Hugh Howey: Hiekka

Luin Hugh Howeyn Siilo-sarjaa englanniksi vuosina 2012-2013, jolloin kirjailija oli juuri siirtynyt indiekirjoittamisesta kustannusyhtiön leipiin, ja kävin myös Helsingin kirjamessuilla 2013 kuuntelemassa mitä sanottavaa hänellä oli silloin erikoisella tavalla käynnistyneestä urastaan. Sittemmin kirjailija on hieman unohtunut, enkä ole saanut kuluneen viiden vuoden aikana luettua Siilon viimeistä osaa, Dustia (Kohtalo). Nyt luin kuitenkin erillisen tarinan, Hiekka (suom. 2016), joka alun perin on ilmestynyt Siilon tapaan useassa osassa vuosina 2013-2014.

Hiekka on dystopinen tarina hiekkaan hautautuneesta maailmasta, jossa isän katoamisen jälkeen rikkirevitty perhe yrittää selvitä. Isä lähti etsimään jotain parempaa, mutta ei koskaan palannut, vaan jätti perheensä jälkeen. Hänen lapsensa, kolme poikaa ja tytär ovat kaikki lahjakkaita, etenkin vanhimmat Palmer ja Vic hiekkasukelluksessa. Äiti on yrittänyt tehdä parhaansa, mutta ajautunut pitämään ja työskentelemään ilotalossa. Isän varjo häilyy koko ajan perheen yllä. Kun Palmer sotkeutuu omia tarkoitusperiään ajavan ryhmän asioihin, alkaa tapahtumat vyöryä kuin siirtyvät dyyniharjanteet.

Hiekka tuntuu sarjan ensimmäiseltä osalta. En tiedä onko sen tarkoitus koskaan jatkua, mutta minusta loppu tunnelmastaan huolimatta töksähtää kuin sanamäärä olisi tullut täyteen ja olisi pakko kuroa äkkiä jonkinlainen päätös tarinalle. Moni asia jää tyhjän päälle. Tarinassa kuvataan paljon perheen lapsia, joista vanhimmat ovat jo itsenäisiä nuoria aikuisia. Aluksi tuntui, että pääsisin heihin sisälle, mutta loppua kohden särmikkyyttä siloiteltiin, ja se jäi harmittamaan minua. Sisimmässään kaikki olikin hyviä ja rakastavia jne. Tylsää.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti on maailma, joka poimii monesta mallia, mutta onnistuu olemaan silti omalaatuinen. Sen sijaan, että menneet kaupungit olisivat veden (tai jään) alle uponneita, kuten monesti fiktiossa, ne olivat hiekan alla ja oli syntynyt hiekkasukeltajien ammattikunta. Sukelluksen kuvaaminen aiheutti klaustrofobisia tunnelmia, hiekan paineen ja liikkeen tai jämähtämisen pystyi aistimaan. Paine rintakehällä estämässä hengitystä oli kamalinta. Hiekkasukellus tuntui erilaiselta kuin veteen sukeltamisen kuvaus. Kuten inuiiteilla ja meilläkin on monta ilmaisua lumelle ja sen eri koostumuksille, on Howey kehittänyt vastaavia hiekalle, riippuen missä se on tai missä muodossa pakkautuneena tai tarttuneena. Tämä oli kiehtovaa luettavaa. Aloin miettimään ovatko vastaavat ilmaisut käytössä jo heimoilla, jotka elävät hiekan keskellä.

Hiekka ei ole kovinkaan pitkä kirja ja vaikka se ajoittain tempaisi mukaan, se ei jaksanut vetää minua kovin pitkää aikaa kerrallaan. Olen lähes jokaisen kirjan jälkeen tyytyväinen, että tulipa luettua, oli sitten kokemus laatuaan mitä tahansa. Hiekan anti oli laajentunut ajatusmaailma hiekan olemuksesta, sen tunnusta kehon ympärillä ja miltä se kielellä tuntuu kuvainnollisesti, vaikka konkreettisesti jo tiedän. Minä nimittäin työssäni silloin tällöin maistelen maata.

Neil Gaiman & Chris Riddell: Fortunately, the Milk

Vuoden alusta alkoi Yöpöydän kirjojen vetämänä Uudelleen luettua -lukuhaaste, johon en ole vielä ehtinyt yhtään kirjaa tälle vuodelle lukea, mutta nytpä tulee ensimmäinen. Luin Neil Gaimanin kirjoittaman ja Chris Riddellin kuvittaman lastenkirjan, Fortunately, the Milk, ensimmäisen kerran 2015 ekirjana. Luin sen uudelleen 2016 ja nyt siis vielä kerran, kun en ehtinyt aiemmin blogata siitä. Kirjasta on tulossa loppuvuodesta suomenkielinen versio nimeltä Onneksi oli maitoa.

Äidin ollessa työmatkalla, lapsoset tarvitsevat aamumuroihinsa maitoa, jonka isä on unohtanut ostaa. Niinpä iskä lähtee kipaisemaan kauppaan maidon ostoon ja tenavat jäävät odottamaan. Odotus kestää kauan ja palatessaan isällä on kerrottavanaan melkoinen tarina.

