Graham Joyce: Some Kind of Fairy Tale

Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale julkaistiin 2012. Kuuntelin sen kevään ja kesän aikana kahdessa eri jaksossa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset The Year of the Ladybird ja The Silent Land sekä ennen blogiaikaa Dark Sister.

Tara Martin katosi metsässä 20 vuotta sitten. Hänen poikaystävänsä Richien epäiltiin surmanneen hänet, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Taran isoveli ja vanhemmat etääntyivät Richiestä. Nyt Tara on tullut takaisin, näyttäen yhä teini-ikäiseltä. Hän on haluton selittämään missä on ollut, mutta lopulta kertoo joutuneensa haltioiden maahan, josta ei päässyt heti pois. Perhe ei tiedä mitä uskoa. Onko Tara seonnut, vai eikö hän kehtaa tunnustaa mitä oikeasti tapahtui. Onko Taralle enää paikkaa kotikylässään?

Some Kind of Fairy Tale on psykologisesti tarkkaileva teos ilman dramaattisia juonenkäänteitä. Kaikki dramatiikka tapahtuu ihmisten ajatuksissa koetusta menneisyydestä, jota ei ole koskaan purettu auki. Taran katoaminen jätti raskaat jäljet, muutti ihmisten elämää. Ja niin tekee paluukin. Tuntuu kuin se antaisi uuden mahdollisuuden kaikille, myös Taralle, joka itsekään ei tiedä enää mihin kuulua.

Tarina on lempeä kaikille osapuolille, se antaa luvan inhimillisyyteen, mutta samalla kuvaa melko tarkasti miten kukanenkin käyttäytyy. 20 vuotta on pitkä aika luopua ihmisestä, ja huomata ettei ole oikeastaan luopunutkaan. Pidän Joycen verkkaisesta ihmisten kuvailusta, johon yhtenä tärkeänä osana kuuluu psykiatrin lausunnot, joilla tämä yrittää diagnosoida outoa potilastaan. Ehkä tarina ei ole yhtä lempeä haltiamaailmalle, sillä vaikka se sopii hyvin tarinastoon, Joyce on keksinyt muutaman huvittavan yksityiskohdan. Pidin erityisesti lukujen alkujen lainauksista W. B. Yatesilta, Lordi Dunsanylta, A. S. Byattilta ja monelta muulta tunnetulta kirjailijalta.

Some Kind of Fairy Tale on oudolla tavalla ajaton teos. Vielä on onneksi tämänkin jälkeen Joycelta kirjoja jäljellä, joita lukea. Pari odottaa ekirjoina.

Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä tämäkin teos monen muun ohella on odottanut lukuvuoroaan vuosia ja vuosia.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 4-6

Joe Hillin ja Gabriel Rodriquezin Locke & Key -sarjan arvioiminen jatkuu kolmen jälkimäisen albumin osalta. Keys to the Kingdom julkaistiin 2011, Clockworks 2012 ja Alpha & Omega 2014. Jälkimmmäisestä tosin Omega-tarinat ovat ennen Alphan lopetusosia. Katsaus kolmeen ensimmäiseen löytyy täältä. Liitän albumit 4-6 myös Hämärän jälkeen -haasteeseen, jossa kokonaislukema on nyt 10 ja titteli zombie.

Jälkikolmikossa löytyy entiseen tapaan lisää avaimia ja usea taustahenkilö nousee merkittävämpään rooliin. Keys to the Kingdom yllättää humoristisella otteellaan, sillä alku on hyvin lassi ja leevimäinen piirrosjälkeä ja lumiukkoa myöten. Olin näkeväni mukana myös hieman Schulzin Jaska Jokusta ja Hitchcockin linnutkin sai nyökkäyksen. Yhden numeron verran tarinaa kerrotaan kalenterimuodossa, jossa edetään osittain päivä/ruutu-tyylillä. Ruudun tapahtumat toki kertovat havainnollisesti tapahtumien kulusta, mutta välähdykset eivät rytmiltään tuntuneet tasapainoisilta.

Clockworksissa keskitytään aikamatkailuun ja tarinan taustat Lovecraftissa aukeavat aina 1775 vuodesta isä-Rendellin lukiovuosiin. Erin Voss nousee menneisyydestä nykyaikaan hahmoksi, samoin kuin Randallin nuorempi veli Duncan. Myös kehitysvammainen Rufus, jonka äiti kuului aiemman sukupolven kööriin, nousee hienosti esitettynä tarinan ratkaisuun mukaan. Rufuksella on kyky nähdä aaveita ja oman mielikuvituksensa kautta löytää itselleen tavan toimia, kun hänelle selviää asioiden oikea laita. 

Keys to the Kingdom ja Clockworks ovat Locke & Keyn parasta kerrontaa. Pidän erityisesti viitteistä sarjakuvan ja kauhun mestareihin. Isäpappa-Kingin Carrie nousee huvittavasti esille ja yhdestä ruudusta voi bongata Hillin itsensä Rodriguezin piirtämänä. Huumori on sopivasti veristen tapahtumien keskellä ja hahmot saavat kasvutilaa, heidän muutoksen sarjan alkuvaiheista loppua kohden on havaittavissa. Locke & Key on LBGT-näkökulmasta monipuolinen ja suvaitsevainen, missä se vertautuu Vaughanin ja Staplesin Sagaan. Erityisesti mieleeni on taustatarina eri aikakausina, mikä valotti mistä on lähdetty, mutta ei kuitenkaan selitä asia läpi, vaan jättää mysteerille tilaa.

Sarjan päätös ei mielestäni juonellisesti ole niin onnistunut kuin olisin toivonut. Edes toinen lukukerta ei muuttanut mieltäni, vaikka muuten sarja on saanut ulottuvuutta ja positiivisempaa värettä kakkoskierroksesta. Hillin hahmoissa on uskallusta sekä runsaasti inhimillisyyttä ja Rodriguezin piirrosjälki sen kuin paranee albumi albumilta. Avaimet ovat nokkela ja mielikuvituksellinen idea, jonka ympärille tarina on koostettu.

Kauhutarinaksi tämä on varsin hyvä, tosin sarjakuvana en ole juurikaan kauhua lukenut, joten vertailupohjaa siihen minulla ei liiemmälti ole. Locke & Key oli kuitenkin helposti lähestyttävä ja seikkailullisempi kuin vastaavanlaiset elokuvat, joissa perhe/nuoret kohtaavat yliluonnollisen pahuuden. Kannatti lukea, jopa kahteen kertaan.

