J.K. Rowling: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay ja elokuva

J.K. Rowlingin Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay eli elokuvan käsikirjoitus ilmestyi marraskuussa jälleen yhtä aikaa leffan kanssa, kuten aiemmallakin kerralla. Fantastic Beasts and Where to Find Them –käsiksen arvio löytyy täältä. Kävin katsomassa elokuvan tuoreeltaan ja nyt muutaman viikon tauon jälkeen luin käsikirjoituksen.

Elokuvasarjan toinen osa vie Newt Scamanderin Ranskaan. Voimakas pimeyden lordi Gellert Grindelwald pakenee ja ryhtyy kokoamaan seuraajia ja toteuttajia aatteelleen, että velhomaailman tulisi hallita maailmaa ei-taikovien, jästien yli. Tämä ei luonnollisestikaan sovi Albus Dumbledorelle, joka toimii Hogwartsissa opettajana. Brittiministeriö, jossa Newtin veli työskentelee, etsii Grindelwaldia ja kadonnutta obscurialia Creedence Barebone, johon liittyy ennustus ja jota Grindelwaldin oletetaan tavoittelevan. On syitä miksi Dumbledore ei itse voi lähteä Grindelwaldin perään, joten hän lähettää maastapoistumiskiellossa olevan Newtin Ranskaan, jossa myös aurori Tina Goldstein on. Etsintämatka kulminoituu kohtaamiseen, jossa jokaisen on valittava puolensa.

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on jälleen helppolukuinen käsikirjoitus, mutta vaikka se kuvailee tapahtumia kohtaus kohtaukselta, ohjaus, näyttelijät, lavasteet ja erikoisefektit herättävät sen vasta henkiin. Minun tärkein syy miksi lukea käsikirjoitus tällä kertaa oli Albus Dumbledore. Harry Pottereissa hänestä tuli ehdoton suosikkihahmoni ja Grindelwaldin rikoksissa hän palaa mukaan kuvioon aikaan, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin legendan velhomaailmassa. Häneen liittyy käsikirjoituksessa se kohta, mikä tökkii pahasti ja joka elokuvan loppupuolella sai ihmettelemään, mitä hemmettiä?! Etsin käsikirjoituksesta pienimpiäkin vihjeitä ja kertasin Dumbledoren historian siltä osin kuin mitä The Deathly Hallowsissa siitä paljastettiin. Ei auttanut. Käsikirjoitus ei ole romaani, eikä tarinassa ole Pottereiden tapaan suloisia vihjeitä oivallettavaksi, ellei linnunpoikasta huomioida. Täytyy odottaa seuraavaa elokuvaa, jotta toivon mukaan asiat selkeytyy.

Pidin elokuvasta tuota yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Otukset ovat sen parasta antia, suloisia luomuksia. Ja totta kai taikamaailma yleensäkin ottaen on kiehtova, jopa Pariisissa. Todellinen lämpö palasi kuitenkin sydämeen, kun pääsimme takaisin Lontooseen ja Hogwartsiin ja kun nuori Minerva McGonagall pikaisesti pelmahtaa valkokankaalle. Siinä tekee näyttelijä ehkä lyhyimmän roolisuorituksensa, mutta jää ikuisesti Potterversumin historiaan yhtenä rakastettuna hahmona. Ja Jude Law - kiitos, ettet pilannut mielikuvaani nuoresta Dumbledoresta.

On ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Pottereita (eivätkä aio lukea), eivätkä ole myöskään seuranneet Rowlingin jälkipuheita hahmoista kirjasarjan päätyttyä, mutta katsovat nämäkin elokuvat. Miten avautuu Iseeviot-peilin kohtaus ja muut pienet yksityiskohdat, jotka potterfaneille ovat niin tärkeiksi tulleet? Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska niitä on lehdissä pitänyt selittää. Tajusin, että itse haen käsikirjoituksesta kaanonia, sitä jatkumoa, jonka pohjalta koko Pottereiden ajan tuli etsittyä ja tulkittua tarinaa. Elokuva ei ole samalla lailla hakuteos, mistä tarkistaa asioita. Elokuvan käsikirjoituskaan ei anna samaa tyydytystä kuin romaanimuotoinen tarinankerronta, mutta jää se ainakin ekirjahyllyyn selailtavaksi, silloinkin, kun elokuvaa ei ole käsillä. Ja sillähän on merkitystä vain Potter-fanille.

John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

John Wyndham: Käenpojat

John Wyndhamin tuotantoa tuli ensi kerran tietoisuuteeni, kun katsoin 1980-luvun alkupuolella tv-sarjaa nimeltä Triffidien kapina. No, en silloin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota kirjailijaan, enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta sarja jäi mieleen ja aina kun kirjailijan nimi tulee vastaan, myös Triffidit nousee mieleen. Nyt kuitenkin luin kirjailijan vuonna 1988 suomennetun teoksen Käenpojat (The Midwich Cuckoos, 1957), enkä hyllyssä olevaa paria varhaisempaa teosta. Nekin tulee kyllä luettua aikanaan.

Englantilaisessa Midwichin kylässä tapahtuu yllättäen kummia, kun sen ylle laskeutuu läpäisemätön kaasukupu ja kyläläiset menettävät tajuntansa. Herätessään he eivät muista mitään ja päivää ryhdytään kutsumaan Hukkapäiväksi. Aluksi elämä palautuu normaaliksi, muutamista ikävistä kuolonuhreista huolimatta, mutta sitten ilmenee, että kaikki kylän lisääntymisikäiset naiset ovatkin raskaana. Myös ne, joille sen ei pitäisi olla mahdollista. Syntyvillä lapsilla on kultaiset silmät ja myöhemmin ilmenee muitakin ominaisuuksia, jotka herättävät levottomuutta. Lasten kasvaessa heidän olemassa olonsa ei enää ole pienen kylän huoli, vaan koko ihmiskunnan on reagoitava siihen.

Tarinan kertojaksi kirjailija on laittanut persoonattoman henkilön, joka vaimoineen on pois kylästä juuri Hukkapäivänä ja siten tarkastelee asioita ulkopuolisena, vaikkakin on kylän asukas. Kirjan sävy on enimmäkseen havainnoiva, keskusteleva ja pohdiskeleva. Vaikka tapahtumat ovatkin hyvin kiihkeitä ja vaarallisia, niiden tarkastelu on enemmän analysoiva kuin osallistuva. Minua tyyli ei sinänsä haittaa, sillä teksti pitää kuitenkin otteessaan. Tarinassa on jännitettä. Tosin jos kirja olisi ollut pitempi, olisi se helposti siirtynyt paikoin pitkästyttävän puolelle.

Tyylistä huolimatta salaperäiset lapset voimakkaine telepaattisine ominaisuuksineen ovat pelottavia. He ovat keskellä tavallisia kyläläisiä, jotka reagoivat, kuten tavallinen tallaaja reagoisi. Mikä ei aina tarkoita järkevästi, mutta kuitenkin ymmärrettävästi. Wyndham ujuttaa tekstiin hienosti kirjan nimen mukaisen luonnon käytännön; osa ihmisistä toimisi kuin lintuemo, sokeasti oman lajinsa tuhoksi. Silti onko se enemmistön toimintakaan sitten lajin parhaaksi? Siinäpä pohdiskeltavaa kirjan päätyttyä.

Käenpojissa on aikaleimaa, mutta se on kuitenkin säilynyt hyvin luettavana teoksena. Mikään ei suoranaisesti pistä silmään. Paitsi tietenkin kansikuva. Siinä on taas kuvittaja kehitellyt omaa (tai kustannusyhtiön) visiota välittämättä mitä kirjailija kirjoittaa. Kirjassa kuvataan useaan kertaan, kuinka lasten silmien iirikset eli värikalvot ovat kultaiset. Eli muuten normaalit silmät, paitsi sinisten tai ruskeiden sijaan kultaiset. Eihän se tietenkään olisi niin pelottavaa, mutta ei myöskään niin naurettavaa kuin kanteen päässeessä kuvassa.

Kirjan pohjalta on tehty parikin filmatisointia, joista erityisesti vuoden 1960 versio kiinnostaisi nähdä. 1995 version olen todennäköisesti nähnytkin.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

Richard Morgan: Muuntohiili - kirja ja tv-sarja

Richard Morganin esikoiskirja Altered Carbon julkaistiin vuonna 2002. Luin Muuntohiili-suomennoksen (2007) kuta kuinkin 10 vuotta sitten. 2011 Morgan oli Finnconin kunniavieraana, jolloin nappasin kirjaani kirjailijan nimmarin. Kuvaus vuoden Finnconista löytyy täältä. Netflix on tuottanut kirjaan pohjautuvan kymmenosaisen tv-sarjan, joka on otettu vastaan vaihtelevin mielipitein. Muistikuvani mukaan pidin kirjasta, mutta halusin lukea sen uudelleen ennen kuin aloitan tv-sarjan.