Fortunately, the Milk on pirtsakka pikku tarina, jossa Gaimanin mielikuvitus lentää melkoisissa korkeuksissa aikamatkustaja-dinosauruksen, wumpireiden ja merirosvokuningattaren seurassa, puhumattakaan joistain vihreistä otuksista. Onneksi ennen seikkailuun joutumista oli maitopurkki ostettuna, vaikkakin se on vaarassa kadota seikkailun tiimellyksessä. Gaiman käyttää sanoja nokkelasti ja vaikka tarina on selkeästi lapsille suunnattu, on sitä myös aikuisen hauska lukea. Ja katsoa uppoaako isän selostus lapsille vai ei.

Neil Gaiman on Fortunately, the Milkin jälkeen työskennellyt Chris Riddellin kanssa uudemman kerrankin, The Sleeper and the Spindle -pienoisromaanin yhteydessä (arvostelu). Soisin näkeväni senkin suomennettuna, sillä se on hieman aikuisemmille suunnattu. Riddelliltä olen lukenut myös pari Ada Gootti -kirjaa (arvostelut), mutta varsinkin The Sleeper and the Spindlessä pidin erityisesti hänen kuvituksestaan. Fortunately, the Milkissä kuvitus on hieman hullunkurista, ja toimii tarinan luonteen huomioiden hyvinkin. En kuitenkaan erityisesti ihastunut. Se muistuttaa liikaa Ada Goottien kuvitusta.

Kirja on sellainen ok-välipala-luettava aikuiselle, sillä siinä on vain vajaat 130 sivua kuvituksineen.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon kirjoja ei ole tullut luetuksi viime vuosina, ne kun eivät pääsääntöisesti löydy ekirjoina ja vuonna 2013 julkaistu Auringon ydinkin piti hankkia paperikirjana luettavaksi. Kirja on ajankohtainen monessakin mielessä, mutta erityisesti siksi, että se julkaistiin 2016 englanniksi (The Core of the Sun) ja on ollut laajan kielialueen spefilukemistoissa suosituslistoilla. Viimeksi mm. tarjolla Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi (kustantajan tai tekijän nimeämä). Minä luin kirjan Hugo-nimeämistä ajatellen, halusin arvioida nimeänkö kirjan suomalaisena teoksena omaksi ehdokkaakseni. Paljastan heti kättelyssä, että Auringon ydin tulee olemaan minun listallani.

Tarinassa eletään todellisuuden nykyhetkiä, mutta vaihtoehtoisessa Suomessa, joka 1800-luvulta lähtien on kehittynyt eri suuntaan. Suomi on suljettu valtio, Eusistokraattinen tasavalta, jossa noudatetaan tiukasti yhteiskuntarauhaa ja kansanterveyttä edistävää pakkopolitiikkaa. Riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet, kuten alkoholi ja kahvi on kielletty, mutta seksi sen sijaan helposti saatavissa. Naiset on jalostettu feminaisiksi, eloiksi, joiden tärkein tehtävä on mies, koti ja perhe. Syntymässään ihannerodusta poikkeavia naisia kutsutaan morlokeiksi. Miehet ovat maskoja tai poikkeavasti miinus-miehiä. Suomen rajojen ulkopuolelta kuuluu huhuja toisenlaisesta vapaasta maailmasta, josta ei tiedä onko tarua vai totta. Rajojen yli vuotaa läpi vielä myös yhtä nautintoainetta, chiliä. Kirjan päähenkilö Vanna on kapsu, chilin kapsaisiiniin koukussa oleva eloi-naisen näköinen morlokki, jonka miesystävä Jere toimii kapsaisiinin diilerinä. Vannan ja hänen aidon eloi-sisarensa Mannan kohtalot ovat kirjan pääjuonilinja, kapinallinen täydellistä chiliä kehittävä uskontokunta on poikkijuoni ja chili tarinan ydin.

Vuonna 2017, kun amerikkalaiset ostavat Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) ja George Orwellin 1984 -kirjojen painoksia loppuun, Sinisalon Auringon ydin on myös ajanhermolla. Kirjassa on molemmista klassikoista teemoja, naisen alistettu asema ja valvontayhteiskunta etunenässä. Kun tähän lisää vielä H.G. Wellsin Aikakoneen (arvostelu) rodulliset ja luokkaerot kohdistettuna naiseen, on kasassa aineksia, jotka Sinisalo taitavasti kutoo vaikuttavaksi dystopiaksi ja omaääniseksi vaihtoehtohistoriaksi. Yksityiskohtaiset kuvaukset feminaisen kasvatuksesta ja elämästä antavat kuvan ylellisyyden valepukuun puetusta orjuudesta, perusasetelmasta, jonka Atwood esittää karummassa muodossa. Silti myös Auringon ytimen Vannan kirjeissä keriytyy auki pikkuhiljaa ja salakavalasti kaiken karmeus. Esimerkiksi naisten ja koirien koulutuksen ja jalostuksen vertailu, sterilisaatiokäytäntöjä myöten, on jokseenkin ällistyttävää luettavaa. Tarina ei ole kuitenkaan ilman toivoa ja chili näyttelee siinä suurta osaa.