Madeline Ashby: vN

Aakkoshaaste 2015:n ensimmäisenä kirjana luin Madeline Ashbyn The (First/Second/Third) Machine Dynasty -sarjan aloitusosan vN (2012), joka oli toissa vuonna Locus-palkintoehdokkaana esikoiskirja-kategoriassa, mutta ei voittanut. Minä tein lopullisen päätöksen lukea kirjan useiden positiivisten arvioiden jälkeen (mm. Sivukirjasto), kun kuulin, että kirjailija saapuu kunniavieraaksi tämän vuoden Sweconiin.

Amy Peterson on itsekopioituva humanoidirobotti, joka on kasvanut perheessä, jossa on ihmisisä ja androidiäiti. Amyn kasvua on hidastettu, jotta hän kehittyisi samaan tahtiin kuin ihmislapsetkin, joiden kanssa hän käy lastentarhassa. von Neumann-robotit on kehitetty suojaamaan ja rakastamaan ihmistä, mutta yhteiskunta on silti varuillaan, sillä robotit ovat ylivoimaisia ihmistä kohtaan, jos jotain sattuu. Ja sattuuhan sitä. Amy ei ole ollut tietoinen äitinsä taustasta, ennen kuin Portia-isoäiti astuu kuvioon ja tuo Amyn elämään väkivallan ja aivan uudenlaisen vN-maailman, jossa hän on erikoisuus. Aikuiseksi keholtaan kehittynyt Amy ajautuu pakomatkalle, jossa häntä jahtaavat niin ihmiset kuin robotitkin ja etenkin tädit, joilla kaikilla on Amyn äidin kasvot, mutta käyttäytymisen elkeet tappavammat. Eikä mummelistakaan ole päästy vielä eroon. Hänet halutaan valjastaa hyödykkeeksi tai tuhota. Kaiken keskellä Amy haluaa vain kotiin.

vN on piristävä kirja. Se on tiivistunnelmainen, sisältää yllättäviä käänteitä, sopivasti oudontuntuisen tulevaisuuden kuvan, jossa on samalla uuden uhkaa kuin ahdistavaa totuuttakin. Tarinassa on melkoinen määrä yksityiskohtia, jotka pakottavat keskittymään, mutta silti kirja ei ole hidaslukuinen. Ashbyn luomat humanoidirobotit eivät ole ainutlaatuisia, sillä niin kauan kuin mielikuvitus on ihmisenkaltaisesti käyttäytyviä robotteja luonut, niin kauan ne on nähty myös uhkana ja tekoälyn myötä vielä enemmän. Silti minusta vN tuntui tarpeeksi omaperäiseltä pienen androiditytön lähestymiskulman vuoksi. Samalla sitä voi pitää kasvutarinana. Tarinan tärkein miespuoleinen vN-hahmo, Javier, on omalla tavalla hauska halussaan jatkuvasti iteroida jälkeläisiä, mutta myös surullinen luomus.

vN on ahdistava kirja. Vaikka kerronta tapahtuukin näennäisen tunteettomasti robotin kautta, niin Ashby saa tuotua tekstissä aika kamalalla tavalla esiin miten yhteiskunta on päättänyt hyödyntää androidejaan, uskonnollisesta tai jostain muusta lähtökohdasta. Kirjailija on täydellisesti nimennyt robottinsa matemaatikko John von Neumannin mukaan, joka teki tieteellisesti merkittäviä asioita matematiikan, kvanttifysiikan, peliteorian, tietokonearkkitehtuurin, meteorologian ym. aloilla. von Neumannin 1950-luvulla kesken jäänyt työ sukupolvesta toiseen itsekehittyvän ja replikoituvan koneen teoriasta toteutuu ehkä tulevaisuudessa ainakin osittain juuri sen mukaisesti mitä Ashby on mielikuvituksessaan luonut. Kirjaa lukiessa väkisinkin ryhtyi miettimään eettisiä seikkoja, jotka eivät ole helppoja. Hyväksymmekö esimerkiksi pedofiilien jatkavan käyttäytymistään, kunhan se ei kohdistu lihallisiin lapsiin? Ashby pistää eteen asioita, joiden kautta voi tutkiskella itseään ja omia asenteitakin. Se on onnistuneen science fictionin merkki.

vN ei ole täydellinen kirja, sillä siinä missä se pystyy tarkastelemaan älykkäisen koneiden ja ihmisten suhdetta hyvinkin onnistuneesti, niin hieman jäin kaipaamaan enemmän tietoa miten maailma on kehittynyt tuohon pisteeseen. Mitä on arki ihmiskunnalle ja miksi niin monet vN:t ovat systeemin ulkopuolella? Onko ihmiskunta yhä kuluta-hylkää -vaiheessa. Ehkä jatko-osat valottavat tätä puolta enemmän tai sitten ei. Joka tapauksessa, vN:n jatko-osa iD ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä sarjan viimeinen osa reV ovat ehdottomasti lukulistalla. Suosittelen muillekin.

Aakkoshaasteen A-kirja

Andy Weir: The Martian

Viime huhtikuussa työkaverini suositteli Andy Weirin The Martian -kirjaa luettavaksi ja muutamia päiviä sen jälkeen törmäsin kirjaan myös Elämää ja aspartaamia -blogissa, jossa kirjasta pidettiin myös kohtalaisen paljon. Sain kirjan vihdoin luettua menneenä viikonloppuna ekirjaversiona. The Martians ilmestyi omakustanteena ositettuna ensimmäisen kerran 2012, mutta on sittemmin päässyt kustantamon listoille ja tänä vuonna siitä on tullut uusintapainos. Andy Weir kuljeskelee siis Hugh Howeyn Siilon jalanjäljissä omakustanteesta kustannussopimukseen ja ihan kivasti on esikoisteoksellaan ilmeisesti täpäkkää ansainnut.

NASAn astronautti Mark Watney, joka on kasvitieteilijä ja koneteknikko, jää onnettomuuden seurauksena vahingossa Marsiin, kun muut hänen lentonsa miehistöstä pelastautuvat pois myrskyjen kourista. Alkaa eloonjäämiskamppailu, jossa tarvitaan kekseliäisyyttä ja huumoria selvitäkseen. Kirja koostuu Markin päiväkirjakirjoituksista ja NASAn osuuksista Maassa, missä käynnistetään toimet ensin kuolleeksi luullun astronautin pelastamiseksi. Koko maailma seuraa tiukasti median kautta saadaanko Mark enää elävänä kotiin.