Altered Carbon, Muuntohiili, on kovanluokan kyberpunk-teos. Tarina sijoittuu dystopiseen maailmaan, jossa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin, joka voidaan asentaa kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Kehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeves). Vain katolilaiset kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. He protestoivat päätöslauselmaa 653 vastaan, mikä mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten. Rikkaimmat ihmiset sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain kerran. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä monikaan halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukaan psyykkisiä sopeutumisongelmia, mutta rikkaat metut, jotka käytännössä ovat kuolemattomia, ovat oma lukunsa. Takeshi Kovacs on entinen erikoisjoukoissa palvellut sotilas paranneltuine kehoineen. Hän menettää rikoksen vuoksi kehonsa ja joutuu varastoon kärsimään tuomiota. Laurens Bancroft -niminen metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavana armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin väitetty itsemurha saadaksen armahduksen.

Muuntohiili on vetävästi kirjoitettu tarina, joka sisältää yksityiskohtaista kuvausta väkivallasta ja seksistä. Tarina huokuu mielikuvia tummasta ja ankeasta maailmasta, jossa rikkaat porskuttavat kieroutuneissa ympyröissään. Kirja on piirteiltään scifi noir -dekkari, jossa huumorikin on niin synkkää, ettei sitä pimeydestä erota. Ihmiskauppa käy ja sitä riittää monenlaiseen kysyntään. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja. Olin saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen häivytettyä muistista ainakin yhden varsin vastenmielisen kuvauksen täysin, mutta taitaapa olla, että nyt se jäi valitettavasti mieleen pysyvästi.

Kaikesta synkkyydestään ja viallisuudestaan huolimatta henkilöhahmoissa löytyy valoa. Maailma ei ole ilman toivoa, ja se tasapainottaa tarinaa - hieman. Pidin kirjasta toisella lukukerralla hitusen enemmän kuin ensimmäisellä, mutta siihen saattaa vaikuttaa se, että tiesin mitä odottaa. Makunikin on ilmeisesti vuosikymmenessä muuttunut synkempään suuntaan, jos mahdollista. Kovacsin lisäksi rikosetsivä Ortega on kirjoitettu inhimilliseksi vikoineen päivineen. Minua huvitti, kun vihdoin tajusin Morganin piirtäneen omituskirjoituksen viereen juurikin Ortegaan liittyvän vihjeen. En ole varma olisiko Muuntohiili sopiva ensimmäiseksi kirjaksi tutustua kyberpunkiin, mutta suositeltava silti jossain vaiheessa. Suomennos on onnistunut.

Entä tv-sarja? Pääosin sarjan ensimmäinen kausi seuraa puoleen väliin kirjan juonta ja tapahtumia. Useita yksityiskohtia on kuitenkin lisätty, yhdistetty tai muutettu, enkä voi sanoa, että kaikki olisivat paikallaan. Sarjaan on sisällytetty kokonainen jakso alkuperäisestä Takeshista, ennen kaukaasialaista sukkaa ja tarinaa on henkilökohtaistettu tekemällä Kawaharasta hänen siskonsa. Ei toimi. Takaumajakso laajentaa taustatarinaa, mutta tekee kovapintaisista taistelijoista joukon aatteellisia kapinallisia. Erittäin epäonnistunut idea, jossa sekoitetaan kirjan kaksi eri ryhmittymää. Ison plussan voi antaa siitä, että alkuperäinen Takeshi saa niinkin paljon ruutuaikaa.

Koska kirja on hyvin visuaalinen, on vaikea saada istutettua sarjan tarjoamia hahmoja omiin mielikuviin. Maailma sen sijaan menettelee. Hotellin virtuaaliäly on muunnoksista ehkäpä parhaimmasta päästä, sillä se keventää muuten niin raakaa maailmaa. Loppu sitten lässähtää prinsessa-satuineen. En pitänyt. Tv-sarja toimii itsessään hyvin, jos kirjaa ei ole lukenut. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan.

Childhood's End - Lapsuuden loppu - tv-sarja

Arthur C. Clarken Childhood’s End julkaistiin vuonna 1953 ja suomeksikin jo 44 vuotta sitten nimellä Lapsuuden loppu. Kirja on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran 70-luvulla ja uudelleen 2013. Kirja herätti monenmoisia ajatuksia ja jopa nyt palatessani blogikirjoitukseeni siitä, muistan omanlaisen tuohtumuksen ja myös kunnioituksen minkä se aiheutti. Katsoin kirjan pohjalta tehdyn kolmeosaisen tv-sarjan viime vuonna ja nyt minisarjaa esitetään myös Kuutosella sunnuntaisin. Kaksi jaksoa on jo nähty ja kolmas esitetään ensi sunnuntaina. Liitän sarjan mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Kirjan tarina kertoo avaruuden muukalaisista, jotka saapuvat Maahan rauhanomaisissa merkeissä, ohjaten ihmiskuntaa kohta parempaa maailmaa, utopiaa. Jotkut ihmiset vastustavat muukalaisten läsnäoloa, sillä heidän vaikutuksensa alkaa näkyä lapsissa uusina ominaisuuksina, mm. telekinesiana ja he eristäytyvät perheistään, eivätkä vanhemmat voi vaikuttaa siihen. Muukalaiset eivät näyttäydy ihmisille moneen kymmeneen vuoteen, mutta kun näyttäytyminen tapahtuu paljastuu myös todellinen päämäärä mihin ihmisten lajin on edettävä.

Tv-sarjaa on muutettu monilta osin ja melko paljonkin, vaikka ydintapahtumat etenevät kutakuinkin kirjan malliin. Ensimmäinen suuri muutos on muukalaisten kontaktihenkilö Rikki Stormgren, joka kirjassa on YK:n pääsihteeri. Tv-sarja on tehnyt hänestä maanviljelijän, jolla on taustarinanaan menetetty vaimo. Stormgrenistä yritetään tehdä kiinnostavaa hahmoa, jonka kanssa muukalaiset, tai lähinnä Karellen, olisivat inhimillisempiä, mutta mielestäni taustatarinalla pitkitetään minisarjaa ihan turhaan ja kaiken lisäksi hahmo on uskomattoman tylsä yrityksistä huolimatta.

Muut hahmot ovatkin sitten kiinnostavampia, ja vaikka heidän taustatarinaansa on yksityiskohdiltaan muutettu tai sulautettu keskenään, kuten astrofyysikko Milo Rodricksin (kirjassa Jan), niin heidän osuutensa toimii. Minisarjassa on myös uusi hahmo, uskovainen Peretta Jones, jota en kirjasta muista (mikä ei ole uutta), mutta tavallaan hän menee hyvin vastahahmoihin ja teemaan ylivaltiaiden ja jonkin ylimaallisen voiman läsnäolosta, joka ei kuitenkaan ole ihan sitä mitä ihmiskunta on asiasta aiemmin ajatellut. Charles Dancen valinta Karelleniksi osuu nappiin. Vaikka tv-sarja epäonnistuu monessa kohtaa, niin Karellenin ilmestys on yhtä vaikuttava tv:n ruudussa kuin se oli kirjassakin mielikuvan luomana. Yhä edelleen se saa minut läpsäyttämään kädet yhteen ja hykertelemään neroudessaan.

Lapsuuden loppu on tv-sarjana ihan katsottava, mutta monin paikoin myös puuduttava. Se ei yllä jännitteeltään kirjan tasolle, mutta ei ole myöskään täysi floppi. Käsikirjoitukseen on mahdutettu muutamia hauskoja yksityiskohtia, jotka pelastavat tilannetta ja liittyvät pitkälti myös Karelleniin. Lasten ”ylösnousemus” ja Jenniferin osuus on aika kornia, kliseistä ja tehotonta, mutta varsinainen loppu Karellenin osalta toimii. Tv-sarja on sävyltään pääosin surullinen, joten siinä se ainakin saavuttaa sen tunnelman minkä koin kirjassakin olevan. Ehkä minisarja toimii paremmin, jos ei ole lukenut kirjaa.

The Handmaid’s Tale – Orjattaresi – tv-sarja

Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale eli Orjattaresi oli yksi tämän vuoden odotetuimmista tv-sarjoista. HBO:lle on nyt ilmestynyt 10-osaisen sarjan kolme ensimmäistä jaksoa ja jatkossa yksi jakso viikossa. Osallistun tv-sarjalla Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen, jossa luetaan tv-sarjaksi sovitettu kirja tai katsotaan tv-sarjaa, joka pohjautuu kirjaan. Luin alunperin vuonna 1985 julkaistun Orjattaresi-kirjan tammikuussa 2011 (arvostelu) ja se jäi mieleen varsin vaikuttavana ja sanomaltaan pätevänä teoksena, joskin suomennoksessa oli ongelmia ja luin kirjan loppuun englanniksi.

