Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

Anni Nupposen Valkoinen kaupunki ilmestyi tammikuussa myyntiin ekirjana ja uteliaisuuttani aloin lukea näytelukua. Eihän sitä siihen voinut jättää. Luin lopulta kirjan lähes yhdeltä istumalta, sillä dystopiseen maailmaan uppoutuminen oli helppoa.

Dystopisia ja ilmastonmuutostarinoita on monen sorttisia, on kuivunutta maailmaa, veteen hukkunutta maailmaa, säteilyn tuhoamaa maailmaa, jäätynyttä maailmaa ja monia variaatioita, useimmiten ihmistoiminnan aiheuttamina. Valkoinen kaupunki on jäätynyt maailma, jossa Sonja Maru on kokenut ilmastopakolaisen elämän ja selvinnyt siitä hengissä yhteen suljettuun kaupunkiin. Eri kulttuureista saapuneet ihmiset asuvat useassa asuinkeskuksessa, Reunalla kylmyyden kupeessa ja Maasydämen luolastossa äärimmillään. Kaupunkia ja sen ravinnontuotantolaitoksia suojaa Lumivalli, mutta kylmyys vaatii uhreja jatkuvasti. Sonjan isä oli kuuluisa taiteilija Sasha Maru, joka oli taiteilijana loistava, mutta ihmisenä jokseenkin hankala. Hänen viimeisin teossarja jäi kadoksiin hänen kuolemansa jälkeen. Samalla kun Sonja yrittää luovia elämäänsä suljetussa kaupungissa ja sen busineksissä, sekä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, hän kertaa myös elämäänsä isänsä maineen ja tekojen kautta.

Valkoisen kaupungin merkittäväksi ominaisuudeksi nousi minulle tunnelma, jonka kirjailija loi jatkuvasti aistittavilla kuvauksilla. Jokaisella alueella on tunnusmaiset piirteensä, joitain hyviä puolia, joitain huonoja. Kaikkialla on kuitenkin jonkinlainen sopeutunut epätoivo, luopumisen tuntu tai jopa sopeutumisen hyväksikäytön korostuminen, mikä on täysin ymmärrettävää, kun maailma on kohdannut ekokatastrofin. Tämän tunnelma on kehyksenä tärkeä, sillä se vaikuttaa hahmojen valintoihin loppua kohti.

Tarinassa on monenlaisia hahmoja, joista olennaisin tietenkin päähahmo Sonja. Tarina ei ole niinkään juonivetoinen, vaan ihmisten välinen vuorovaikutus ja suhteet ovat kerronnan kannalta tärkeämpiä. Odotin koko ajan, että saisin johonkin hahmoista tarttumapinnan, mutta näin ei tapahtunut. Loppujen lopuksi sillä ei ollut lukukokemuksen kannalta suurta merkitystä, sillä voisin palata hahmojen pariin uudelleen pelkästään maailmakehyksen vuoksi. Kohtalaisen lyhyessä kirjassa on ainakin pari pitkää seksikohtauksen kuvausta, joilla ilmeisesti on jokin tarkoitus, mutta minusta ne olivat sellaisenaan turhan ylikorostuvia ja heikensivät tarinan laatua. Ihmiskunnassa vallitsee olosuhteiden pakostakin suvaitsevaisuus, esim. uskonnonvapaus ilman järjestäytymistä, mutta sen yksi muoto tuntuisi olevan välinpitämättömyys. Tukiverkosto syrjäytyneille on kadonnut sivistyksestä.

Kaupungissa on lukuisia kiinnostavia kohteita, joista Muistipalatsiksi kutsuttu kirjasto tietenkin yksi. En harmikseni osaa hahmottaa päässäni kuvauksista huolimatta alueiden rakennetta, niiden keskinäistä sijaintia ja etäisyyksiä, joten huomasin kaipaavani karttaa, tuota niin monissa spefikirjoissa esiintyvää hahmotelmaa mitä ihmeellisimmistä paikoista. Tässä se olisi ollut paikallaan. Kirjan loppu on cliffhanger. En osaa sitä muuksi ajatella. Ehkä tarina ei koskaan jatku muualla kuin lukijan mielikuvituksessa, en edes välttämättä halua sen jatkuvan. Mutta se voisi.

Valkoinen kaupunki on tutustumisen arvoinen kotimainen spefikirja, joka saisi levitä oman kielialueemme ulkopuolellekin. Olen sanonut sitä aiemmin Nupposen novelleistakin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #5. Viisi kirjaa jäljellä.

Anni Nupponen: Joen jumala

Jälleen yksi teos, jonka luin edellisen Blogistanian kesälukumaratonin yhteydessä (seuraava maraton on muuten tuloillaan 16.7.). Anni Nupposen Joen jumala -kokoelma (2014) sisältää yhdeksän novellia, joista kolme on julkaistu aiemmin ja Neiti Novakin tapaus näyttäisi olevan muokattu versio, Etsijä-nimellä Satyyri.netissä julkaistusta tarinasta.

