Harry Harrison: Eedenistä länteen

Peräti kahdeksan vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin Harry Harrisonin kirjan, sen ainokaisen Tilaa! Tilaa! (arvostelu). Eedenistä länteen (West of Eden, 1984), joka julkaistiin tänä vuonna suomeksi, edustaa tyyliltään eri vuosikymmentä ja alagenreä kuin aiemmin lukemani. Kansikuva on huomattavasti parempi, tällä kertaa Bill Sandersonin käsialaa, kuin myös kirjan sisältämä muu kuvitus.

Vaihtoehtohistoriallisessa maailmassa dinosaurukset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, vaan jääneet eloon ja tietyt pystyssä kävelevät lajit, jilanet, ovat kehittyneet älylliseksi lajiksi. Ilmaston kylmetessä ne ovat lähteneet etsimään uusia asuinalueita ja kohtaavat ensimmäistä kertaa lämminveriset ihmiset, tanut. Kohtaaminen on väkivaltainen ja lajien välille syntyy vihanpito, jossa kumpikin pitää toista vihollisena. Nuori ihmispoika Kerrick joutuu jilanetien vangiksi ja nokkeluutensa ansiosta selviytyy hengissä ja oppii niiden kielen. Kerrick haaveilee vapaudesta, mutta sen saavuttaminen ei ole helppoa toisen kehittyneen lajin omien päämäärien ohi.

Eedenistä länteen jakautui kiinnostavuutensa perusteella kahtia, jilaneiden aikaan ja ihmisten aikaan. Vaikka pienet, kommunikoivat ja älykkäät dinosaurukset ovat sinänsä ajatuksena kiehtovia, tarinan pitkä osuus heidän seurassaan puudutti. Dinoilla on omalaatuinen kehon eleitä vaativa kieli, tosin sanastoon kirjailija ei ole saanut luotua omaperäisiä sanoja. Dinot omaavat myös tekniikan, jolla toisia ei-älyllisiä olentoja hyödynnetään kulkuvälineinä ja työkaluina erilaisiin tarpeisiin, kuten rakentamiseen ja arkkitehtuurin luomiseen. Laji on jakautunut hierarkisesti ja kielenkäytössä on alentavia ilmaisuja vähemmän älykkäitä kohtaan. Yhteisössä hallitaan pelolla. Heillä on myös puutteita, kuten valehtelemisen taito, jonka avulla voi harhauttaa, mutta he eivät siihen kykene ja tietysti ruumiin tasalämpö, joka tekee niistä vaikeammin sopeutuvia ympäristön olosuhteisiin. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia tarinassa, mutta harmittavasti yksikään dino-hahmo itsessään ei ole kiinnostava. Harrison onnistuu tekemään niistä petomaisia tai jähmeitä, tosin joukkoon kuuluu myös ryhmä uskonnollisaatteellisia pasifisteja, jotka saattoivat ärsyttää jopa enemmän kuin muut. En ole ihan varma, mitä kirjailija ajatteli jilanien ja tanujen välisestä fyysisestä valtasuhteesta kirjoittaessaan, mutta tämän päivän stixhiscockit ei ole ensimmäisiä jotka laittoivat dinosaurusseksin tarjolle.

Ihmisten parissa viihdyin paremmin. Tarina lähestyi siltä osin paleofiktiivistä maailmaa, mutta toki jilanetien kehitys vaikutti tähänkin osioon. Kirjan loppupuolen lukeminen sujuikin paljon liukkaammin kuin alku. Tarinassa oli paljon yksityiskohtia joista pidin, mutta en ole varma viihtyisinkö tässä maailmassa trilogian verran. Näin äkkiseltään tämä tuntuisi riittävän, mutta katsotaan jahka toinen osa ilmestyy.

P. Djèlí Clark: The Black God’s Drums

P. Djèlí Clarkin The Black God’s Drums (2018) on tänä vuonna Hugo-palkintoehdokkaana pienoisromaanikategoriassa. Clarkin tarina vie vaihtoehtoiseen 1880-luvun New Orleansiin, joka säilytti sisällissodassa itsenäisen kaupunkivaltion aseman, mutta ympärillä olevat orjavaltiot ja äärimieliset pyrkivät yhä valtaamaan sen. New Orleansissa kaikenlainen kauppa kukoistaa ja 13-vuotias taskuvaras, Creeper, joka yrittää elää oman salaisuutensa kanssa, kuulee vahingossa suunnitelmista, jotka voivat käynnistää uuden tuhoisan sodan.

Hän ottaa yhteyttä trinidadilaiseen ilmalaivan kapteeniin Ann-Marieen tehdäkseen vaihtokaupan kuulemastaan, jotta pääsisi ilmalaivan mukana näkemään maailmaa. Mikään ei mene kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan, kun jumalat kaipaavat voimannäyttöä.

The Black God’s Drums on kielellisesti virkistävä. Siinä kreoli sekä Karibian ja Cajun alueiden englanti luovat voimakkaan eteläisen tunnelman, jossa kukin hahmo omaa persoonallisen taustan. Kieli antaa tarinan vaihtoehtohistorialle myös pohjaa ja uskottavuutta. Vaikka sanat ovat välillä erikoisia, teksti ei missään vaiheessa mene yli ymmärryksen.

Vaihtoehtohistorialliset tapahtumat ovat useimmiten kiinnostavia, samoin myös tässä. Mukaan on saatu mahdutettua kaasu, jonka avulla ihmisiä voidaan orjuuttaa työntekijöiksi. Heistä tulee zombien kaltaisia ohjailtavia olentoja, mikä lienee viite voodookulttuuriin. Kirjassa esiintyvän ilmalaivan nimi, Midnight Robber pisti heti silmään, sillä ne lienee nyökkäys jamaikalaissyntyisen Nalo Hopkinsonin samannimisen teoksen suuntaan. Siinä jälleen yksi kirja, joka on odottanut hyllyssäni pitkään lukemista.

Ainoa, mikä minua tökki tarinassa, oli jumalaosuus. Vaikka sekin tässä perustuu orisha-uskoon, henkiin ihmisten hahmossa, ja vahvistaa tarinan kielen lailla maailmanluontia, minusta jumalan (yksikössä tai monikossa) sekoittaminen tarinaan tuo mukaan usein liian helppoja tai liioiteltuja ratkaisuja. Ehkä tyytymättömyyteeni vaikutti myös, että olin liian tietämätön näistä hengistä ja niiden kulttuurisesta merkityksestä, eikä teksti saanut minua sisäistämään asiaa samalla lailla kuin kielen osalta.

Pidin The Black God’s Drumsista kokonaisuudessaan kohtalaisesti. Siinä on paljon ainesosia mistä ammentaa ja epäilen, että uusintaluku tekisi sille oikeutta. Pidän todella paljon kansikuvasta, siitä määrätietoisuudesta mikä siihen on päähenkilöön saatu kuvattua. En osaa vielä sanoa mihin kohtaan kirjan Hugo-äänestyksessä kategoriassaan sijoitan, mutta eiköhän se selviä kun luen muutaman ehdokasteoksen vielä lisää.

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja & The Man in the High Castle -tv-sarja

Katsoin viime jouluna Amazon Prime -striimipalvelusta The Man in the High Castle -tv-sarjaa ensimmäisen tuotantokauden verran. Sarja oli hyvä, herätti ehdottomasti mielenkiinnon lukea saman niminen kirja, johon se löysästi perustuu. Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1992) julkaistiin alun perin vuonna 1962. The Man in the High Castle voitti 1963 Hugo-palkinnon ja suomennos 1993 Tähtivaeltaja-palkinnon. Oli siis aika lukea teos, jonka liitän mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen mukaan.