Lyhyesti tarina kertoo dystopiayhteiskunnasta USA:ssa, joka toteuttaa puritaanista uskontoa. Naisilta on viety kaikki itsemääräämisoikeus ja itsenäisyys. Päähahmo on Offred, Frediläinen, yksi niistä naisista, jonka hedelmällisyys on säilynyt tuhotulla ja saastuneella mantereella. Hän on isäntäperheensä orja, jonka tehtävä on vain tulla raskaaksi ja synnyttää isännälleen lapsi. Kirjan tarina seuraa tiiviissä ja pienessä ympäristössä Offredin tarinaa, hyvin voimakkaasti hänen pään sisällä, sillä puhuminen ja ajatusten julkituonti on kiellettyä ja rangaistavaa. Laajempi kuvaus tarinan sisällöstä ja ajatuksistani siitä löytyy kirjan arvostelusta.

Suurin haaste kirjan ja tv-sarjan välillä on luonnollisesti Offredin sisäisen maailman ilmaiseminen. Vaikka tv-sarjassa Offred on välillä kertojaäänenä ja hänen näyttelijänsä Elizabeth Moss ei puhu, on ilmaisua jouduttu siirtämään lisää puheen puolelle. Offred ei ole myöskään ainoa näkökulmahenkilö, kuten kirjassa. Tv-sarja on silti kolmessa ensimmäisessä jaksossa onnistunut tuntemuksien ilmaisussa erinomaisesti. Mossin kasvojen lähikuvat, mikroeleiden muutokset kertovat hyvin paljon ilman sanojakin ja jättää tilaa myös katsojan omille mielikuville. Samoin toisen orjattaren, Ofglenin, Gleniläisen roolissa olevan Alexis Bledelin (joka tunnetaan parhaiten Gilmore Girlsin Roryna) silmät ovat hyvin ilmeikkäät, varsinkin kolmannessa jaksossa, jossa hänen kauhukokemuksensa korostuu.

Kirjan maailma on paitsi uskonnollinen, myös rasistinen. Tv-sarjassa rasistisuutta on hieman häilytetty pois, vaikka suurin osa näyttelijöistä on valkoihoisia. Offredin Moira-ystävä ja puoliso ovat kuitenkin tummaihoisia. Offredin nimeä ei kerrota suoraan kirjassa, vaikka se on pääteltävissä. Tv-sarja paljastaa sen jo ensimmäisessä jaksossa. Kirjassa Offredin komentaja ja hänen vaimonsa eivät ole ilmeisestikään kovin nuoria ja kauniita, mutta tv-sarjan maailmaan nuorennus- ja kauneusleikkaus on tietysti tehty. Isäntää näyttelee Joseph Fiennes.

Useita yksityiskohtia on siis muutettu tv-sarjaa varten, mutta ne toimivat ja kolme ensimmäistä jaksoa olivat niin lupaavia, että odotan kiinnostuneen jäljellä olevia seitsemää ja loppua, joka ainakin kirjassa teki vaikutuksen. Ekstraplussana oli hienoa nähdä itse Margaret Atwoodin pikainen cameorooli ensimmäisessä jaksossa. Se nostaa fiiliksiä aina, kun näkee kirjailijan, ohjaajan tai vastaavan omassa tuotoksessaan mukana. The Handmaid’s Tale on katsomisen arvoinen ja ajankohtainen tv-sarja. Luonnollisesti suosittelen lukemaan kirjan ensin.

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja & The Man in the High Castle -tv-sarja

Katsoin viime jouluna Amazon Prime -striimipalvelusta The Man in the High Castle -tv-sarjaa ensimmäisen tuotantokauden verran. Sarja oli hyvä, herätti ehdottomasti mielenkiinnon lukea saman niminen kirja, johon se löysästi perustuu. Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1992) julkaistiin alun perin vuonna 1962. The Man in the High Castle voitti 1963 Hugo-palkinnon ja suomennos 1993 Tähtivaeltaja-palkinnon. Oli siis aika lukea teos, jonka liitän mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen mukaan.

Oraakkelin kirja on vaihtoehtohistoriallinen kertomus millainen maailma on, kun toinen maailmansota päättyi toisin ja Saksa ja Japani ovat voittajavaltiot. Adolf Hitlerin ja hänen seuraajansa Bormannin johtama natsi-Saksa on valloittanut suurimman osan Eurooppaa ja Neuvostoliiton ja toteuttanut valtavia kansanmurhia mm. liittolaisensa Italian kanssa Afrikassa. Saksa pitää hallussaan myös laajalti Etelä-Amerikkaa. Japani miehitti Kiinan, Intian ja Tyynenmeren saaristot. Yhdysvallat on jaettu kahtia, länsi Japanille ja itä Saksalle. Väliin mahtuu kapea neutraali vyöhyke. Saksa on kehittynyt teollisuudessa melkoista vauhtia ja valloittaa harppauksin avaruutta, kun taas japanilaiset pitäytyvät menneessä ja perinteissä.

Tarinan näkökulmahahmoina on useita henkilöitä. Amerikkalainen antiikkikauppias Robert Childan, joka myy nostalgisia menneen Amerikan muistomerkkejä lähinnä niitä innokkaasti keräileville japanilaisille. Nobusuke Tagomi on japanilainen virkamies, joka etsii asioiden merkitystä ja sisäistä rauhaa tilanteessa, jossa Japanin imperiumia uhkaa vaara ja häneltä vaaditaan kaikkea muuta kuin rauhoittavia toimia. Frank Frink on juuriaan piilotteleva amerikanjuutalainen, jolla on sotamenneisyys ja jonka vaimo otti ja lähti. Hän etsii itselleen toimeentuloa. Juliana Frink on Frankin ex-vaimo ja judo-ohjaaja, joka työskentelee neutraalilla vyöhykkeellä. Hän kiinnostuu Heinäsirkat peittävät maan -kirjasta, joka on suosittu teos lännessä, mutta kielletty Saksan puoliskolla. Hän lähtee etsimään käsiinsä kirjailijaa Abendsenia yhdessä uuden italialaisen poikaystävänsä kanssa.

Niin innokas kuin olenkin ollut katsomaan Philip K. Dickin teosten pohjalta tehtyjä elokuvia, on itse kirjojen lukeminen jäänyt erittäin vähäiseksi. Aiemmin olen lukenut vain Hämärän vartija -teoksen (arvostelu). Dickin teksti on näennäisesti helposti lähestyttävää, mutta jollain lailla kuitenkin vinksahtanutta. Oraakkelin kirja oli helpompi luettava kuin Hämärän vartija, toisaalta hieman latteampi. Dick on tarkka varsinkin ihmisten välisissä kuvauksissaan. Se on ulkopuolisuuden kuvausta, ajautumista, eikä kovinkaan paljon oman osuuden tunnistamista tapahtumista. Kirjassa hehkuu jonkinlainen 1950 ja 1960-luvun tunnelma suuren muutoksen jälkimainingeissa.

Tv-sarjalla on useita käsikirjoittajia ja ohjaajia. Sarjasta on ilmestynyt kaksi kautta ja kolmas on tuloillaan. Olen nähnyt vain ensimmäisen kauden. Tv-sarja poikkeaa kirjasta reilusti. Tarinakehys on sama, eli eletään Saksan ja Japanin hallitsemassa Yhdysvalloissa. Saksassa käydään vallansiirtymistoimia ja sisäisiä kapinahankkeita sekä salaisia suunnitelmia kaapata lopullinen valta Japanilta. Tv-sarja on enemmän trillerimäinen kuin kirja, joka puolestaan on ajankuva, jolla ei ole varsinaista juonijatkumoa. Dick ilmineerasi aikoinaan, että jatkoa voisi tulla, mutta ei koskaan sitä kirjoittanut. Tv-sarja on kärjistetympi ja Kalliovuorten osavaltioista on tullut kapinallisten kodinsijoja. Kirjasta poiketen tv-sarjassa välittyy vaaran tunne. Koska näin tv-sarjan ennen kirjan lukemista, koin tuon vaaran tunteen puuttumisen kirjasta hienoisena pettymisenä. Siitä ehkä se lattauden tunne, vaikka pidin silti kirjasta.

TV-sarjassa Juliana ja Frank eivät ole aviopari, eikä Juliana varsinaisesti ole jättänyt Frankia. Molemmilla on lisäksi oma perhe. Tarinassa salakuljetetaan vaihtoehtohistoriallisia filmejä, eikä ole kiellettyä kirjaa, Piilossa oleva Abendsen on vastarintajohtaja, "The Man in the High Castle" ja Juliana sekaantuu filmien salakuljetukseen. Lisäksi tv-sarjassa on suuressa roolissa amerikkalainen sotilas John Smith, joka nykyään on natsi-Saksan upseeri. Saksa saakin tv-sarjassa paljon suuremman osuuden kuin kirjassa.

Poikkeavuuksista huolimatta pidin tv-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja sen tunnelmasta. Sarja on hyvin toteutettu, ihmisillä laajempia taustoja ja maailma muutenkin huomattavasti visuaalisempi kuin Dickin kirjan kuvauksissa. Olen erityisen tyytyväinen Japani-osan näyttelijöihin ja varsinkin suuressa roolissa olevaan Nobusuke Tagomin näyttelijään Cary-Hiroyuki Tagawaan, jonka kasvoilta näkee valtavan määrän ilmaisua ilman puhettakin.