En ole chilin erityinen ystävä, mutta ryhdyn sen kanssa tekemisiin aina silloin tällöin. Auringon ydin toimii erittäin voimakkaasti katalyyttina ryhtymiseen. Kirjaa lukiessa tulee vastustamaton halu chilipitoiseen ruokailuun. Perusjalapeñokin käy paremman puutteesta. Tarinan suola on kuvaileva kieli, Vannan kellarikokemukset ja erilaiset aistikuvaukset ihmisten reaktioista ovat erityisesti loistavia. Ihastelin niitä paljon. Saan usein kirjoja lukiessani visuaalisia mielikuvia, mutta Sinisalon teksti toi maku- ja hajuaistin mielikuvat voimakkaasti esille. Se on kohtalaisen harvinaista ja tervetullutta. Nykyisen teknologian läsnäolottomuus ei erityisesti korostu tarinassa, vaikka kirjailija tuo sen esille. Jälkeenpäin miettiessäni koin kirjan maailman tunnelman olevan jokseenkin seiskytlukulainen. Kirjassa on myös satiiria, joka tulee mm. mainosten ja kouluesseiden kautta parhaiten esille. En ole aivan tyytyväinen tarinan shamanismi-touhuiluun, se jotenkin ampuu yli tarinakehyksestä. Loppu on kuitenkin jännittävä ja langat pysyy hyppysissä sen verran hienosti, että heilautan tosiaan kirjan omalle Hugo-nimeämislistalle.

Epäilen, että aika moni suomalainen nimeää Auringon ytimen listalleen, mutta entä muu maailma ja etenkin amerikkalaiset. Guuglasin hieman miten kirja on otettu vastaan, ja useimmat lehti- ja blogiarvostelut ovat positiivisia. Kaikki vertaa kirjaa Atwoodin Orjattareesi. Muutama normilukija pitää loppua omituisena, ja ymmärrän sen itsekin. On vaikea sanoa, miten kirja on tavoittanut kansainvälisen fandomin, mutta toivossa on hyvä elää.

Ransom Riggs & Cassanda Jean: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children: The Graphic Novel + Tim Burtonin elokuva

Luin Ransom Riggsin YA-fantasiakirjan Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin (2011) 4,5 vuotta sitten, saman vuonna jolloin se ilmestyi suomeksikin nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (arvostelu). Sen jälkeen on sarjassa ilmestynyt toinen ja kolmaskin osa, joita ei enää sitten suomennettukaan. Tänään ilmestyi elokuviin kirjan pohjalta tehty saman niminen leffa, jonka on ohjannut Tim Burton. Siitä syystä otin tarinan uudelleen luettavaksi virkistääkseni muistia, mutta tällä kertaa sarjakuvaformaatissa. Riggsin ja Cassandra Jeanin yhteistuotantona julkaistu sarjakuvakirja julkaistiin 2013. Minulla on siitä sähköinen versio.

Kirjan tarkempi arvio löytyy tosiaan yllä olevasta linkistä, mutta lyhyesti kerrattuna tarinan päähenkilö on Jacob Portman, joka on pienestä asti kuunnellut isoisänsä erikoisia tarinoita nuoruudestaan erikoisten lasten orpokodissa, jota johti Neiti Peregrine. Jacob epäili aina tarinoiden todenperäisyyttä, mutta nähtyään pelottavan hirviön, hän toteuttaa kuolevan isoisänsä kehotuksen ja lähtee etsimään Walesista orpokotia outoine asukkeineen. Ja löytääkin heidät, mistä alkaa pelottava seikkailu.

Sarjakuva toistaa kirjan tarinan ehyesti ja on asultaan väljä. Kullakin sivulla on pääsääntöisesti 1-5 kuvaa ja tekstejä kohtalaisen vähän. Väliin mahtuu myös enemmän selittävää tekstiä mahtuvia sivuja, mutta yleisesti ottaen tarina nojaa voimakkaasti kuviin. Myös kirjassa esiintyvät valokuvat ovat mukana piirrosten seassa. Sarjakuvassa on käytetty säästeliäästi värejä, vaihdellen kokonaan mustavalkoisista ja yhden värin sivuista vain muutamiin nelivärisivuihin.

Pidän sarjakuvan toteutuksesta, vaikka hahmot jäävät ulkonäöltään persoonattomiksi, siitäkin huolimatta, että ovat hyvin persoonallisia erikoisuuksineen. Pelkkä teksti tarjoaa mahdollisuuden mielikuvitukselle, mutta piirretty kuva ei niinkään. Sarjakuva kuitenkin etenee niillä avuin mitä formaatilla on tarjottavana. Mikään huipputeosta ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi, sillä alkuperäisessä tarinassakin on omat vikansa. Oli kuitenkin ihan mukava lukea muistin virkistykseksi, kun kirjaa ei jaksanut kahlata uudelleen läpi. Kaipasin varsinaisessa kirjassa enemmän Walesiin liittyviä asioita muutamien termien lisäksi ja sarjakuva herätti saman kaipauksen.

Kävin katsomassa Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin elokuvissa 3D:nä samoin tein ja luonnollisestikin odotin visuaalisesti innostavaa näytöstä. Puitteet olivatkin erinomaiset, tunnelma hämyinen ja efektit kohdillaan. Vaan eipä ne tarinan viat muuksi muuttuneet. Aikasilmukassa on edelleen isoja aukkoja. Elokuvaan on lisätty useita kohtauksia ja loppuakin on muunneltu reippaalla kädellä, mutta en koe muutosten varsinaisesti heikentäneen tarinaa. Melkein sanoisin päinvastoin.

Elokuva on katsomisen arvoinen. Eva Green oli suvereeni neiti Peregrinen roolissa ja Samuel L. Jackson odotetun kaltainen. Pidin molemmista. Olen aina toivonut Asa Butterfieldin lunastavan suuret odotukset kehittyvänä lapsinäyttelijänä, mutta valitettavasti en näe siitä vielä merkkiä. Liian itsetietoinen, kun vertaa esim. Leonardo DiCaprioon samassa iässä. Ei Jacobin roolikaan tosin kovin suuria vaadi.


Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on nyt tullut koettua kolmessa formaatissa, enkä niitä osaa sen kummemmin paremmuusjärjestykseen pistää. Kuten ennenkin, suosittelen lukemaan kirjan ja katsomaan sitten leffan. Vaikka ihan viihteen vuoksi. Harrastukseksi voi sitten hankkia sarjakuvan käsiinsä lisukkeeksi. Tässä linkki elokuvan traileriin.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Saara Henriksson & Markku Soikkeli (toim.): Surupukki

Viime kesänä Osuuskumma julkaisi Saara Henrikssonin ja Markku Soikkelin toimittamana antologian ruotsalaisista tieteistarinoista suomennettuna. Surupukki (2015) sisältää novelleja viideltä minulle tuntemattomalta kirjailijalta, sekä kuudentena Karin Tidbeckiltä, jonka oman novellikokoelman Jagannathin (arvostelu) intouduin kehumaan pari vuotta vuotta sitten. Suosittelen edelleen tätä englanniksi käännettyä kokoelmaa, paitsi jos ruotsi sujuu. Minulla on Surupukista ekirjaversio. Kirjan lopussa on Johan Jönssonin katsaus "ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan uudella vuosituhannella", mikä onkin ihan mielenkiintoinen lisä, toisaalta hieman masentava kaikkine julkaisujen loppumisineen, mutta samalla näkemys mahdollisesta tulevaisuudesta. Mukana tuli uutta tietoa ja myös suomenruotsalainen Enhörningen mainittiin.

• Karin Tidbeck: Olen laskenut suruni yllesi (Jag har lagit min sjukdom på dig)
• Carl Ahlström: Mustaa raparperia (Svart rabarber)
• Kristina Hård: Kirjasiirtymiä (Intrabokulär teleportering)
• K. G. Johansson: Ennen kuin taivas putoaa (Innan himlen faller)
• Jorun Modén: Sosiootit (Socioterna)
• Oskar Källner: Pancasila (Pancasila)

Karin Tidbeck ei petä tässäkään antologian tarinassa, vaan nimikkonovelli Surupukki on hienoa jälkeä. Novellissa päähenkilö kärsii masennuksesta ja saa hoitokeinoksi seurakseen kutun. Vaikka tarina on kiihkottomasti kerrottu, sen mukana myötäelää vahvasti. Luin tekstin kahteen kertaan läpi ja se parani uusintakierroksella. Mustaa raparperia sen sijaan ei auennut juuri lainkaan. Jonkinlaista luopumista siinä oli ja elementtejä, jotka sinänsä kiinnostivat, mutta en jaksanut ryhtyä tarkempaan tulkintaan. Ehkä jossain vaiheessa luen tekstin uudelleen, nyt se ei siihen houkutellut. Kirjasiirtymiä on hauska ja persoonallisella äänellä kerrottu tarina, joka sisältää niin Humisevaa harjua kuin Wild Bill Hickokinkin. Mustan raparperin jälkeen se oli kepeä tuulahdus hieman Jasper Fforden jalanjäljissä.

Ennen kuin taivas putoaa kuvaa maailmanlopun meininkiä, mutta omalla tavalla interaktiivisella otteella. Pidin tarinan alun outoudesta ja lopun kuvion kehittymisessä oli ideaa, tosin taidan olla hieman mollivoittoinen henkilö, kun kaipasin vielä enemmän synkkyyttä loppuun saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kirjailija olisi silti kirjoittanut varsin tyydyttävää tarinaa. Sosiootit on dystopinen kapinatarina, joka vaikuttaa tyyliltään tutulta implantteineen päivineen. Teksti on varsin sujuvaa, himpun satiirimaista, mutta en ehkä niin paljon innostunut siitä kuin useimmista muista. Pancasila on kokoelman pisin novelli, jossa on mukana leguinmaisuutta ja mielikuva välähti myös M.R. Careyn The Girl with All the Giftsiin päin (arvostelu). Lopetustarinassa riitti synkkyyttä ja olin siihen varsin tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että googlasin Oskar Källnerin ja löysin lisää ruotsalaisia novelleja koottuna, tällä kertaa englanniksi käännettyinä. Vieläpä uutukaisia, joten yritän saada niitä luettua, ennen kuin teen päätöksen Hugo-ehdokkaistani.

Surupukki: Ruotsalaisia tieteistarinoita on lyhyt antologia, mutta sen tarinat hyviä ja suositeltavia lukukokemuksia, myös se Mustaa raparperia, joka ei minulle auennut kertalukemalla. Kyllä sen sujuvasti luki silti. Minulle jäi jälkitunne, että näissä tarinoissa oli kaikissa haikeutta, tai tietynlaista surullisuutta eri tilanteissa yhdistävänä tekijänä. Jopa Kirjasiirtymissä. Ehkä se on lukijasta kiinni miten lukemansa kokee. Jäin kaipaamaan sellaista pientä yksityiskohtaa, että milloin alkuperäiset novellit on julkaistu. Googlaamalla asia ei kaikilta osin selvinnyt. Näitä olisi kiva saada lisääkin suomeksi. Liitän tämän teoksen osaksi I Spy Challenge -haastetta, kohtaan 20. eli Emotion/Feeling (suru).

