Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth

Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on vuonna 1992 julkaistu pääosin kuvakirja, joka sisältää kuvituksia Inger Edelfeldtiltä, Michael Haguelta, John Howelta, Anthony Galuidilta, Roger Garlandilta, Robert Goldsmithilta, Alan Leeltä , Ted Nasmithiltä ja Carol Emery Phenixiltä. Alussa on sivun mittainen tiivistelmä J.R.R. Tolkienin henkilöhistoriasta ja tuttu kuva hymyilevästä kirjailijasta piippu suussa.

Kunkin taiteilijan kuvitusta edeltää ote siitä tekstistä, mitä kuva esittää. Edustettuina ovat kirjat: Hobitti, The Fellowship of the Ring, The Two Towers, The Return of the King, The Silmarillion, The Book of Lost Tales, Volume One ja Two, The Smith of Wootton Major, The Lost Road, The Return of the Shadow.

Katkelmia ja kuvia noin 60 kpl eli useampi jokaiselta taiteilijalta. Minun ehdottomia suosikkejani ovat Alan Lee, John Howe ja Ted Nasmith, joiden maisemakuvauksissa on paljon tunnelmaa. Michael Haguelta pidin kovasti Rescue by Eaglesista, mutta toisessa kuvituksessa samainen piirtäjä on tehnyt haltioista keskiaikaisia kuninkaallisia muikeine suineen, mikä ei miellyttänyt silmää lainkaan. Katselin kuvia todellakin vain täytenä maallikkona, enkä osaa niistä sen kummemmin arvioida tekniikkaa tai muita taiteellisia arvoja. Osa kuvista on vesivärimaalauksia. Maisemat ovat usein hulppeita, mutta hobitit tai muut hahmot ovat sitten paljolti makukysymyksia. Yksikään hobitin naamataulu ei minusta ollut kovinkaan onnistunut.

Inger Edelfeldt: Legolas (osa)

Ruotsalaisen Inger Edelfeldtin piirroksissa paistaa läpi pohjoismaisuus tai ainakin tulkitsen ne niin. Esimerkkikuvassa on hänen näkemyksensä Legolasista, takana koivunrunkoja. Ja tietenkin Legolasin hiusten väri pistää silmään, kun on tottunut elokuvien näkemykseen Legolasin vaaleudesta.

Roger Garland: Earendil and
Elwing (osa)

Roger Garlandin tyyli on hyvin toisenlainen, jotkut kuvat miellyttivät toisia enemmän. Tällainen on esimerkkinä Earendil and Elwing -kuvitus.

Maisemakuvituksista Ted Nasmithin aukeaman kokoinen Rivendel ja Robert Goldsmithin On the Road to Rivendel (alla näytteet) ovat värimaailmaltaan ja tunnelmaltaan erilaisia, mutta pidän molemmista hyvin paljon. Tolkien tekstit ja niihin liittyvät kuvat ovat erinomainen yhdistelmä. Ne saivat aikaan melkoista haikeutta päästä sisään kirjojen maailmaan – ainakin juuri tuollaisiin maisemahetkiin, ei niinkään nazgûlien seuraan, jotka nekin löytyvät kuvituksista.

Kirjan lopussa on esittelyt taiteilijoista ja mikä heidän historiansa Tolkien-kuvitusten kanssa on. Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on välipalateos, mutta välillä lukemisten keskelle tarvitaan myös kuvia. Arvostan Tolkienin tekstejä paljon ja mielelläni kuvittelen ne omassa mielessäni, mutta muidenkin näkemyksille on oma sijansa ja jopa tarve.

Muriel Spark: Mary Shelley

Mary Shelleyn (1797-1851) vuonna 1818 ilmestynyt Frankenstein on ehdoton klassikkoteos. Olen nähnyt tarinan useina elokuvasovituksina, mutta en ole lukenut kirjaa. Olen nähnyt myös dramatisoinnin Mary Shelleysta ja Frankensteinin synnystä ja lukenut epäilyksistä, ettei kirjaa olekaan kirjoittanut nuori nainen, vaan hänen kuuluisa runoilijamiehensä Percy Bysshe Shelley. Muriel Sparkin elämäkertateos Mary Shelleystä koostuu faktoista; kirjeistä, muistiinpanoista ja muista kirjallisista todisteista tapahtumista. Se on dokumentaatiota, mutta samalla hyvin vetävästi kirjoitettu kuvaus kirjailijan elämästä, johon mahtui muutakin kuin yhden kuuluisan kirjan kirjoittaminen. Huolimatta siitä, että Maryn lähipiirissä vaikutti useampi kuuluisa henkilö, kirja keskittyy kiitettävästi Maryyn ja hänen ansioihinsa. Elämäkerran ensimmäinen painos ilmestyi 1951, ja sitä on sittemmin myöhempiin painoksiin uudistettu. Minulla on vuoden 1987 versio ja painos vuodelta 2013.

Elämäkerta jakautuu ensin kuvaamaan Shelleyn henkilökohtaista elämää ja sen jälkeen käy läpi kolme hänen teostaan ja niiden syntyhetket sekä kritiikit. Nämä teokset ovat Frankenstein, The Last Man ja Perkin Warbeck. Lopuksi käsitellään Shelleyn uraa kustannustoimittajana sekä runoilijana. Teos sisältää luonnollisesti listan kirjailijan tuotannosta sekä lyhennetyn version The Last Manista siihen liittyvine välikommentteineen.

Ensimmäinen osa Shelleyn elämästä on erityisen kiinnostavaa, koska 1800-luvun alun naiseksi Shelley elää kovin boheemia ja epätavanomaista elämää. Hänen suhteensa naimisissa olevaan mieheen ja aviottomat lapset aiheuttavat eristämisen hyväksytystä yhteiskuntaluokasta ja useiden läheisten paheksunnan häntä kohtaan. Sparkin teksti antaa ymmärtää, että se ei olisi ollut kuitenkaan mitenkään suuremmin ahdistavaa Marylle. Hän pysytteli kirjallisissa piireissä, jossa tilanne ei aiheuttanut närkästystä. Mary elää maailmassa, missä ei ole tavatonta erilaiset seksuaaliset käyttäytymiset ja avoin avioliitto. Spark käsittelee kohdettaan tasavertaisena aikakauden miehiin nähden ja myös ammatillisesti tasavertaisena Percy Shelleyyn ja lordi Byroniin nähden. Kertoo paljon, kun tällainen seikka nousee lukiessa ajatuksiin.

