Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: 1910, 1969 ja 2009

Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan Century-albumit 1910, 1969 ja 2009 tuli luettua jo kolme kuukautta sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi katsausta niistä tämän nopeampaa ja yksityiskohdatkin alkavat pikku hiljaa jo unohtua. Englanninkielinen 1910 julkaistiin vuonna 2009 ja suomeksi 2010, 1969 sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2011 ja 2009 englanniksi ja suomeksi 2012. Century-trilogia koostaa Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan taipaletta sadan vuoden ajalta maailman muutosten keskellä kolmessa osassa.

1910 eletään aikaa jolloin Englanti on aloittanut avaruuskauden yhdeksän vuotta aiemmin lähettämällä ihmisen Kuuhun. Valtio valmistautuu kuningas George V kruunajaisiin, kapteeni Nemo on kuolemaisillaan ja hänen tyttärensä lähtee etsimään omia teitään, joutuen vaaralliselle satama-alueelle. Okkultisti Oliver Haddo hautoo antikristus-suunnitelmia ja liigan uusi jäsen Carnaki näkee apokalyptisia unia Kuulapsesta, minkä pohjalta liigan on ryhdyttävä toimiin.

1900-luvun edettyä toiselle vuosikymmenelleen steampunk-kausi on jäänyt taakse, eikä 1910 enää viehätä höyryisyydellään, kuten kaksi ensimmäistä Herrasmiesliigan albumia (arvostelut). Maailma on koventunut ja muuttunut synkemmäksi, vaikka myös positiivisia saavutuksia on tapahtunut. Liiga ei edelleenkään ole täysin yhtenäinen, ja lukemisen yhteydessä jäi tunne, että hahmojen suunnat ovat sekavia. Näin ilmeisesti kuuluukin olla, sillä kyseessä on trilogian aloitus ja tarina jatkuu ja avautuu enemmän jälkimmäisissä osissa. Osa tarinasta tuntuu tutulta Mustan kansion (arvostelu) jälkeen, mm. Orlando liigan jäsenenä. En edelleenkään ole viehättynyt tästä hahmosta, vaikka hän onkin sinänsä mielenkiintoinen sukupuolenvaihtokykyineen, mutta Mina pitää yhä pintansa. Erityisesti seurasin nuoren Jennyn kovaa elämänkoulua pahoinvointia lähestyvin tuntein. Ilmeisesti hahmo saa ihan omat jatkoalbumit, joihin palaan varmastikin vielä jatkossa.

Jos 1910 keskittyi paljolti Kolmen pennin oopperan luokkayhteiskunnan tiimoille, niin vuoden 1969 Lontoo svengaa ihan eri tavalla ja Mina, Allan ja Orlando sopeutuvat ajanhenkeen.  Tai ainakin Mina tosissaan yrittää. Allan ja Mina ovat entistä nuorekkaampia, mihin taustatarina löytyy Mustasta kansiosta. Kaupunki on täynnä psykedeelisiä huumeita, musiikkia, seksiä, värikkäitä vaatteita ja kirkuvia mainoksia. Pintaliidon takana kytee kuitenkin pahuus. Jo kuolleeksi julistettu Haddo jatkaa demonisia puuhastelujaan, joihin Herrasmiesliiga haluaisi pistää stopin. Puuhastelujen toimintaympäristönä toimii rockmaailma ja mickjaggermainen laulaja löytyy sopivasti uhriksi. Vaan liiga pääsee vaikuttamaan lopputulokseen, vaikkakaan ei ihan harkitulla tavalla.

1969:n ajankohdan tunnelma on minulle tutumpi kuin edeltävän teoksen ja lukiessa tulee hieman samanlainen tunne kuin lapsena suuren maailman menoa seuratessa. Tarina tulvii populaarikulttuurin viitteitä ja nyökkäyksiä tehdään mm. niin Rolling Stonesin, Michael Moorcockin kuin J.K. Rowlinginkin suuntaan. Jouduin lukemaan albumin pariin kertaan läpi, ennen kuin pääsin kärryille tapahtumien kulusta. Liiga ei vaikuta kovinkaan tilannetietoiselta koko aikaa. Seikkailussa on avaruusaikakauden teemakin mukana omana taustatasonaan, mikä välillä hämmentää. Herrasmiesliigan kulkusuunta tulee kyllä esille, eikä se suunta tunnu kauhean hyvältä. Albumi päättyy cliffhangeriin, joka on kohtalaisen julma. Sen verran Moorea täytyy hahmoistaan kiitellä, että ainakin hän on rehellinen heidän kanssaan. Ei silotteluja ja kaunisteluja.