The Man in the High Castlen ensimmäinen kausi päättyy kirjasta poikkeavaan melkoiseen cliffhangeriin, ja voin vain ihmetellä miten kakkoskausi etenee. Se pitää katsoa, kunhan saan käsiini. Jälleen kerran erinomainen visuaalinen sovitus Dickin kirjan pohjalta, ja vaikka tarina ei olekaan täysin uskollinen kirjalle, se onnistuu seisomaan omilla ansioillaan, kuten elokuvista Blade Runner ja Minority Report

Jonathan Strange & Mr Norrell -minisarja

Kun luin Susanna Clarken vuonna 2004 julkaistun Jonathan Strange & Mr Norrell -teoksen uudestaan pari vuotta sitten (arvostelu), ehdin silloin jo katsoa seitsemänosaisen tv-sarjan ensimmäisen jakson. Olen odottanut koko sarjaa tulevaksi johonkin striimipalveluun tai YLElle esitettäväksi, mutta eipä ole vielä kuulunut. Sen vuoksi ostin sarjan import-dvd:nä. Kaikki jaksot on ohjannut Toby Haynes ja käsikirjoittanut Peter Harness.

Jonathan Strange (Bertie Carvel)

Muistin virkistykseksi; vaihtoehtohistoriallinen tarina sijoittuu Englantiin Napoleonin sotien aikaan, jolloin käytännön taikuus on jo vuosisatoja aiemmin kadonnut Englannin maaperältä, vaikka teoreettisia maagikoita vielä esiintyykin. Tähän joukkoon ilmestyy kirjanoppinut Gilbert Norrell miespalvelijansa John Childermassin kera osoittamaan, että käytännön taikuutta vielä on jäljellä ja hän osaa käyttää sitä vastuullisesti. Vaan Norrell tekee virheen, millä on vakavat seuraamukset. Katutaikuri Vinculuksen hokema muinaisen keijujen johtajan Raven Kingin ennustuksesta ottaa askeleen eteenpäin, kun Norrellin avuksi ja vastaan tulee toinen lahjakas taikuri Jonathan Strange. Niin erilaisia kuin Norrell ja Strange ovatkin luonteeltaan, heidän kohtalonsa on vääjäämättä sidottu toisiinsa.

Gilbert Norrell (Eddie Marsan) ja John Childermass (Enzo Cilenti)

Tv-sarjaa esitettiin BBC Onella toukokuusta kesäkuuhun 2015. Sarjan pääosissa ovat Bertie Carvel Strangena ja Eddie Marsan Norrellina. Molemmat ovat loistavia rooleissaan ja näyttelijöiden välisessä kommunikoinnissa on juuri oikeanlaista jännitettä, vaikkakin on hieman outoa nähdä Eddie Marsan hymyilemässä Norrellina. Norrell on kirjassa ärsyttävä kirjojen lainaushaluttomuudessaan, mikä tv-sarjassa korostuu koomisena Marsanin taidokkaissa käsissä.

Ehdin jo ensimmäisen jakson kohdalla kehua Childermassia (Enzo Cilenti), joka säilyi ihan loppuun saakka yhtenä suosikkihahmonani. Kirjassa hän ei sitä juurikaan ollut, mutta tv-sarjassa on ehkä hieman muutettu hänen luonnettaan. Villavahiuksinen keiju sen sijaan jäi mielestäni valjuksi. Sarjan ja kirjan välillä on luonnollisesti muutamia muutoksia yksityiskohdissa, kuten esimerkiksi hirttämiskohtauksen jälkeen Vinculuksen kohdalla, sekä useissa sodankäyntiin liittyvissä kohtauksissa, mutta nämä eivät heikentäneet lainkaan minisarjan tehoa.

Stephen Black (Ariyon Bakare) ja villavahiuksinen keiju (Marc Warren)

Jonathan Strange & Mr Norrell tv-sarjana on tummasävyinen, ajoittain pelottavan synkkä ja sen äänimaailma on tehokas. 1800-luvun Lontoo on uskottava, aksentit kohdillaan ja samoin fantasia- ja taikuusosiot. Erinomaisesta kirjasta sovitettu minisarja on varsin onnistuneesti toteutettu ja sen vuoksi onkin harmi, ettei sitä ole vielä missään maksuttoman tai maksullisen kanavan nähtävillä. Onneksi dvd:nä löytyy. Suomenkielistä tekstitystä ei ole vielä saatavilla, mutta englanninkielisestä tekstityksestä on paljon apua siitäkin, jos puheesta ei aina saa selvää. DVD:ssä on lisäksi ekstrana muutamia huvittavia poistettuja kohtauksia (brittiläiseen tyyliin) ja Making of -pätkät. Rotten Tomatoesin sivulla sarjan tomaattimittari on nyt maaliskuun alkupuolella 90 % ja arvosanan keskiarvo 4,2/5. Eli muutkin ovat pitäneet sarjasta kuin minä. Tässä tapauksessa voin suositella niin kirjaa kuin tv-sarjaa.

Jonathan Strange ja Arabella Strange (Charlotte Riley)

Liitän tämän bloggauksen osaksi Paperilta ruutuun -lukuhaastetta. Aiemmin haasteessa mukana on Arthur Conan Doyle: The Lost World – Kadonnut maailma.

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys

Carl Saganin Ensimmäinen yhteys (Contact, 1985, suom. 1987) on niitä kirjoja, joita olen halunnut lukea jo pitkään. Näin sen pohjalta tehdyn elokuvan heti ilmestymisen aikaan vuonna 1997, joten sisällöstä oli jonkin verran odotuksia. Lähinnä kiinnosti miten paljon asioita on muutettu elokuvaa varten ja millainen tyyli suositulla tieteen kansantajuistajalla fiktiivisessä kirjoittamisessa oli. Erikoista kirjassa on, että se oli alunperin tarkoitettu käsikirjoitukseksi, mutta koska elokuvaprojekti ei edennyt, Sagan teki tarinan romaaniksi. Myöhemmin käsikirjoitus elvytettiin ja Robert Zemeckis ohjasi Hugo-palkinnon voittaneen elokuvan. Kirja voitti Locus-palkinnon 1986.

Ihmiskunnan arjen sekoittaa täysin yhtäkkinen viesti 26 valovuoden päästä Vegan tähdeltä. Eleanor "Ellie" Arroway, joka isänsä tuella jo lapsena oli kiinnostunut radiologisista harrasteista, erikoistuu Harvardin yliopistossa radioastronomiaan. Hän on älyllistä elämää maapallon ulkopuolta kartoittavan Argus-projektin johtajana ensimmäisten joukossa vastaanottamassa kaukaa tullutta viestiä. Maailman väestö vastaanottaa viestin ristiriitaisin tuntemuksin, se herättää pelkoa maailmanlopusta ja vihollishyökkäyksestä, mutta myös uskonnollista kiihkoa tai vastustusta sekä yltiömäistä fanitusta. Kun viestin sisältö selviää, se vaatii ihmiskuntaa reagoimaan siihen. Lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Ensimmäinen yhteys on ideana valtavan kiehtova, sillä älyllistä merkkiä muualta maailmankaikkeudesta on odotettu ja jopa pelätty. Fyysikko Stephen Hawking on viime vuosina voimallisesti tuonut julki pelkojaan, ettei Maa pärjäisi yhteydenotoissa kovinkaan hyvin, mutta silti, ei ihmismieli olisi sitä mitä on, jos meillä ei olisi halua nähdä, kuulla ja päästä yhä kauemmas. Kirjan sanoma on suhtautua kontaktiin muuna kuin uhkana, nähdä se mahdollisuutena, ei sodanjulistuksena vaan todellisena universumin kädenojennuksena ja ymmärryksen laajentamisena.

Olen iloinen, että Sagan on asettanut kirjan päähenkilöksi vahvan ja älykkään naisen kaikkine vikoineen. Kirjan tiedemaailmassa ja poliittisessa johdossa näkyy muitakin naisia, kuten presidenttinä. Hyvin, hyvin usein vuosikymmenien takaisissa science fiction -teoksissa tällainen asetelma huutaa poissaolollaan. Voisi sanoa, että teos on femistinen ja naisten asemaan liittyviä kohtauksia löytyy, joskaan ne eivät ole leimaavia.

Kirjassa oli monia erinomaisen kiinnostavia juttuja, eikä minulla ollut lainkaan vaikeuksia lukea sitä. Ei minkäänlaista takkuilua lukuflowssa. Silti jotkin asiat, varsinkin filosofiset keskustelut uskonnon ja tieteen konflikteista, jäivät häiritsemään minua, eikä lukukokemus kaikilta osin ollut tyydyttävä. Loppuratkaisussa oli omanlaista hienoutta ja voin sanoa olevani tyytyväinen siihen, että luin teoksen.