Oraakkelin kirja on vaihtoehtohistoriallinen kertomus millainen maailma on, kun toinen maailmansota päättyi toisin ja Saksa ja Japani ovat voittajavaltiot. Adolf Hitlerin ja hänen seuraajansa Bormannin johtama natsi-Saksa on valloittanut suurimman osan Eurooppaa ja Neuvostoliiton ja toteuttanut valtavia kansanmurhia mm. liittolaisensa Italian kanssa Afrikassa. Saksa pitää hallussaan myös laajalti Etelä-Amerikkaa. Japani miehitti Kiinan, Intian ja Tyynenmeren saaristot. Yhdysvallat on jaettu kahtia, länsi Japanille ja itä Saksalle. Väliin mahtuu kapea neutraali vyöhyke. Saksa on kehittynyt teollisuudessa melkoista vauhtia ja valloittaa harppauksin avaruutta, kun taas japanilaiset pitäytyvät menneessä ja perinteissä.

Tarinan näkökulmahahmoina on useita henkilöitä. Amerikkalainen antiikkikauppias Robert Childan, joka myy nostalgisia menneen Amerikan muistomerkkejä lähinnä niitä innokkaasti keräileville japanilaisille. Nobusuke Tagomi on japanilainen virkamies, joka etsii asioiden merkitystä ja sisäistä rauhaa tilanteessa, jossa Japanin imperiumia uhkaa vaara ja häneltä vaaditaan kaikkea muuta kuin rauhoittavia toimia. Frank Frink on juuriaan piilotteleva amerikanjuutalainen, jolla on sotamenneisyys ja jonka vaimo otti ja lähti. Hän etsii itselleen toimeentuloa. Juliana Frink on Frankin ex-vaimo ja judo-ohjaaja, joka työskentelee neutraalilla vyöhykkeellä. Hän kiinnostuu Heinäsirkat peittävät maan -kirjasta, joka on suosittu teos lännessä, mutta kielletty Saksan puoliskolla. Hän lähtee etsimään käsiinsä kirjailijaa Abendsenia yhdessä uuden italialaisen poikaystävänsä kanssa.

Niin innokas kuin olenkin ollut katsomaan Philip K. Dickin teosten pohjalta tehtyjä elokuvia, on itse kirjojen lukeminen jäänyt erittäin vähäiseksi. Aiemmin olen lukenut vain Hämärän vartija -teoksen (arvostelu). Dickin teksti on näennäisesti helposti lähestyttävää, mutta jollain lailla kuitenkin vinksahtanutta. Oraakkelin kirja oli helpompi luettava kuin Hämärän vartija, toisaalta hieman latteampi. Dick on tarkka varsinkin ihmisten välisissä kuvauksissaan. Se on ulkopuolisuuden kuvausta, ajautumista, eikä kovinkaan paljon oman osuuden tunnistamista tapahtumista. Kirjassa hehkuu jonkinlainen 1950 ja 1960-luvun tunnelma suuren muutoksen jälkimainingeissa.

Tv-sarjalla on useita käsikirjoittajia ja ohjaajia. Sarjasta on ilmestynyt kaksi kautta ja kolmas on tuloillaan. Olen nähnyt vain ensimmäisen kauden. Tv-sarja poikkeaa kirjasta reilusti. Tarinakehys on sama, eli eletään Saksan ja Japanin hallitsemassa Yhdysvalloissa. Saksassa käydään vallansiirtymistoimia ja sisäisiä kapinahankkeita sekä salaisia suunnitelmia kaapata lopullinen valta Japanilta. Tv-sarja on enemmän trillerimäinen kuin kirja, joka puolestaan on ajankuva, jolla ei ole varsinaista juonijatkumoa. Dick ilmineerasi aikoinaan, että jatkoa voisi tulla, mutta ei koskaan sitä kirjoittanut. Tv-sarja on kärjistetympi ja Kalliovuorten osavaltioista on tullut kapinallisten kodinsijoja. Kirjasta poiketen tv-sarjassa välittyy vaaran tunne. Koska näin tv-sarjan ennen kirjan lukemista, koin tuon vaaran tunteen puuttumisen kirjasta hienoisena pettymisenä. Siitä ehkä se lattauden tunne, vaikka pidin silti kirjasta.

TV-sarjassa Juliana ja Frank eivät ole aviopari, eikä Juliana varsinaisesti ole jättänyt Frankia. Molemmilla on lisäksi oma perhe. Tarinassa salakuljetetaan vaihtoehtohistoriallisia filmejä, eikä ole kiellettyä kirjaa, Piilossa oleva Abendsen on vastarintajohtaja, "The Man in the High Castle" ja Juliana sekaantuu filmien salakuljetukseen. Lisäksi tv-sarjassa on suuressa roolissa amerikkalainen sotilas John Smith, joka nykyään on natsi-Saksan upseeri. Saksa saakin tv-sarjassa paljon suuremman osuuden kuin kirjassa.

Poikkeavuuksista huolimatta pidin tv-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja sen tunnelmasta. Sarja on hyvin toteutettu, ihmisillä laajempia taustoja ja maailma muutenkin huomattavasti visuaalisempi kuin Dickin kirjan kuvauksissa. Olen erityisen tyytyväinen Japani-osan näyttelijöihin ja varsinkin suuressa roolissa olevaan Nobusuke Tagomin näyttelijään Cary-Hiroyuki Tagawaan, jonka kasvoilta näkee valtavan määrän ilmaisua ilman puhettakin.

The Man in the High Castlen ensimmäinen kausi päättyy kirjasta poikkeavaan melkoiseen cliffhangeriin, ja voin vain ihmetellä miten kakkoskausi etenee. Se pitää katsoa, kunhan saan käsiini. Jälleen kerran erinomainen visuaalinen sovitus Dickin kirjan pohjalta, ja vaikka tarina ei olekaan täysin uskollinen kirjalle, se onnistuu seisomaan omilla ansioillaan, kuten elokuvista Blade Runner ja Minority Report

Jonathan Strange & Mr Norrell -minisarja

Kun luin Susanna Clarken vuonna 2004 julkaistun Jonathan Strange & Mr Norrell -teoksen uudestaan pari vuotta sitten (arvostelu), ehdin silloin jo katsoa seitsemänosaisen tv-sarjan ensimmäisen jakson. Olen odottanut koko sarjaa tulevaksi johonkin striimipalveluun tai YLElle esitettäväksi, mutta eipä ole vielä kuulunut. Sen vuoksi ostin sarjan import-dvd:nä. Kaikki jaksot on ohjannut Toby Haynes ja käsikirjoittanut Peter Harness.

Jonathan Strange (Bertie Carvel)

Muistin virkistykseksi; vaihtoehtohistoriallinen tarina sijoittuu Englantiin Napoleonin sotien aikaan, jolloin käytännön taikuus on jo vuosisatoja aiemmin kadonnut Englannin maaperältä, vaikka teoreettisia maagikoita vielä esiintyykin. Tähän joukkoon ilmestyy kirjanoppinut Gilbert Norrell miespalvelijansa John Childermassin kera osoittamaan, että käytännön taikuutta vielä on jäljellä ja hän osaa käyttää sitä vastuullisesti. Vaan Norrell tekee virheen, millä on vakavat seuraamukset. Katutaikuri Vinculuksen hokema muinaisen keijujen johtajan Raven Kingin ennustuksesta ottaa askeleen eteenpäin, kun Norrellin avuksi ja vastaan tulee toinen lahjakas taikuri Jonathan Strange. Niin erilaisia kuin Norrell ja Strange ovatkin luonteeltaan, heidän kohtalonsa on vääjäämättä sidottu toisiinsa.

