Roald Dahl: Matilda - kirja ja musikaali

Kuuntelin Roald Dahlin Matildan (1988) äänikirjana syyskuussa ja pääasiassa siksi, että kävin katsomassa tarinan elokuun alussa musikaalina Cambridge-teatterissa Lontoossa. Musikaali oli varsin onnistunut ja varsinkin Agatha Trunchbullin näyttelijä (mies) toi siihen mukaan Rocky Horror Picture Show -fiiliksiä. Vaan olisihan se pitänyt arvata, ettei hahmo kirjassa sellaisia mielikuvia välittänyt. Englanninkielisen äänikirjan luki varsin vivahteikkaasti näyttelijä Kate Winslet, mutta en ole täysin vakuuttunut, että hän oli paras mahdollinen hommaan.

Matilda on kuusivuotias tyttö, joka on varsin älykäs ja erittäin kiinnostunut kirjoista. Hänen perheensä vain ei osaa arvostaa häntä tai lukuharrastusta lainkaan. Sen sijaan lastentarhaopettaja Jennifer Honey huomaa Matildan erikoislahjakkuuden ja kannustaa häntä voimakkaasti. Miss Honeylla on kuitenkin omia ongelmia, suurimpana niistä tyrannimainen johtajatar Agatha Trunchbull, joka ei terrorisoi vain häntä, vaan myös koululaisia. Matilda kuitenkin päättää hyödyntää erikoislahjojaan ja tehdä lopun johtajattaren puuhista.

Periaatteessa pidän kovasti vahvoista tyttöhahmoista, jotka on vieläpä lukutoukkia, mutta jokin tässä tarinassa silti tökki. Matilda ei saa minulta osakseen samanlaista sympatiaa, kuin esim. Hermione Harry Pottereissa, vaikka hahmoissa onkin jonkin verran samaa, eri kuosissa vain. Matildan perhe on suorastaan karmaiseva, vaikka yritin löytää edes hieman heistä jotain positiivista. Lopussa varsinkin tuli ”ihanko totta?” -fiilikset. Miss Honey taas tuntui uhriutuvalta Matildan rinnalla menneisyyksineen.

Teatteriesitys hieman siloitti Matildan perhettä, tosin ei paljoa, mutta näyttelijät tekivät hahmoista jonkin verran inhimillisempiä. Joukko lapsinäyttelijöitä oli lavalla pirtsakoita ja lauloivat osuutensa erinomaisesti, kuten myös esitysillan Matilda, Emily-May Stephenson. Matildan roolia vetää useampi tyttö, sillä rooli on lapselle suuri. Oletan muiden olevan yhtä kelpoisia. Pidin näytelmän lavasteista. Koko lava-alue oli päällystetty värivaloilla elävöitetyillä aakkospalikoilla, joista löytyi helposti päähenkilön nimi. Valitettavasti en muista Trunchbullia näytelleen henkilön nimeä, mutta esitysiltana oli puikoissa understudy.

On vaikea määritellä mikä äänikirjan lukemisessa häiritsi. Winslet on erinomainen näyttelijä, mutta ehkä hän oli minun makuuni hieman liian korostava lukija. Äänikirjat on herkkä laji. Vaikuttaa siltä kohdallani, että lukija vaikuttaa paljon, jopa ehkä liikaa, lukukokemukseen. Joskus en pysty edes joitain lukijoita kuuntelemaan. En kuitenkaan usko, että Winslet ratkaisevasti vaikutti siihen miten koin Dahlin tarinan. Matilda ei yksinkertaisesti purrut minuun tarinallisesti. Tämä oli toinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Ensimmäinen oli The Gremlins, jonka arvio löytyy täältä. Odotan seuraavalta Roald Dahlin kirjalta enemmän.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two - käsikirjoitus ja näytelmä