"The universe is a pretty big place. If it's just us, seems like an awful waste of space."

Elokuvassa Ellie Arrowayta esittää Jodie Foster ja kirjan presidentin tiedeasiantuntija Ken der Heer ja uskonnollinen johtaja Palmer Joss ovat vaihtaneet hieman paikkaa Elllien yksityiselämässä. Palmer Jossia elokuvassa esittää Matthew McConaughey. Kun katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa, oli päänäyttelijävalinnat mielestäni outoja (tai Fosterin vastanäyttelijävalinta oli outo), sillä Fosterin ja McConaugheyn välillä ei leimahdellut aidosti mitään kipinöitä, vaikka oletin tekijöiden sellaista haluavan. Kirjassa ihmissuhteet eivät olleet Ellien paras puoli lainkaan ja ymmärrän nyt kirjan luettuani, että elokuvan vaivautuneisuus on osittain ehkä jopa tarkoituksellista. En viitsinyt katsoa elokuvaa kirjan yhteydessä uudestaan, joten minulla ei ole siitä kaikkia muistikuvia, mutta joka tapauksessa presidenttinä siinä on Clinton – tosin ei se naispuoleinen vaan mies.

J.K. Rowling: Fantastic Beasts and Where to Find Them: The Original Screenplay ja elokuva

Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvalla ja sen käsikirjoituksella The Original Screenplaylla ei tässä tapauksessa ole kovinkaan paljoa tekemistä J.K. Rowlingin kirjoittaman alkuperäisteoksen (arvostelu) kanssa, siitäkään huolimatta, että myös käsikirjoitus on Rowlingin kirjoittama. Toki itse Newton ”Newt” Scamander on molemmissa läsnä ja elokuvassa esiintyvät otukset löytyvät Tylypahkan oppikirjastakin. Potter-elokuvista tuttu ohjaaja David Yates palasi jälleen ohjaksiin ja päärooleissa esiintyvät Eddie Redmayne (Newt), Katherine Waterston (Porpentina), Dan Fogler (Jacob Kowalski) ja Alison Sudol (Queenie). Merkittävät roolit ovat myös Ezra Millerillä (Credence) ja Colin Farrellilla (Graves).

Englantilaisen magizoologi Newt Scamanderin tarkoitus ei ole jäädä matkallaan pitemmäksi aikaa New Yorkiin, hankkia vain Puhpallura kokoelmiinsa ennen Arizonaan lähtöä, mutta vähän huolimattoman toimintansa vuoksi hänen ihmeellisestä matkalaukustaan pääsee karkuun muutama otus, eikä niitä voi jättää irralleen hortoilemaan ei-taikovien ihmisten joukkoon. Velhomaailma ei pidä niitä edes turvallisina. Samaan aikaan New Yorkissa riehuu outo olento jättäen jälkeen tuhoa, mikä uhkaa paljastaa taikaväestön tavallisille ihmisille. Jo nyt New Salem Philanthropic Societyn Second Salemersin edustajat saarnaavat voimakkaasti noitia vastaan. Yhdessä MACUSAn eli Magical Congress of the United States of American virkahenkilön Tinan, tämän siskon Queenien ja tavallisen vahingossa mukaan joutuneen ei-taikovan Jacobin kanssa Newt jahtaa kadonneita otuksia. Lopulta hän joutuu kuitenkin kohtaamaan niin amerikkalaisen taikakongressin kuin New Yorkia terrorisoivan olennonkin.

Tarina sijoittuu 20-luvulle ja taustalla Euroopassa Gellert Grindelwald aiheuttaa huolta jästien vastaisilla toimenpiteillään. Elokuva on ensimmäinen viidestä suunnitellusta ja tarina on vasta alussa, mutta jo nyt sen voi nähdä nivoutuvan Harry Potter -kirjasarjassa kuvattuihin Albus Dumbledoren historiatietoihin. Amerikkalainen taikayhteisö on monella tapaa erilainen kuin brittiläinen, sillä noitavainot, joihin uussalemilaisillakin viitataan, on jättänyt jälkensä tapaan miten taikova väestö suhtautuu ei-taikovaan. Kanssakäymistä ei suvaita ja kaikki jäljet yritetään piilottaa. Myös suhtautuminen taikaotuksiin on virallisesti enemmänkin vihamielinen kuin utelias ja Newt saa tosissaan vakuutella, että hänen otuksensa ovat vaarattomia ja jopa suojeltavia.

Newtista avautuu elokuvassa vasta pieni osa, mutta hänessä on selvästikin paljon enemmän kuin pinta antaa ymmärtää. Rowling on onnistunut tekemään hänestä hyvin puuskupuhmaisen, mikä kertoo kuinka perinpohjaista Rowlingin maailmankäsittely on. Redmayne onnistuu hahmon näyttelemisessä hyvin. Tajusin sen erityisesti, kun luin käsikirjoituksesta kohdan, johon olin kiinnittänyt huomiota elokuvassa:

"Quite suddenly NEWT throws the Swooping Evil towards JACOB. The creature bursts out from its cocoon – a bat-like, spikey and colourful creature – which howls in JACOB’S face before NEWT recalls it. JACOB recoils dramatically, but this was evidently NEWT’S idea of a little joke . . .

NEWT (smiling to himself)
Probably shouldn’t let him loose in here, though."

Tavallaan harmittaa, ettei tarina etene oikeana proosana, sillä hahmot jäävät vihjailujen varaan. Pidän elokuvasta, mutta Rowlingin kirjoitustaidon tuntevana, uskoisin saavani tarinasta irti enemmän kirjallisena kuin kuvana. Tämä tuntemus tosin saattaa häivetä, kun kaikki viisi elokuvaa on valmiina ja tarina kokonainen. Vaikka amerikkalainen velhomaailma onkin uutta ja kiinnostavaa, niin olen iloinen, että seuraavassa palataan ainakin osittain Englannin maaperälle.

Luin käsikirjoituksen kun olin nähnyt elokuvan kaksi kertaa, ja lukeminen ei oikeastaan antanut enää kovinkaan paljoa. Joitain yksityiskohtia avautui paremmin. En tiedä onko käsikirjoituksesta oikeasti iloa tai lisäarvoa sen kummemmin, kun elokuvat kuitenkin on laajasti nähtävillä. En sen kummemmin suosittele kuin tosi-Potteristeille. Joka tapauksessa käsikirjoituksen suomennos on tulossa keväällä syksyllä, ja oletan sen myyvän hyvin, kuten kaikki Potter-tuotteet.

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö - kirja ja elokuva

Kun kirjoitin M.R. (Mike) Careyn The Girl With All the Gifts -kirjan (2014) arviota pari vuotta sitten (löytyy täältä) uumoilin, että joku suomalainen kustannusyhtiö voisi sen ottaa julkaisulistalleen, varsinkin kun elokuva on tulossa ja teos muutenkin oli melkoisen hypetyksen aihe. Nyt kirjasta on tosiaankin tulossa lähiviikkoina suomennos Likeltä nimellä Maailman lahjakkain tyttö ja elokuva pompsahtaa valkokankaalle 18.11.2016. Kävin katsomassa elokuvan sopivasti lokakuun viimeisenä päivä Lontoossa, kun sitä siellä jo esitettiin. Keskipäivän näytös ei ehkä ollut pelottavin mahdollinen hetki kauhuelokuvalle, mutta pimeässä salissa tunnelma kummasti tiivistyi. Käsittääkseni Suomessakin elokuvan on ollut mahdollista nähdä jo aiemmin syksyllä Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla.

Maailman lahjakkain tyttö kertoo nuoresta tytöstä Melaniesta, joka käy koulua suljetussa tukikohdassa erityisissä olosuhteissa muiden kaltaistensa lasten kera. Opettajista vain neiti Justineau tuntuu välittävän lapsista ja etenkin Melaniesta. Tutun rutiininomainen elämä muuttuu, kun tukikohtaan hyökätään ja alkaa pakomatka ulkomaailmassa, jonka Melanie kohtaa ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Pakomatkan aikana Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks ja muutama muu joutuvat vastakkain maailman laajuisen epidemian muuttamien hungriesien kanssa, yrittäen yhä löytää selviytymiskeinoa ja ratkaisua sairauteen.

Elokuva on kohtalaisen uskollinen kirjalle, se sisältää kaikki olennaiset piirteet ja näyttelijät ovat uskottavia ja jopa erinomaisia. Melanieta näyttelee Sennia Nanua, ja vaikka rooli ei vaadikaan kovinkaan suurta tunnerepertuaaria, nuori näyttelijä on täysosuma siihen. Gemma Arterton vetää oman roolinsa Justineauna rutiinilla, tosin kirjassa hahmo on tummaihoinen, mitä Arterton ei ole. Glen Closen tohtorin ja Paddy Considinen kersantin osuuksista pidin enemmän kuin kirjaa lukiessa. Näyttelijät toivat heidät inhimillisemmäksi.