Mary Shelleyn kirjat tuntuvat syntyvän taustalla. Esimerkiksi minua hieman vaivaa, kun Frankensteinin ilmestyminen ei juurikaan näy kirjailijan elämässä. Täytyy koko ajan muistella, että vaikka Frankenstein menestyi ja myi, ja siirrettiin jopa teatterilavalle, Mary Shelleylle se ei ollut rahasampo, eikä häneltä tarvinnut kysyä lupaa teatterimuokkaukseen. Se oli sen ajan tapa. Shelley tuntui kärsivän koko elämänsä ajan rahapulasta, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ollut köyhä. Elämäkerta on rivien välistä katsaus myös aikakauteen. Sparkin teksti, joka pohjaa mm. Shelleyn kirjeisiin, henkii 1800-luvun alkua, brittien yläluokkaisuutta, boheemisuutta, henkilökohtaisia yhteenottoja ja jopa poliittisia ristiriitoja.

Shelleyn kirjojen käsittelyssä on tulkintaa ja pohdintaa esim. Frankensteinin kohdalla goottilaisuudesta. Kustakin käsiteltävästä kirjasta on mukana Shelleyn omia ajatuksia teosten synnystä. Frankensteinin arvostelujen kohdalla kirjailijaa todellakin pidettiin miehenä (Percy Shelley), mutta Shelleyn kannanottoja tähän ei näy missään. Tämä jää vaivaamaan. Sparkin käsittelyn jälkeen ei kuitenkaan jää epäilyksiä, etteikö Frankenstein olisi nuoren naisen kirjoittama. The Last Manin ja Perkin Warbeckin kohtia luin hieman harkiten, sillä ainakin ensimmäinen teos on itselläni lukupinossa ja haluan keskittyä sen lukemiseen kokonaisuutena. Minulle tuli hieman yllätyksenä Shelleyn kustannustoimittajana toimiminen, sitä ei ole muissa yhteyksissä tullut esille. Toimitustyö Percy Shelleyn runojen parissa sai aikaan melkoista kritiikkiä. 

Kokonaisuutena Sparkin Mary Shelley on kiinnostava ja kiehtova teos. Käsittelytavassa on jonkin verran häiritsevää henkilökohtaisen elämän ja ammatillisen elämän eriyttäminen. Spark lakaisee hieman myös Shelleyn luonnetta maton alle ja vain pariin otteeseen mainitsee, että tämän kanssa voisi olla välillä vaikea tulla toimeen, mutta verrattuna esim. Peter Ackroydin kirjoittamaan elämäkertaan Mary Shelleyn aikalaisesta Edgar Allan Poesta (arvostelu), Spark ei sorru vastaavanlaiseen kannanottomaiseen selittämiseen kirjailijan tekemisistä.

Mary Shelley -elämäkerta kannatti lukea, ja tämän jälkeen voisin lukea niitä kirjailijan kirjojakin.

Paul Kincaid: Iain M. Banks

Paul Kincaidin kirjoittama teos Iain M. Banks on parhaillaan Hugo-ehdokkaana Related Work -kategoriassa. Tämä vuonna 2017 Modern Masters of Science Fiction -sarjassa julkaistu teos voitti jo BSFA-palkinnon. Luin vasta Iain Banksin Ampiaistehtaan ja Kävelyä lasilla aiemmin luettujen Kulttuuri-sarjan kirjojen lisäksi, jotta pohjana olisi enemmän tuntemusta kirjailijasta ennen elämäkertaa. Kaikki arvioimani Banksin kirjat löytyvät tämän linkin takaa.

Valmisteluistani huolimatta jouduin toteamaan, etten pysty lukemaan Kincaidin teosta kokonaan. Kincaid nimittäin kuvaa vuonna 2013 kuolleen Iain M. Banksin tuotantoa sellaisella tarkkuudella, että kirjojen juonet ja loppuratkaisut paljastuvat. Tämä siis varoituksena! Olin hieman jopa hämmästynyt, että esimerkiksi Use of Weaponsin tärkein yllätys piti mennä spoilaamaan. Onneksi olin kirjan jo lukenut. Niinpä luin yleiset osiot Banksin elämästä ja kirjailijan vaiheista sekä tulkinnat ja selostukset niistä kirjoista, jotka olen lukenut. Silmäilin myös muita osioita ja luin kappaleen sieltä täältä kun koin sen turvalliseksi.

Olen hieman kahden vaiheilla teoksen kanssa. Se toi selvästi esille Banksin suosion kotimaassaan, jossa lähes jokainen hänen teoksistaan oli ”tapaus” ja myyntimenestys. Ihan samaan menestys ei yltänyt Yhdysvalloissa ja Suomessakin yhdeksän julkaistua teosta on aiheuttanut kohinaa ilmeisesti vain genrelukijoiden keskuudessa. Banks oli monipuolinen kirjailija, joka menestyi niin valtavirtakirjailijana kuin tieteiskirjailijana. Kirjassa käsitellään myös valtavirran ja sff-kirjallisuuden häilyvää rajaa, ja vaikka Banks itse teki eron mitä kirjallisuutta milloinkin kirjoitti M-kirjaimen kera tai ilman, eivät ainakaan jo edellä mainitut Ampiaistehdas ja Kävelyä lasilla mitenkään suoraviivaisesti mainstreamia olleet. Siitä pääsenkin Kincaidin tulkintaan jälkimmäisestä teoksesta, joka poikkesi omasta lukukokemuksestani. Olen hämmentynyt, sillä se latistaa käsitystäni kirjasta. Haluan pitää oman tulkintani.

Kirjassa nousi voimakkaasti esiin Banksin ja Ken MacLeodin ystävyyssuhde ja sen tuki Banksin uralle. MacLeod on niin ikään kirjailija, jolta olen lukenut yhden teoksen Intrusionin (arvostelu). MacLeod ja muut Banksin ystävät ja fanit olivat läsnä ja kunnioittamassa kirjailijan uraa ja elämää Glasgown Easterconissa 2014. Siellä kuuli muutamia humoristisia juttuja Banksistä, mitä Kincaidin kirjassa ei esille tule, vaikka Banksin hersyvään persoonallisuuteen viitataankin usein. 

Kirjassa oli kiinnostavia osioita, mutta toisaalta myös kuivahkoja akateemisella otteella (University of Illinois Pressin sarja) tehtyjä kirja-analyyseja, jotka eivät oikeastaan jaksaneet innostaa minua niin paljoa. Joten lopputulemaksi jäi, että kirja jäi vajaaksi lukukokemuksesi, eikä osoittautunut niin kiinnostavaksi kuin toivoin. Saatan jonain päivänä lukea muiden kirjoittamia teoksia Modern Masters of Science Fiction -sarjasta (esim. Ursula K. Le Guin, Octavia E. Butler, Arthur C. Clarke), jotta näen onko sarjan tyylinä kirjoittaa vastaavasti kaikista kirjailijoista.