Yksi ehkä tämän vuoden vaikeimmista kirja-arvioista on Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two (2016) – Special Rehearsal Edition Script. Tämä siksi, että kyseessä on West Endillä esitettävän teatterinäytelmän käsikirjoitusteos, joka on jatkumo Harry Potter -maailmaan, mutta sen on kirjoittanut näytelmäkirjailija Jack Thorne, tosin itse J.K. Rowlingin ja palkitun teatteriohjaajan John Tiffanyn vahvalla vaikutuksella ja ideoinnilla. Vaikeaksi asian tekee myös se, että olen pitkäaikainen Harry Potter -fani, enkä ole ihan varma, että pystynkö suhtautumaan teokseen muuta kuin fanina. Lisäksi kävin katsomassa näytelmän molemmat osat Lontoossa lauantaina 6.8.2016 eli vajaa viikko sitten. Minun kokemukseeni teoksesta liittyy siis vahvasti myös näytelmä, jonka käsikirjoitus se on. Tosin luin tekstin ekirjana ennen esitystä. Tämä teksti ei spoilaa tarinan varsinaisia tapahtumia.

Tarina jatkuu suoraan Harry Potter and the Deathly Hallowsista eli Harry, Ginny, Ron, Hermione ja Draco pistävät lapsensa Tylypahkan pikajunaan ja kuuluisaan velhokouluun. On Albus Severus Potterin ensimmäinen kouluvuosi ja hän jännittää mihin tupaan lajitteluhattu hänet laittaa. Tarina on vahvasti isän ja pojan suhteesta, siihen liittyvistä ongelmista, kun isä on kuuluisa, eikä hänen saappaitaan ole helppo täyttää. Samaan aikaan kouluun lähtee myös Scorpius Malfoy, jolla on vastaavan kaltaisia ongelmia. Taho, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen maailmanmenoon ja Voldemortin tuhoon, tekee omia suunnitelmiaan, joihin Albus ja Scorpius sotkeutuvat.

Ensimmäinen tuntemus käsikirjoitusta lukiessa oli nostalgia. Oli helppoa, ilahduttavaa ja tunteikasta palata takaisin tuttuun ja rakastettuun maailmaan. Näytelmän käsikirjoitus on erilainen tekstin muoto lukea kuin suora proosa, sillä se on pääosin dialogia ja näyttämöohjeita. Tällä kertaa näyttämöohjeet olivat jopa niukat verrattuna joihinkin muihin käsikirjoituksiin (esim. Peter Shafferin Equus (luin käsikirjoituksen ennen kuin näin Daniel Radcliffen ja Richard Griffithsin tähdittämän teatteriversion) tai George R.R. Martinin tv-käsikirjoitukset) ja jonkin verran sujuvampaan muotoon muokattu. Itse lavasteisiin, musiikkiin tai vaatetukseen ei annettu ohjeistusta. Toisin sanoen teksti on helpompaa luettavaa kuin odotin ja se imaisi mukaansa täysin.

Tekstistä pystyi aistimaan tunnemaailman, tapahtumien pelottavuuden ja vaikuttavuuden, mutta silti mikään ei valmistanut minua täysin siihen mitä teatterilavalla tapahtuu. Jo heti alussa iski päälle wau-fiilis. Lavasteet, valaistus, koreografia ja musiikki oli taikaa, jotain mitä en ole ennen Lontoonkaan teattereissa nähnyt. Osittain näytelmässä käytettiin elokuvamaailmasta tuttuja efektejä, jotka saatiin toimimaan lavalla erinomaisesti. Näyttelijät olivat loistavia, erityisesti Ronia näyttelevä Paul Thornley hauskuutti ja Scorpius Malfoyta esittävä Anthony Boyle teki vaikutuksen. Kumpaakaan en ollut lavalla aiemmin nähnyt. Eikä moitittavaa löydy Harrya ja Hermionea esittäneissä Jamie Parkerissa ja Noma Dumezwenissakaan kuin muissakaan. Erikoismaininnan ansaitsee lisäksi Annabel Baldwin, jonka roolihahmon nimen jätän googlattavaksi ken haluaa tietää. Käsikirjoitus kuten näytelmäkin vilisee vanhoja tuttuja hahmoja, mihin on pakko olla tyytyväinen, vaikka ehkä joitakin olisin kaivannut lisää. Mutta on ymmärrettävää, ettei kaikkia seitsemän kirjan hahmoja voi tuoda takaisin noin viiden tunnin näytelmään (kahdessa osassa).