Gilbert Norrell (Eddie Marsan) ja John Childermass (Enzo Cilenti)

Tv-sarjaa esitettiin BBC Onella toukokuusta kesäkuuhun 2015. Sarjan pääosissa ovat Bertie Carvel Strangena ja Eddie Marsan Norrellina. Molemmat ovat loistavia rooleissaan ja näyttelijöiden välisessä kommunikoinnissa on juuri oikeanlaista jännitettä, vaikkakin on hieman outoa nähdä Eddie Marsan hymyilemässä Norrellina. Norrell on kirjassa ärsyttävä kirjojen lainaushaluttomuudessaan, mikä tv-sarjassa korostuu koomisena Marsanin taidokkaissa käsissä.

Ehdin jo ensimmäisen jakson kohdalla kehua Childermassia (Enzo Cilenti), joka säilyi ihan loppuun saakka yhtenä suosikkihahmonani. Kirjassa hän ei sitä juurikaan ollut, mutta tv-sarjassa on ehkä hieman muutettu hänen luonnettaan. Villavahiuksinen keiju sen sijaan jäi mielestäni valjuksi. Sarjan ja kirjan välillä on luonnollisesti muutamia muutoksia yksityiskohdissa, kuten esimerkiksi hirttämiskohtauksen jälkeen Vinculuksen kohdalla, sekä useissa sodankäyntiin liittyvissä kohtauksissa, mutta nämä eivät heikentäneet lainkaan minisarjan tehoa.

Stephen Black (Ariyon Bakare) ja villavahiuksinen keiju (Marc Warren)

Jonathan Strange & Mr Norrell tv-sarjana on tummasävyinen, ajoittain pelottavan synkkä ja sen äänimaailma on tehokas. 1800-luvun Lontoo on uskottava, aksentit kohdillaan ja samoin fantasia- ja taikuusosiot. Erinomaisesta kirjasta sovitettu minisarja on varsin onnistuneesti toteutettu ja sen vuoksi onkin harmi, ettei sitä ole vielä missään maksuttoman tai maksullisen kanavan nähtävillä. Onneksi dvd:nä löytyy. Suomenkielistä tekstitystä ei ole vielä saatavilla, mutta englanninkielisestä tekstityksestä on paljon apua siitäkin, jos puheesta ei aina saa selvää. DVD:ssä on lisäksi ekstrana muutamia huvittavia poistettuja kohtauksia (brittiläiseen tyyliin) ja Making of -pätkät. Rotten Tomatoesin sivulla sarjan tomaattimittari on nyt maaliskuun alkupuolella 90 % ja arvosanan keskiarvo 4,2/5. Eli muutkin ovat pitäneet sarjasta kuin minä. Tässä tapauksessa voin suositella niin kirjaa kuin tv-sarjaa.

Jonathan Strange ja Arabella Strange (Charlotte Riley)

Liitän tämän bloggauksen osaksi Paperilta ruutuun -lukuhaastetta. Aiemmin haasteessa mukana on Arthur Conan Doyle: The Lost World – Kadonnut maailma.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon kirjoja ei ole tullut luetuksi viime vuosina, ne kun eivät pääsääntöisesti löydy ekirjoina ja vuonna 2013 julkaistu Auringon ydinkin piti hankkia paperikirjana luettavaksi. Kirja on ajankohtainen monessakin mielessä, mutta erityisesti siksi, että se julkaistiin 2016 englanniksi (The Core of the Sun) ja on ollut laajan kielialueen spefilukemistoissa suosituslistoilla. Viimeksi mm. tarjolla Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi (kustantajan tai tekijän nimeämä). Minä luin kirjan Hugo-nimeämistä ajatellen, halusin arvioida nimeänkö kirjan suomalaisena teoksena omaksi ehdokkaakseni. Paljastan heti kättelyssä, että Auringon ydin tulee olemaan minun listallani.

Tarinassa eletään todellisuuden nykyhetkiä, mutta vaihtoehtoisessa Suomessa, joka 1800-luvulta lähtien on kehittynyt eri suuntaan. Suomi on suljettu valtio, Eusistokraattinen tasavalta, jossa noudatetaan tiukasti yhteiskuntarauhaa ja kansanterveyttä edistävää pakkopolitiikkaa. Riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet, kuten alkoholi ja kahvi on kielletty, mutta seksi sen sijaan helposti saatavissa. Naiset on jalostettu feminaisiksi, eloiksi, joiden tärkein tehtävä on mies, koti ja perhe. Syntymässään ihannerodusta poikkeavia naisia kutsutaan morlokeiksi. Miehet ovat maskoja tai poikkeavasti miinus-miehiä. Suomen rajojen ulkopuolelta kuuluu huhuja toisenlaisesta vapaasta maailmasta, josta ei tiedä onko tarua vai totta. Rajojen yli vuotaa läpi vielä myös yhtä nautintoainetta, chiliä. Kirjan päähenkilö Vanna on kapsu, chilin kapsaisiiniin koukussa oleva eloi-naisen näköinen morlokki, jonka miesystävä Jere toimii kapsaisiinin diilerinä. Vannan ja hänen aidon eloi-sisarensa Mannan kohtalot ovat kirjan pääjuonilinja, kapinallinen täydellistä chiliä kehittävä uskontokunta on poikkijuoni ja chili tarinan ydin.

Vuonna 2017, kun amerikkalaiset ostavat Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) ja George Orwellin 1984 -kirjojen painoksia loppuun, Sinisalon Auringon ydin on myös ajanhermolla. Kirjassa on molemmista klassikoista teemoja, naisen alistettu asema ja valvontayhteiskunta etunenässä. Kun tähän lisää vielä H.G. Wellsin Aikakoneen (arvostelu) rodulliset ja luokkaerot kohdistettuna naiseen, on kasassa aineksia, jotka Sinisalo taitavasti kutoo vaikuttavaksi dystopiaksi ja omaääniseksi vaihtoehtohistoriaksi. Yksityiskohtaiset kuvaukset feminaisen kasvatuksesta ja elämästä antavat kuvan ylellisyyden valepukuun puetusta orjuudesta, perusasetelmasta, jonka Atwood esittää karummassa muodossa. Silti myös Auringon ytimen Vannan kirjeissä keriytyy auki pikkuhiljaa ja salakavalasti kaiken karmeus. Esimerkiksi naisten ja koirien koulutuksen ja jalostuksen vertailu, sterilisaatiokäytäntöjä myöten, on jokseenkin ällistyttävää luettavaa. Tarina ei ole kuitenkaan ilman toivoa ja chili näyttelee siinä suurta osaa.

