi ajatus valinnan vapaudesta ja yksilöllisyydestä. Clarke hylkää nämä kaksi ihmisiä voimakkaasti koskettavaa asiaa höyhenen kevyesti. Miten myös suhtautua tieteiskirjassa jossain taustalla häilyvään kaukaiseen (jumal)hahmoon, joka päättää maailmankaikkeuden kohtalosta. Samalla minua nyppii oma rajoitteisuuteni, sillä juuri Alfred Besterin Murskattu mies -arvostelun kommenteissa tulin peräänkuuluttaneeksi mielikuvitusta evoluutioomme ja nyt kun sitä tarjotaan roppakaupalla, se ei tyydytäkään. Clarken tarjoama Maailman liittovaltio on vaikeampi pala niellä kuin aikalaisen Ursula K. Le Guinin luoma hainilaisen sarjan Liitto/Ekumeeni, jossa alkuperäisiä kulttuureja, kieliä ja tapoja kunnioitetaan sellaisenaan, vaikka liittoon liittyviltä edellytetäänkin joitain myönnytyksiä ja muutoksia.

Pidän Clarken muukalaisten ulkonäköön liittyvää paljastusta loistavana vetona, osoituksena, että kyllä tieteispainotteisesta kirjailijasta löytyy huumorintajuakin (toivottavasti se oli sitä, minua ainakin nauratti), joka vieläpä kietoutuu erinomaisesti juonirakenteeseen. Clarken ihmishahmot ovat yksipuoleisia, mutta ilmeisesti hänen tarkoituksensa kirjailijana ei ollut ollakaan ihmisluonnon kuvaaja, vaan avaruudellisen mittakaavan visionääri. Tämän kun oivaltaa, voi utopiayhteiskunnan käyttäytymisen kuvauksen naiiviuden jopa sietää. Clarke ei salli utopiansa vastustajille aitoa sanansijaa, samoin kuin Brinin kirjassa aina päädytään pienestä näennäisestä kritiikistä huolimatta hyväksymään ulkopuolisen muutokset.

Clarke on tällä teoksellaan vaikuttanut varmasti koko sf-genreen. Voin nähdä miten useat scifi-kirjat kuin tv-sarjat/elokuvatkin ovat tietoisesti tai mutkan kautta saaneet vaikutteita Lapsuuden lopusta. Kirjan faksimilekaukokirjoittimet ynnä muut kirjoitusajanhetken tunnusmerkit ovat hieman korneja tämän päivän näkökulmasta, kuten varmaan läppärit ja iPodit huvittavat jo alle sadan vuoden kuluttua tulevia sukupolvia, mutta tämän kirjan ansiot on nähtävä näiden seikkojen takaa. Minulla oli vuoden 1986 vuoden painos luettavana ja jostain syystä käännösteksti tuntui ajottain kömpelöltä. Harvoin jumitan lukiessani johonkin lauseeseen miettimään, miten sen voisi sanoa selkeämmin, mutta tässä tapauksessa kävi niin.

Arthur C. Clarke: Uhka avaruudesta

Arthur C. Clarken Uhka avaruudesta (Rendezvous with Rama, 1973) -teosta pidetään klassikkona. Muutamista viimeaikaisista lukemistani suomennoksista poiketen, se ei joutunut odottamaan vuosikymmeniä tullakseen käännetyksi, vaan käännös ilmestyi heti alkuperäistä seuraavana vuonna. Kirja on voittanut Hugo, Nebula, Locus SF, BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja todennäköisesti muitakin. Sain kirjan tilaamalla toisen paikkakunnan kirjastosta ja sekin oli hyvin luettu irtosivuversio, mutta onneksi kaikki sivut olivat sentään tallella.

Asteroidien tarkkailujärjestelmä havaitsee vuonna 2130 aurinkokuntaamme nopeasti lähestyvän kohteen, joka osoittautuu kymmeniä kilometrejä leveäksi ja pitkäksi, sylinterinmuotoiseksi tuntemattoman lajin avaruusalukseksi. Tutkimusalus Endeavour komentaja Nortonin ja miehistön kera on tarpeeksi lähellä, jotta he voivat siirtyä lyhyeksi ajanjaksoksi tutkimaan alusta, jonka kulkurata on vain hetken aurinkokunnan sisällä. Vieras alus saa nimekseen Rama ja sille saapuvat ihmiset kohtaavat ihmeellisen oudon lajin elinympäristön, joka tuntemattomuudessaan on myös vaarallinen. Epäselvää on onko aluksen tarkoitus jäädä jostain syystä planeettojemme joukkoon pysyvästi ja mahdollisesti muodostaa uhkan ihmisille vai onko se vain ohikulkumatkalla.