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell on tullut vastaan aiemmin ainakin vuosi sitten kun luin Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindle -kirjan (arvostelu), josta pidin paljon. Tykästyin paitsi itse tarinan muunnokseen, myös Riddellin kuvitukseen. Viime kesänä (2015) Riddelliltä ilmestyi kokonaan omissa nimissä tehty teos suomeksikin asti, eli lapsille suunnattu Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013). Tarina on runsaasti kuvitettu, mutta tällä kertaa en niinkään ihastunut piirrosjälkeen, vaan tarinassa käytettyihin viitteisiin. Kirja pitää sisällään myös takakanteen kiinnitetyn erillisen runomuotoisen minikirjan, joka mainitaan tarinassa: Muuan hiiri muistelee. Sen on erikseen suomentanut Kristiina Drews. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea, kohtaan 24. Paranormal Being (haamu).

Ada Gootti on lordi Gootin ainoa lapsi ja he asustavat kahdestaan isossa Kalmatollon kartanossa. Iskä hieman laiminlyö tytärtään, jolla on tiuhaan tahtiin vaihtuvia kotiopettajattaria, ja niinpä Ada on kohtalaisen yksinäinen. Kun henkensä heittäneen hiiren haamu ilmestyy hänelle, ilmenee, että kartanossa tapahtuu jotain salakähmäistä lordin tietämättä. Ada ryhtyy hiiren kera selvittämään salaisuuksia ja ratkaisu huipentuu metaforiseen polkukisaan.

Jaana Kapari-Jatalla on erinomainen maine kääntäjänä, eikä tässäkään varsinaisesti ole valittamista hänen mielikuvituksestaan, kun hän on luonut suomenkieliset vastineet Riddellin alkuperäisille nimiväännöksille. Minulla tuli kuitenkin heti tarve tietää millaisia sanoja alkuperäisessä tekstissä on käytetty ja niinhän siinä kävi, että oivalsin jujut paremmin englanninkielisestä. Tarve nähdä alkuperäinen teksti johtunee siitä, että olen kohderyhmää vanhempi lukija.

Ada Gootti ja hiiren haamu on humoristisella otteella kirjoitettu, eikä juoni ole kovinkaan hääppöinen, mutta ilahduin hahmojen nimistä ja viittauksista muuhun kirjallisuuteen esim. kotiopettajien nimissä. Jane Korva ei ehkä kerro mitään, mutta englanniksi Jane Ear jo vihjaakin Charlotte Brontën teokseen, ja kun toisen kotiopettajattaren nimen yhdistää sen miehen nimeen, jonka kanssa hän tarinassa karkaa, niin johan hihityttää. Onpa opettajien joukossa myös eräs koira ja Mary Shellfish napatutkijan kera vieraana. Salaisia puutarhojakin löytyy kaksin kappalein. Kalmatollon nimi ehkä häiritsi suomennoksena eniten, sillä goottikartanon englanninkielinen nimi on Ghastly-Gorm Hall, joka viittaa luonnollisesti Mervyn Peaken klassiseen goottilinnaan Gormenghastiin (Titus Groan). Nuoremmalle lukijakunnalle tällä ei ehkä ole merkitystä, mutta minusta juuri nämä antoivat sen annin, että kiinnostuin myös Goth Girl -sarjan seuraavasta osasta.

Englanniksi on ilmestynyt kolme kirjaa ja pienoisromaani, jotka olen hankkinut ekirjoina. Englanninkielisessä ekirjassa ei kuitenkaan ollut mukana minikirjan tekstiä, joten sen lisän suomennoksesta sai. Seuraava suomennos eli Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit ilmestyy ensi viikolla ja harkitsen josko hankin teoksen kannatuksen vuoksi. Onhan nämä todellakin kauniita katsella laadukkaina paperisina kirjoina. Jostain syystä kuvituksessa Riddell toistaa jonkin verran itseään, enkä erityisemmin pidä juurikaan hahmojen kasvoista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joista kuvassa rouva Pieksene (Beat’em) edustaa yhtä. The Sleeper and the Spindlen kuvitus viehätti enemmän.

Ian Tregillis: Something More Than Night

Ian Tregillisin Milkweed Triptych -trilogia oli kiinnostava kokonaisuus (Bitter Seeds, The Coldest War, Necessary Evil), jonka perusteella päätin lukea kirjailijalta jatkossakin tulevat teokset. Standalone-teos Something More Than Night ilmestyi vajaa vuosi sitten 2013, jolloin myös aloitin sen lukemisen. Sain kirjan loppuun elokuussa.

Joku on murhannut arkkienkeli Gabrielin ja Jerikon pasuuna on kateissa. Taivas on kriisissä. Ihmisten pariin sopeutunut enkeli, Bayliss, nappaa lähitulevaisuuteen sijoittuvasta Maasta Gabbylle sijaisen, joka sattuu olemaan tyttöystävästään eronnut Molly. Maapallolla hommat on heikosti hoidettu, sillä sotainen ihmiskunta on tuhonnut satelliittinsa, eikä uusia saada enää avaruusromun vuoksi paikoilleen. Mollyn veli on huumeaddikti, jolla välillä menee paremmin, välillä huonommin. Mollya Baylissin päätös ei ilahduta, sillä sehän tarkoittaa – no, junan alle jäämistä. Ja vieläpä ongelmaisen veljen silmien alla. Kuolleena oleminen ei ole helppoa, säännöt eivät ole selvät ja Metatron huutaa aika lujaa, jos jotain tulee tehtyä väärin. Vaan pikku hiljaa Molly sopeutuu ja alkaa uumoilla, että Gabrielin murhan takana onkin jotain mutkikasta. Tuoreen enkelin on aika ryhtyä toimeen.