En ole chilin erityinen ystävä, mutta ryhdyn sen kanssa tekemisiin aina silloin tällöin. Auringon ydin toimii erittäin voimakkaasti katalyyttina ryhtymiseen. Kirjaa lukiessa tulee vastustamaton halu chilipitoiseen ruokailuun. Perusjalapeñokin käy paremman puutteesta. Tarinan suola on kuvaileva kieli, Vannan kellarikokemukset ja erilaiset aistikuvaukset ihmisten reaktioista ovat erityisesti loistavia. Ihastelin niitä paljon. Saan usein kirjoja lukiessani visuaalisia mielikuvia, mutta Sinisalon teksti toi maku- ja hajuaistin mielikuvat voimakkaasti esille. Se on kohtalaisen harvinaista ja tervetullutta. Nykyisen teknologian läsnäolottomuus ei erityisesti korostu tarinassa, vaikka kirjailija tuo sen esille. Jälkeenpäin miettiessäni koin kirjan maailman tunnelman olevan jokseenkin seiskytlukulainen. Kirjassa on myös satiiria, joka tulee mm. mainosten ja kouluesseiden kautta parhaiten esille. En ole aivan tyytyväinen tarinan shamanismi-touhuiluun, se jotenkin ampuu yli tarinakehyksestä. Loppu on kuitenkin jännittävä ja langat pysyy hyppysissä sen verran hienosti, että heilautan tosiaan kirjan omalle Hugo-nimeämislistalle.

Epäilen, että aika moni suomalainen nimeää Auringon ytimen listalleen, mutta entä muu maailma ja etenkin amerikkalaiset. Guuglasin hieman miten kirja on otettu vastaan, ja useimmat lehti- ja blogiarvostelut ovat positiivisia. Kaikki vertaa kirjaa Atwoodin Orjattareesi. Muutama normilukija pitää loppua omituisena, ja ymmärrän sen itsekin. On vaikea sanoa, miten kirja on tavoittanut kansainvälisen fandomin, mutta toivossa on hyvä elää.

Susanna Clarke: Jonathan Strange & Mr. Norrell

Susanna Clarken vuonna 2004 ilmestynyt esikoisromaani Jonathan Strange & Mr Norrell ilmestyi suomennettuna vuotta myöhemmin. Kirja on saanut lukuisia palkintoja, mm. Locus, Hugo, Mythopoic ja World Fantasy -palkinnot ja kirja oli myös mm. Booker ja Whitbread -ehdokkaana. Minun lukulistalleni lähes 800-sivuinen kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2008 ja nyt kirjaan pohjautuvan BBC:n minitv-sarjan alla luin teoksen uudestaan. Muuttuiko mielipiteeni kirjasta uusintaluvussa? Ei.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Napoleonin sotien aikaiseen vaihtoehtohistorialliseen maailmaan, josta magian on uskottu kadonneen useita vuosisatoja sitten keskiajalla. Maagikkojen seura koostuu teoreettisista maagikoista, jotka joutuvat epäuskokseen toteamaan, että eräs itseoppinut herra Gilbert Norrell hallitseekin käytännön taikuuden. Herra Norrell on varsin omalaatuinen hahmo, jonka omituisuuksiin kuuluu valtavan magiaa koskevan kirjaston kokoelman kasvattaminen – vain omaan käyttöön. Tultuaan julkisuuteen Norrell saavuttaa kuuluisuutta, joka ei kuitenkaan tuota hänen mielestään toivottua tulosta. Muutamia vuosia myöhemmin Jonathan Strange matkustaa Lontooseen tapamaan Norrellia ja ryhtyy tämän oppilaaksi saaden taikuuden suosion kasvuun, lahjakas ja sosiaalisesti miellyttävä kun on. Norrellin ja Strangen välillä on perustavaa laatua olevaa erimielisyyttä, joka koskee modernia taikuutta ja erityisesti historiallisen Raven Kingin merkitystä. Tämä salaperäinen keijujen armeijaa johtanut korppikuningas sitookin parivaljakon kohtalon yhteen tiukemmin kuin kumpikaan osaa arvata.

Susanna Clarke kirjoitti Jonathan Strange & Mr Norrellia kymmenisen vuotta. Samaan maailmaan sijoittuvaa seuraavaa kirjaa hän on myös kirjoittanut kutakuinkin sen saman verran, eikä vielä ole tiedossa milloin, jos koskaan, seuraava kirja ilmestyy. Eli Clarken fanit tarvitsevat pitkän iän ja runsaasti kärsivällisyyttä. Jonathan Strange & Mr Norrell on kuitenkin sen verran hieno teos, että sitä kestää lueskella useampaan kertaa odotellessa. Ja kuten aina, kannattaa tutustua kirjaan ennen kuin näkee tv-sarjan. Clarkelta on toki ilmestynyt aihetta sivuava lyhyt tarinakin (pienoisromaani), jota en ole vielä lukenut.

Strangen ja Norrellin tarina taustamaailmoineen on perin brittiläinen sosiaalisessa arvoasteikossa; jäykähkö ja muodollinen, mutta silti mielenkiintoisia alasävyjä ja irtiottoja omaava (unohtamatta kuninkaallisia). Hyvinkin tapafantasiaa siinä missä vaihtoehtohistoriaakin. Clarke on tinkimätön hahmojensa luonteessa, eikä esimerkiksi Norrellista oikeasti voi sanoa pitävänsä, paitsi siitä puolesta, joka kerää kirjoja. Tarina sisältää merkittäviä sivuhahmoja ja alatarinoita taustoittamisen vuoksi. Clarke kylvää myös selittäviä ja paikoin huvittavia alaviitteitä, jotka välillä runsautensa vuoksi osaavat ärsyttääkin, varsinkin kun mittaa kertyy pienellä fontilla sivutolkulla. Hauskaa viittauksissa on, että ne on tehty oikeiden vanhojen kirjallisuus- ja lähdeviitteiden mukaisesti. Clarken tarinassa on muutenkin paljon myös kuivaa huumoria, joka joko puree tai sitten ei.

Kirjassa näkyy monia legendoihin ja myytteihin perustuvia viitteitä, tai ainakin niihin liittyvän kirjallisuuden vaikutusta. Itselleni nousi kakkoslukukerralla tunnelmia erityisesti Hope Mirrlessin Lud-in-the-Mististä (arvostelu), jota kaipailin jo vuonna 2010 suomennettavaksi, mutta vielä tätä ihmettä ei ole tapahtunut. Myös Lord Dunsany pyöri mielessä, ja yleensäkin hieman pimeänsävyn omaavat keiju/haltiatarinat (Thomas Riiminiekka). <kannanotto>Enkeleiden ja keijujen pitää olla ainakin hieman pelottavia ja ihmistä voimakkaampia</kannanotto>

Jonathan Strange & Mr Norrell on ajoittain hidastempoinen, mutta silti vetävä tarina. Sitä ei lue hetkessä, vaan se vaatii keskittymistä ja näköjään uudelleen lukeminen auttaa vielä paremmin pääsemään tarinaan sisään. Lasken kirjan yhdeksi kaikkien aikojen suosikeiksini (sanotaanko nyt Top50 tai jotain), mikä kertoo jo paljon mitä pidän kirjasta. Hehkutin kirjaa ensimmäisen lukukerran jälkeen ja hehkutan sitä edelleen.

Jonathan Strange (Carvel) & Mr. Norrell (Marsan)

Ja sitten se tv-sarja, jota olen Todellakin Odottanut Jännityksellä. Ensimmäinen osa sai ensi-iltansa eilen ja hurauttaa katsoin sen tuoreeltaan. Alku oli varsin lupaava, Eddie Marsan ja Bertie Carvel onnistuvat päärooleissa, mutta myös Childermassin näyttelijä ylitti odotukseni. Sarjassa oli tummuutta ja uhkan tuntua, ripaus goottilaisuutta ja vastapainoksi hilpeitä aksentteja. Villavat hiukset tuottivat pettymyksen, joka ilmeisesti toistuu jatkossakin, mutta ehkä sen voi antaa anteeksi. Ehdottomasti aion katsoa toteutuksen kokonaan.