Uhka avaruudesta keskittyy kuvaamaan pääasiassa ihmisten tutustumista erikoiseen muukalaisalukseen ja millaisia muutoksia ja ihmeellisyyksiä aluksessa tapahtuu tuona aikana. Kuvailut ovat yksityiskohtaisia ja tuovat voimakkaasti mieleen tunnelmat, joita koin lukiessani Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -kirjaa aikoinaan. Kirjat ovat toki erilaisia ja sijoittuvat aivan erilaisiin ympäristöihin, mutta molemmissa on uuden ja ihmeellisen löytämisen meininki, asioita joita ei olisi osannut odottaa. Molempien maailmat ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, vaikka Clarke kai omansa on laskenut sille mahdollisten puolelle.

Clarke kuvaa maailmaansa myös teknisesti. Mittakaavat ovat tärkeitä ja avaruudelliseen hahmottamiseen ja painovoimaan sekä keskipakoisvoimaan liittyy suhteessa paljon kuvausta. Silti kirja ei missään vaiheessa tunnu pitkästyttävältä tai tylsältä, vaan tutkimusmatkan jännite ja kauneus pysyy koko ajan yllä ja lukijana koin olevani melkeinpä mukana Raman sisällä seikkailemassa. 

"Kapeat viivat, jotka olisivat voineet olla teitä, kanavia tai varsin kurinalaisia jokia, etenivät heikosti näkyvänä geometrisena verkkona kaikkialle, ja kauempana sylinterissä, juuri ja juuri näkyvissä, oli raita syvempää pimeyttä. Se oli katkeamaton rengas, joka vyötti tämän maailman sisäpuolen, ja Nortonin mieleen muistui yhtäkkiä Okeanos-myytti, taru merestä, joka vanhojen uskomusten mukaan ympäröi Maata.
Tämä meri oli kenties vielä kummallisempi - se ei ollut rengasmainen vaan lieriömäinen. Ennen kuin se oli jäätynyt tähtienvälisessä yössä, oliko siinä ollut aaltoja ja virtoja ja vuorovesiä - ja kaloja?
Soihtu vipatti ja sammui; ilmestys katosi. Mutta Norton tiesi kuvan pysyvän mielessään niin kauan kuin hän eläisi. Millaisia löytöjä tulevaisuudessa tehtäisiinkin, ne eivät milloinkaan voisi himmentää tätä ensimmäistä vaikutelmaa. Eikä historia voisi ikinä riistää häneltä etuoikeutta olla ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt vieraan sivilisaation työt."

Kaikkea kirjailija ei ole lähtenyt tarinassa selittämään, mikä on oikea ratkaisu, sillä juuri mystisyyden tunteen säilyttäminen tekee mielestäni kirjasta mestariteoksen. Uhka avaruudesta ei loista ihmishahmoilla, mutta ne ovat siedettävällä tavalla pinnallisia. Alla olevan kaltaisille hetkellisille notkahduksille ei voinut lähinnä muuta kuin hymähdellä huvittuneena:

"Komentaja Norton oli jo kauan ollut sitä mieltä, ettei naisia pitäisi ollenkaan päästää avaruusaluksiin; painottomuus vaikutti heidän rintoihinsa tavalla, joka oli liian kirotun häiritsevää. Ilmiö oli riittävän paha silloinkin kun he pysyivät paikallaan; mutta heidän lähtiessä liikkeelle ja sympateettisten värähtelyjen päästessä kunnolla vauhtiin oli jo liikaa vaatia yhdenkään lämminverisen miehen kestävän sitä."

Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat mukana. Kuitenkaan mihinkään syvään pohdintaan niiden kanssa ei lähdetä, vaan ne jäävät kevyiksi ja lähinnä toiminnallisiksi työkaluiksi. Hyvä niin. Parasta kirjassa on salaperäisen vihjaavat loppusanat, joista annan lisäpisteitä. Minulla ei ole aikomusta, ainakaan tällä hetkellä, lukea myöhemmin kirjoitettuja Rama-kirjoja, sillä en yksinkertaisesti halua tietää Ramasta yhtään enempää. Olen autuaan ihmeen ja selittämättömän outouden vallassa ja tyytyväinen siihen.

Uhka avaruudesta ei ole "paras lukemani kirja ikinä", hahmoissa varsinkin olisi paljon kehitettävää, mutta se on kirja, jonka lukemisesta olen erittäinen iloinen. Suosittelen kokemusta muillekin. Saas nähdä vieläkö tästä kehitellään elokuva, ainakin suunnitelmissa on (ja tietenkin 3D:nä).