Elokuvaan on tehty joitain muutoksia, kuten tapana on kerronnan sujuvuuden, näyttävyyden tai muun seikan vuoksi. Näkökulmahahmona elokuvassa toimii pelkästään Melanie toisin kuin kirjassa. Jotain kirjan puistattavuudesta on menetetty, mutta kyllähän Melanien pelottavuus ainakin muille hahmoille välittyi, kuten toivoinkin. Carey raotti kirjassa Melanien olemusta hitaammin paljastaen. Ympäröivän maailman moninaisuus sekä laajuus jäi kirjassa vajaaksi, ja ehkä vielä enemmän elokuvassa, kun mm. junkersitkin on tiputettu kokonaan pois. Myös kirjan lopun yllätyksellisyys on leffassa hieman vesittynyt. Siitä huolimatta elokuva on varsin suositeltava kokemus post-apokalyptiseksi zombie-elokuvaksi yleensäkin. Painokkaampi suositus kuitenkin kirjalle, kun se kerran nyt suomeksikin saadaan.

Greg Pak & Emma Rios: Doctor Strange: Alku

Doctor Strange tai suomeksi tohtori Outo on marveloitumassa valkokankaalle lokakuun lopulla. Minulla ei ollut tästä hahmosta minkäänlaista käsitystä, joten oli hyvä paikka ennen leffaa tutustua Strangeen juuri suomeksi julkaistun sarjakuvan kautta. 140-sivuinen Doctor Strange: Alku (Doctor Strange: Season One, 2012) on Greg Pakin ja Emma Riosin käsialaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä on moderni tulkinta Stan Leen ja Steve Ditkon luomasta hahmosta, joka on seikkaillut Marvelin sarjakuvissa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Liitän sarjakuvan osaksi I Spy Challengea kohtaan 25, Occupation (Doctor).

Sarjakuvassa kerrotaan Strangen syntytarina ja muuttuminen ylimielisestä kirurgista taikuuden mestariksi onnettomuuden jälkeen. Enimmäkseen tarina keskittyy vaiheeseen, jossa Strange on Muinaisen oppipoikana ja hänellä on vaikeuksia kehittyä taikuudessa. Hänellä on riitaisat välit toisen oppipojan Wongin kanssa, mutta he joutuvat kuitenkin toimimaan yhdessä ja roomalaisen museon tutkijan kanssa kolmen tärkeän sormuksen löytämiseksi. Sormuksilla voi komentaa ylimaallisia olentoja, vishanteja.

Tarina on oudon kömpelön tuntuinen ja jos en olisi lukenut wikipediaa tarinan tueksi, olisin ollut ehkä entistä enemmän pihalla mitä mikäkin tarkoitti. Kun hahmo on näinkin tuntematon, kuin se minulle oli, vaati sarjakuva melkoisen paljon keskittymistä. Riosin piirrosjälki on varmaankin tottuneelle sarjakuvan lukijalle helppo juttu, mutta minä kamppailen yhä tyylin kanssa. Joittenkin ruutujen sisältöä en yksinkertaisesti hahmottanut lainkaan, vaikka olisin katsonut niitä miten päin tahansa. Hyvin paljon tarinasta on kuitenkin selkeää kerrontaa, eikä ruutujen eri koot ja pomppivat sijoittumiset haitanneet liikaa.

Ongelmistani huolimatta sain jonkinlaisen käsityksen tohtori Oudosta hahmona ja hänen kyvyistään. Maailmassa esiintyvästä taikuudesta tuli myös kuva, minkä koin positiivisena, ja Marvelin supersankarihahmojen joukossa Stephen Strange on hieman erilainen, vaikkakin muotti syntymiseen on kutakuinkin samankaltainen. Päätarinan lisäksi lopussa on The Defendersin eli Puolustajien Maailmojen murtaja -kertomuksen osa 1, jossa Strange on myös mukana, kuten Hulk, Hopea Surffari, Hulktar, Rautanyrkki ja Vesimies, jotka kokoontuvat yhteen. Kertomus jää kesken.

Odotan kiinnostuneena tulevaa Benedict Cumberbatchin tähdittämää elokuvaa, sillä varsinkin tämä trailer vakuutti. Elokuvan ympärille on noussut kohua, kun selkeästi iäkkään itämaisen Muinaisen hahmo onkin valkoisen naisen esittämä. Minulla ei ole Tilda Swintonia itseään vastaan mitään, eikä hahmon muuttamisessa naispuoleiseksi, mutta maailmassa on varmastikin erinomaisia vanhempia aasialaisia näyttelijöitä, jotka olisivat sopineet rooliin ja roolitettavaksi. Ei tämä ole Hollywoodissa ensimmäinen kerta, kun hahmoja ns. valkaistaan ja tuskin jää viimeiseksikään kerraksi. Onneksi on merkkejä jo toiseenkin suuntaan menemisestä.

Doctor Strange: Alku jätti paljon toivomisen varaa, eikä ole varmaankaan paras mahdollinen teos hahmoon tutustumisessa, mutta sillä menen tällä kertaa. Hyvä, että on edes tämä saatavilla suomeksi. Ehkä saan jostain käsiini vielä Leen ja Ditkon tohtorin ja pääsen laajentamaan käsitystä alkuperäisestä versiostakin.

Ransom Riggs & Cassanda Jean: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children: The Graphic Novel + Tim Burtonin elokuva

Luin Ransom Riggsin YA-fantasiakirjan Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin (2011) 4,5 vuotta sitten, saman vuonna jolloin se ilmestyi suomeksikin nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (arvostelu). Sen jälkeen on sarjassa ilmestynyt toinen ja kolmaskin osa, joita ei enää sitten suomennettukaan. Tänään ilmestyi elokuviin kirjan pohjalta tehty saman niminen leffa, jonka on ohjannut Tim Burton. Siitä syystä otin tarinan uudelleen luettavaksi virkistääkseni muistia, mutta tällä kertaa sarjakuvaformaatissa. Riggsin ja Cassandra Jeanin yhteistuotantona julkaistu sarjakuvakirja julkaistiin 2013. Minulla on siitä sähköinen versio.

Kirjan tarkempi arvio löytyy tosiaan yllä olevasta linkistä, mutta lyhyesti kerrattuna tarinan päähenkilö on Jacob Portman, joka on pienestä asti kuunnellut isoisänsä erikoisia tarinoita nuoruudestaan erikoisten lasten orpokodissa, jota johti Neiti Peregrine. Jacob epäili aina tarinoiden todenperäisyyttä, mutta nähtyään pelottavan hirviön, hän toteuttaa kuolevan isoisänsä kehotuksen ja lähtee etsimään Walesista orpokotia outoine asukkeineen. Ja löytääkin heidät, mistä alkaa pelottava seikkailu.

Sarjakuva toistaa kirjan tarinan ehyesti ja on asultaan väljä. Kullakin sivulla on pääsääntöisesti 1-5 kuvaa ja tekstejä kohtalaisen vähän. Väliin mahtuu myös enemmän selittävää tekstiä mahtuvia sivuja, mutta yleisesti ottaen tarina nojaa voimakkaasti kuviin. Myös kirjassa esiintyvät valokuvat ovat mukana piirrosten seassa. Sarjakuvassa on käytetty säästeliäästi värejä, vaihdellen kokonaan mustavalkoisista ja yhden värin sivuista vain muutamiin nelivärisivuihin.

Pidän sarjakuvan toteutuksesta, vaikka hahmot jäävät ulkonäöltään persoonattomiksi, siitäkin huolimatta, että ovat hyvin persoonallisia erikoisuuksineen. Pelkkä teksti tarjoaa mahdollisuuden mielikuvitukselle, mutta piirretty kuva ei niinkään. Sarjakuva kuitenkin etenee niillä avuin mitä formaatilla on tarjottavana. Mikään huipputeosta ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi, sillä alkuperäisessä tarinassakin on omat vikansa. Oli kuitenkin ihan mukava lukea muistin virkistykseksi, kun kirjaa ei jaksanut kahlata uudelleen läpi. Kaipasin varsinaisessa kirjassa enemmän Walesiin liittyviä asioita muutamien termien lisäksi ja sarjakuva herätti saman kaipauksen.

Kävin katsomassa Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin elokuvissa 3D:nä samoin tein ja luonnollisestikin odotin visuaalisesti innostavaa näytöstä. Puitteet olivatkin erinomaiset, tunnelma hämyinen ja efektit kohdillaan. Vaan eipä ne tarinan viat muuksi muuttuneet. Aikasilmukassa on edelleen isoja aukkoja. Elokuvaan on lisätty useita kohtauksia ja loppuakin on muunneltu reippaalla kädellä, mutta en koe muutosten varsinaisesti heikentäneen tarinaa. Melkein sanoisin päinvastoin.