Something More Than Night ei ole helppo kirja. Tarinana itsessään se ei ole vaativa, vaikka siinä juonikuvio kiemurteleekin, mutta Tregillis käyttää englanninkieltä sen tyyppisesti, että minulla teki välillä tiukkaa. En ymmärtänyt kaikkia lauseita ja slangisanoja ja sanontoja vilisi, varsinkin Baylissin osioissa. Something More Than Night on nimittäin enkelimytologialla runsaskätisesti höystetty noir dekkari Dashiel Hammettin ja Raymond Chandlerin jalanjäljissä. Bayliss kuvittelee olevansa jonkin sortin Philip Marlowe, puhuu samaan tyyliin ja kohtaa samanlaisia sattumuksia. Tekstin tyylistä johtuen lukeminen kesti kauan. Kun oli jumittanut johonkin, niin ei halunnut kovinkaan innokkaasti jatkaa.

"I pulled out a stool for flametop. “Park the body. Bite an egg.”
“What the hell are you talking about?”
“Sit down. Have something to eat.”
“Why don’t you talk like a normal person?”
“I’m not a person. Neither are you, any longer.”
“Do all ‘angels’”— she put scare quotes around that—“ talk like you do?”
“Nah. Most of the others are old fluff."

Puitteet ovat hienot. On enkelikuoroa, stigmoja, langenneita enkeleitä ja tietenkin Jumalan ääni. Enkelit eivät ole kivoja ja kilttejä, vaan juonia punotaan sellaisella aikakäsitteellä mikä ihmisnäkökulmasta on käsittämätön. Vaikka lukeminen oli välillä vaivalloista, niin juoni oli loppujen lopuksi melkoisen ovela ja kiinnostava. Hahmoista en pitänyt. Bayliss, kuten esikuvansakin, on tietyn aikakauden ja tyylilajin stereotypia ja ärsyttävä. Vaikka kuinkakin tarkoituksella. Mollyssa on potentiaalia, mutta hänkin jää aika pelkistetyksi. Kirjan lopusta pidin, siinä oli tregillismäisyyttä, jos nyt yhden trilogian perusteella niin voi sanoa.

Paremmalla keskittymiskyvyllä ja laajemmalla englanninkielen taidolla lukukokemus olisi voinut olla antoisampi. Tai sitten noir dekkari -tyyli ei yksinkertaisesti vain kiehtonut minua tarpeeksi, vaikka yleensä pidänkin tujumman otteen enkeleistä. Mutta jos jotakuta tyylilaji ja teema yleensä kiinnostavat, niin siitä vaan, tässäpä sopiva kirja. Itse siirryn odottelemaan Tregillisiltä seuraavaa teosta, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna, ja joka on jälleen sarjan aloitus. The Mechanical vaikuttaa juonikuvauksen perusteella clockpunkilta.

Kirjan kansikuvan syvän punaisissa siivissä jotain vastustamatonta!

Margaret Atwood: MaddAddam (Uusi maa)

Margaret Atwoodin MaddAddam ilmestyi jo vuosi sitten, mutta niin vain kävi, etten yrityksistä huolimatta pystynyt keskittymään siihen, ennen kuin jatkuvasti keskeräisenä roikkuva kirja alkoi tarpeeksi häiritä. Otavalta saadun tiedon mukaan MaddAddam ilmestyy suomeksi ensi vuoden maaliskuussa nimellä Uusi maa, aiempien osien, Oryx ja Craken (arvostelu) ja Herran tarhurien (arvostelu) tapaan Kristina Drewsin suomentamana.

MaddAddam jatkaa tarinaa siitä mihin edellisissä osissa jäätiin. Toby, Ren, Amanda ja muut vedettömästä tulvasta selviytyneet ovat crakelaisten, geenimanipoloidun uuden ihmisrodun, luona, Lumimies-Jimmy loukkaantuneena tiedottomana ja raakalaismaiset Paintball-taistelijat karkuteillä, vaan kuitenkin jatkuvana uhkana. Tarinan pääosana on kuitenkin menneisyys ja Zebin tapahtumat aina lapsuudesta nykyhetkeen, jotka hän kertoo Tobylle ja Tobyn kautta lukijoille. Eikä hän todellakaan ole teoissaan pyhimys. Zebin tarinankaari nivoo yhteen Adam ensimmäisen, Craken, Tobyn ja Renin tarinat ja hänen kautta täydentyy kokonaiskuva aiempien osien tapahtumista.

Varoitus mahdollisista spoilereista seuraavassa kappaleessa:

Luin muistin virkistämiseksi ensimmäisen ja toisen kirjan arvioni ja totesin, kuinka hyvin Atwood on ohjaillut tuntemuksiani. Herran tarhureissa koin jopa pelottavana, ettei Craken ajatus paremmista ihmisistä ja paremmasta maailmasta olisikaan loppujen lopuksi mielipuolista, vaan periaatteella tarkoitus pyhittää keinot hyväksyttävissä. MaddAddam, tai kuten suomenkielinen nimi kuvaavammin kuuluu, Uusi maa sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia asian suhteen. Tekikö Atwood todellakin dystopiasta utopian? Ja samalla antoi tuhon siemenen, sillä on vaikea uskoa, että mikään mille annetaan jumalan/jumalien kaltainen palvottava taho, ei jossain vaiheessa ajautuisi kyseenalaistamisen ristiriitoihin. Craken luoma lammasmaisen lempeä ja herttainen superrotu vaikutti ehkä vielä Uudessa maassa utopiselta, mutta selkeästi muuntautumiskykyiseltä, varsinkin vanhasta ihmisrodusta saadun geeniperimän myötä. Jäin ehkä ylitulkitsemaan/pohdiskelemaan tätä seikkaa turhanpäiten, mutta olen pettynyt jos Atwoodin kaltainen kirjailija ei olisi katsonut pidemmälle ja antanut vihjeitä.