2009 on apokalypsiä enteilevä päätös Century-trilogialle. Siinä palataan räikeästä 1969:n tunnelmasta apatian ankeuteen. Antikristus on maan päällä ja Orlandon on koottava Herrasmiesliigan rippeet kasaan, jotta maailma pelastuisi. Onneksi hän saa hieman apua. Mutta takaako se onnellisen lopun?

Tarinan päätös on jokseenkin sekava, sillä viitteitä tulvii suuntaan ja toiseen, ja loppuratkaisu on osaksi kökkö, osaksi onnistunut. Tekijänoikeussyistä suoria nimiyhtäläisyyksiä ei mistään varsinaisesta toisesta teoksesta ole otettu, mutta tulkintaa voi lukiessa tehdä mm. Rowlingin Potter-sarjan suuntaan. Oli se sitten positiivista tai negatiivista.  

Century-sarjassa on kunnianhimoista yritystä sisältäen paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaistoteutus olisi voinut olla parempikin. Tai sitten minä jämähdin kahden ensimmäisen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan tuomaan ensi-ihastukseen, enkä löytänyt samaa tunnetta enää näistä jälkimmäisistä. Joka tapauksessa meinaan lukea Nemo-jatkotkin jossain vaiheessa.

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Musta kansio

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjan lukemiseni on edennyt viimeistä myöten. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin yhteistyösarjakuvan kolmas tuotos, Musta kansio (The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier), julkaistiin englanniksi 2007 ja suomennos ilmestyi syksyllä 2013. Musta kansio poikkeaa sekä sisällöltään että rakenteeltaan kahdesta ensimmäisestä Merkillisestä herramiesliigasta (arvostelut), sillä se ei ajoitu viktoriaaniselle kaudelle vaan kertoo liigan varhaisesta historiasta ja vaiheista sekä jäsenistä 1900-luvun alkupuoliskolla marsilaisten kohtaamisen jälkeen. Nämä vaiheet on rekisteröity ns. mustaan kansioon, jonka Mina Murray ja Allan Quatermain varastavat haltuunsa 1950-luvulla. Ajat ovat muuttuneet ja Englantia hallitsevat uudet voimat, joiden toiveena on tehdä liigasta kokonaan historiaa.

Musta kansio on epätasainen kooste mennyttä ja nykyisyyttä, eivätkä kaikki osiot olleet yhtälailla kiinnostavia. Herrasmiesliigan tapahtumien kulku marsilaisten hyökkäyksen jälkeen kiinnosti eniten ja siirtyminen sen johdosta varhaiseen avaruusaikaan. Sen sijaan sukupuolta ajoittain vaihtavan Orlandon elämänvaiheet ja Fanny Hillin pornografinen osuus ovat lähinnä tylsiä, vaikka avaavat hahmojen taustaa. Samoin liigan ranskalaiset ja saksalaiset vastineet eivät innostaneet. Tarina etenee sarjakuvien lisäksi lyhyillä tarinoilla, joita kahdessa ensimmäisessä Herrasmies-albumissa on vain lopussa. Seassa on kuvia mm. Minan ja Allanin lähettämistä postikorteista tervehdyksineen, mikä piristää kokonaisuutta.

Musta kansio vilisee jälleen bongattavaa, vaikka juonipuoli itsessään pissiikin hieman. On James Bondia, Woosteria ja Jeevesia, Lovecraft ja Orwell-viitteitä ja paljon muuta kirjalliseen ja kuvalliseen median liittyvää. Lopussa lennetään satu- ja mytologiahahmojen kansoittamaan Liekehtivään maailmaan ja luetaan sarjakuvaa kolmeulotteisena kirjan mukana tulleet puna-vihreälasit päässä. Hauskaa, mutta samalla hieman rasittavaa. Enkä päässyt oikein edes kärryille Liekehtivän maailman perimmäisestä tarkoituksesta, mutta joukkoon liittyi joka tapauksessa historiaosuudessa alussa ollut miesnainen, Orlando.