• Neiti Novakin tapaus
• Vihreästä sylistä
• Kirjaimet lumessa
• Pahempi unia
• Maailman pienin
• Punainen nainen, vihreä nainen (2009, luettavissa Satyyri 9)
• Joen jumala (2010, luettavissa Satyyri 1)
• Ivianin rannat
• Marha (Portti 1/2008)

Neiti Novakin tapaus on kyberpunk-henkinen tarina, jossa Thilman-yhtymä palkkaa kertojahahmon etsimään kadonnutta työtekijäänsä maailmassa, jossa voi digitoida itsensä ja vaihtaa kehoa. Tarinan tärkeäksi osaksi nousee vampirismi, jota käsitellään tieteellisestä näkökulmasta. Vihreästä sylistä -novellissa ihmiskunnan rippeet yrittävät selvitä pienillä tiedonmurusilla kohtalaisen tuoreessa dystopisessa maailmassa, jossa vedestä ja ruuasta on pula ja aavikko on vallannut alaa. Päähenkilö matkaa nuoruutensa metsäkaupunkiin löytääkseen enemmänkin kuin selviytymiskeinoja.

Kirjaimet lumessa kertoo kahdesta henkilöstä ja ihmissuhteesta myrskyisällä Sointu-planeetalla. Pahempi unia on jälleen kyberpunk-tarina mekaanisista/biomekaanisista, kehitellyistä ihmisistä tulevaisuuden maailmassa. Novelli ei täysin avautunut minulle ja jäin miettimään kuinka metaforisena se pitäisi tulkita. Maailman pienin on tavallaan sekä maanläheinen ja hyvinkin inhimillinen että abstrakti galaksien kokoinen tarina, jossa on kaipuuta.

"Pawar, nyt osaisin kertoa, että galaksit itkevät aivan kuten muutkin olennot. Ensin tulee vavahdus, sitten kyynel pulpahtaa ja putoaa.
...
Kyyneleeni putoavat ja ohittavat tähtisumun. Painovoima ottaa ne hoteisiinsa ja niistä tulee avaruuden pimeää ainetta. Uskoisiko kukaan, jos kertoisin että suru ja kaipaus ovat maailmankaikkeuden välttämättömiä rakennusaineista?"

Punainen nainen, vihreä nainen on tarina jumalista, vuosisatojen taistelusta ja ystävyydestä. Joen jumalassa Milka-tyttö tuntee yhteyttä vedessä olevaan jumalaan, mutta joutuu salailemaan asiaa, sillä läheiset pitävät sitä epänormaalina. Yhteys voimistuu iän myötä näkyen myös tekoina ja niiden seuraamuksina. Loistavasti rakennettu tarina, jonka lukija voi tulkita toden tai epätoden näkökulmasta. Ivianin rannat on voimakas fantasiakertomus naisesta, jonka isä oli velho, ja joka etsii myös oman polkunsa poiketen muista. Tarinan sisällä on parikin hienosti luotua perinnemyyttiä, tarinoita tarinan sisällä. Marha on ruumiinpesijä, joka etsii oman tiensä sekä ammatissaan että henkilökohtaisesti saaden vastaan elämänsä vaikeimman tehtävän.

Joen jumalan novellit ovat tasapainoisen hyviä ja niissä on kaikissa aistittavissa hieman alakuloinen tunnelma, kaipuuta ja kasvamista. Tarinoissa päähahmoina ovat herkästi kuvatut naiset, mutta myös luodut maailmat ovat käsinkosketeltavia. Jokin Nupposen tyylissä viehättää, siinä on yhtälailla herkkyyttä kuin säälimättömyyttäkin. Luin aiemmin kirjailijalta Putoavan tähden prinsessan (arvostelu), josta myös pidin, mutta kaipasin enemmän ehkä editointia. Tai jotain. En osaa sanoa, kun en ole kirjailija tai kustannusalan ammattilainen. Lukijana muutamat kohdat eivät vain toimineet, vaikka kokonaisuus oli persoonallinen ja onnistunut. Omanlaisensa kaiku on myös näissä novelleissa ja yhtään liioittelematta esimerkiksi Joen jumala ylittää useita vuosien varrella lukemiani Hugo-novelleja. Mikä tarkoittaa, että näen Nupposen novelleissa ja mahdollisesti pitemmissäkin teksteissä kansainvälistä ainesta.

Neiti Novakin tapaus ja Pahempi unia menivät makuuni nähden yli, hahmot eivät toimineet täysin. Ensimmäisessä jotain jäi puuttumaan itse neiti Novakista ja jälkimmäisessä en yleensä tiennyt kuinka tulkita tarinaa. Ehkä se vaatisi kolmannen lukukerran, tai yksinkertaisesti hahmojen tunteiden vahvuudet ovat minulle häiritseviä tasoja, jos niistä ei löydy tarpeeksi rosoa.

Joen jumala on joka tapauksessa erittäin suositeltava kotimainen novellikokoelma, joka löytyy niin ekirjana kuin paperisenakin.