Liitän kirjan I Spy Challengen kohtaan 23. Gender Indentifier (Mr./herra).

Bryan Talbot: Grandville Noël

Uusin ja sarjassaan neljäs Grandville-sarjakuva-albumi on jouluaiheinen, Grandville Noël. Rikosetsivä LeBrock ei pääse viettämään juhlapyhiä, vaan ottaa tehtäväkseen etsiä teini-ikäistä tyttöä, Bunty Spallia, jonka jäljet johtavat suosiota kasvattavaan, hyvin arveluttavaan uskonnolliseen kulttiin. Kulttia johtaa karismaattinen yksisarvinen, messiaaninen Apollo, jonka johdolla kampanjoidaan ihmisrotua vastaan. Samallla ihmisten vaatimukset tasa-arvoiseen kohteluun tiivistyvät ja saavat uusia muotoja. Ja kun huhu kiertää, että vuosisatoja vanha salainen evankeliumi olisi löytynyt ja se paljastaisi Jeesuksen rodun, tarvitsee LeBrock avukseen Yhdysvalloista Pinkertonin etsivätoimistosta Chance Lucasin ja rakastettunsa Billien ehtiäkseen nauttimaan jouluateriaa.

Grandville Noël on terävää satiiria, jopa aiempia albumeja enemmän. Tuntuu kuin Talbot olisi tässä osassa elementissään, eikä lukiessa ollut vähääkään samanlaista tämä-on-jo-nähty -tunnetta. Hieman harmittaa, etten viime worldconissa ehtinyt seuraamaan yhtään Talbotin ohjelmanumeroa, vaikka hän oli kunniavieraana. Jouluisen aiheen lisäksi tarinassa on paljon myös pääsiäiseen liittyvää symboliikkaa, eikä Talbot säästele säiläänsä uskonnon ja politiikan käsittelyssä.

 

Mistään höpönlöpön lumihiutaleisesta, maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto -tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Päinvastoin. Raadollisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä riittää, samoin kuin symboliikkaa ja viitteitä historiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin, joita on mielenkiintoista bongailla ja välillä huvittavaakin, kuten ensimerkiksi taulu yhden ruudun taustalla (alla).

Tässä tarinassa on muutamia harvinaisempia rotuja, joita mm. Apollo yksisarvisena edustaa. Steampunk-Pariisi on edelleen kiinnostava ja ihmisiä edustamaan on laitettu pari kuuluisaa sarjakuvahahmoa agitaattoreina. Mikä sinänsä hymyilytti, vaikka tiukasta ihmisoikeusjutusta ja ksenofobiastahan tässä on kyse. Tarina kehittyy hienosti kokoon ja juonellinen loppu on hieno. Kihelmöivä. Paras mitä tähän mennessä Grandvilleissä on ollut. Talbot on hyvien loppujen taituri. Toki myös päähahmojen kehityskaari nousee omiin mittoihinsa, joten seuraavassa Grandvillessä on odotettavissa mielenkiintoisia hetkiä. Nyt aloin miettimään onko Talbot ottanut jotain ideoita Michael Moorcockilta sarjaansa. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä ainakin Alan Moore on moorcockilaisuudestaan tunnettu.

Jep, hyvä albumi. Seuraavaa odotellessa.

Michael Moorcock: Teräksinen tsaari

Oswald Bastablen viimeinen nimikkoseikkailu, Teräksinen tsaari ilmestyi ilmestyi juuri suomeksi. Michael Moorcockin The Steel Tsar julkaistiin alunperin 1981, mutta kirjailija uudisti teosta 1992, minkä pohjalta sitten käännöstyö on tehty. Ensimmäinen osa, Ilmojen sotaherra (arvostelu) ja toinen osa, Leviatan maan päällä (arvostelu), onnistuivat kiehtomaan vain osittain, sillä hahmojen kannanotot ja aatteenpalo häiritsivät kohtalaisesti lukunautintoa, vaikka luonnollisestikin ne kuuluivat vaihtoehtohistoriallisten hahmojen rooliin. Tapahtumat itsessään steampunkvivahteineen kylläkin kiinnostivat, joten hieman ristiriitaisin odotuksin lähdin lukemaan ajan virtauksissa vaeltajan sarjan päättävää seikkailua.

Una Persson vierailee jälleen Moorcockin luona ja tuo tällä kertaa Oswald Bastablelta viimeisen selonteon uudesta vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Yhdysvaltain eteläosat ovat voittaneet Amerikan sisällissodassa, Venäjän lokakuun vallankumousta ei ole tapahtunut, Japani ja Britannia ovat tukkanuottasilla, ja Singaporen tuhosta toisessa vaihtoehtohistoriassa ahdistunut Bastable on joutunut vangituksi ja lopulta ajautunut liittymään Venäjän imperiumin ilmalaivastoon, jonka päämääränä on lopettaa kasakkakapina. Kasakoiden johtajana toimii Teräksisenä tsaarina tunnettu Josif Džugašvili, jolla on hallussaan uusi, vielä kokeilematon suurase. Bastable yrittää saada tilanteen selviämään toistamatta dramaattisia historian tapahtumia, mutta sen tekee vaikeaksi Bastablen kanssa samaa syyllisyyttä jakava Cornelius Dempsey.

Teräksinen tsaari on trilogian paras osa ja monella tapaa tyydyttävä – ainakin tämä käännetty versio. Millainen lie ollut se ensimmäinen versio, jonka kirjailija katsoi olevan muokkauksen tarpeessa. Tarinassa vihdoinkin puhutaan avoimesti multiversumeista, mikä vaikuttaa Bastablen ja Una Perssonin kanssakäymiseen, ja itse Bastable pohtii myös rinnakkaisia inkarnaatioita. Välillä oli ihan Doctor Who-fiilikset. Silti, Moorcock jättää kertomatta kuinka homma periaatteessa toimii, eikä inkarnaatioista tunnu syntyvän konflikteja, mikä hymisytti, eikä selittämättömyys niinsilleen tyydyttänyt, mutta minulla on vielä paljon Moorcockia lukematta, joten ehkä asiasta valaistuu enemmälti kunhan etenen herran tuotannossa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään kynnyskysymys, kun kaikkea ei todellakaan tarvi aina selittää. Una Persson on edelleen mysteeri, hänen asenteensa oli kutkuttava.

Kuten aiemmissakin osissa, jälleen tapahtumissa ovat mukana historian todelliset henkilöt muunneltuina hahmoina. Selvin tapaus lienee Džugašvili eli Stalin. Hahmona Džugašvili on kohtalaisen yksiulotteinen ja hänen superaseensakin tuntuu olevan toistoa Leviatan-konseptista. Nestor Makhno ei hetsilleen muistunut mieleeni, vaan jouduin guuglaamaan henkilöstä. Hänen kohdallaan oli ehkä voimakkaimmat poliittiset (anarkistiset) kannanotot tässä osassa. Tällä kertaa ne eivät häirinneet yhtä paljon kuin aiemmin. Tarina etenee hitaamman puoleisesti, mikä ei sinänsä minua haitannut. Seurasin mielelläni Bastablen ja Dempseyn tapaamisen kulkua ja kehityskaarta.