Elokuva on katsomisen arvoinen. Eva Green oli suvereeni neiti Peregrinen roolissa ja Samuel L. Jackson odotetun kaltainen. Pidin molemmista. Olen aina toivonut Asa Butterfieldin lunastavan suuret odotukset kehittyvänä lapsinäyttelijänä, mutta valitettavasti en näe siitä vielä merkkiä. Liian itsetietoinen, kun vertaa esim. Leonardo DiCaprioon samassa iässä. Ei Jacobin roolikaan tosin kovin suuria vaadi.


Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on nyt tullut koettua kolmessa formaatissa, enkä niitä osaa sen kummemmin paremmuusjärjestykseen pistää. Kuten ennenkin, suosittelen lukemaan kirjan ja katsomaan sitten leffan. Vaikka ihan viihteen vuoksi. Harrastukseksi voi sitten hankkia sarjakuvan käsiinsä lisukkeeksi. Tässä linkki elokuvan traileriin.

Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta (Authority, 2014) julkaistiin suomeksi syksyllä 2015. Ahmaisin ensimmäisen osan, Hävityksen (arvostelu) kesällä yhdellä istumalla ja odotukset olivat korkealla seuraavankin osan suhteen. Vaan Hallinta olikin sitten jotain muuta.

Alue X:n viimeisimmästä retkikunnasta selviytyneet jäsenet tuodaan hallituksen salaiseen laitokseen, Etelärajaan kuulusteltavaksi. Etelärajan kadoksissa olevan johtajan korvannut Control kiinnostuu erityisesti biologin käyttäytymisestä ja uskoo tämän muistavan retkikunnan tapahtumista enemmän kuin kertoo. Alue X:n laajeneminen huolestuttaa hallitusta, mutta kaikkine ristiriitaisine tietoineen, Control ei ole varma mitä häneltä salataan ja kuka salaa tai vaikeuttaa hänen työskentelyään, mikä on totta ja mikä vääristymää.

Hallinta oli minulle hyvin erilainen kirja lukukokemuksena kuin Hävitys. Hävitys oli pelottava sivunkääntäjä, kun taas Hallinta pyöri outoudessa ja oli hyvinkin uuskummaa. Alue X:n salaisuutta raotettiin kuulustelupätkien kautta, mutta tarina keriytyi auki kuin unijaksoina, joten kokonaisuuden käsittämisessä oli työtä. Kirjan sivut eivät kääntyneet itsestään, vaan lukeminen jumi useaan otteeseen. Enpä ole kohdannut vähään aikaan niin aiemmasta osasta poikkeavaa kirjaa puitteiltaan kuin Hallinta on. Ja silti se on jatkumo ykköskirjalle. Tosin jonkinlainen hyppäys kirjojen välillä oli, sillä ihan suoraan ei tarina jatkunut a:sta b:hen.

Controlin ja hänen äitinsä suhde tuntuu kitkaiselta, sitä on välillä vaikea ymmärtää ja nähdä syitä. Vasta lopussa, kun tajusin mihin mennään ja mistä on kyse, alkoi pisteitä ropista. Hävityksen yksi kiinnostavimmista osatekijöistä oli Alue X:n salaperäinen ympäristö, outo ja tuntematon. Se oli tavallaan yksi päähahmo. Eteläraja on kliininen ja ympäristönä sinänsä merkityksetön. Sen myötä jokin tärkeä elementti katoaa kakkoskirjassa. Hallinta on omalla tavallaan kiinnostava osa ja loppua kohden tiivistunnelmainen. Olen todennut aiemminkin olevani todellisen uuskumman ääressä hämmentynyt ja VanderMeer on ollut ennenkin syynä siihen.

Jos olin Hävityksen jälkeen varautunut sarjan suhteen, niin olen taatusti sitä Hallinnan jälkeenkin. Silti se viimeinen osa on pakko lukea, vaikken ihan heti ryntääkään sen kimppuun. Hitaasti ja varovasti kohti Hyväksyntää.

  Aakkoshaasteen V-kirja

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auel on Aakkoshaasteeni U-kirjailija, sillä ainakin suomenkielisessä vuonna 1981 julkaistussa Luolakarhun klaanissa (The Clan of the Cave Bear, 1980) kirjailijan sukunimessä esiintyy Untinen. Kuvittelin, että olin kirjan lukenut aikoinaan, mutta se ei tuntunut ennestään tutulta tekstiltä, joten päättelin nähneeni vain saman nimisen vuonna 1986 julkaistun elokuvan. Luolakarhun klaani on Maan lapset -sarjan ensimmäinen kirja ja se edustaa paleofiktiota.

Päähenkilö on Ayla, eurooppalainen varhaisnykyihminen, Cro-Magnon, joka jää orvoksi maanjäristyksen seurauksena. Luolaleijonan haavoittama, nälän ja janon näännyttämä lapsi on kuoleman partaalla, kun hänet löytää pienehkö neanderthalinihmisten klaani ja ottaa hoiviinsa, vaikka hän kuuluu Muihin. Ulkonäöltään neanderthalilaisista poikkeava Ayla aiheuttaa hämmennystä klaanin sisällä, mutta hän on myös tavoiltaan erilainen, eikä sopeutuminen uuteen ryhmään ole helppoa, vaikka heimon parantajanainen Iza ja tämän veli, tietäjä Creb tarjoavat tulisijan ja opastuksen sekä perheen läheisyyttä. Vaikeuksien kautta aikuiseksi kasvava Ayla löytää hyväksyntää ja saavuttaa aseman, vain todetakseen, että hänen polkunsa kulkee eri reittejä kuin adoptioklaaninsa.

Luolakarhun klaani on Aylan kasvutarina, jossa kuvataan fiktion keinoin tieteellisiin tutkimuksiin perustuvia seikkoja reilun 25 000 vuoden takaa myöhäispaleoliittiselta kaudelta. Kirjan parasta antia ovatkin lähinnä neanderthalinihmisten kulttuurin ja tapojen kuvaaminen, heidän ravintoonsa, lääkitsemiseen, metsästykseen, asuinalueeseensa ja sosiaaliseen käyttäytymiseensä liittyvä kuvaus. Luolakarhun klaani on patriarkaalinen yhteisö, jossa naiset tottelevat miesten pienimpiäkin oikkuja ja ovat tyytyväisiä asemaansa. Naisia toki kunnioitetaan, mutta miehet eivät sitä julkisesti erityisesti näytä. Ayla eurooppalaisena varhaisnykyihmisenä (Cro-Magnon taitaa olla tieteellisesti vanhentunut nimike tänä päivänä) on poikkeava ajatusmaailmaltaan ja myös fyysiseltä kehitykseltään. Untinen-Auel kuvaa kahden ihmislajin eroavuuksia reippaalla otteella kirjoitushetkellä vallinneiden käsitysten mukaisesti. Nykyisten tutkimusten mukaan neanderthalilaisetkin ovat ilmeisesti pystyneet muodostamaan puhetta paremmin kuin aiemmin on luultu ja heidän äänensä on ollut suuontelon muodon vuoksi korkeampi ja kimeämpi kuin nykyihmisen. Teoksen tieteellinen pohja ei ole vanhentunut liikaa, jotta se olisi haitannut lukukokemusta, mutta jäin miettimään kuinka käy tulevaisuudessa.

Luolakarhun klaanin kirjoitustyyli on kohtalaisen yksinkertaista, se ei häikäise eikä ihastuta, johtuen ehkä myös osittain suomennoksen laadusta. Ehkä olen vääränikäinen lukemaan kirjaa, sillä hahmot eivät purreet minuun lainkaan, eikä edes lievästi (tietämättään) feministinen Ayla päässyt pinnan alle. Hän on sellainen reippaan tyttösankarin ominaisuuksia omaava hahmo. Muinoin lapsista kehittyi tai heitä pidettiin aikuisena huomattavasti varhaisemmin kuin nykyään, joten 8-10 vuotiaat tytöt äiteinä ei tässäkään paleofiktiossa ole ihme. Aylassa on toki potkua, ehkä hieman korostetusti, kuten myös hänen ulkonäkönsä ”rumuutta” korostetaan moneen otteeseen. Etukäteen minulle mainittiin kirjasarjassa olevan erotiikkaa, mutta ainakin ensimmäisen osan raiskauksista oli erotiikka kaukana. Jospa sitä paleopornoa sitten ilmaantuu mukaan jatko-osissa, joita minulla ei ole kylläkään pienintäkään kiinnostusta lukea.

Kuten monesti aiemminkin, ajattelin kirjan lukemisen yhteydessä, että katson myös elokuvan. Aloitinkin Daryl Hannahin tähdittämän leffan, mutta päädyin harppomaan kohtauksista toisiin ja lopulta jätin leffan kesken, Alan Silvestrin musiikista huolimatta. Ei jaksanut. Näyttelijätyö oli kehnoa ja tarinakaan ei kirjan lukemisen jälkeen jaksanut hahmojen puolesta kiinnostaa. Tämä teos ei missään muodossa ole minun heiniäni, vaikka yleensä innostunkin paleofiktiosta.