Alex Price (Draco), Paul Thornley (Ron), Noma Dumezweni (Hermione), Jamie Parker (Harry), Poppy Miller (Ginny)

Tarinan hahmot ja heidän kehityskaarensa ovat selvästi J.K. Rowlingin käsialaa, mutta teksti Jack Thornen. Toki Thorne on saanut tunnelman kohdilleen, mutta välillä takaa heijastui fan fiction -tyyli. On vaikea erottaa näin monen vuoden jälkeen, kun koko Potterversumi on spekuloinut millainen elämä kirjasarjan hahmoilla on ollut aikuisena, mikä on sitä minkä Rowling on alusta alkaen halunnut olevan ja mikä on muotoutunut internetsuunin ja myönnytysten kautta. Joka tapauksessa, vaikka välillä puistelinkin yhdelle tai kahdelle käsikirjoituksen lauseelle, pidin tekstistä paljon, kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Heinäkuun viimeisenä päivänä julkaistu teos on harjoituskäsikirjoitus, johon ei hirveästi ollut tullut muutoksia näkemääni esitykseen nähden (tosin en tehnyt analyysia katsoessani), mutta varsinainen ”Definitive Collector's Edition” ilmestyy ensi vuoden puolella. Se on jo hankintalistalla ja olen kiinnostunut vertailemaan tekstejä keskenään jälkikäteen.

Anthony Boyle (Scorpius), Cherrelle Skeete (Rose), Sam Clemmett (Albus)

Pidin tekstistä, mutta rakastin näytelmää. Se on jotain muuta, äänen sävyt, ilmeet, liikkeet, valot, musiikki, näyttelijöiden persoonallisuus. Enkä ollut ainoa joka rakasti. Ihmiset eläytyivät täysin, huokailivat ihastuksesta, kohisivat järkytyksestä tai hämmästyksestä, nauroivat sutkautuksille ja itkivät. Oli hetkiä kun katsomo täyttyi nyyhkytyksistä.

Harry Potter and the Cursed Child on näytelmän käsikirjoituksena oma formaattinsa, eikä se anna täysin käsitystä millainen kokemus esitys on. Alun perin päämäärä on kuitenkin ollut näytelmä, ei kirjoitettu teksti ja siksi mittaan tarinan onnistumista näytelmän mukaan. Olen iloinen, että näin esityksen alkuperäisellä näyttelijämiehityksellä ja seuraavan kerran se on ohjelmassani ensi keväänä, jolloin todennäköisesti suuri osa näyttelijöistä on vaihtunut. Niin kauan kuin näytelmä pyörii West Endissä, niin kauan minä aion käydä katsomassa sen sopivin väliajoin. Suosittelen muillekin, jos vain mahdollisuus tulee vastaan. Paljon melua teatterista -blogista löytyy asiantunteva kirjoitus näytelmästä ja sen kokemisesta stage doorille asti. Kannattaa lukea. Ei spoilaa.

Suosittelen lukemaan myös näytelmän käsikirjoituksen, jos ei pääse teatteriin kokemaan esitystä, sillä saa siitä ainakin käsityksen millaiseksi Rowling on nähnyt mielessään hahmojensa elämän muotoutuvan. Suomennos ilmestyy marraskuussa nimellä Harry Potter ja kirottu lapsi. Sitten odottamaan Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvaa. Harry Potter and the Cursed Child on Okklumeus-lukuhaasteen 3. kirjani.