Alisa Krasnostein & Alexandra Pierce (toim.): Letters to Tiptree

Olen jo pitkään ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä James Tiptree, Jr. ja heti alusta alkaen olen ollut myös tietoinen, että kyseessä on salanimi, jonka taustalla on Alice B. Sheldon (1915-1987). En ole lukenut yhtäkään teosta kirjailijalta, vaikka niitä useita omistankin, mikä tavallaan kuvaa vallitsevaa tilannetta Tiptreen suhteen. Useille meille myöhäisgenreläisille hän on kirjailija, joka tunnetaan ensin mieskirjailijana itsensä läpi lyöneenä naisena ja vasta sitten teoksistaan. Mikä sinänsä on surullista, mutta melkeinpä vääjäämätöntä. Aikeissani on tutustua ainakin yhteen kirjailijan suomennettuun teokseen, mutta luin ensin Alisa Krasnosteinin ja Alexandra Piercen toimittaman Letters to Tiptree (2015) -teoksen. Tiedä tuota olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin päin.

Kirja sisältää kutakuinkin 35 kirjettä nykypäivän kirjailijoilta ja kirjallisuustutkijoilta sekä muilta genrevaikuttajilta edesmennelle James Tiptree/Alice B. Sheldonille. Kirjoittajina ovat mm. Aliette de Bodard, Lisa Goldstein, Gwyneth Jones, Cheryl Morgan, Justina Robson, Catherynne Valente ja Jo Walton (runo). Kirjeiden teemana on pitkälti naiseus ja naiskirjailijan asema genressä, mutta myös transgender-aihe. Hieman lukiessa tuntui kuin olisi hypännyt syvään veteen osaamatta uida. Osa kirjeistä tuntui kertovan enemmän kirjoittajasta itsestään, sillä niinhän kirjeet tekevät, jos ne kirjoitetaan henkilökohtaiselta pohjalta, mutta odotin kuitenkin niiden heijastavan enemmän Sheldonia tällaisessa teoksessa. En nimittäin tuntenut suurtakaan osaa kirjeiden kirjoittajista, saati tiennyt mikä heidän roolinsa genressä on. Ehkä taustaksi olisi pitänyt lukea myös Sheldonin elämäkerta, sillä olin transgender-kirjoituksen aikana hieman hukassa, mitä sillä tässä teoksessa haluttiin hakea. Kirjeet olivat sekä tasoltaan että aihekäsittelyiltään melkoisen epätasaisia ja joidenkin kohdalla kiinnostus loppui jo heti alkuunsa.

Kirjan parasta antia ehdottomasti olivat James Tiptree, Jr:n ja Ursula K. Le Guinin väliset kirjekatkelmat, jotka mielestäni toivat hienosti esille kuinka loistava ja avoin persoona Le Guin on. Hänen reaktionsa Tiptreen paljastaessa todellisen identiteettinsä oli pirtsakkaa luettavaa:

"ANYHOW again I think all your friends will be as childishly pleased with you as I am – and as for what the Sf World says, my God, Allitree, who cares? what does it matter? I hope their little eyes widen & their little mouths fall open. By God I just wish Stanislaw Lem was a woman too!"

Sen sijaan Joanna Russin kohdalla koin olevani enemmän vaivautunut, mikä varmaankin johtuu käsityksistä Russin teoksista ja kirjailijasta itsestään vuonna 2010 lukemani On Joanna Russ -teoksen pohjalta (arvostelu). Nämä osiot antoivat minulle kuitenkin sen aitouden tunteen, mikä vain aikalaisten keskinäisestä kirjeenvaihdosta voi syntyä. Niistä välittyy omalaisensa haikea tunne maailmasta, jota ei enää ole – hyvässä ja pahassa.

Mikä tämän teoksen merkitys sitten on ja miksi se nimettiin mm. BSFA-palkintoehdokkaaksi? Minulla on aavistus, että kirja voisi nousta myös Hugo-ehdokkaaksi tänä vuonna. Ammattimaiset kirjallisuuden tutkijat löytävät teoksesta varmaankin jotain syvällisempää, mihin minä en jaksa paneutua, mutta minusta teoksen arvo on siinä, että se pitää James Tiptree, Jr. nimen muistissa myös nykylukijoille ja muistuttaa tarinoista, jotka ovat vaarassa unohtua. Se seikka, että Tiptree osoittautui myöhemmin naiseksi, ei vähennä hänen teosten merkittävyyttä, eikä Hugo- ja Nebula-palkintojen arvoja, vaikka siihen voitaisiin helposti lipsua. Letters to Tiptree ei ole elämäkerta, mutta se antaa Sheldonin kirjeiden pohjalta kuitenkin kuvan, miten epävarmaksi kirjailija tunsi itsensä todellisen identiteettinsä paljastuttua.

"Will I have any friends left?"

Yksi tärkeä asia, mikä tulee esille erityisesti Catherynne M. Valenten kirjeessä on, että yhä tänä päivänä moni kirjailija kokee tulevansa arvotetuksi sukupuolensa perusteella, ei kirjoittamansa teoksen tai tarinan perusteella.

For, much as your prose was called “ineluctably male” before everyone knew that James was Alice, I have spent eleven years hearing critics discuss, in wide and varied terms, the elemental femininity of my work. It matters little whether my stories involve rocketships or fairies, explosions or stepmothers. That I am a woman has always been a point of discussion.

Ehkä Letters to Tiptree on yksi pieni askel monien joukossa muuttamassa tätä tilannetta, ettei ainakaan sukupuolensa takia kirjailijan tarvitsisi salanimen tai nimikirjaimien takana piileksiä tullakseen otetuksi vakavasti kirjailijana.

Jari Koponen: Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: Bibliografia 1803–2013

Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: Bibliografia 1803-2013 (2014) on toinen tiedetoimittaja ja tietokirjailija Jari Koposen koostama bibliografia, jonka olen käynyt läpi. Ensimmäinen oli muutamia vuosia sitten Maailman SF käännöksinä (arvostelu). Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa sisältää listaukset kotimaisesta, ulkomaisesta käännetystä ja tuntemattomasta fiktiosta sekä kotimaisesta faktasta. Faktassa ovat mukana opinnäytetyöt, kirjat, artikkelit ja kirja-arvostelut.

Johdannossa Koponen avaa bibliografian laatimisessa käytetyt valintakriteerit eli tieteiskirjallisuuden ja utopiakirjallisuuden käsitteet. Hänen mukaansa ”karkeasti jaotellen tieteiskirjallisuus ottaa vaikutteita tieteestä ja sen tuottamista ideoista, kun taas utopioiden lähtökohta on ideologioissa”. Johdannon Rajan tuolla puolen -osiossa hän toteaa: ”Vaihtoehtohistoriat, alalajina steampunk, kuuluvat historiallisen fantasian piiriin, johon voidaan sisällyttää myös paleofiktio.” Steampunkin osalta yksiselitteinen tulkinta ei liene täysin yksimielistä, sillä olen nähnyt steampunkia luokiteltavan myös tieteisfiktioksi. Esimerkiksi Hanna Matilaisen Mitä kummaa -oppaassa (arvostelu) on kirjailija Jussi Katajalan työstämä kaaviokuva, jossa näin on luokiteltu, tosin limityksellä fantasiaan. Kategoriset rajat ovat monelta osalta häilyväiset, mutta Koponen on oman työnsä osalta tehnyt rajojen selkeytystä.

Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa on erinomainen tieto- ja hakuteos. Se aiheutti jo ensimmäisellä lukukerralla innostuneita huomioita, varsinkin varhaisen kotimaisen fiktion osalta. Päädyinpä maakuntakirjastoon hakemaan bibliografiassa mainitun kirjoituksen vuodelta 1939, jossa nimimerkillä ”Sala” kirjoittanut henkilö kuvittelee millainen vuoden 2000 Kemi on. Lappilaiselle ja alueen tuntevalle tuo kirjoitus oli hilpeää luettavaa, enkä ilman Koposen teosta olisi osannut etsiä sitä käsiini. Mielelläni lukisin esimerkiksi myös 1910 kirjoitetun tarinan "Avioliitto vuonna 2010. (Paatuneen poikamiehen profetia)". Jo nimi on hupaisa ja Kemi-jutun perusteella epäilen, ettei tulevaisuuden visiot tässäkään tarinassa ole se vahvin valtti. Kemi-tarinassa mikään ei osunut kohdilleen.

Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa on siis kiinnostava ja hyödyllinen teos näin genrekirjallisuuden harrastajan näkökulmasta ja varmasti myös tutkimustyötä tekevien. Itse asiassa opinnäytelistaustenkin kohdalla tuli vastaan monta kirjoitusta, jotka kiinnostaisi lukea. Bibliografian koostamiseen on tehty melkoisesti työtä. 568-sivuisena, painavana teoksena toivoisin jälleen ekirjaversiota, joka olisi hakuominaisuuksiensa vuoksi myös kätevämpi ja ns. ”tätä päivää”, mutta se toive taitaa kaikua kuuroille korville, ainakin Avain-kustantamon osalta. Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Koposen teoksen kautta mitä utopia- ja tieteiskirjallisuudella on tarjottavaa Suomessa 1800-luvulta aina 2013 saakka.

Aakkoshaasteen K-kirja

Juri Nummelin & Vesa Sisättö: Tolkien - elämä ja teokset

Luin kesällä 2012 Humphrey Carpenterin kirjoittaman J.R.R. Tolkienin ns. virallisen elämäkerran (arvostelu), joten ennen kuin tartuin Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön viime syksynä julkaistuun Tolkien – elämä ja teokset -kirjaan, minulla oli jonkinlainen mielikuva kirjailijasta. En ole juuri tuota enempää kuitenkaan perehtynyt kirjailija-Tolkieniin. Oli siis paikallaan tutustua myös "ensimmäiseen suomeksi kirjoitettuun yleisesitykseen fantasiakirjallisuuden mestarista ja hänen kirjallisesta tuotannostaan". Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta, sillä mielestäni se sopii tuohon kategoriaan ihan hyvin.

Kirja on jaettu kolmeen pääosaan: elämä, teokset ja vaikutus, joista elämä-osio on varsin lyhyt ja pääpiirteinen. Itse en kaivannut siihen enempää, mutta ehkä sellainen, joka ei ole lukenut Carpenterin teosta, saattaa kaivatakin. Tosin teokset ja vaikutukset -osiot valottavat myös Tolkienia persoonana ja kirjailijana siinä samassa, missä kuvaavat teoksia ja niihin liittyviä oheistuotoksia ja -toimintoja, joten kirja on sen suhteen tasapainoinen kokonaisuus.

Carpenterin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessa minusta tuntui, että hän ei aina sanonut asioita suoraan, vaan oli hienovarainen tai jopa peittelevä. Tolkien – elämä ja teokset tuntuu selkeämmältä, mutta sisältäähän se toki vähemmän yksityiskohtia. Olen ilahtunut siitä, että teoksien käsittelyssä tuodaan esille Tolkienin kirjallisista taidoista myös kritiikkiä, eikä niitä vastusteta tai vesitetä samoin kuin koin Edgar Allan Poen elmäkerrassa tehtävän (arvostelu).

Teoksiin liittyen sain uusia näkökulmia ja tietoa niin Tolkienin ajatusmaailmasta kuin kirjojen sisällöstäkin, mm. Sormusten herran uskonnollisesta rakenteesta ja yleisesti Silmarillionista, joka oli kohtalaisen haastava kirja minulle. Olen lukenut kirjat omalla tulkinnallani ja taustallani, joten en ole kaikkia nyansseja huomannut, varsinkaan jos ne ovat kieleen ja kielitieteeseen liittyviä. Suomennetuista teoksista Keskeneräisten tarujen kirja, Húrinin lasten tarina ja Kirjeet ovat vielä lukematta, mikä sinänsä harmi, sillä tämän kirjan anti olisi niiden kohdalla ollut todennäköisesti parempi, jos teokset olisivat luettuna. Se ei kuitenkaan ollut välttämätöntä.

Suomi-näkökulma (suomenkielen vaikutus kirjailijaan, käännökset, Suomi-fandom, Tolkienin vaikutus suomifantasiaan) on ilahduttavasti mukana, ja yleensäkin Tolkien-fandomiin ja Vaikutus-osioon oli sisällytetty paljon sellaista tietoa, joka oli minulle uutta. Vastaavan kaltaista vaikutuksen käsittelyä oli esim. Poen elämäkerrassakin, mutta huomattavasti lyhyemmässä mittakaavassa ja vähemmän asiantuntevasti. Tässä teoksessa on tarkastelussa akateemista otetta, mutta silti se on helppotajuisessa muodossa.

Mukana on myös Tolkienin bibliografia, mutta varsinkin lähdeteokset sekä lista tutkimuksista ja opinnäytetöistä avarsi kirjailijan asemaa entisestään. Eli Tolkien – elämä ja teokset on varsin antoisa paketti. Kannattaa tutustua. Kirjan kansi on yksinkertainen, o:n osalta oivaltava ja sinänsä hyvinkin onnistunut, mutta samalla humoristisella tavalla aavemainen. Liekö tarkoituksella. Jään kaipaamaan ekirjaversiota, josta olisi helpompi hakusanoilla löytää erityisesti kiinnostavia kohtia.

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe: lyhyt elämä

Hieman uhkarohkeasti päätin tänä vuonna osallistua Aakkoshaasteen ja I Spy Challengen lisäksi myös Les! Lue! -blogin lanseeraamaan elämäkertahaasteeseen. Edgar Allan Poe on osittain mystifioitu hahmo, sillä hänen elämänsä viimeisten hetkien kulku ei ole täysin selvillä. Olen lukenut lukuisia Poen novelleja, joitain runoja sekä Arthur Gordon Pymin selonteon suomeksi ja viimeisempänä samaisia tarinoita myös englanniksi steampunk-kuvituksen kera (Steampunk: Poe). Minulla ei ollut kuitenkaan tarkkaa käsitystä millainen hän oli henkilönä ja mitä hän koki elämässään, joten elämäkertahaasteen myötä tuli oivallinen tilaisuus tarttua asiasta tehden vuonna 2008 suomennettuun Peter Ackroydin Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä -kirjaan (Poe: A Life Cut Short, 2008).