Kaiken kaikkiaan, Oswald Bastablen tarina ajan virroissa vaeltamisen alkuvaiheissaan olisi voinut olla kokonaisuutena parempikin.Sarja ei ole parasta mitä Moorcockilta olen lukenut, mutta samalla siinä on paikoin monia yksityiskohtia ja ajallisia fiiliksiä, jotka toimivat ja viehättivät, ja tietenkin koko multiversumi on sellaisenaan erittäin kiinnostava. Myös steampunk-perusteiden kannalta suositeltava tutustumiskohde. Lisäpisteitä onnistuneista kansista. Teräksinen tsaari oli 12. lukemani Moorcockin kirja. Tuskin viimeinen.

Jo Walton: My Real Children

Jo Waltonin uusin romaani My Real Children julkaistiin muutama viikko sitten. Edellinen Among Others (arvostelu) nousi Hugo ja Nebula-voittajaksi ja ennustan, että My Real Childrenkin tulee huomioiduksi tällä sektorilla.

Eletään vuotta 2015 ja Patricia Cowan on iäkäs muistisairaudesta kärsivä nainen. Hän unohtelee päivämääriä, tapahtumia ja sanoja, mutta muistaa menneensä naimisiin Markin kanssa ja saaneensa neljä lasta. Outoa kyllä, mutta hän muistaa myös eläneensä elämänsä Been kumppanina ja kasvattaneensa yhdessä tämän kanssa kolme eri lasta. Menneisyyksien maailmat ovat erilaiset, toisessa pommi surmaa presidentti Kennedyn, toisessa Kennedy elää, mutta ei asetu enää ehdokkaaksi toiselle kaudelle ydinsodan uhkan muututtua todellisuudeksi. Patricialla on kaksi elämää, kaksi maailmaa ja kaksi versiota historian kulusta. Kaikki oli kiinni yhdestä vastauksesta.

My Real Children on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka vetävästi Jo Walton osaa kirjoittaa arkisesta elämästä iloineen ja suruineen. Kieli on selkeää ja tarinassa on sekä populaarisia viitteitä että tunnetta, mitkä tekevät siitä helposti lähestyttävän ja samaistuttavan. Waltonin kirja tuo esille naisen elämää eri kausina, eri rajoituksilla ja vaihtoehdoilla, ajoittain varsin yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Teemoina ovat suvaitsevaisuus ja seksuaalioikeudet, kuin myös perhe ja yleensä läheisyys. Rakkautta käsitellään ilman ylitse lyövää sentimentaalisuutta. Patricia, jonka nimi vaihtelee eri elämän tilanteissa Patsysta, Pattysta, Triciasta, Trishista aina Patiin, on vahva ja kohtalaisen vaatimaton persoona, joka pyrkii monesti ohittamaan itsensä ja toimimaan muiden avuksi ja hyväksi silloinkin kun muut sitä eivät välttämättä ymmärtäisi. Minusta tuntuu, että minä tunnen Patrician kaltaisen henkilön ja minulla oli koko ajan kasvot mielessäni tälle hahmolle.

Walton on ennenkin kirjoittanut vaihtoehtohistoriallisesta maailmasta, ja nytkin hän luo kaksi todellisuutta, jotka poikkeavat meidän todellisuudestamme. Sweconin haastattelussa kirjailija korosti, että hän kirjoittaa lajityypiltään niin fantasiaa kuin science fictionia ja vaikka tässä teoksessa mennäänkin perusasetelmassa hieman fantasian puolelle, niin science fiction -elementit ovat hallitsevasti läsnä. Avaruusaika kehittyy Kuun pinnalla kävelyä pidemmälle ja Kuuhun perustetaan tukikohta, jossa yksi Patrician lapsista tekee tutkimustyötään. Marsin lentokaan ei tunnu kovin kaukaiselta ajatukselta. Rankin historian muutos liittyy ydinaseisiin ja maailman poliittisten asetelmien liukumiseen siihen pisteeseen, että niitä myös käytetään konfliktien ratkaisemiseksi ja seuraamukset ovat sen mukaisia.

Välillä tuntuu, että Patrician perheiden vaiheiden läpikäynti vuosilukuineen pomppaa tyylillisesti luettelemiseksi tai päiväkirjaksi, enkä voinut olla vertailematta teosta myös viime vuonna ilmestyneeseen Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) -kirjaan. Atkinsonin tarina on selkeästi haastavampi ja mielestäni myös parempi, joskaan sekään ei onnistu tyydyttämään täydellisesti. Waltonin vahvuus siihen nähden on lopussa, joka ei selitä, vaan lisää eteerisyyttä ja kauneutta tarinalle. Kuin tähtitaivasta katsoisi miettien mikä on totta ja mahdollista. My Real Childrenin muutamat heikkoudet tulee painettua villaisella lopun vuoksi.

Tähän kirjaan kannattaa tutustua, sillä uskonpa, että monelle lukijalle se on väkevämpi kokemus kuin minulle, vaikka itsekin siitä pidin. Nähdäänkö tämä siis ensi vuonna Hugo-ehdokkaana?

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: 1910, 1969 ja 2009

Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan Century-albumit 1910, 1969 ja 2009 tuli luettua jo kolme kuukautta sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi katsausta niistä tämän nopeampaa ja yksityiskohdatkin alkavat pikku hiljaa jo unohtua. Englanninkielinen 1910 julkaistiin vuonna 2009 ja suomeksi 2010, 1969 sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2011 ja 2009 englanniksi ja suomeksi 2012. Century-trilogia koostaa Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan taipaletta sadan vuoden ajalta maailman muutosten keskellä kolmessa osassa.

1910 eletään aikaa jolloin Englanti on aloittanut avaruuskauden yhdeksän vuotta aiemmin lähettämällä ihmisen Kuuhun. Valtio valmistautuu kuningas George V kruunajaisiin, kapteeni Nemo on kuolemaisillaan ja hänen tyttärensä lähtee etsimään omia teitään, joutuen vaaralliselle satama-alueelle. Okkultisti Oliver Haddo hautoo antikristus-suunnitelmia ja liigan uusi jäsen Carnaki näkee apokalyptisia unia Kuulapsesta, minkä pohjalta liigan on ryhdyttävä toimiin.

1900-luvun edettyä toiselle vuosikymmenelleen steampunk-kausi on jäänyt taakse, eikä 1910 enää viehätä höyryisyydellään, kuten kaksi ensimmäistä Herrasmiesliigan albumia (arvostelut). Maailma on koventunut ja muuttunut synkemmäksi, vaikka myös positiivisia saavutuksia on tapahtunut. Liiga ei edelleenkään ole täysin yhtenäinen, ja lukemisen yhteydessä jäi tunne, että hahmojen suunnat ovat sekavia. Näin ilmeisesti kuuluukin olla, sillä kyseessä on trilogian aloitus ja tarina jatkuu ja avautuu enemmän jälkimmäisissä osissa. Osa tarinasta tuntuu tutulta Mustan kansion (arvostelu) jälkeen, mm. Orlando liigan jäsenenä. En edelleenkään ole viehättynyt tästä hahmosta, vaikka hän onkin sinänsä mielenkiintoinen sukupuolenvaihtokykyineen, mutta Mina pitää yhä pintansa. Erityisesti seurasin nuoren Jennyn kovaa elämänkoulua pahoinvointia lähestyvin tuntein. Ilmeisesti hahmo saa ihan omat jatkoalbumit, joihin palaan varmastikin vielä jatkossa.