James Bondin ja Minan kohtaaminen

Musta kansio tulvii niin paljon uutta, että yhdellä lukukerralla tuntuu olevan vaikea omaksua sen kaikkea sisältöä. Toisaalta sitä ei haluttanut lukea uusiksikaan epätasaisuuden vuoksi. Onneksi sen verran jäi kokonaisuudesta päähän, että eteneminen kolmeen viimeisimpään Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan tarinaan sujui saumattomasti. Tuntuu oudolta, että Musta kansio ilmestyi suomeksi vasta Century-albumien jälkeen, sillä se mielestäni sisältää asioita, jotka on hyvä tietää ennen etenemistä 1910, 1969 ja 2009:n tarinoihin. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Mustassa kansiossa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se on pettymys. Ihastuin kahden ensimmäisen Herrasmiesliigan steampunk-aikakauteen, ja siitä pois siirtyminen sekä joidenkin tuttujen hahmojen menetys ovat selkeä miinus fiiliksen kannalta.

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1 ja 2

Sain viime vuonna päähäni, että minun tulee tutustua enemmän sarjakuviin, muihinkin kuin muutamiin kirjojen pohjalta tehtyihin, ja niinpä ensimmäisenä nimenä tuli esille Alan Moore. Pidin V niin kuin verikosto -elokuvasta kohtalaisesti, joten kipitin (ajoin autolla) kirjastoon nopeasti hakemaan samaisen sarjakuvan, sillä se näytti netin mukaan olevan vieläpä hyllyssä. Ja todellakin vain näytti. Ei ollut. Viimeksi sen kohdalla oli tapahtumia kirjattu vuoden 2012 aikana, minkä jälkeen siitä ei ollut havaintoja. Joku oli päättänyt käydä "kirjaostoksilla" kirjastossa. Joulupukki kuitenkin huomasi ahdinkoni ja niinpä minulla on tällä hetkellä hallussani 13 kpl Alan Mooren sarjakuvia, joita aion tämän vuoden aikana lueskella. En aloittanut kuitenkaan V niin kuin verikostosta, vaan ahmaisin alkupaloiksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan (The League of Extraordinary Gentelemen) steampunkhenkiset osat 1 & 2. Alan Mooren käsikirjoittamat ja Kevin O’Neillin kuvittamat albumit ilmestyivät alunperin vuosina 2000 ja 2003, suomennokset 2003 ja 2004. Minulla on ykkösestä kovakantinen juhlaversio ja kakkosesta pehmeäkantinen versio.

Eletään vuotta 1898, viktoriaanisen kauden loppua, jolloin Brittiläinen imperiumi tarvitsee kipeästi apua muutoksen ja ahdistuksen kaaoksessa. Mystinen MI-5:sta edustava Campion Bond, jonka taustalla on vieläkin mystisempi herra "M", värvää häpäistyn naisihmisen, Mina Murrayn, kokoamaan joukon erikoislaatuisia henkilöitä hankkimaan ilmasodan mullistavan cavoriitti-aineen pois kilpailevista käsistä. Minan seuraksi liigaan liittyvät huumeisiin ratkennut Allan Quatermain, kapteeni Nemo Nautiluksineen, Edward Hyde/Henry Jekyll ja näkymätön mies Hawley Griffin. Jokaisen hahmon mukaan liittyminen vaatii mysteerin ratkomisen, mm. Edgar Allan Poen jalanjäljissä Rue Morguella.