Kuten elämäkerroissa yleensä, myös Ackroyd luotaa läpi Poen 40-vuotisen elämän tärkeimpiä vaiheita 1800-luvun alkupuolella, joissa kaikissa tuntuu olleen läsnä köyhyys ja kurjuus. Leimaa antaa myös Poen selkeä alkoholiongelma, joka rappeutti hänen fyysistä terveyttään, kuin aiheutti myös jatkuvia epäonnistumisia liiketoimissa ja ideoiden toteuttamisessa. Varsinaisesti kuuluisiksi tulleiden tarinoidensa ja runojensa kirjoittamisen ohessa, hän työskenteli lehtimiehenä, opiskeli ja erosi kadettikoulusta, riitaantui kasvatti-isänsä John Allanin lisäksi kaikkien liikekumppaniensa ja työnantajiensa sekä aikalaistensa seurapiiriläisten kanssa. Hän ei myöskään saavuttanut suosiota muiden kirjailijoiden keskuudessa kärkevien lehtiarvostelujen vuoksi. Poe oli kirjailijana ylimielinen kollegojansa kohtaan, mutta tuntui silti ihmisenä jatkuvasti alistuvan kaikkien edessä ja kerjäävän alituiseen rahaa kirjeitse, joita teoksessa lainataan runsain mitoin.

Minua tökki reippaasti Ackroydin tapa kirjoittaa Poesta. Tuntui kuin olisin lukenut avoimesti väritettyä tekstiä. Luonnollisestikin Ackroyd on kirjailijan tuotannon ihailija, mutta hänellä tuntuu olevan asenne myös moniin Poen tekemisiin. Mm. alkuvaiheessa tuntui kuin hän olisi puolustellut Poen alkoholismia tai peräti kieltänyt sen, vaikka myöhemmissä vaiheissa ei sitä enää kyennytkään tekemään. Tosin hän siinäkin vaiheessa pystyi laittamaan viinanhimon aiheuttamisen varhaisen tilapäisen lapsenvahdin piikkiin, ja perintötekijöihin. Minulle jäi kuva, että Ackroyd pyrki tekemään ailahtelevaisesta, epävarmasta ja varsin hankalasta henkilöstä traagisen surullisen hahmon, jota hänestä riippumattomat koettelemukset, kuten äidin, kasvattiäidin ja vaimon kuolemat, hallitsivat. Hän tunsi menettämiään naisiaan kohtaan ”tuskallisen avutonta kaipausta”. Ackroyd viljelee dramaattisia ylikorostavia ja toistuvia ilmaisuja. Poelta puuttui pitkäjänteisyys, eikä hän tuntunut milloinkaan saavan vietyä mitään loppuun saakka. Paitsi tarinansa. Kirjailija-Poe oli ammattilainen. Jäin kuitenkin miettimään Poeta businessmies-kirjailijana. Eikö hänessä ollut kirjoittamisen paloa ja intohimoa, vai oliko se suodattunut tekstissä kaiken yksityiselämän ahdinkojen alle ja se meni minulta lukijana vain ohi. Ackroyd vetää kyllä yksioikoisia yhtäläisyyksiä kirjailijan tuotannon ja yksityiselämän traagisuuksien välillä, mutta liikemiesmäinen laskelmoivuus kirjoittamisessa on ristiriidassa siinä yhtälössä.

Aikalaisista harvat arvostivat Poen kirjallisia kykyjä, mutta ne jotka arvostivat, ylistivät Poeta neroksi. Kirjailija kuoli, kuten monet taiteilijat, saamatta tietää millaisen vaikutuksen hän jätti kirjallisuuden historiaan. Vaikka Poen viimeisiin hetkiin on haluttu luoda hänen tarinoidensa kaltaista romanttisen arvoituksellista salaperäisyyttä, minulle ei jäänyt olosuhteet huomioiden muuta kuin ankean realistinen mielikuva, jossa yksittäisillä tapahtumilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. James McTeiguen ohjaama The Raven-elokuva (2012), jossa yritetään yhdistää kauhufiktiota kirjailijan viimeisien päivien tapahtumiin, jäi minulta auttamattomasti kesken. Jo ennen kuin luin tämän elämäkerran.

Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä on nopea ja helppolukuinen katsaus kirjailijan elämään ja hänen aikakauteensa ja se taitaa olla ainoa suomenkielinen elämäkerta Poesta. Tekisi kyllä mieli lukea jonkun toisenkin kirjoittama versio, ihan vertailun vuoksi.

Sabine Baring-Gould: Ihmissusien kirja

Sabine Baring-Gould (1834-1924) oli viktoriaanisen ajan anglikaaninen pappi, akateemikko ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan yli tuhat kirjoitusta hyvin laajalti eri aiheista. Hän keräsi muun muassa kansantaruja ja kertomuksia ja kokosi niistä kansatieteellisiä teoksia, joista Ihmissusien kirja on tunnetuin. Alkuteos The Book of Were-Wolves, being an account of a terrible superstition ilmestyi 1865 ja Eero Korpisen ja Anu Korpisen suomennos kuukausi sitten joulukuussa 2014. Liitän teoksen kirjailijan sukunimen mukaan Aakkoshaasteen B-kirjaksi ja I Spy Challengessa kuittaan kohdan 22 – Something to read (kirja).

Ihmissusien kirjassa kuvataan kansan parissa syntyneitä ihmissusimyyttejä, kuvaillaan tapauksia ja millaisissa muodoissa ihmissusius ilmenee. Baring-Gouldin lähtökohtana on järkeistää uskomusta, osoittaa se ihmisten taikauskoksi, mutta myös kuvata yksittäisissä yksilöissä olevaa pahuutta, jopa synnynnäistä tai perinnöllistä. Baring-Gould elää hyvinkin oman ajan rationaalisessa ilmapiirissä, jossa pyritään eroon epäloogisuuksista, mutta samalla hänellä on, ehkäpä jopa uskonnollisen kasvatuksensa vuoksi, tietty lähtökohta ajatusmaailmassaan. Hän käsittelee ihmissusia paitsi tarinoiden kautta, myös yrittää kuvata lykantropiaa tieteen ja aikakautensa psykologian kautta.