The Martianin on kuvattu olevan Apollo 13 ja Cast Away -elokuvien risteytys tai Robinson Crusoe Marsissa, mikä pitääkin aika pitkälle paikkaansa. Kyseessä on tiivistunnelmainen avaruusseikkailu ja yksin haastaviin oloihin, tässä tapauksessa asumattomalle planeetalle, hylätty ihminen. Marsissa haasteet ovat hyvin erilaiset kuin Maassa, alkaen esimerkiksi siitä pienestä erosta, että Marsissa ei ole luonnostaan vettä ja happea. Vaan mikäpäs temppu se on saada niitä aikaiseksi, tai poistaa hiilidioksidia tai kasvattaa sapuskaa. Sekä työkaverini että Artsi blogissaan vertasivat Watneyta MacGyveriin ja nyt kun kirja on luettuna, ymmärrän hyvin miksi. Melkoinen ihmemies kirjan päähenkilö on, mutta ihan toteuttamiskelpoisilta selostukset tieteellisistä ja teknisistä toimenpiteistä vaikuttavat, ainakin laboratorio-olosuhteissa.

Teknisiä selostuksia on kohtuullisesti, sillä ongelmia on ratkottava kerta toisensa jälkeen. Niitä kuitenkin ryydittää huumori, joka estää tekstiä tulemasta puisevaksi. Huumori on välillä purevaakin, mutta täytyy sanoa, että paikoin oltiin kyllä lapsellisuuden rajoilla. Kirja on populaarinen, samalla tavalla kuin M.R. Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu) omalla sarallaan, suurehkoille lukumassoille suunnattu. Ehkäpä juuri siksi se onkin kiinnostanut myös elokuvantekijöitä.

Twentieth Century Fox on ostanut kirjan elokuvaoikeudet ja suunnitteilla on Ridley Scottin ohjauksessa saada aikaiseksi kirjaan pohjautuva elokuva ensi vuoden tarjontaan. Pääosiin kaavaillaan (ja on varmistettukin ilmeisesti) Matt Damonia ja Jessica Chastainia. Huhut kertoo, että mukana ovat myös sellaiset tunnetut nimet kuin Jeff Daniels ja Sean Bean. Avaruusaiheet ovat in.

Minulle The Martian ei ollut täysosuma, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä, kohtuullisen pituinen lukukokemus, ja miksipä en suosittelisi sitä muillekin. Notkopeikko olikin ehtinyt kirjasta kirjoittaa jo tänään aiemmin.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Tämän vuoden euroconissa, Shamrokonissa (coniraportti) yhtenä teemakirjailijana oli irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814-1873), joka oli yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan kauhukirjailijoista. Le Fanu kirjoitti paitsi goottilaista kauhua, myös mysteeritarinoita ja irlantilaista mytologiaa hyödyntäviä kertomuksia. Valmistautuessani Shamrokoniin luin kirjailijalta Savukeitaan kauhuklassikot -sarjassa julkaistun kokoelman, Carmilla ja muita kertomuksia (#1, 2012), jonka neljä novellia ovat alunperin vuosilta 1851-1872. Kokoelman alussa lyhyessä esipuheessa esitellään kirjailija. Tämä on toinen Savukeitaan klassikkosarjan kirjani, heinäkuussa luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (arvostelu).

• Vihreää teetä (Green Tea, 1872)
• Carmilla (Carmilla, 1871)
• Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851)
• Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870)

Vihreää teetä on hitaasti jännittyvä ja auki keriytyvä kauhutarina pastori Jenningsistä ja tämän karmivasta seuralaisesta. Tarinaa lähestytään kertojan esittelemän asiantuntijakertojan, tohtori Martin Hesseliuksen analyyttiseen sävyyn. Tarinan sisältöä ja sen psykologista puolta on hyödynnetty paljonkin myöhemmässä kauhukirjallisuudessa. Voin kuvitella jopa George R.R. Martinin saaneen inspiraatiota Vihreästä teestä omaan Apinakuuriinsa (The Monkey Treatment, kokoelmassa Songs the Dead Men Sing). En kuitenkaan niele kertojan antamaa loppuratkaisutulkintaa. Le Fanu jättääkin siihen tyylillään selkeän mahdollisuuden epäillä.

Aikana ennen Bram Stokerin Draculaa, venäläisten upyyrien jälkimainingeissa, Le Fanu kirjoitti Carmillan, tarinan naispuoleisesta vampyyrista. Hesseliuksen tarina-arkusta nousee tällä kertaa tapaus Laurasta, joka lapsena näkee pelottavan unen makuuhuoneessaan vierailevasta naisesta. Myöhemmin onnettomuuden vuoksi hänen talouteensa saapuu tyttö, Carmilla, joka muistaa nähneensä saman unen. Tytöistä tulee ystävykset, vaikka Carmilla käyttäytyykin kokolailla oudosti ja naapurustossa tapahtuu kummia. Carmillakin on hidastempoinen, vihjaileva tarina, joka on inspiroinut myöhempiä vampyyritarinoita (mm. Anne Ricen Vampyyrikronikat), eikä vähiten sen sisältämän seksuaalisen viitekehyksen vuoksi. Mistä tahansa Le Fanu on tarinaansa inspiraationsa saanutkaan ja miten pitkälle tahansa vampyyrimyytin juuret ajoittuvatkaan, tämä on yksi niistä, joka tarjoaa goottilaista vampyyrikauhua nykypäivän lukijallekin suositeltavassa muodossa. Vieressä oleva kuva on tarinan lehtijulkaisusta 1872, kuvittajana Michael Fitzgerald.

Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on kummitustarina Dublinilaisesta vanhasta talosta, jonne opiskelijaserkukset muuttavat asumaan, vain todetakseen, ettei elo ole kovinkaan levollista seinien sisällä. Aiempien asukkaiden joukossa on ollut mm. hirttotuomarina tunnettu Horrocks, joka itsekin päätyi hirteen. Tarina on tyyliltään jonkin verran edeltäviä kepeämpi sisällöstään huolimatta ja loppu melkeinpä huvittava.

Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on eniten irlantilaissävyinen. Siinä on satumaisuutta, perinteistä haltiatarinaa, jota löytyy mm. skotlantilaisesta 1200-luvun Thomas the Rhymerista (Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka). Tarina on surullinen ja haikea.

Tämän kokoelman perusteella ei vielä saa kunnon käsitystä Le Fanun tuotannosta, mutta se on erittäin hyvä alku, sillä jokainen tarina on ehdottomasti klassikko ja esikuvana myöhemmille kirjailijoille. Goottilaisen kauhun saralla olen lukenut Le Fanun aikalaiselta, amerikkalaiselta Edgar Allan Poelta ehkä vaikuttavampiakin ja psykologisesti mestarillisia teoksia (Steampunk: Poe), mutta voin hyvin suositella näitäkin.