Sieluni hymyt ja Unpopular Bookish Opinions -haasteet

On aika vastata pariin blogihaasteeseen. Minna There’s no such thing as too many books -blogista haastoi minut mukaan Sieluni hymyt -haasteeseen, joka on alkujaan lähtöisin Iltatähden syttyessä -blogista. Tarkoituksena on:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Kirjabloggaajana olen luonnollisestikin iloinen mahdollisuudesta lukea lukuisia kirjoja kenenkään rajoittamatta. Tällä hetkellä erityisesti iloa kirjoihin liittyen minulle tuo ajatus kesän loppupuolen Lontoon matkasta, joka on vahvasti kirjallisuus- ja teatterisävytteinen. Käyn katsomassa teatterinäytöksiä, joista Midsummer Night’s Dream, Macbeth, Romeo & Juliet ja The Taming of the Shrew ovat Shakespearen käsialaa, Matilda the Musical pohjautuu Roald Dahlin Matildaan, 1984 on Orwellin teoksen pohjalta ja Mousetrap tietenkin iki-ihanan Agatha Christien tuotos. Näiden lisäksi ohjelmassa ovat Phantom of the Opera, Kolmen pennin ooppera, Deep Blue Sea ja muutama muukin näytelmä. Lavalle astuvat mm. Derek Jacobi, Rory Kinnear, Helen McCrory, Stephen Dillane, Matt Smith ja Richard Madden (alla kuvassa yhdessä Lily Jamesin kanssa).

Mutta mikä minut saa vieläkin enemmän hihkumaan onnesta, on että samaisella matkalla käyn kiertämässä Harry Potter Tourin Warner Brosin studioilla ja näen kaksiosaisen Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän, jonka käsikirjoituskin julkaistaan samaan aikaan. Pistäydyin edellisen kerran Lontoossa toukokuun alussa ja Palace Theatre oli aloittanut jo ulkoisen muodonmuutoksen. Olin vähällä majoittua teatterin eteen odottamaan.

Toinen haaste tuli Heidiltä Dysphoria-blogista ja haasteen nimi on Unpopular Bookish Opinions. Haasteen säännöt ovat:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.
Kaikki? En usko, että sellaista onkaan, josta kaikki pitäisivät, mutta jos pienellä omakohtaisella otannalla mittaisin, niin ehkäpä Siri Kolun Pelko ihmisessä ja sen jatko on enemmän yleisesti pidetty, kuin mitä minä pidin. Samoin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta, jonka huumori poikkeaa omastani.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Ei sellaista ole. Aina löytyy joku hengenheimolainen näin internetsuunin aikaan.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Catherine, Heathcliff ja Edgar. Klassikko.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Romanttinen kirjallisuus ja chick lit. Jätän suosiolla rauhaan.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
En yksinkertaisesti saa ketään mieleen.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Mika Waltari. Hänen tyylinsä ei sovi minulle.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
Näitä riittää, varsinkin suomennettujen nuortensarjojen puolelta. Risingin tietokannasta suosikkilistaa selaamalla löytyy: Soturikissat, Half Bad, Olympoksen sankarit, Varjojen kaupungit jne. Ja sitten on se Harmaan sävy -sarja, joka ei edes uteliaisuutta kiinnosta.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Näitä on jokunen harva, eikä ne olennaisimmat tietenkään tule mieleen vaikka kuinka yrittäisi. Mutta pikaisen blogiselauksen myötä esimerkiksi voisi ottaa John Carter -elokuva, joka oli minusta paljon parempi kuin maineensa antoi ymmärtää ja voisin sanoa, että pidin siitä enemmän kuin Edgar Rice Burroughsin Marsin sankari -teoksesta, jonka pohjalta leffa on tehty.