 Aakkoshaasteen U-kirja

Dan Wells: I am Not a Serial Killer

I am Not a Serial Killer on Dan Wellsin vuonna 2009 julkaistu ensimmäinen ja tunnetuin kauhukirja, joka on myös ensimmäinen osa John Cleaver -sarjassa. Lukulistalleni kirja ilmestyi jo vuosia sitten, kun hankin pokkarin. Mutta en saanut sitä luettua ennen kuin sain käsiini äänikirjan ja aloitin kuuntelemisen osana viimeisintä lukumaratonia. John Allen Nelsonin tapa lukea hieman ärsytti koko kirjan ajan, mutta jatkoin sinnikkäästi loppuun. Pokkarista tarkistin lähinnä vain sivumääriä. Kauhugenreen kuuluvana teoksena liitän I am Not a Serial Killerin osaksi Hämärän jälkeen lukuhaastetta, jossa luettujen teosten lukumäärä on nyt 11. Olen muodostanut noitapiirin!

John Cleaver on teini-ikäinen poika, jonka pakkomielteenä on sarjamurhaajat. Sosiopaatiksi määritetty poika haluaisi olla hyvä, mutta sisimmässään hän kamppailee pimeän puolensa kanssa, joka häiritsevästi muistuttaa häntä pakkomielteestään. Eräänä päivänä kaupungissa alkaa tapahtua murhia, joiden uhreilta katoaa ruumiinosia. John alkaa epäillä rituaalista sarjamurhaajaa ja tutkia asiaa omin neuvoin. Hän pääseekin murhaajan jäljille, mutta tämä on jotain muuta kuin John kuvitteli ja tilanteen ratkaisemiseksi hänen pimeä puolensa on ehkä päästettävä valloilleen.

Joskus minua yllättää, miten jotkut kirjat eivät ole päätyneet suomennettavaksi. Wellsin I am Not a Serial Killer on yksi niistä. Ei sillä, että se olisi erityisen hyvä teos, vaan koska se on suosittu ja ainakin USA:ssa myyntimenestys. Luulisi, että Stephen Kingin imussa tämä menestyisi Suomessakin ja on sitä pahempaakin, jopa roskaa, käännetty runsain mitoin. Myös tv-sarja Dexterillä (Jeff Lindseyn kirjoittama hahmo) tuntuu olevan katsojansa, joten ihan ei samanhenkistä touhua kirjana varmaankaan vierastettaisi. I am Not a Serial Killerin pohjalta on tehty myös elokuva, jota näytetään rajoitetusti USA:ssa elokuusta 2016 alkaen. Kansainvälisestä levityksestä en ole kuullut, mutta varmaankin ainakin dvd:lle elokuva päätyy jossain vaiheessa.

Kirjan alku oli epämiellyttävä, sillä Johnin yksinhuoltaja-äiti ja täti omistavat ruumishuoneen, jossa valmistellaan kuolleet haudattavaksi. Wells kuvaa Margaret-tädin ja Johnin tekemää balsamointiprosessia jokseenkin yksityiskohtaisesti. Luonnollista touhua, jota ammatti-ihmiset tekevät työkseen joka päivä ja sellaisen tuntuman tekstistä saakin, että Margaret ja myös Johnin äiti ovat hillittyjä, asiansa osaavia ihmisiä. Alun kuvaus on kuitenkin shokeeraava tavalliselle tallaajalle, kuten on tarkoitettukin.

Tarinan kauhuelementit ovat raakoja ja verisiä sekä toki myös yliluonnollisia. Jännitystä löytyy sopivasti. John kutsuu murhaajaa nimellä demon, joka enemminkin kuvaa symbolisesti hänen omaa sisimpäänsä kuin itse murhaajaa. John on uskottava teini-ikäinen, mutta ärsyttävä hahmona ja varmaankin asia korostuu erityisesti äänikirjan lukijan tulkinnan kautta. Wellsin kirjaa genressään voinee pitää ihan hyvänä, vaikka itselleni kirjoitustyyli on liian töksähtelevä. Kyseessä on YA-teos, sitä on kuitenkin markkinoitu myös aikuisille erikseen. Annan Wellsille erityispisteitä siitä, että hän ei ole nuorille suunnatussa kirjassa mitätöinyt eikä vähentänyt aikuisten asemaa, vaan varsinkin kuvaa Johnin äidin hyvin lämpimästi ja realistisesti. Tässä hieman koomisiakin piirteitä sisältävässä kauhukertomuksessa myös rakkaudella on oma sijansa.

Alla vielä elokuvan ensimmäinen trailer. Kyllä se varmastikin tulee katsottua, jos mahdollisuus ilmaantuu.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeerin The Southern Reach Trilogyn ensimmäinen osa Annihilation (2014) sai runsaasti positiivista huomiota ilmestyessään ja suomennoskin putkahti ulos nopeaan tahtiin nimellä Hävitys (2015). Tarkoitukseni oli lukea kirja jo alkuperäiskielisenä, vaan niin siinä kävi, että luin vasta kun trilogian kaikki osat on jo ilmestyneet suomeksikin. Vaan olen silti ns. ajanhermolla, sillä ehdin hyvin lukea jatko-osatkin ennen kuin Alex Garlandin ohjaama kirjaan pohjautuva elokuva tulee katsottavaksi.

30 vuoden aikana 11 retkikuntaa on aiemmin vieraillut Alue X:llä Tapahtuman jälkeen ja kaikille niiden jäsenille on käynyt huonosti. Nyt matkaan lähtee 12. retkikunta, mukanaan päähenkilö ja näkökulmahahmo biologi. Ryhmää johtaa psykologi ja mukana ovat myös maanmittari ja antropologi. Alueelle siirrytään hypnotisoituna, joten henkilöillä ei ole tarkkaa käsitystä miten alueelle päästään ja mitkä etäisyydet ovat. Alue tuntuu vääristävän muutenkin havaintokykyä. Area X on luonnon valtaama ja faunaltaan sekä flooraltaan outoutta sykkivä paikka. Pian alueen tunnelma ja oudot tapahtumat alkavat vaikuttaa henkilöihin ja syntyy aavistus, ettei kaikki ole sitä mitä heille on kerrottu hallituksen Etelärajalta, vaan tärkeitä tietoja on pimitetty.

Luin Hävityksen osana kesän lukumaratonia ja se imaisi täysin mukaansa. Yksi parhaimmista maratonkirjoista mitä kohdalle on osunut. Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, päähenkilön menneessä henkilökohtaisessa ja retkikunnan nykyisessä. Nämä kaksi kietoutuvat juonellisesti yhteen ja onnistuvat täydentämään toisiaan. Kirjailija korostaa tarinan mysteerejä ja salaperäisyyttä äärimmilleen. Hän luo kasvavaa jännitettä ja pelottavuutta ja Hävitys onkin yksi niistä harvoista kirjoista, joiden lukeminen sekä jännitti että pelotti. En tiedä kuuluiko kirjan pelottaa, mutta minä olin valmis pistämään tarinan kauhu-kategorian alle. Päätellen Shirley Jackson -palkintovoitosta sellaiseksi sen voikin luokitella, psykologiseksi jännitykseksi ja kauhuksi siinä missä science fictioniksi ja uuskummaksi.

Kirjan ärsyttävyys ja samalla sen vahvuus on selittämättömyys. Alue X on kiehtova, eikä taustalla kummittelevaa ”Tapahtumaa” avata. Jotain suurta ja pelottavaa on tapahtunut, mutta mitä. Ekokatastrofi? Teki mieli rynnätä heti lukemaan seuraavaa osaa, mikä sekin pelotti. Entä jos vastauksia ei tulekaan? Entä jos vastaukset eivät tyydytä? Kirjan loppupuolella ”tornissa” oli väläys jostain, mikä tuntui hieman kliseiseltä, mutta ehkä se ei ole sitä. Ensimmäinen osa herätti siis paljon ihmetystä ja vaikka pidinkin kirjasta paljon, en suhtaudu siihen varauksettomalla innolla.

Vaikka biologiin saikin kosketuspintaa taustansa vuoksi, Hävityksessä ihmiset itsessään eivät tunnu olevan se tärkein osa. Heistä ei käytetä edes varsinaisia nimiä, eikä heidän ammattinsakaan nouse merkittävään rooliin ainakaan tässä vaiheessa. Tärkeää on keinot, sopeutuminen ja hyväksyminen. Tällaiset tuntemukset minulle heräsivät ja sitten tajusin, että trilogian viimeisen osan nimi on Hyväksyntä. Nähtäväksi jää, osuvatko ennakkoaavistukseni kirjan jatkosta kohdilleen.

Eteläraja-trilogia tulee epäilemättä luettua kokonaan ja tulevan elokuvankin aion ehdottomasti katsoa. Alex Garland osoitti jo Ex Machinalla loistavaa tunnelman merkityksen tajua ja luontia, joten jos hän saa siirrettyä sen myös Annihilationiin (kuten kuvat antavat ymmärtää), niin leffa on katsomisen väärti. Milloin sitten ilmestyykään. Liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Haasteesta suoritettu neljä kirjaa tähän mennessä.