Luin Shamrokonia odotellessa toisenkin novellikokoelman kirjailijalta ja aloitin Uncle Silas –teosta. Enköhän palaa niihin myöhemmin.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 1

Vuoden alkupuolella sivistin itseäni lukemalla läjän sarjakuvia ja niiden mukana myös Brian K. Vaughanin kirjoittaman ja Fiona Staplesin kuvittaman Sagan kolme osaa sähköisinä irtonumeroina. Tämä eeppisen avaruusooppera/fantasiasarjakuvan Volume 1 voitti sarjakuva-Hugon 2013 (nrot 1-6) ja tänä vuonna Volume 2 (nrot 7-12) on ehdolla. Viimeisin Volume 3 (nrot 13-18) ilmestyi maaliskuun lopulla. Tarina jatkuu tästäkin, nro 19 on jo ilmestynyt, mutta en ole lukenut sitä vielä.

Saga on tulossa myös suomeksi, mikä ilolla todettakoon, sillä näillä näkymin Saga 1 ilmestyy Likeltä syyskuussa (kansikuvana). Keskityn tässä juurikin ensimmäiseen osaan ja muista lisää myöhemmin.

Saga 1 on kertomus Landfallista lähtöisin olevasta Alanasta ja Landfallin kuusta Wreathista kotoisin olevasta Markosta, jotka ovat eri rotua. Landfall ja Wreath ovat sodassa toistensa kanssa, mutta sota on saanut jo laajempia mittakaavoja, ja sen tiimellyksen keskellä Alana ja Marko kohtaavat toisensa (toinen on vanki, toinen vartija) ja päätyvät yhteen sekä sotaa pakoon. Heille syntyy tytär Hazel, jolla on äitinsä rodusta perityt siivet ja isänsä sarvet. Sodan kumpaisetkin osapuolet havittelevat huonoja, mahdollisesti pasifistisia ajatuksia herättäviä karkulaisia takaisin tai hengiltä, varsinkin nyt kun heillä on erikoislaatuinen lapsi, ja niinpä he saavat peräänsä tv-ruutupäisen humanoidiaatelisen, Prince Robot IV sekä palkkiometsästäjät The Stalkin ja The Willin, jotka ovat entisiä rakastavaisia. The Willin mukana kulkee iso vihertävä kissaeläin Lying Cat, jonka seurassa on parempi pysytellä totuudessa. Alanan ja Markon päämääränä on saada lapsensa turvaan, elämään ilman sotaa, mutta minne ja miten, kun joka suunnalla tuntuu olevan uhkia.

Sagaa mainostetaan lentävällä lauseella Star Wars kohtaa Game of Thronesin, mikä kaikessa korniudessaankin kuvaa kuitenkin tarinan eeppisyyttä ja Star Wars onkin ollut Vaughanille sarjakuvan inspiraationa. Vaikka Alana ja Marko ovat selkeästi keskushahmoja, seurataan heidän jahtaajiensa matkaa yhtälailla, ja sen kautta aukeaa myös heidän taustaansa sekä kokonaiskulttuurisia sekä poliittisia vivahteita. Sagan kantavana teemana on perhe ja ihmissuhteet ja niihin liittyvät lukuisat tunnekirjot. On hienoa huomata, että hahmoihin, jotka ovat kiehtovan outoja tai erikoisia fyysisesti, on saatu myös sisäistä syvyyttä yllättävän paljon, eikä rakkaus ole vaaleanpunaista hattarahöytyvää, vaan siihen liittyy ongelmia ja epävarmuutta varsin realistisella otteella. Alanan ja Markon suhteessa on vuoropuhelua, omia tahtoja ja persoonaa, eikä kumpikaan pyri saavuttamaan tai edes halua saavuttaa maailmojahalaavaa sankaruutta tai kunniaa, vaan olla vanhempia.

En voi oikeastaan muuta todeta kuin, että Sagan aloitusosa kolahti monisäikeydellään, inhimillisyydellään ja mielikuvituksellisilla hahmoillaan. Kaikista löytyi jotain innostavaa, mutta haamutyttö Izabel suolenpätkineen ja Lying Cat erikoisominaisuuksineen erityisesti upposivat. Kaikista tämän kevään sarjakuvien piirrosjäljistä Saga on miellyttänyt eniten. Tuntuu kuin "ymmärtäisin" sitä paremmin kuin monia muita. Siitä pisteitä Fiona Staplesille.

Suosittelen ehdottamasti tutustumaan Sagaan, viimeistään sitten kun ykkösosa ilmestyy suomeksi.

Muiden osien arviot:
Saga, volume 2 
Saga, volume 3

E.J. Swift: Osiris

Kirjailija Jo Walton suositteli lokakuussa Sweconissa brittiläisen E.J. Swiftin esikoisromaania ja The Osiris Project -sarjan aloitusosaa Osirista (2012) muutaman muun naiskirjailijan teoksen ohessa. Koskapa Osiris tuntui juoniselostukseltaankin kiinnostavalta, aloitin sen lukemisen joulukuussa. Sain ekirjan loppuun muutama päivä sitten, eli tämän n. 400-sivuisen post-apokalyptisen/dystopisen kirjan lukemiseen meni noin kolmisen kuukautta.

Viitisenkymmentä vuotta sitten, 2360-luvulla, ilmastonmuutoksen kourissa maapalloa koetteli suuri myrsky, jonka jälkeen jäi jäljelle yksi meren keskelle eristäytynyt kaupunki, Osiris, johon kertyi sekalainen joukko pelastuneita, eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Useat uskovat Osiriksen olevan planeetan viimeinen elinkelpoinen paikka, mutta on niitäkin, jotka epäilevät muitakin selviytyjiä olevan armottomien merien takana. Osiris on kahtiajakautunut kaupunkivaltio. Osa sen väestöstä elää vauraudessa ja hallinnoi, pitää järjestystä yllä omien sääntöjensä mukaan ja huvitteleekin. Länsisektorilla asuvat ihmiset elävät toimeentulon äärirajoilla, kuolevat nälkään ja kylmään, eikä eliittiporukka juurikaan välitä heidän kohtaloistaan. Adelaide on vaikutusvaltaisen perheen mustalammastytär, joka on tunnettu pintaliitäjä ja sosialiitti (käytetäänkö tällaista sanaa?). Kun hänen ongelmallinen kaksoisveljensä katoaa, muut uskovat tämän kuolleen. Adelaide ei kuitenkaan suostu luovuttamaan, vaan epäilee taustalla olevan jotain salaperäistä ja veljen olevan jossain elossa. Lännessä kolmannen polven myrskypakolainen Vikram päättää saada aikaan muutoksia surkeisiin elinoloihin, mikä merkitsee huomionherättämistä idän hallinnon parissa, silläkin uhalla, että se leimaa hänet osaksi taustalla toimivaa kapinaliikettä. Hän tarvitsee puolestapuhujia ja niinpä Vikramin ja Adelaiden tiet kohtaavat vieden nuoret syvemmälle salaisuuksien ja kapinaliikkeen pyörteisiin.