En tällä kertaa halua pistää kumpaakaan haastetta kiertämään osoitetusti, vaan jätän molemmat auki. Kuka tahansa saa ottaa omakseen ja vastata.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja teatteriesityksenä

Kuva © Kulttuuriosuuskunta Kaje

Luin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (arvostelu) reilu neljä vuotta sitten tammikuun kylmänä ajanjaksona ja kirja teki muutamista mietityttävistä yksityiskohdista huolimatta erinomaisen vaikutuksen. Dystopinen tarina kertoo ajasta, jolloin katastrofin kohdanneella maapallolla puhtaasta vedestä on todellinen pula ja veden arvo on huipussaan. Skandinavian Unionin miehitetyllä alueella sotilaat kontrolloivat suolavedestä suodatetun veden jakelua ja rankaisevat vedenkäytön rikkomuksista. Noria on teemestarin tytär, jonka on aika astua itse teemestarin rooliin takanaan suuri salaisuus, jonka paljastuminen olisi kohtalokasta.

Kulttuuriosuuskunta Kajeen Sanna Majanlahti (kuvassa vasemmalla) muokkasi kirjan pohjalta teatterinäytelmän, jota on esitetty tänä vuonna helmikuussa ja esitetään vielä huhtikuussa seitsemisen kertaa Tampereella Teatteri Siperian näyttämöllä. Kävin katsomassa näytelmän lauantaina 20.2., vaikka se vaati matkustamista jonkin verran täältä napapiirin tuntumasta. Näytelmässä esiintyi neljä näyttelijää, Sanna Majanlahti, Emilia Pokkinen, Marko Keskitalo ja Reidar Palmgren, useammassa roolissa.

Vaikka kirjan lukemisesta onkin jo aikaa, oli mielikuvat hahmoista jotenkin mielessä, joten näyttelijöiden omaksuminen varsinkin Noriaksi ja Sanjaksi vei hetken aikaa sopeutua. Näytelmän käsikirjoitus lähti kuitenkin rullaamaan heti alusta alkaen hyvin, ja mielestäni tarina välittyi varsin ehyesti ja kokonaisesti myös teatterin lavalla. Pelkistetyillä lavasteilla ja vähäisillä näyttelijämäärillä voi saada hienoa jälkeä aikaiseksi pienimuotoisesti ilman suuria elkeitä. En usko, että tarvitaan kirjaa pohjalle, että pääsee kiinni niin sanomaan kuin tunnelmaankin, vaikka luonnollisesti kirja on aina suositeltava tutustuttava ensin.

Osittain näytelmä tulkitsi erilailla hahmojen suhdetta kuin mitä minä tein kirjaa lukiessa, mutta näinhän se aina tuppaa olemaan, että lukiessa tarina saa muotoja ja tulkintoja kunkin lukijan mukaan. Mielikuvat eivät ole kontrolloitavissa. Majanlahti on tehnyt näytelmäkäsikirjoitukseen oman tulkintansa, joka tietysti rajoittuu myös käytössä oleviin resursseihin ja aikaan.

En muista, että kirjan loppu olisi varsinaisesti liikuttanut minua niin paljon kuin mitä esitys teki. Kirjan kieli on kaunista ja seesteistä ja myös esityksessä oli rauhallisuutta teehetkien muodossa, ehkä kuitenkin ripaus enemmän huumoria kuin kirjassa. Tai sitten tämä on taas tulkinnan erilaisuutta. Joka tapauksessa näytelmä oli tiheä tunnelmaltaan, se vangitsi ja vaikutti.


Jos on mahdollisuus pistäytyä Tampereella katsomassa Teemestarin kirja teatteriversiona huhtikuussa, suosittelen ehdottomasti. Siellä tarjoillaan myös vettä. Ja tietysti, Emmi Itärannan palkittu teos kannattaa lukea myös, jos ei vielä ole luettuna. Teemestarin kirja -näytelmän blogisivustolta ja Facebook-sivulta löytyy tarvittavia lisätietoja ja linkki lipunmyyntiin.