Teos on mielenkiintoinen, sillä siinä on myyttien ja tarinoiden myötä pohdittu myös sanojen alkuperää ja muuttumista. Itseäni ilahdutti erityisesti löytää sanamuoto, joka viittasi erääseen Tulen ja jään laulu -sarjassa esiintyvään nimeen ja sen merkitykseen, jonka oletan olleen George R.R. Martinilla tiedossa, kun hän hahmon nimeä on valinnut. Baring-Gould aloittaa määrittelemällä lykantropian ja millaisena se esiintyi antiikin ajalla. Sen jälkeen päästään pohjoiseen ja Skandinaviaan, joissa luonnollisesti keskitytään muinaisnorjalaisiin ja islantilaisiin myytteihin Egillin saagasta alkaen. Pohjoisesta siirrytään keskiaikaisen Euroopan laajaan ihmissusikirjoon ja erityisesti kerrotaan ranskalaisen Jean Grenierin tarina, joka ehkä pyrkii viemään pois tarinasta taikauskoisuuden, mutta psykologisesti se jättää ajatuksen verenjanon riivaamista ihmisistä silti kauhisteltavaksi seikaksi.

Kirjailija toteaa englantilaisen kansanperinteen köyhyyden ihmissusitarinoiden osalta, minkä hän olettaa johtuvan susien sukupuutosta saarivaltakunnassa. Tolkienkin aikanaan huomasi monenlaisia puutteita maansa kansalliskerronnassa, mistä syystä käynnistyi Keski-Maan ja siihen liittyvien kansojen ja kielien luonti. Ihmissutensa englantilaiset ovat nykytarinastoonsa hyvinkin omineet kanaalin toiselta puolen, Ranskasta, jossa kerronta on ollut vilkasta ja tapahtumarikasta. Kirjassa käydään läpi myyttiä Euroopan lisäksi myös mm. Venäjältä ja Intiasta. Useiden tarinoiden mukaan ihmissudeksi muuttumiseen liittyi jokin voide ja irtonahka, joka puettiin ylle ennen kuin muutos tapahtui, mikä poikkeaa hyvinkin nykyihmissusimyytistä, jossa muutosprosessi tapahtuu useimmiten ilman muita ulkoisia seikkoja kuin täysikuuta.

Suurimman osuuden kirjassa saa ranskalainen Gilles de Laval eli marsalkka de Rais, joka oli 1400-luvulla elänyt aristokraatti ja sotilas. de Rais kidutti ja surmasi satoja nuoria poikia ja tyttöjä, ja Baring-Gould kertoo hänen kiinnijäämisestään ja todistajan lausunnoista ennen kuin kuolemantuomio langetettiin. Osiolla Baring-Gould ilmeisesti yrittää todistella ihmisen pahuutta eli mihin ihminen pystyy ilman taikauskoista myyttiäkin, sillä ainakaan hän ei rinnasta tarinaa varsinaisesti lykantropiaan. Paholaisen tekoset mainitaan kylläkin. Mitkä tuntuvat tosin olleen myös myytillisten ihmissusien takana. Kirjailija kertoo tarinan koska sitä ei ole englantilaiselle yleisölle vielä aiemmin kerrottu yksityiskohtaisesti. ”… tämä ikimuistoinen oikeudenkäynti tarjoaa senlaatuisia kauhuja, ettei niille löytyne vertaa koko maailmanhistoriasta.” Hus hiiteen akateemisuus. Tervetuloa kauhukabinettiin!

Kirjan lopussa on luku myöhäiskeskiaikaisesta saarnasta, joka liittyy ihmissusiin, ja kirjailijan loppukaneetti yrittää vielä siinäkin töksähtäen tyrmätä taikauskoa. Kirja on kieltämättä kovin epätasainen ja jäsentelemätönkin, mutta toisaalta sillä on tärkeä merkitys oman aikansa kuvaajana ihmissusista ja asenteista. Ei ehkä sellainen tietokirja, mikä tänä päivänä kirjoitettaisiin, mutta tutustumisen arvoinen joka tapauksessa.

Aakkoshaasteen B-kirja

Hanna Matilainen: Mitä kummaa: opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Tämän vuoden Finnconin ohjelmassa oli keskustelu Spefin tietokirjoista, sekä erikseen Jari Koposen esitys suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiasta. Kumpaankaan en päässyt, mikä tietenkin harmittaa, sillä olisihan se ollut mielenkiintoista kuulla viisaita näkemyksiä aiheesta. Itselleni termi "spekulatiivinen fiktio" ei käyttökieleen istu, mutta määritelmiä tehdessä se lienee paikallaan, ainakin näin Suomessa. Finnconin jälkeen jäin miettimään asiaa ja huomasin, että vain harvoin kuuntelemissani ohjelmissa puhuttiin spekulatiivinen fiktio -kattotermistä, varsikaan englanninkielellä, vaan käytettiin reippaasti sanoina fantasiaa ja science fictionia sekä niiden alalajeja.

Hanna Morre Matilaisen Mitä kummaa: opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (2014) alkaa termien määrittämisellä, lyhyellä historiallisella katsauksella, fantasian ja sen alalajien, tieteiskirjallisuuden sekä kauhun esittelyllä. Teksti on helppolukuista ja vain kevyesti tietokirjamaista, mikä tekee siitä helposti omaksuttavaa ja myös nuoremmille lukijoille ja genreen perehtymättömille sopivaa. Tietoa ei ympätä liikaa, mikä on hyvä, kun ottaa huomioon kenelle kirja on todennäköisesti suunnattu.

Näkökulma on todellakin suomalainen ja meidän – ehkäpä enemmän kirjallisissa piireissä kuin peruslukijakunnassa huomioidut – erityispiirteet tulevat esille. Opaassa hälvennetään realistisen ja tämän ns. kumman kirjallisuuden rajoja. Julkaisumuodoissa käydään läpi genrelehdet ja ilahduttavasti tuodaan esille realistisen ja genrekirjallisuuden erot novellien määrässä. Kustantamoihin olisin kaivannut kriittisempää otetta. Koska miellän oppaan olevan nuoremmillekin lukijoille sopivan, olisi voinut esitellä myös nuorille suunnattuja spefikirjoja julkaisevia isompia kustantamoja ja ehkä jopa kritisoida vahvemmin niiden julkaisupolitiikkaakin, kun kirjoitustyylin väljyys kerran sen sallisi. Fandom coneineen ja muine tapahtumineen sekä seurat ja palkinnot saavat niin ikään omat lyhyet esittelynsä, mikä on hieno juttu.

Lähes puolet kirjasta on kirjailijoiden, toimittajien ja tutkijoiden esittelyjä ja tuotantolistauksia. Bibliografioiden tapaan tästä osuudesta on helppo poimia lukulistalleen kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Suosittelen lisäksi Risingshadown aakkosellista kirjailijahakua, jonka kautta löytyy kirjailijoiden teosten sisältökuvauksetkin ja joka päivittyy koko ajan.