Kohtalokkaasti nimetty Osiris on maailmaltaan ja taustaltaan kiehtova, vaikka postapokalyptisena kirjana se ei edustakaan erityisen uutta asettelua. Eri katastrofien jälkeisiä maailmoja ja eri yhteiskuntaluokkiin jakautuneita selviytyjäyhteisöjä on kuvattu ennenkin ja vielä raadollisemmin kuin mihin Swift pystyy (mm. Paolo Bacigalupi: The Windup Girl ja Pump Six and Other Stories –novellit). Silti merellinen kaupunkiympäristö on miljöö, jossa on tehovoimaa, ja sen köyhyys ja rikkaus ovat lähes käsinkosketeltavia. Tarinan taustaa, tapahtumien historiapuolta valotetaan harmittavan vähän, mikä tietenkin johtuu siitä, että paukkuja pitää säästellä myös trilogian seuraaviin osiin. Tämä on omalla tavalla hyvä puoli juonessa, sillä se saa haluamaan seuraavan osan pariin.

En välttämättä aio kuitenkaan lukea jatko-osaa, Cataveiroa, sillä mielenkiintoisesta maailmasta huolimatta, kirjan hahmot ovat kaksiulotteisia. Lisäksi tarina epäonnistuu luomaan aidontuntoisia jännitteitä eri ryhmien välille, hahmojen kemiat eivät pelaa ja epätasa-arvoisuuden vastustamisen teema vaikuttaa päälleliimatulta. Adelaide, joka on päähahmo Vikramin ohella, on paikoin ärsyttävä, paikoin epäuskottava. Olen jokseenkin kyllästynyt nuoreen henkilöön, joka on rikas ja kaunis, mutta kovin problemaattinen, paha tyttö/poika, josta kuitenkin annetaan ymmärtää, että kaikki on vain näyttelemistä ja hän on oikeasti Hyvä Tyyppi. Jos hahmosta yritetään tehdä harmaata mustavalkoisen sijaan, niin yrityksen pitää olla luontevaa. Adelaidessa ei ole mitään luontevaa. Plussaa voi antaa toki siitä, että hän on naishahmo, joka tuntuu toimivan ainakin ensimmäisen kirjan perusteella omilla ehdoillaan. Vikram puolestaan on monotoninen aatteen mies, enkä löytänyt hänestä tarttumapintaa. Näistä syistä kirjan lukeminen venyi kuukausi tolkulla. En keskeytettyäni lukemisen erityisesti halunnut palata tarinan pariin uudelleen, mutta päätin kuitenkin saada kirjan loppuun.

Osiriksen yksi mielenkiintoisimmista yksityiskohdista on ihmisten nimet, jotka kuvastavat katastrofin jälkeisten pakolaisten kertyneen kaupunkivaltioon eri puolelta maailmaa, selkeästi myös Suomesta, sillä hahmojen nimissä löytyvät mm. Lilja Aapo, Loviisa ja Ukko. Skandinaaviset ja kaukoitämaiset nimet erottuvat muutenkin joukosta, mikä tuo väriä yleiseen hahmogalleriaan.

Valitettavasti Osiris ei minulle ollut osuva lukukokemus, mutta huonompiakin esikoisteoksia on tullut vastaan, ja jos dystopiat yleisesti kiinnostavat, niin sille voinee antaa mahdollisuuden. Meitä lukijoita kun on niin moneksi.

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Bryan Talbotin Grandville-sarjan toistaiseksi viimeisin sarjakuva-albumi Bête Noire ilmestyi vuonna 2012. Tarina jatkuu suoraan Grandvillen (arvostelu) ja Grandville Mon Amourin (arvostelu) seikkailujen jälkimainingeissa.

Antropomorfinen rikosetsivä LeBrock etsivä Ratzin kera ryhtyy jälleen ratkomaan steampunk-kauden ilmapiirissä murhaa, jonka kohteena on tällä kertaa ollut kuuluisa pariisilainen taiteilija. Murha on mysteerisesti toteutettu lukittujen ovien ja ikkunoiden takana, jättäen suureksi arvoitukseksi kuinka murhaaja on tekonsa toteuttanut. Uuden hallituksen demokratisoivat toimet herättävät rikkaissa teollisuuspohatoissa närää. Rautateiden ja kaivostoiminnan kansallistamiset, ihmisoikeustaistelut, työväen liittojen sallimiset ja eläke- ynnä muiden maksujen sekä tukien suunnittelut eivät sovi heidän kuvioihinsa ja he ovat kärkkäinä vastustamassa tulevia muutosideoita paroni Krapaudin johdolla. LeBrock ja Ratzi saavat vastaansa höyryisiä supersotilaita ja joutuvat käyttämään niin voimakeinoja kuin aivojaankin tilanteen ratkaisemiseksi.

Kolmas Grandville oli tasaisen taattua tarinaa aikaisempien tapaan, mutta nyt alkoi kohdallani tulla jo taisteluväsymys. LeBrockin arvattava, väkivaltaisuuteen taipuva hahmo, jonka kanssa olen taiteillut koko ajan siinä rajamailla pidänkö hahmosta vai en, alkoi hieman tylsistyttää. Juonessakin oli havaittavissa kaavamaista toisintoa, vaikka steampunk-maailma on yhä kiinnostava ja syveni entisestään yksityiskohdiltaan. Tarinan poliittinen vaihtoehtohistoriallinen näkökulma pohjautuu hienosti todellisuuteen, ja vaikka juonessa on toisintoa, se tarkoittaa myös, että yllätyksiä on tiedossa tarinan edetessä. Bongailtavaa erilaisiin kirjallisiin ja kulttuurisiin viitteisiin riittää yhä, eikä Bond-vaikutteet ole niistä vähäisimpiä.

Piirrosjälki miellyttää edelleen silmääni runsaudellaan, vaikka olen Grandvillejen jälkeen lukenut kaksi muutakin sarjaa, joissa jälki on erilainen ja niitä on päässyt vertailemaan keskenään. Talbotin tyyli on omanlaisensa, mutta ehkä se on hieman himmentynyt Sagan myötä, eikä Locke & Keykaan ole jälkeen jäänyt. Näistä kahdesta sarjasta kirjoittelen arvioitani jahka kerkiän.

Vaikka Bête Noire ei jaksanut innostaa yhtä paljon kuin sarjan edelliset kirjat, odotan silti marraskuussa ilmestyvää neljättä albumia Grandville Noëlia, joka nimestään päätellen sisältää jotain vuodenajan juhlaan liittyvää, ja todennäköisesti jokseenkin verenpunaisena ja höyryävänä.