Jos 1910 keskittyi paljolti Kolmen pennin oopperan luokkayhteiskunnan tiimoille, niin vuoden 1969 Lontoo svengaa ihan eri tavalla ja Mina, Allan ja Orlando sopeutuvat ajanhenkeen.  Tai ainakin Mina tosissaan yrittää. Allan ja Mina ovat entistä nuorekkaampia, mihin taustatarina löytyy Mustasta kansiosta. Kaupunki on täynnä psykedeelisiä huumeita, musiikkia, seksiä, värikkäitä vaatteita ja kirkuvia mainoksia. Pintaliidon takana kytee kuitenkin pahuus. Jo kuolleeksi julistettu Haddo jatkaa demonisia puuhastelujaan, joihin Herrasmiesliiga haluaisi pistää stopin. Puuhastelujen toimintaympäristönä toimii rockmaailma ja mickjaggermainen laulaja löytyy sopivasti uhriksi. Vaan liiga pääsee vaikuttamaan lopputulokseen, vaikkakaan ei ihan harkitulla tavalla.

1969:n ajankohdan tunnelma on minulle tutumpi kuin edeltävän teoksen ja lukiessa tulee hieman samanlainen tunne kuin lapsena suuren maailman menoa seuratessa. Tarina tulvii populaarikulttuurin viitteitä ja nyökkäyksiä tehdään mm. niin Rolling Stonesin, Michael Moorcockin kuin J.K. Rowlinginkin suuntaan. Jouduin lukemaan albumin pariin kertaan läpi, ennen kuin pääsin kärryille tapahtumien kulusta. Liiga ei vaikuta kovinkaan tilannetietoiselta koko aikaa. Seikkailussa on avaruusaikakauden teemakin mukana omana taustatasonaan, mikä välillä hämmentää. Herrasmiesliigan kulkusuunta tulee kyllä esille, eikä se suunta tunnu kauhean hyvältä. Albumi päättyy cliffhangeriin, joka on kohtalaisen julma. Sen verran Moorea täytyy hahmoistaan kiitellä, että ainakin hän on rehellinen heidän kanssaan. Ei silotteluja ja kaunisteluja.

2009 on apokalypsiä enteilevä päätös Century-trilogialle. Siinä palataan räikeästä 1969:n tunnelmasta apatian ankeuteen. Antikristus on maan päällä ja Orlandon on koottava Herrasmiesliigan rippeet kasaan, jotta maailma pelastuisi. Onneksi hän saa hieman apua. Mutta takaako se onnellisen lopun?

Tarinan päätös on jokseenkin sekava, sillä viitteitä tulvii suuntaan ja toiseen, ja loppuratkaisu on osaksi kökkö, osaksi onnistunut. Tekijänoikeussyistä suoria nimiyhtäläisyyksiä ei mistään varsinaisesta toisesta teoksesta ole otettu, mutta tulkintaa voi lukiessa tehdä mm. Rowlingin Potter-sarjan suuntaan. Oli se sitten positiivista tai negatiivista.  

Century-sarjassa on kunnianhimoista yritystä sisältäen paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaistoteutus olisi voinut olla parempikin. Tai sitten minä jämähdin kahden ensimmäisen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan tuomaan ensi-ihastukseen, enkä löytänyt samaa tunnetta enää näistä jälkimmäisistä. Joka tapauksessa meinaan lukea Nemo-jatkotkin jossain vaiheessa.

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Bryan Talbotin Grandville-sarjan toistaiseksi viimeisin sarjakuva-albumi Bête Noire ilmestyi vuonna 2012. Tarina jatkuu suoraan Grandvillen (arvostelu) ja Grandville Mon Amourin (arvostelu) seikkailujen jälkimainingeissa.

Antropomorfinen rikosetsivä LeBrock etsivä Ratzin kera ryhtyy jälleen ratkomaan steampunk-kauden ilmapiirissä murhaa, jonka kohteena on tällä kertaa ollut kuuluisa pariisilainen taiteilija. Murha on mysteerisesti toteutettu lukittujen ovien ja ikkunoiden takana, jättäen suureksi arvoitukseksi kuinka murhaaja on tekonsa toteuttanut. Uuden hallituksen demokratisoivat toimet herättävät rikkaissa teollisuuspohatoissa närää. Rautateiden ja kaivostoiminnan kansallistamiset, ihmisoikeustaistelut, työväen liittojen sallimiset ja eläke- ynnä muiden maksujen sekä tukien suunnittelut eivät sovi heidän kuvioihinsa ja he ovat kärkkäinä vastustamassa tulevia muutosideoita paroni Krapaudin johdolla. LeBrock ja Ratzi saavat vastaansa höyryisiä supersotilaita ja joutuvat käyttämään niin voimakeinoja kuin aivojaankin tilanteen ratkaisemiseksi.

Kolmas Grandville oli tasaisen taattua tarinaa aikaisempien tapaan, mutta nyt alkoi kohdallani tulla jo taisteluväsymys. LeBrockin arvattava, väkivaltaisuuteen taipuva hahmo, jonka kanssa olen taiteillut koko ajan siinä rajamailla pidänkö hahmosta vai en, alkoi hieman tylsistyttää. Juonessakin oli havaittavissa kaavamaista toisintoa, vaikka steampunk-maailma on yhä kiinnostava ja syveni entisestään yksityiskohdiltaan. Tarinan poliittinen vaihtoehtohistoriallinen näkökulma pohjautuu hienosti todellisuuteen, ja vaikka juonessa on toisintoa, se tarkoittaa myös, että yllätyksiä on tiedossa tarinan edetessä. Bongailtavaa erilaisiin kirjallisiin ja kulttuurisiin viitteisiin riittää yhä, eikä Bond-vaikutteet ole niistä vähäisimpiä.

Piirrosjälki miellyttää edelleen silmääni runsaudellaan, vaikka olen Grandvillejen jälkeen lukenut kaksi muutakin sarjaa, joissa jälki on erilainen ja niitä on päässyt vertailemaan keskenään. Talbotin tyyli on omanlaisensa, mutta ehkä se on hieman himmentynyt Sagan myötä, eikä Locke & Keykaan ole jälkeen jäänyt. Näistä kahdesta sarjasta kirjoittelen arvioitani jahka kerkiän.

Vaikka Bête Noire ei jaksanut innostaa yhtä paljon kuin sarjan edelliset kirjat, odotan silti marraskuussa ilmestyvää neljättä albumia Grandville Noëlia, joka nimestään päätellen sisältää jotain vuodenajan juhlaan liittyvää, ja todennäköisesti jokseenkin verenpunaisena ja höyryävänä.

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Grandville Mon Amour on toinen Bryan Talbotin Grandville-sarjan albumeista. Se ilmestyi vuonna 2010 ja pääsi mukaan mm. Hugo-palkintomittelöintiin, mutta ei voittanut. Minulla on albumista ekirjaversio. Ensimmäisen osan arvostelu täällä.

Kolme viikkoa Grandvillen tapahtumien jälkeen LeBrock saa kuulla entisen vihollisensa, sarjamurhaaja Mad Dog Mastockin karanneen Tower of Londonista juuri ennen teloituksen toimeenpanoa. LeBrock on ollut edellisen tapauksen jäljillä hunningolla, eikä sen vuoksi saa tapausta hoidettavakseen. LeBrock ei tyydy esimiehensä päätökseen, vaan päättää erota ja etsiä omin nokkisensa sarjamurhaajan. Kun tämän raportoidaan ilmestyneen Pariisiin, LeBrockin ja hänen uskollisen avustajansa, etsivä Roderick Ratzin matka käy jälleen Grandvilleen, jossa uudet tuulet puhaltavat Napoleonin kuoltua ja Revolutionary Councilin ryhdyttyä johtoon. Kumppanukset joutuvat toteamaan, ettei tälläkään kertaa asiat ole niin suoraviivaisia kuin voisi kuvitella, vaan menneisyyden teoilla on pitkät varjot.