Olisin kaivannut kirjan alkupuolen osioihin laajempaa otetta, tarkempaa käsittelyä niin yleiseen suomigenren historiaan kuin kustannustoiminnan historiaan. Paleofiktion osiossa olisi voinut jo mainita termin isän, suomalaisen paleontologin ja paleofiktion kirjoittajan Björn Kurténin nimen ihan merkittävänä perustietona, eikä upottaa yksityiskohtaa kirjailijaluetteloon. Alalajista olisi voinut ottaa esimerkiksi myös Pekka Halosen Peuraheimo -kirjan (2008). Joka tapauksessa, Mitä kummaa on tiivistettyä tietoa suomalaisesta spekulatiivisesta fiktiosta ja sellaisenaan kaikessa lyhykäisyydessään toimiva ja eri osa-alueet huomioiva paketti, johon kannattaa tutustua, jos tuntee tarvitsevansa opasta aiheeseen. Kirjan kansikuva on steampunk-teemassaan varsin onnistunut.

Jari Koponen: Maailman SF käännöksinä

Viime vuonna tuli hankittua yksi harvoista painetuista kirjallisuuden bibliografioista, ihan uteliaisuuden vuoksi. Olen jo useamman vuoden halunnut laajentaa genretuntemustani maailmanlaajuiseksi ja hitaasti siihen olen pyrkinytkin, kuten sivun alaosan kartasta näkyy. Olin vain silmäillyt Jari Koposen teosta Maailman SF käännöksinä – Världens SF i översättningar – World SF in translation (2012), mutta ennen Hugo-äänestystä siihen tuli sitten tutustuttua paremmin. Kirjan alussa on kolmella otsikon kielellä kirjoitettu 16-sivuinen johdanto, jossa kerrotaan bibliografian sisällöstä, mitä on otettu mukaan ja mitä jätetty pois,  lähteistä, virhelähteistä sekä käännösten historiasta. Niiden jälkeen seuraavat noin 400 sivua täyttää maittain aakkosjärjestyksessä tiedot kunkin maan käännetystä science fiction kirjallisuudesta, alkaen Argentiinasta päättyen Zimbabween ja keskittyen nimenomaan ei-angloamerikkalaisiin maihin. Sen jälkeen tulee vielä informaatiota monikansallisista antologioista ja lehdistä sekä hakemisto. Takakannen tekstin mukaan kirja sisältää tiedot noin 3500 romaanista tai novellista.

Maailman SF käännöksinä on hakuteos, ja kuten usein painetut hakuteokset ja ensyklopediat, se on jo painosta tullessaan vanhentunut. Siitä puuttuu uusin ajankohtainen tieto ja mitä pidemmälle julkaisusta mennään, sen vähemmän se on ajan tasalla. Kirjassa huomaa myös joitain translitteroinnin ongelmaan liittyviä seikkoja, esimerkiksi paitsi että Ahmad Khalid Tawfiqin (Utopia) viimeisimmät käännöstiedot luonnollisestikin puuttuvat, myös nimi on muodossa Towfik. Näistä seikoista huolimatta teoksen sisältö ei ole tietenkään hyödytön. Sillä on paljon annettavaa siihen astista informaatiota ja aina voi lisäksi käyttää apuna internetiä täydentämään viimeisimpiä tietoja.

Olen jo viettänyt bibliografian parissa tovin käydessäni läpi eri maiden käännöskirjallisuutta ja löytänyt useita teoksia, jotka olen saanut tai voin saada käsiini vähintään englanniksi. Joidenkin teosten löytäminen on kiven alla ja saattaa käydä hintavaksikin. Silti uskon ammentavani Maailman SF käännöksinä -teoksesta tietoja lukuharrastustani varten jatkossakin. Kirja on suunnattu tieteiskirjallisuutta harrastaville tai kirjallisuuden tutkijoille lähdeteokseksi ja monikielisyytensä vuoksi myös kansainväliseen käyttöön. Ekirjojen suosijana olisin tietenkin toivonut, että opus olisi saatavana sähköisessä muodossakin, mutta toistaiseksi Maailman SF:n käännöksinä voi hankkia vain paperiversiona ja hintaakin on kohtalaisen paljon.

Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones - Valtaistuinpelin kulisseissa

Viime vuonna ilmestyi Game of Thrones -tv-sarjan virallinen kumppanikirja eli ohjaaja Bryan Cogmanin koostama Inside HBO’s Game of Thrones, jonka ideana on valottaa tv-sarjan taustoja ja antaa lisätietoa sarjasta ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ajoilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valtaistuinpelin kulisseissa: Game of Thrones. Kirjaan esipuheita ovat tehneet George R.R. Martin ja David Benioff ja Dan Weiss. Kirja koostuu viidestä osiosta: The Wall (Muuri), The Winterfell (Talvivaara), The King’s Landing (Kuninkaansatama), Westeros ja Essos.

Osioiden sisällä tehdään katsauksia niin alueen lavastuksiin kuin sarjan pääsukuihin ja niiden sekä paikan historiaan. Creating-osioissa tuotantoryhmäläisistä esimerkiksi design-suunnittelijat Gemma Jackson ja Michele Clapton kertovat näkemyksiään millä perustein he milloinkin ovat vaikutteita vaikkapa Essoksen lavastukseen tai puvustukseen saaneet ja ottaneet. Myös näyttelijäkaarti pääsee kertomaan hahmoistaan ja ohjaajat kuvauksista ja niiden tapahtumista ja kommelluksista. Olen tyytyväinen, että myös tuotantoryhmän käsityöläisistäkin osa on päässyt valottamaan omia roolejaan lavastuksen luonnissa, sillä heitä ei kovinkaan monesti kuulla tv-sarjojen tai elokuvienkaan yhteydessä taustatyöstään.

Game of Thrones on ollut alusta alkaen vahvasti projekti, jossa on tuotu taustatekijöitä voimakkaasti esille Making Game of Thrones -blogin kautta. Blogia ja haastatteluja seuranneille Cogmanin koostamassa kirjassa ei olekaan tältä osin kovin paljon uutta, ja kakkoskauttakin käsitellään varsin vähän, sillä kirja ilmestyi jo ennen kuin kauden kuvaukset oli saatu loppuun. Inside HBO’s Game of Thrones onkin osittain paperivastine blogin materiaalille. Tv-sarjan kotisivut ja Viewer's Guide netissä tarjoavat lisämateriaalia suhteessa enemmän ja ajankohtaisemmin mihin paperiversio kykenee. Kirjan uusin lisäarvo liittyy kuviin, joista osa niistäkin on tosin jo nähty ennen.

Niille, joille Tulen ja jään laulu -maailman historia ei ole niinkään tuttua, tämä teos antaa taustatietoa pieninä annospaloina. Historiaosuudet ovat tiiviitä ja hyvin koostettuja ja niissä mainitaan menneisyyden pääpiirteet sekä hahmoja, joista ei tv-sarjassa puhuta, mutta joista saa hyvän tunnun millaisessa maailmassa eletään. Olisin mieluusti nähnyt sukupuut laajemmaltikin täytettynä, mutta se ei liene tv-sarjan intressi. Sukupuihin ja kirjasarjan uusiin historiatietoihin päästään varsinaisesti käsiksi The World of Ice and Fire -kirjassa, joka ilmestyy ensi lokakuussa.