Maria Turtschaninoff: Anaché

Maria Turtschaninoffin Arra ja Helsingin alla -kirjojen juoniselostukset eivät ole saaneet minua tutustumaan kirjailijan tuotantoon aiemmin, mutta Anachén kohdalla kävi toisin. Myös Vesa Sisätön ohimennen eräässä conissa lausuma painavan kehuva mielipide uutukaisesta vaikutti lopullisesti lukupäätökseen. Anaché julkaistiin ruotsinkielisenä 2012 ja suomennos ilmestyi 2013. Minulla on kirjasta sekä paperi- että ekirjaversio. Anaché käsittääkseni sijoittuu samaan maailmaan kuin Arra, minkä vuoksi mielenkiinto heräsi nyt sitäkin kohtaan. Harmi, ettei Arra ole saatavilla ekirjana.

Akkadit ovat paimentolaiskansaa, jotka elävät luonnon keskellä ja ehdoilla. Heidän maailmassaan henkiolennoilla ja myyteillä on merkittävä vaikutus ihmisen toimintoihin, maailmaa hallitsevat miespuoleinen jumala Kummelake ja naispuoleinen Axeki. Shamaanimiehet, angakokit, toimivat linkkeinä henkisen ja maallisen välillä. Miehillä ja naisilla on omat roolinsa ja perinteensä ja elämisen säännöt ovat tiukat niiden suhteen. Tähän maailmaan syntyy tyttö, Anaché, jonka kohtalo vie poikkeaville kulkemattomille poluille. Tultuaan naiseksi Anachén koettelemukset ovat vasta alussa ja niihin nivoutuu laajempikin tulevaisuus kuin yhden yksilön.

Jotkut kirjat yksinkertaisesti vain viehättävät ja Anaché on juuri sellainen kirja. Se on karun kaunis ja ankara kuvaus patriarkaarisesta yhteisöstä, jossa joudutaan etsimään tie sukupuolten väliseen tasapainoiseen elämään, niin maallisella kuin henkiselläkin tasolla. Se on myös erilainen tytön kasvutarina ja hienoa kuvausta paimentolaiskansan arkielämän askareista aina lampaiden ja hevosten kasvatuksesta kasvien hyödyntämiseen ja vuodenaikojen vaikutuksesta elämän rutiinien kulkuun. Tarinan ympäristön yksityiskohtien uskottavuus luo tasapainoa voimakkaalle henkimaailman vaikutukselle. Jumalat ja henkiolennot pysyvät vaikutuksestaan huolimatta kuitenkin onnistuneesti salaperäisen etäisinä ja eteerisinä.

Yritin lukiessa sijoittaa tarinaa ajallisesti johonkin kauteen, mutta en saanut ihan tarkkaa kiinnekohtaa, mikä jäi vaivaamaan. Kirjoitettua historiaa tai tietoa tarinassa ei kuitenkaan tunnu olevan (tai en huomannut sitä kuvattavan olevan), merkkejä kylläkin. Kirjan mainostekstissä väitetään, ettei Anaché "muistuta mitään ennen lukemaasi", mikä pisti hieman ärsyttämään yleistävyydellään. Anachésta nimittäin ainakin minun mieleeni nousi ajoittain useampikin shamaaneihin liittyvä tarina, mm. paleofiktion puolelta Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu) ja Samuli Antilan Kirveenkantajat (arvostelu), mutta erityisesti Megan Lindholmin naisen ja poikkeuksellisen yksilön asemaan alkuperäiskansan keskuudessa liittyvä kaksiosainen The Reindeer People / Wolf’s Brother (jotka haluan palavasti lukea uudelleen). Kaikki ovat toki omannäköisiään ja erottuvia tarinoita, mutta yksityiskohtia yhdistäviä mielikuvia nousi vääjäämättömästi. Anachélle lisäpisteitä näihin nähden voi kuitenkin antaa erilaisesta seksuaalisuuden lähestymisestä.

Päähenkilön vahvuus ja omaehtoisuus on nuortenkirjaan varsin sopiva, vaikka usein toivonkin hahmossa olevan sellaista ristiriitaisuutta, mikä tekee siitä rosoisemman ja ehkä uskottavammankin. Anachéssa ei sellaista rosoisuutta ole, mutta hän on sen verran miellyttävän lähestyttävä ja samaistuttava hahmo, ettei sitä voi kovin miinuksenakaan pitää. Pidin kirjan lopusta paljon ja voisin kuvitella monia samaan maailmaan sijoittuvia tulevia tarinoita, jotka lukisin kiinnostuneena, jos kirjailija niitä kirjoittaisi. Jonain päivänä tartun vielä Arraankin. Suosittelen Anachéa.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Luin Catherynne M. Valenten Satumaa-sarjan suomennetun ykkösosan Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (arvostelu) vajaa vuosi sitten. Kakkososan käännös ilmestyi joulukuun lopulla (kirjaan on laitettu viralliseksi julkaisuvuodeksi 2014) nimellä Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There, 2012), joka on saatavilla ensimmäisen osan tapaan niin paperisena kuin ekirjaversionakin. Sarjasta on ilmestynyt englanniksi jo kolmas kirja ja kaikkiaan niitä pitäisi Valenten mukaan tulla yhteensä viisi. Toivottavasti kaikki löytävät tiensä myös suomenkielisiksi.

Vihdoin odottelun jälkeen Syyskuu pääsee takaisin Satumaahan, mutta mikään ei olekaan aivan entisellään. Syyskuun uhraamasta varjosta on tullut nimeltään Halloween (Hollow Queen) ja hän hallitsee Satumaan alapuolista Alimaata. Halloween kaappailee Satumaan asukkien varjoja omaan valtakuntaansa, mikä saa taikuuden vähentymään Satumaassa. Syyskuu päättää matkata ihmeelliseen varjojen valtakuntaan pelastamaan tilanteen, sillä hän kokee olevansa vastuussa varjonsa tekeleistä, mutta mikä avuksi kun Halloween ei ole halukas luopumaan varjoalamaisistaan eivätkä varjot itsekään ole innostuneet palamaan takaisin.

Valente hyödyntää saumattomasti fantasia- ja mytologiamaailman elementtejä Satumaa-sarjan kakkososassakin. Satumaa ja varjojen valtakunta ovat omanlaisia ihmemaita; mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen. Tekstissä on huumoriakin, mutta myös useasti aikuisen lukijan näkökulmasta katsottuna kohtalaisen synkkää pohdinnan aihetta, kuten Kuumelonikukkulan porojen avioliittokaappaukset, joiden seurauksena "vaimo" on kirosana. Ajoittain tuli mieleen kirjailijan Six-Gun Snow White -tarina (arvostelu), joka on aikuisille kirjoitettu Lumikin muunnos westernin asuun puettuna. Tarina on pintapuolisen keveytensä alla melkoisen rankka. Samanlaista sävyä vilahtaa taustalla myös Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa.