Spoilervaroitus päättyy.

Zeb ei ollut kokoavuudestaan ja paljastuksistaan huolimatta niin kiinnostava kuin odotin. Hänen osuuksissaan oli toki samaa raadollisuutta kuin aiempien kirjojen sisällössä, mutta ei silti kolahtanut minulle. Ärsytyskynnykseni ylittyi usean hahmon kohdalla. Tobyn epävarma pähkäily Zebin suhteista oli yksi ylitys, samoin kuin Jimmyn ja Adamin roolien lehmänhäntämäinen lasku loppua kohti. Oh Margaret, olisin kaivannut tiukempaa otetta. Kuin puskista vedettiin crakelaisille myös uusi erikoiskyky, mihin olisin toivonut pohjustusta. Ehkä sitä jossain vaiheessa annettiinkin, mutta olen vain jättänyt yksityiskohdan huomioimatta.

MaddAddam on tunnelmaltaan aiempia osia rauhallisempi. Kirja eteni pitkästi ennen kuin tuntui tapahtuvan mitään olennaisesti uutta. Entiseen tapaan pidin Atwoodin huumorista ja varsinkin Jimmyn fuck-kiroilusta syntynyt auttava korkeahahmo kirvoitti ääneen naurua. Tobyn sanaselitykset ja kertomukset crakelaisille ovat kirjan parasta antia. Loppu on onnistunut, enkä suosittele herkimmille lukijoille sen lukemista julkisella paikalla, kuten minä tein. MaddAddam on trilogian heikoin osa, joka minun käsissäni kärsi lisäksi pitkittyneestä lukukokemuksesta. Silti se on ok-päätös tarinalle, eikä sitä luonnollisestikaan voi jättää lukematta, jos Oryx ja Crake ja Herran tarhurit on jo luettuna.

Uutiset kertovat, että MaddAddam-trilogiasta olisi tulossa myös tv-sarja HBO:lle ja että Atwood olisi itse mukana konsultoivana tuottajana. Saas nähdä miten homma etenee ja minkälaista jälkeä syntyy. Tottahan se toteutuessaan pitää katsoa.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 2

Argh. Olen auttamattoman jäljessä lukemisteni arvioinnissa. Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin avaruusopperafantasia-sarjakuvan, Saga, volume 2:n luin jo helmikuussa, heti ykkösosan jälkeen (arvostelu). Volume 2 sisältää irtonumerot 7-12 ja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana.

Alana tapaa Markon vanhemmat, Klaran ja Barrin, yllättävissä merkeissä, eikä tutustuminen suju aivan ongelmitta, varsinkaan kun vanhemmilla ei ollut tietoa suhteen luonteesta ja syntyneestä lapsesta. Aavelapsenvahti Izabel katoutettiin taistelun tuoksinassa ja Marko lähtee äitinsä kanssa etsimään tätä, kun taas Alana jää tutustumaan appeensa ja saa tietää tämän salaisuuden. Toisaalla The Will kohtaa Markon entisen morsion Gwendolynin ja auttaa tämän kanssa vapaaksi seksiorjaksi joutuneen pienen tytön, josta on heille apua Markon jäljittämisessä.

Kakkososassa on useita flashbackeja, joilla kerrotaan nuoren pariskunnan tapaamishetkestä kuin myös valotetaan Markon menneisyyttä pohjana nykyisyydelle, missä hänen vanhempansa yrittävät saada jälleen kontaktia poikaansa. Perhe on edelleen tärkeä, kaiken ylittävä teema. Silti, tarinassa ei ole edelleenkään mitään yliromanttista tai lällyn imelää. Nuoren pariskunnan suhdetta kuvataan varsin realistisesti kaiken fantsun ja avaruuden outouden keskellä. Uudet hahmot (ja mitä mielikuvituksellisimmat oliot) piristävät tarinaa ja tuovat siihen sekä jännitystä että jännitettä. Taikuuden käyttö on onnistunutta ja paikallaan tarinan juonen kannalta, vaikka yleensä sen voisi ajatella toimivan science fiction -tarinassa deus ex machinana.

Tarinan juonessa ja hahmoissa on ajoittain jopa hyvin ärsyttäviä piirteitä, mutta ei niin häiritsevällä tasolla, että se vaikuttaisi tarinan kiinnostavuuteen tai haluun lukea sitä. Ärsyttävyys kuuluu asiaan, se on osa hahmojen luonnetta ja kehityskaartakin. Fiona Staplesin piirrosjälki vetoaa minuun yhä enemmän, jokainen hahmo on yksilö ja erotettavissa. Tarinan sisältö heijastuu hahmojen kasvoissa ja asennoissa.

Saga, volume 2:n jälkeen oli pakko lukea volume 3 (arvostelu).