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa

Vuoden 2013 viimeinen kotimainen luettu on juuri ilmestynyt Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole tullut lukeneeksi hänen novellejaan, enkä myöskään Kuvastaja-palkittua Nainen ja kuningas -esikoisteosta, vaikka olen tietoinen niistä. Kiinnostukseni Putoavan tähden prinsessaan heräsi takakansitekstin ja kansikuvan (tyttö ja kaukoputki) perusteella.

Rhéta on Rhiandarin satuvaltakunnan kolmas ja nuorin prinsessa, jonka keskimmäisestä sisaresta tulee uusi kuningatar nykyisen kuningatar-äidin kuoltua. Sisarusten välit eivät ole kuitenkaan erityisen hyvät ja Rhéta vaivutetaan pitkään lumottuun uneen pois hankaluuksien tieltä. Herättyään vuosikymmeniä myöhemmin, hän joutuu toteamaan maailman muuttuneen. Virtaajat-niminen ryhmittymä palvoo taivaalta tippunutta alusta ja sen mukanaan tuomaa voimaa, vastustaen vanhaa kuningatarkuntaa ja taikuuteen perustuvaa hallintoa. Valtataistelun ja muuttuvien sääntöjen sekä rajoitusten keskellä, Rhétan on löydettävä paikkansa vanhan ja uuden maailman välissä.

Putoavan tähden prinsessa herättää ristiriitaisia ajatuksia. Tarina ammentaa elementtejä perinteisistä saduista ja taikuuteen painottuvan, teknologiattoman fantasiamaailman keskellä on yllättäen edistyneempää tekniikkaa sisältävä avaruuslaiva. Hienoa. Ei ehkä mitään mullistavan uutta, mutta muutoksen kynnyksellä oleva maailma on kiehtovasti rakennettu. Sekä taikuutta että teknologiaa molempia tutkitaan ja hyödynnetään hyvinkin synkästi keskiaikaisin menetelmin ja tähtien tarkkailu karttoineen tuo oman säväyttävän tieteellisen sivujuonteen tarinaan.

Rhétan käyttäytyminen heräämisen jälkeen uudessa tilanteessa on uskottavan hämmentynyttä, mutta olisin kaivannut siihen mukaan myös hieman enemmän persoonallisuutta. Nyt hän tuntui sopeutuvan muutoksiin lähinnä toteavasti tai jopa apaattisesti. Eri ryhmittymien roolit kuitenkin toimivat ja pidin maailman tasa-arvon päälaelleen keikauttamisesta, sillä sitä ei onneksi ollut viety kuitenkaan liiallisuuksiin. Lukuisat kiehtovat yksityiskohdat nostavat jokseenkin yksinkertaisen juonen omaavan tarinan tasoa roimasti. Silti tuntuu, ettei näitä oivallisia teemoja ja elementtejä hyödynnetä tarpeeksi voimallisesti.

Teksti olisi kaivannut tehokkaampaa editointia. Osa tunteellisiksi tarkoitetuista kohtauksista epäonnistuu töksähtäen ja ajoittain teksti kärsii kysymystaudista. Dialogiin kuulumattomien kysymysten on ehkä tarkoitus osoittaa päähenkilön epävarmuutta ja ajatuksia, mutta liiallisesti käytettynä en pystynyt pitämään sitä kerrontatekniikkana, vaan se häiritsi. Olin todella innostunut prologista, mutta sen jälkeen tuntui kuin olisin yllättäen lukenutkin nuortenkirjaa. Tyyli kuitenkin muuttuu edetessään kypsemmäksi. Nupposella on selvästikin persoonallinen ote genreen ja kyky hyödyntää monia osa-alueita. Tekstissä on rohkeutta, joka ei ihan vielä tunnu loppuun asti viedyltä, mutta jo nyt kohtalaisen vaikuttavalta. Putoavan tähden prinsessa on sekä antoisa että turhauttava kirja. Epäilen, että vahvemmalla kustannustoimittamisella siitä olisi tullut hiotumpi ja onnistuneempi.

Tarinaan jää kiinnostavasti selittämättömiä kohtia, liittyen pääasiassa avaruuslaivaan, minkä perusteella voisi kuvitella tulevan jatkoakin. Toisaalta toivon, ettei tulisi, sillä pidän fantasiassa tietynlaisesta sattumanvaraisuudesta, joka muuttaa maailmaa sen kummemmin selittämättä, ja tuntemattomista saduista, jotka – ehkä jopa tarkoituksettomasti – vaikuttavat muihin satuihin. Jotkut sadut elävät elämäänsä eteenpäin meidän niistä tietämättä sen enempää. Mutta jos jatkoa on tulossa, niin lukulistalle se on laitettava. Kaikista nurinoistani huolimatta haluan suositella Putoavan tähden prinsessaa muillekin luettavaksi. Olen kiinnostunut kuulemaan minkälaisia ajatuksia se muissa herättää.

Kirjan lopussa mainostetaan, että Nupposelta on tulossa keväällä 2014 novellikokoelma Joen jumala. Sen voisi ottaa varmaankin lukulistalle.