Tyttö joka putosi on edeltäjänsä tavoin ihastuttavaa luettavaa kielellisen ja sisällöllisen runsautensa vuoksi. En ehkä kokonaisuutena tykästynyt kakkososaan yhtä paljon kuin ykkösosaan, mutta toisaalta se on kypsempi kokonaisuus, mikä on plussaa. Tarina itsessään muuttuu edetessään. Aika kuluu ja kuukaudet tuovat mukanaan Syyskuulle teini-iän tuntemuksia. Jo nyt on mukana orastavaa viatonta romantiikkaa, sekä huolia vanhemmista. Kirjaa ei voi lukea itsenäisenä osana, sillä hahmoilla on jatkumonsa, mikä vaatii ensimmäisen osan tiedot taustalle. Uusiakin hahmoja on toki runsain mitoin, kuten hirvaskaisia, sibylla ja Samovaarin aateliset.

Pienenä yksityiskohtana tuli mieleen aiemmin Roald Dahlin The Gremlins -kirjan yhteydessä pohdiskelemani seikka, joka sai ainakin osittaisen vastauksen Tyttö joka putosi -kirjan myötä. Vuonna 1943 julkaistussa The Gremlinsissä oli luontevana osana tarinaa nimittäin olut ja tupakka, ja jäin miettimään liekö tänä päivänä moiset lasten kirjoista vielä löytyy. Valenten sarja ei ehkä ole yhtä nuorille lukijoille suunnattu, mutta silti varhaisteineillekin. Ja kirjasta löytyy hirvaskainen Taiga, joka Ana Juanin kuvitusta myöten polttelee piippua. Sitä tosin ei kerrota mitä hän piipussaan polttelee, mutta mielleyhtymä syntyy.

Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa on saanut oman kirjatrailerin, joka on katsottavissa tästä:

Suosittelun arvoinen sarja.

Hugh Howey: Second Shift - Order

Hugh Howeyn Siilo-sarja jatkuu. Esiosa-trilogian ensimmäisen osan, First Shift - Legacyn (arvostelu) luin kolmisen kuukautta sitten ja nyt oli vuorossa kakkososa Second Shift - Order (2012). Kirjan hahmokaartiin kuuluu samoja henkilöitä kuin ykkösosassakin, mutta myös muutamia uusia hahmoja esitellään Siilo 18:n asukkaista. Tarina valaisee tapahtumia ennen Wool-sarjan (osat 1-3 ja 4-5) tapahtumien alkua.

Second Shift - Orderin tarina kulkee tällä kertaa yhdessä samassa ajassa, mutta kahden eri siilon välillä. Siilo 1:ssä Donald herätetään jälleen 70 vuoden jälkeen auttamaan muissa siiloissa ilmenneiden ongelmatilanteiden ratkaisussa. Hänen ensimmäisen IT-vuoronsa muistiinpanoissa oletetaan olevan avaimet käsitellä tilannetta. Mission Jones on 17-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä kantaja Siilossa 18. Hän ja useat muutkin nuoret ovat päättäneet etsiä oman polkunsa, eikä seurata vanhempiensa ammatillisia jälkiä. Siilonsa eri osissa liikkuva Mission huomaa ilmapiirissä tapahtuvan muutoksen ja levottomuuden kasvun. Hän joutuu keskelle tapahtumia, joiden osapuolet eivät ole välttämättä sitä mitä hän kuvitteli olevan.

Second Shift - Order ei innosta yhtä paljon kuin Wool-sarjan osat tai First Shift - Legacy. Tarinassa paljastuu toki lisää tietoa menneisyydestä ja syistä miksi siilot rakennettiin. Myös siilojen sosiaaliseen rakenteeseen ja käyttäytymiseen perehdytään varsinkin nuorempien asukkaiden näkökulmasta. Pidän edelleen siitä, että hahmot eivät ole mustavalkoisia ja nekin jotka voisi luokitella ”pahisten” puolelle näyttäytyvät omasta mielestään oikeutettuina toimiinsa. Moraali ja tekojen oikeutus ovatkin kirjan keskeisiä teemoja. Donald kokee tarinan aikana shokin menneisyydestään, joten hänen hahmonsa käyttäytymisen ymmärtää sen kautta, vaikka koinkin hänet hetkittäin rasittavaksi. Mission puolestaan ei sytytä lainkaan ja koskapa hän on Second Shiftin päähahmo, se vaikuttaa tarinaan latistavasti.

Howey kirjoittaa edelleen tunnistettavalla tyylillään ja juonessa on sen verran tarpeeksi käänteitä, jotta tarinan veto säilyy. Second Shift on kuitenkin pikkuinen notkahdus sarjassa ja toivonkin, että kolmas osa, Third Shift - Pact nousee jälleen ykkösosan tasolle. Dust, Siilo-sarjan päätöskirja, joka vetää yhteen koko Woolin ja Shiftin tarinat ilmestyy tämän viikon lopulla.

Hugo-ehdokkaat 2013: pitkät novellit

Pat Cadigan: The Girl-Thing That Went Out For Sushi

Mielenkiintoisella ja ei niin itsestään selvällä nimellä varustettu tarina kertoo Jupiterissa työskentelevästä Arkaesta, jonka ihmisystävä Fry päättää loukkaannuttuaan muutatuttaa itsensä sushiksi. Arkaekin on sushi, kahdeksan lonkeroinen mustakala. Tarinassa jo muutaman sukupolven ajan ihmiset eli ”kaksi-jalkaiset” ovat voineet käydä läpi muutosoperaation ja vaihtaa muotoa joko ihmismustekalaksi, ihmismeduusaksi tai ihmisravuksi. Tämä tietenkin aiheuttaa usein niin hengellisiä kuin maallisiakin ongelmatilanteita ja vaatii operaatioon ryhtyjältä vahvaa vakaumusta. Myös tarina vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä se vilisee sanayhdistelmiä ja slangia, jotka ainakin alussa hämmentävät. Jouduin lukemaan kielen vuoksi novellin kahteen kertaan, ennen kuin pystyin toteamaan, että Cadigan on kirjoittanut nokkelan idean pohjalta huvittavan tarinan. En tiedä onko tarinassa taustalla sukupuolenvaihdokseen liittyvää ajatusta, mutta hyvinkin se sopisi maallisemmaksi lähtökohdaksi. Tarinassa on mukana poliittista planeettojen välistä valtapeliä ja Jupiterin kiertorataa lähestyvä komeettakin, ja kokonaisuus on piristävän erilainen mitä vähään aikaan on tullut luettua. Pat Cadigan on kirjoittanut vahvan Hugo-voittajaehdokkaan.

