Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

E-kirjastostani löytyi lukematon Johanna Sinisalon teos, Enkelten verta (2011), joka oli sopiva Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni sekä pitkään lukuvuoroaan odottaneena Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirja on käännetty myös englanniksi vuonna 2014 nimellä The Blood of Angels. Eko-spekulaatio mehiläisten katoamisesta oli tärkeää kahdeksan vuotta sitten ja myös nelisen vuotta sitten, kun Maja Lunde julkaisi Mehiläisten historia -teoksensa (arvostelu). Se on tärkeää yhä tänä päivänä, sillä pölyttäjien merkitys on suuri ihmiskunnalle ja mehiläiset ovat niistä merkittävä osa.

Orvo on mehiläistenhoitaja, joka huomaa eräänä päivänä omilla pesillään pesäkadon, josta on aiemmin vain kuultu uutisia Yhdysvalloista. Hän huolestuu, mutta se ei ole ainoa huolenaihe, vaan hänen eläinaktivisti-poikansa Eero on ottanut askeleen, joka kipuilevassa perheessä aiheuttaa lopullisen särön. Epätoivoisessa tilanteessa ilmenee kuitenkin toivo siinä mihin mehiläiset katoavat.

Enkelten veren lukeminen aiheutti melkoisesti ristiriitaisia tuntemuksia. Orvo, väritön keski-ikäinen mies, jolle mehiläisten hoito on kaikki kaikessa, on kirjan siedettävin hahmo. Hänen poikansa Eero, johon tutustaan pääosin blogitekstien kautta on provosoivan fanaattinen aktivisti, jonka kirjoittamia infodumppitekstejä en jaksaisi lukea todellisuudessa. Kirjassakin ne teettivät tiukkaa. Kaltaiselleni lukijalle, joka välttelee kaikenlaista somevittuilua, jota keskusteluksi ja kannanotoksi väitetään, juuri nämä kirjan blogiosat tiputtivat melkoisesti tyylipisteitä. Olihan niissä ironiaa ja peilasivat nykypäivää hyvin, muttta en saanut itseäni sietämään niitä edes fiktiossa.

Enkelten verta onkin sekoitus faktaa ja fiktiota. Mehiläiset ja eläinten oikeudet ovat isossa osassa, mutta myös perhe ja ihmissuhteet. Sinisalo onnistuu valitettavan hyvin ihmiskuvauksissa, sillä Orvon lähipiiri tuntuu kaikkinensa olevan jonkin tyylin putkinäköisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, jotka välittyvät voimakkaan persoonallisina siinä missä Orvo itse päinvastaisena. Kuolema nousee tarinassa voimakkaasti esille, sen lakaiseminen näkymättömiin tai naamioiminen fyysiseen ja psyykkiseen rihkamaan, innovatiivisiin rahastettaviin kokonaispalveluihin. Kuolema kytkeytyy mehiläiskatoihin.

Kirjan arkeen ja dystooppiseen tunnelmaan tuo valoa ja elämää vintille ilmestyvä maaginen maailma, selittämätön ja rauhallinen, täynnä toivoa. Niin outo ilmiö kuin se tarinan keskellä onkin, se keventää muuten kovin ahdistavaa kertomusta. Enkelten verta silitti monta kertaa tyylillään minua vastakarvaan, joten en voi sanoa pitäneeni kirjasta paljoakaan. Lunden Mehiläisten historia sopi minulle tästä aiheesta huomattavasti paremmin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #4. Kuusi kirjaa jäljellä.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 4-6

Joe Hillin ja Gabriel Rodriquezin Locke & Key -sarjan arvioiminen jatkuu kolmen jälkimäisen albumin osalta. Keys to the Kingdom julkaistiin 2011, Clockworks 2012 ja Alpha & Omega 2014. Jälkimmmäisestä tosin Omega-tarinat ovat ennen Alphan lopetusosia. Katsaus kolmeen ensimmäiseen löytyy täältä. Liitän albumit 4-6 myös Hämärän jälkeen -haasteeseen, jossa kokonaislukema on nyt 10 ja titteli zombie.