Ensimmäinen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on useita kirjallisuuden (mm. Arthur Conan Doylen, Jules Vernen ja H.G. Wellsin) hahmoja alkuperäisestä eroavissa rooleissa hyödyntävä seikkailukertomus, jota lukiessa nauttii juurikin siitä, mitä kaikkea tuttua tarinasta voi bongailla. Mina Murray tuotti minulle alussa ongelmia, sillä nimimuistini ei tuonut mielikuvia hänen tunnetusta taustastaan, vaan jouduin erikseen googlaamaan tietoja. Itse tarina ei valaise asiaa tarpeeksi. Hahmona Murray on fantastisen reipasotteinen, eikä hämmenny vähästä, vaikka kuten jokainen päähahmo, myös hän on omalla tavallaan raiteilta heilahtanut.

Nautin 1800-luvun vaihtoehtohistoriamaailmasta ja sen kuvaamisesta tummansävyisin kuvin, mikä toi tarinaan tarvittavaa tunnelmaa. Hahmojen välinen outous tulee hyvin esille, ja kun juonikin on kohtalaisen toimiva ja sai päätöksen yhden albumin aikana, olin varsin viehtynyt Mooren Herrasmiehiin. Siitä oli hyvä jatkaa samoin tein kakkososaan, johon ykkösosassa, etenkin lopussa, onkin jo pienoista vihjettä.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga II keskittyy taivaalta saapuvaan uhkaan. Tarina pohjautuu H.G. Wellsin Maailmojen sotaan ja Tohtori Moreaun saarikin pääsee hahmoillaan vaikuttamaan tarinan kulkuun. Kaikkein ensimmäiseksi kuitenkin Edwin Lester Arnoldin ja Edgar Rice Burroughsin kirjalliset hahmot pääsevät esiin Marsissa aiheuttaen Maassa tapahtuvan katastrofin. Marsilaiset saapuvat siis maapallolle ja liigalla on taas tehtävää imperiumin pelastamisessa. Murrayn, Quatermainin, Nemon, Griffinin ja Hyde/Jekyllin erikoispiirteet joutuvat koetukselle, mutta vielä enemmän koetuksella on liigan yhtenäisyys.

Jälleen ollaan viktoriaanisessa steampunkmaailmassa ja onneksi luin Wellsin Maailmojen sodan (arvostelu) melkoisen vasta, joten sen tapahtumat olivat hyvin muistissa kun palasin niihin tässä muodossa ja muokattuna. Tohtori Moreaun saarta en ole ehtinyt vielä lukea uusiksi, mutta jotain muistikuvia siitäkin oli vielä tallella.

Wellsin tarinan tunnelma tulee hyvin esille sarjakuvassakin ja pidin käsikirjoituksen etenemisestä yhtä paljon kuin ykkösosassakin. Hahmoihin liittyvät ristiriidat ovat loistavia ja varsinkin Wellsin kynästä lähtöisin olevan näkymättömän miehen persoona tulee hyvin esille (kirjan arvostelu). Ehkä juonen tuttuus hieman verotti tarinan viehätystä, vaikka Moore on sitä onnistuneesti muovannutkin oman näköisekseen, mutta silti viihdyin kakkososan parissa hyvin. Siinäkin oli bongailun iloa samalla lailla kuin ykkösosassa.

Sarjakuvien innoittamana katsoin uudelleen myös vuonna 2003 valmistuneen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -elokuvan, vaikka muistelin sen olleen ensimmäisellä katselukerralla tylsistyttävä kokemus. Niin se oli nytkin. Leffan lavasteet ovat ok, paikoin hyvinkin onnistuneet, mutta hahmoissa ei ole tietoakaan Mooren ja O’Neillin luomuksien särmikkyydestä. Kaiken lisäksi mukaan oli otettu Dorian Grayn ja Tom Sawyerin hahmot ja varsinkin Minaa (sukunimi Harker) oli muutettu täpäkästä ah-niin-kohtalokkaaksi ja Quatermainia enemmän perinteiseksi sankarihahmoksi. Itse juonikin poikkeaa sarjakuvasta. Jälleen kerran osoitus, kuinka hyvästä lähtömateriaalista saadaan aikaiseksi nolostuttavaa sotkua.

Mutta – palaan vielä Kerrassaan merkillisiin herrasmiehiin sarjakuvamuodossa jatkossakin ja Alan Mooreen muissakin yhteyksissä.