Sofia Samatar: A Stranger in Olondria

Sofia Samatarin A Stranger in Olondria päätyi lukulistalleni, kun kirjailija Jo Walton suositteli sitä viime syksynä Sweconissa. Waltonin toinen suositus E.J. Swiftin Osiris (arvostelu) ei oikein osunut nappiin kohdallani, mutta Samatarin 2013 julkaistu esikoisteos on hyvin erilainen. Samatar on ehdolla tänä vuonna John W. Campbell -palkintoon ja hänen novellinsa Selkie Stories are for Losers on ehdolla Hugo-palkintoon. Siitä erikseen myöhemmin, kun arvioin Hugo-novelliehdokkaat.

Pippurikauppiaan poika, Jevick, Teesaaren pienestä Tyomin kylästä, on koko ikänsä kuullut tarinoita kaukaisesta maasta Olondriasta, joka poikkeaa kovin hänen omastaan. Olondrialaisen opettajansa, Lunren, kautta Jevick oppii kieltä ja tuntemaan kirjat, joita hänen kotiseudullaan ei ole, mutta Olondriassa sitäkin enemmän. Isänsä kuoleman jälkeen Jevickille avautuu mahdollisuus matkata kaukaiseen maahan. Kaikki tuntuukin kuin unelmalta, kunnes osallistuttuaan erikoiseen kansanjuhlaan, hän huomaa nuoren tytön, Jissavetin, haamun vainoavan häntä. Päästäkseen eroon vainoajastaan, hän etsii apua, ja tietämättömyyttään joutuu kahden uskonnollisen kultin välisiin ristiriitoihin pelinappulaksi, millä on suuret vaikutukset hänen elämäänsä. Jissavetin vaatimuksia ei kuitenkaan voi ohittaa, ja niinpä Jevickillä on tarina kerrottavanaan.

"As I was a stranger in Olondria, I knew nothing of the splendour of its coasts, nor of Bain, the Harbour City, whose lights and colours spill into the ocean like a cataract of roses. I did not know the vastness of the spice markets of Bain, where the merchants are delirious with scents, I had never seen the morning mists adrift above the surface of the green Illoun, of which the poets sing; I had never seen a woman with gems in her hair, nor observed the copper glinting of the domes, nor stood upon the melancholy beaches of the south while the wind brought in the sadness from the sea. Deep within the Fayaleith, the Country of the Wines, the clarity of light can stop the heart: it is the light the local people call 'the breath of angels', and is said to cure heartsickness and bad lungs. Beyond this is the Balinfeil, where, in the winter months, the people wear caps of white squirrel fur, and in the summer months the goddess Love is said to walk and the earth is carpeted with almond blossom. But of all this I knew nothing. I knew only of the island where my mother oiled her hair in the glow of a rush candle, and terrified me with stories of the Ghost with No Liver, whose sandals slap when he walks because he has his feet on backwards."

Huokaus. Kirjan aloitus on upea ja upottaa heti tunnelmaan ja maailmaan. Samatarin kirjoitustyyli on kuvailevaa, kaunista ja rytmikästä ja niin myös itse tarinassa teksti, sen lukeminen ja tuottaminen on tärkeää, mutta ei suinkaan yksiseliteisen suoraviivaista ja selkeää. Romantisoidun maailman takana voi avautua paljon muuta, tummaa ja tuskallista. Teksti on se mitä jää meistä jälkeen elämään, luettaviksi tuleville polville. Se voi kuitenkin vieraannuttaa omasta kulttuurista, tuomatta toista kultuuria todellisuudessa lähemmäksi, tai avata kokonaan uuden maailman. Hieman yksioikoinen Jevick ja sairaalloinen Jissavet ovat mielenkiintoisia virheineen päivineen, elämänhaluineen. A Stranger in Olondria on matkantekoa ja itsensä löytämistä, mutta hieman salamyhkäisen usvan laitamilla. Olen yrittänyt monta päivää etsiä sanaa, jolla kuvata kirjaa, ja lähinnä mieleen tulee goottilaisuus, mikä sekään ei sovi Samatarin luoman maailman mausteisen varjoisaan makuun ja hajuun. Oikeiden sanojen löytäminen ei ole helppoa. Ehkä seikka, että Samatar on kirjoittanut kirjan työskennellessään Etelä-Sudanissa, jossa jopa 75 % aikuisista on lukutaidottomia, antaa jotain viitteitä niin tunnelmasta kuin teemastakin.

Olondrian maailma on laaja, täynnä ihmisiä pienissä kylissä ja isoissa kaupungeissa, kaupantekoa, laivoja, vuoria, uskomuksia, uskontoa, kuolemaa... ja kirjoja sekä tarinoita. Kaikesta voi aistia, että kirjailija tietää paljon enemmän kuin kertoo. Tai ehkä hän kertoo myöhemmin lisää, vaikkapa maksattomasta aaveesta, jonka jalkaterät ovat taaksepäin. Tarinassa on hyvällä tavalla pelottavia elementtejä, raakuutta ja käänteitä, toisaalta myös suvantohetkiä, jolloin otteeni hieman herpaantui. Kirja ei ole täydellinen. Erityispisteitä siitä, että tämän fantasiakirjan hahmot ovat pääosin tummaihoisia.

A Stranger in Olondria on todennäköisesti kirja, joka kolahtaa tai sitten ei. Epäilen suuresti, että se on myös kirja, joka pitää lukea toiseen tai useampaan kertaan, jotta se aukeaa kokonaan. Ainakin se on loistava esikoiskirja, jonka toivoisin tulevan suomennetuksikin. Tällaista käännöskirjallisuutta kaipaan, vaikka jotain menetettäisikin alkuperäisestä lumosta.