Thomas Olde Heuvelt: The Boy Who Cast No Shadow

Hollantilaisen nuoren kirjailijan kirjoittama tarina kertoo Look-nimisestä pojasta, jolla ei ole varjoa, vaan valo heijastuu hänestä läpi, eikä hän näy peilissä, valokuvissa tai filmillä. Luonnollisestikin hän herättää huomiota ja hänestä tulee kuuluisuus ja koulussa kiusaamisen kohde, kunnes luokalle tulee toinen outo tapaus, lasinen poika. Splinter puolestaan heijastaa kaikkea ulkopuolista, mutta ei itseään. Pojat ystävystyvät ja he päätyvät matkalle, jolle vanhempiensa kaikelta suojelema Splinter on aina toivonut pääsevänsä. Tarinan idea on hyvä ja se on kirjoitettu sujuvasti. Lasisen ja varjottoman pojan tieteellistä olemassa oloa on turha sen kummemmin pohtia, heidän on tarkoitus olla vain metaforia erilaiselle. Tarinan loppu on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä laskee pisteitä ja sentimentaalisuuskaan ei vetoa minuun. Ihan kelpoinen tarina silti.

Catherynne M. Valente: Fade to White

Valenten vaihtoehtohistoriatarinassa on käyty sota, jonka radioaktiivisuuden seuraamuksena ihmisen lisääntyminen on häiriintynyt ja vain 12% miehistä on enää hedelmällisiä. Tarina seuraa nuoren pojan ja nuoren tytön vaiheita kohti testausta, jonka tulosten perusteella määräytyy heidän tuleva asemansa yhteiskunnassa. Poika haaveilee Aviomiehen roolista ja tyttö suhtautuu puolestaan salaisuutensa vuoksi hermostuneesti ja kriittisemmin tulevaan rooliinsa kihlattuna ja synnyttäjänä. Kolmantena tarinankertojana tai oikeastaan maailmankuvan kertojana on hahmo, joka teetättää mainoksia, joiden on tarkoitus luoda oikeanlaisia mielikuvia, propagandaa. Mainoksissa on valkoihoisia, hedelmällisen näköisiä naisia, piippua polttavia miehiä ja iloisia terveitä lapsia. Valente on kirjoittanut hienosti tarinan, jossa pikkuhiljaa avautuu sen ahdistavuus, ihmisten aivopestävyys ja johdatettavuus. Tarinan idea ei ole oikeastaan miltään osa-alueeltaan uusi, esimerkiksi Margaret Atwood on sitä käyttänyt tarinoissaan, mutta Valente osaa kirjoittaa vetävästi, sitä ei voi kiistää.

Seanan McGuire: In Sea-Salt Tears

In Sea-Salt Tears on selkie-tarina. En tiedä onko selkiellä suomenkielistä käännöstä, mutta kyseessä on meressä hylkeenä elävästä olennosta, joka luo nahan muuttuakseen ihmiseksi maalla. Tarinassa selkiet perivät ihmishahmossa nahkansa vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan, eikä ole niin itsestään selvää, että jokainen selkie pääsee mereen elämään vaikka haluaisikin. Liz odottaa vuoroaan vuosikymmenet ja kun näyttää siltä ettei nahkaa perinnöksi tule, hän lyö hynttyyt yhteen Annien kanssa. Molemmilla on tarve tulla kelvatuksi ja hyväksytyksi ja taustalla on myös uskollisuuteen ja luotettavuuteen liittyvä kehys. McGuiren tarina hyödyntää mytologista olentohahmoa tuoden sen nykyaikaiseen ympäristöön ja tulkintaan. Tarina on onnistuneempi kuin kirjailijan Grant-nimimerkillä kirjoitetut zombie-jutut.

Seanan McGuire: Rat-Catcher

Toinen ehdokkaana oleva McGuiren tarina perustuu sekin mytologiseen olentoon, haltiatyyppiseen sidheen ja sijoittuu vuoden 1666 Lontooseen, hetkeen ennen suurta tulipaloa. Sidhet kulkevat kahden eri valtakunnan välillä varjojen kautta. Tullessaan omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan, sidhet ottavat kissojen muodon. Rand (kuvan alaotsikon Tybalt) saa Roanelta tietoonsa ennustuksen, jonka mukaan Lontoota uhkaa tulipalo ja heidän tulisi poistua kaupungista mitä pikimmin. Tämä ei ole kuitenkaan niin helposti tehtävissä, sillä Randin kuningas-isä ei suostu antamaan evakoitumiskäskyä ja Randin pitää uhmata häntä pelastaakseen sidhet. Todelliseen historialliseen tapahtumaan sidottu tarina on viihdyttävä kissahahmojen vuoksi, vaikka muuten onkin vain keskinkertainen kasvutarina ja hahmojen välisten suhteiden selittäminen jää heikoille kantimille. Ilmeisesti tämä ja myös mahdollisesti In Sea-Salt Tears ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, joka minulle ei ole tuttu. Kumpikin tarina toimii kuitenkin itsenäisesti.




Tämän vuoden pitkien novellien Hugo-ehdokkaat ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta varsin tasaisia ja keskinkertaisen sujuvasti luettavia. Mikään ei varsinaisesti ärsytä, mikään ei erityisemmin ihastuta. Pat Cadiganin The Girl-Thing That Went Out For Sushi nousee muiden ehdokkaiden yläpuolelle erilaisuudellaan ja kielellisesti haastavana ja virkeänä. Kakkoseksi nostan Valenten tarinan, mutta loppujen kohdalla onkin sitten aivan sama mihin järjestykseen sijoittuvat.

Nämä ovat viimeiset tämän vuoden Hugo-arvioni. Elokuva ja tv-sarjakategoriat on käyty läpi ja kunhan olen vielä lyhyesti tutustunut Oheiskirja-kategoriaan olenkin valmis omalta osaltani äänestämään Hugo-voittajia. Sitten vain odottamaan Worldconia ja syyskuun ekaa, jolloin selviää ketkä kaikki oikeasti voittivat.

Worldconeihin liittyen täytyy vielä kerran mainita, että lähiviikkojen aikana on vielä mahdollista äänestää Helsinkiä vuoden 2015 worldcon-paikaksi. Äänestää saavat LoneStarCon3:n jäsenet (myös tukijäsenet) ja äänestysmaksun maksaneet. Kehotan ehdottomasti käyttämään mahdollisuutta hyväksi, sillä kaikkihan me haluamme worldconin Suomeen, eikö?