Inside HBO’s Game of Thrones on tehty paljolti katseltavaksi. Se on enemmän visuaalinen teos runsaine kuvineen kuin tietoteos. Teoksesta on keräilijöiden versio myynnissä, jos haluaa satsata oheistuotteeseen enemmän ja ekirja löytyy myös, vaan ei tietenkään suomeksi. Teosta oli varsin miellyttävä lukea, mutta täytyy tunnustaa, että hieman turhalta se kyllä vaikutti anniltaan, varsinkaan kun kirjailijallakaan ei ollut mitään uutta sanottavaa tv-sarjaan liittyen.

Tv-sarjan kolmas tuotantokausi starttasi viime yönä USA:ssa ja myöhemmin tänään se on näkyvillä myös Suomessa HBO Nordicilla tai Filmnetissä. Valar Dohaeris. Nautinnollisia katseluhetkiä.

Blomberg, Hirsjärvi ja Kovala (toim.): Fantasian monet maailmat

Fantasian monet maailmat (2004) on Kristian Blombergin, Irma Hirsjärven ja Urpo Kovalan toimittama suomalainen tietoteos fantasiakirjallisuuden taustasta ja ilmenemismuodoista. Kirja sisältää johdannon lisäksi kymmenen kirjoitusta, jotka on pidetty esitelminä Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen ja Englannin kielen laitoksen yhteistyönä ideoimassa luentosarjassa vuonna 2003.

• Irma Hirsjärvi & Urpo Kovala: Johdannoksi
• Johanna Sinisalo: Fantasia lajityyppinä ja kirjailijan työvälineenä
• Sabine Wienker-Piepho: Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä
• Sirkka Heiskanen-Mäkelä: Tolkien & me
• Maria Ihonen: Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot
• Sabine Wienker-Piepho: Potter-demonologia: fantasiaa vai kunnon tutkimusta?
• Irma Hirsjärvi: Suomenkielisen tieteiskirjallisuuden juuret
• Suvi Niinisalo: Keijukaisten lähteillä
• Matti Savolainen: Ulos getosta ja valtavirtaan (Miekka & magia, rotu ja seksuaalisuus Samuel R. Delanyn Nevèrÿon-sarjassa)
• Jyrki Vainonen: Miksi novellini ovat pikemminkin surrealistisia kuin fantastisia?
• Jean-Yves Malherbe: Ranskankielinen fantasiakirjallisuus

Johanna Sinisalo aloittaa kirjan vahvasti ja havainnollisesti kuvaamalla fantasian lajityypit ja esittämällä ne selkeästi kaavionakin, jossa science fiction, kauhu, high fantasy, myyttiset sankaritarinat ja mystinen ja parapsykologinen fiktio sisältyvät fantasiaan ja linkittyvät myös toisiinsa. Sinisalo käyttää määrittelyissä kiinnostavia esimerkkejä ja kuvaa fantasiaa kirjailijan työkaluna kahden oman teoksensa kautta. Erittäin suositeltava artikkeli.

Wienker-Piepholta on sisällytetty kaksi tekstiä kirjaan ja molemmat ovat kiinnostavia. Olen iloinen, että vuonna 2003 Harry Potter on otettu mukaan ajankohtaisena teemana ja Rowlingin loistava kyky hyödyntää olemassa olevaa mytologiaa on saanut arvostusta. Ensimmäisessä artikkelissa Wienker-Piepho käsittelee folkloren jälkiä ja vaikutuksia fantasiassa. Jälkimmäisessä hän pureutuu Potterversumin mytologisiin perinteisiin kuvaamalla useita sarjan sisältämiä maagisia uskomuksia ja olentoja, kuten alruuna, yksisarvinen ja basiliski. Lohikäärmeiden kohdalla Wienker-Piepho tekee ikävän kömmähdyksen väittämällä suklaasammakkokortin kertovan Dumbledoren maineen perustuvan kuuden erilaisen lohikäärmeen maidon käyttötavan keksimiseen. Kyseessä oli kaksitoista tapaa käyttää lohikäärmeen verta. Heti perään puhutaan Voldemortin Nagini-käärmeestä virheellisesti puoliksi lohikäärmeenä ja tämän lypsämisestä. Käärmeen lypsäminenhän ei liity maitoon mitenkään, mutta artikkelista jää epäselvä käsitys mitä Wienker-Piepho tarkoittaa. Nämä kömmähdykset vievät hieman pohjaa kirjoittajan asiantuntemukselta.

Tolkien mainitaan luonnollisesti useissa kirjoituksissa ja kokonainen artikkeli häneen liittyen on lähinnä historiallinen suomalaisesta näkökulmasta, sillä se on kirjoitettu ennen kuin Tolkienin kirjoja oli suomennettu ensimmäistäkään. Niinpä siinä on käytetty tänä päivänä vakiintuneiden termien sijaan mm. keiju-sanaa haltioiden tilalla. Historiaan pureudutaan todenteolla Hirsjärven tekstissä suomenkielisen tieteiskirjallisuuden juurista, mikä sekin tempaa mukaansa kiinnostavuudessaan, samoin kuin Niinisalon keiju-artikkeli. Keijujen alkuperäinen tulkinta olikin jo tiedossa, mutta sen muotoutuminen nykyasuun kuvituksen kera oli silti mielenkiintoista luettavaa. Olen myös iloinen, että lasten ja nuortenkirjallisuus sai oman osionsa Ihosen artikkelissa.

Luin myös Savolaisen Ulos getosta ja valtavirtaan -artikkelin, joka pohtii Miekka & magia, rotu ja seksuaalisuus -käsitteitä Samuel R. Delanyn Nevèrÿon -sarjassa, vaikka en ole sarjaa lukenutkaan. Päätin, etten välitä spoilaantumisriskistä tämän kohdalla. Savolaisen tekstin jälkeen en ole lainkaan varma, että haluaisin edes lukea sarjaa. Delaney alkaa tuntua entistä enemmän kirjailijalta, joka olisi todella haasteellinen minulle. Tämä kävi mielessä jo Hyönteisdokumentti-blogin Hogg-kirjan arvionnin jälkeen. Kaksi kirjan viimeistä kirjoitusta hieman solahtivat ohi, sillä en löytänyt niihin minkäänlaista tarttumapintaa.

Kaiken kaikkiaan Fantasian monet maailmat on suositeltava teos, jos on vähänkään kiinnostunut eri kirjallisuuden lajien taustoista, ilmenemismuodoista ja historiasta tutkimuksellisesta näkökulmasta.