Grandvillen maailma on entistä täyteläisempi Mon Amourissa, hahmot saavat ulottuvuutta, tapahtumapaikat laajenevat ja historian yksityiskohdat kehittyvät ja muuttuvat moniselitteisimmiksi. Talbot ei kuljeskele sfääreissä, vaan tapahtumat pysyttelevät maanläheisenä poliittisena trillerinä ja toimintana, jossa on jalansijaa herkistelyllekin. Moraali ja etiikka asetetaan vastakkain vapauden ja oikeuden kanssa. Grandvillen antropomorfinen vaihtoehtohistoria toimii kuin kirjoitetussa tarinassa, kuvat ovat erinomaisia, keskustelut helposti seurattavia ja kynänjälki paikoin jopa kaunista ja ilmavaa, kuin elokuvaohjaajan laajakulmatyötä. Lisäksi tarina avautuu pikkuhiljaa ja jännite pysyy koko ajan yllä.

Mon Amourissa on yhtälailla toimintaa ja väkivaltaa kuin ykkösosassakin, mutta nyt hieman tasapainoisemmin. Steampunk-aikakausi luo tunnelmaa ja edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia (mm. robotteja, höyrykulkuvälineitä, ilmalaivoja ja aseita). Tällä kertaa kiinnitin huomiota myös kieleen, käytettyihin murresanoihin ja sanaleikkeihin, mikä johtunee siitä että luin sarjakuvan englanniksi.

Eikä tarinassa ole unohdettu huumoriakaan, silla ainakin minusta oli huvittavaa nähdä LeBrockin lukevan Voltairea samalla kun treenaa käsipainolla. Mon Amour muutti käsitystä LeBrockista, sillä hänestä tuli esille varsin harmaita piirteitä. Rikosetsivä on ristiriitainen hahmo vahvuuksineen ja heikkouksineen, kuten Sherlock Holmeskin ja hänessä on myös James Bondin toiminnallista häikäilemättömyyttä, joskin myös yllättävää romanttisuutta ja herkkyyttä. En ole lainkaan varma pidänkö hänestä, mutta hahmon monipuolisuus on hyvä asia tarinan yksityiskohtien kannalta. Talbotin haastattelusta luin, että albumin nimi on parodia ranskalais-japanilaisesta elokuvasta Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni) heijastaen LeBrockin henkilökohtaisia suhteita.

Grandville Mon Amour ei tuottanut pettymystä ensimmäisen albumin jälkeen, päinvastoin, se paransi entisestään ja oli lähes pakko siirtyä lukemaan heti kolmas albumi Bête Noire. Siitä erikseen myöhemmin.

Bryan Talbot: Grandville

Lisää sarjakuvaa. Tällä kertaa luvun alla oli Bryan Talbotin vaihtoehtohistoriallinen steampunk-trilleri Grandville, joka ilmestyi suomeksi syyskuussa 2013. Englanniksi vuonna 2009 ilmestynyt albumi on sarjan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa käännetty. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme albumia ja neljäs on tulossa loppuvuodesta 2014.

Tarinan hahmot ovat antropomorfisia eli ihmisenkaltaistettuja eläimiä. Hahmojen vartalot ovat ihmisten ja päät eläinten. Kaksisataa vuotta sitten Britannia hävisi sodan Napoleonille ja Ranska valloitti maan sekä Eurooppaa lajemmaltikin. Kuningasperhe teloitettiin. Tarina alkaa tilanteesta, jolloin Britannia oli reilut 20 vuotta sitten ryhtynyt anarkistiseen ja väkivaltaiseen kapinaan ja saavuttanut Ranskalta vastahakoisen itsenäisyyden. Tämä vaihe on aiheuttanut ranskalaisissa voimakkaita antipatioita brittejä kohtaan, heitä päin jopa syljetään. Scotland Yardin rikosetsivä LeBrock saapuu Britannian sosialistisesta tasavallasta Ranskan keisarikunnan puolelle Pariisiin (Grandville) ratkomaan diplomaatin murhaa ja pääsee taustalla olevien poliittisten juonittelevien tahojen jäljille. LeBrock ja hänen apulaisensa Ratzi-rotta saavat tehdä kaikkensa, että juonittelijoiden suunnitelmat saataisiin estettyä.

Kiehtova, todella kiehtova sarjakuva. Pidin piirrostekniikan selkeydestä, hahmojen ilmeikkyydestä, värimaailmasta, juonen vauhdikkuudesta ja vahvuudesta, sekä tietysti maailman steampunkmaisuudesta kaikkine mielenkiintoisine höyryvempaimineen (mm. fantastinen höyrypillipuhelin), robotteineen ja yksityiskohtineen. Ihmishahmoillakin on tarinassa rooli, mikä ihastutti ja muistuttaa perusajatukseltaan ranskalaisen Pierre Boullen Apinoiden planeetasta (arvostelu). Ainoa mikä ei niin hirveästi innostanut on juonenkulkuun kuuluvat pitkähköt tappelukohtaukset. Sherlock Holmesia hyvinkin imitoiva LeBrock on hahmona ehkä hienoisesti yllättäen melkoinen tappelijatyyppi, mitä ilmentää hänen fyysisesti treenattu kroppansakin.

(Suurenna kuvaa nähdäksesi ihmislajin syntyyn liittyvän teksti)

Olin tunnistavina tarinasta useitakin kulttuurisia ja historiallisia viittauksia. Viitteet ovat hienovaraisempia kuin Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa (osat 1 ja 2). Molemmissa sarjoissa on kuitenkin havaittavissa omanlaisensa maailman ja hahmojen korruptoituneisuus. Naishahmot saavat mielestäni Mooren käsittelyssä enemmän seksuaalista silausta, mutta jostain syystä kiinnitin Talbotin sarjakuvassa enemmän väkivaltaan.

Mainitsinkin jo hahmojen ilmeikkyyden, mutta samalla minuun kolahti kuinka hyvin eläinlaji oli valittu sopimaan eri rooleihin. Kun näin alla olevan kohdan, napsahti heti mielikuva, ettei mikään muu valinta olisi osunut paremmin "Herran mieheksi". Itse LeBrockiin, joka on mäyrä, ei ole niinkään saatu ilmehtivyyttä, mutta ehkä se sopii hahmon luonteeseenkin. Tietenkin voi miettiä kuinka stereotyyppisiä lajivalinnat ovat (vai ovatko), mutta ainakin ne toimivat.

Grandvillen ensimmäinen albumi innosti sen verran paljon, että hankin Grandville Mon Amourin ja Bête Noirenkin englanninkielisinä sähköisinä versioina luettavakseni. Mon Amourin ehdin jo aloittaakin. Toivottavasti sarjan kääntämistä jatketaan edelleen, vaikka itse siirryin alkuperäiskielisten pariin. Suosittelen tutustumaan, jos ei vielä ole tuttu. Ykkösosan trailerin voi katsoa YouTubessa tämän linkin kautta. Grandville on ehditty noteerata myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Valopolussa.