Jälkikolmikossa löytyy entiseen tapaan lisää avaimia ja usea taustahenkilö nousee merkittävämpään rooliin. Keys to the Kingdom yllättää humoristisella otteellaan, sillä alku on hyvin lassi ja leevimäinen piirrosjälkeä ja lumiukkoa myöten. Olin näkeväni mukana myös hieman Schulzin Jaska Jokusta ja Hitchcockin linnutkin sai nyökkäyksen. Yhden numeron verran tarinaa kerrotaan kalenterimuodossa, jossa edetään osittain päivä/ruutu-tyylillä. Ruudun tapahtumat toki kertovat havainnollisesti tapahtumien kulusta, mutta välähdykset eivät rytmiltään tuntuneet tasapainoisilta.

Clockworksissa keskitytään aikamatkailuun ja tarinan taustat Lovecraftissa aukeavat aina 1775 vuodesta isä-Rendellin lukiovuosiin. Erin Voss nousee menneisyydestä nykyaikaan hahmoksi, samoin kuin Randallin nuorempi veli Duncan. Myös kehitysvammainen Rufus, jonka äiti kuului aiemman sukupolven kööriin, nousee hienosti esitettynä tarinan ratkaisuun mukaan. Rufuksella on kyky nähdä aaveita ja oman mielikuvituksensa kautta löytää itselleen tavan toimia, kun hänelle selviää asioiden oikea laita. 

Keys to the Kingdom ja Clockworks ovat Locke & Keyn parasta kerrontaa. Pidän erityisesti viitteistä sarjakuvan ja kauhun mestareihin. Isäpappa-Kingin Carrie nousee huvittavasti esille ja yhdestä ruudusta voi bongata Hillin itsensä Rodriguezin piirtämänä. Huumori on sopivasti veristen tapahtumien keskellä ja hahmot saavat kasvutilaa, heidän muutoksen sarjan alkuvaiheista loppua kohden on havaittavissa. Locke & Key on LBGT-näkökulmasta monipuolinen ja suvaitsevainen, missä se vertautuu Vaughanin ja Staplesin Sagaan. Erityisesti mieleeni on taustatarina eri aikakausina, mikä valotti mistä on lähdetty, mutta ei kuitenkaan selitä asia läpi, vaan jättää mysteerille tilaa.

Sarjan päätös ei mielestäni juonellisesti ole niin onnistunut kuin olisin toivonut. Edes toinen lukukerta ei muuttanut mieltäni, vaikka muuten sarja on saanut ulottuvuutta ja positiivisempaa värettä kakkoskierroksesta. Hillin hahmoissa on uskallusta sekä runsaasti inhimillisyyttä ja Rodriguezin piirrosjälki sen kuin paranee albumi albumilta. Avaimet ovat nokkela ja mielikuvituksellinen idea, jonka ympärille tarina on koostettu.

Kauhutarinaksi tämä on varsin hyvä, tosin sarjakuvana en ole juurikaan kauhua lukenut, joten vertailupohjaa siihen minulla ei liiemmälti ole. Locke & Key oli kuitenkin helposti lähestyttävä ja seikkailullisempi kuin vastaavanlaiset elokuvat, joissa perhe/nuoret kohtaavat yliluonnollisen pahuuden. Kannatti lukea, jopa kahteen kertaan.

Brian K. Vaughan & Pia Guerra: Y: The Last Man, The Deluxe Editions 1-5

Brian K. Vaughan on vakuuttanut minut Saga-sarjakuvallaan (arvostelut volume 1-5) ja Paper Girlskin oli ihan kohtalainen aloitus uudelle tarinalle (arvostelu). Y: The Last Man on vanhempaa tarjontaa, joka on jäänyt minulta aiemmin väliin, mutta korjasin tilanteen nyt toukokuussa, kun ostin ja luin koko sarjan deluxe-versiona. Dystopista science fiction -sarjakuvaa julkaistiin 60 numeron verran vuosina 2002-2008. Kunkin deluxe-kirjan lopussa on lisäksi käsikirjoitusnäyte yhdestä numerosta. Kuvittajana Y: The Last Maneissa on Pia Guerra ja sarja on palkittu useilla Eisner-palkinnoilla sekä albumi 10, Whys and Wherefores, oli myös Hugo-ehdokkaana 2009.

• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume One sisältää numerot 1-10 eli Unmanned ja Cycles (2008)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Two sisältää numerot 11-23 eli One Small Step, Comedy & Tragedy, Safeword ja Widow’s Pass (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Three sisältää numerot 24-36 eli Tongues of Flame, Hero’s Journey, Ring of Truth, Girl on Girl ja Boy Loses Girl (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Four sisältää numerot 37-48 eli Paper Dolls, The Hour of Our Death, Buttons, 1000 Typewriters, Kimono Dragons, The Tin Man ja Gehenna (2010)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Five sisältää numerot 49-60 eli Motherland, The Obituarist, Tragicomic, Whys and Wherefores ja Epilogy (2011)

Lähtölaskenta varsinaiseen tarinaan alkaa vuonna 2002 24 minuuttia ennen Y-hetkeä esitellen päähahmot. Tapahtumat käynnistyvät kun kaikki elävät Y-kromosomilliset nisäkkäät, ihminen mukaan lukien, kuolevat - paitsi nuori escape artisti Yorick Brown ja hänen urospuoleinen kapusiiniapinansa, Ambersand. Myös naisia kuolee joukottain onnettomuuksissa, jotka johtuvat miesten kuolemista, kuten lentokoneen putoamiset ja auto-onnettomuudet. Naiset ovat hämmentyneitä, yhteiskunta joutuu kaaokseen ja vallitsee epävarmuus mistä tilanne johtuu, onko kyseessä sairaus, jatkuuko se ja aiheuttaako se vielä naistenkin kuolemia. Luonnollisesti surun ja kaaoksen keskellä herää myös ajatus ihmiskunnan ajautumisesta sukupuuttoon. Kun sukupuolipuutto tapahtuu, katoaa maapallolta 2,9 miljardia miestä, mikä maailmanlaajuisesti tarkoittaa mm. että 99% mekaanikoista, sähkömiehistä, ja rakennusmiehistä kuolee sekä 85% valtioitten hallituksista katoaa. Naisten joukosta ei löydy hetkessä tarpeeksi henkilöitä pitämään perustoimintoja yllä kuin organisoimaan sekavaa tilannettakaan.

Kun Yorick tajuaa olevansa ainoa miespuoleinen eloonjäänyt, hänen päämääräksi nousee elossa olevien sukulaistensa ja tyttöystävänsä (tämä ensisijaisesti) löytäminen sekä eloonjäämisensä syyn selvittäminen. Naiivi ja impulsiivinen nuorukainen joutuu naamioitumaan, sillä tulkinnat miesten kuolemaan johtuneista syistä ovat jopa profetiaalisia, eikä hän ole turvassa. Henkivartijakseen hän saa matkan varrella mysteerisessä Culper Ring -organisaatiossa työskentelevän Agentti 355:n ja tapahtumien tieteelliseen ratkaisuun geneetikko Allison Mannin, joka on kloonauksen asiantuntija. Allisonilla on takana oma mielenkiintoinen taustatarinansa. Hallitukset haluavat mielellään saada Yorickin ja hänen apinansa käsiinsä ja amerikkalaisten lisäksi joukkoja on liikkeellä niin Israelista, Australiasta kuin Venäjältäkin syystä tai toisesta.

Y: The Last Manin tarina polveilee useiden tahojen kerronnan kautta välillä yhtyen ja välillä eroten ja käsikirjoitus tarjoaa reippaasti myös yllätysmomentteja. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, hahmot eivät ole mustavalkoisia ja väkivaltaa esiintyy verrattain paljon. Kuka sanoo, että naisten vallitsema maailma olisi väkivallaton. Luin tarinaa verrattain kriittisesti välillä miettien siinä esiintyviä asenteita. Useimmat seikat mihin tartuin kiinni koin positiivisina, mm. naisvankiyhteisön kohdalla. Sekä alussa että loppupuolella oli pari kohtaa, jotka ehkä on herännyt keskustelua tai jos ei ole, niin pitäisi. Minua hieman häiritsi mm. väite, että naiset ovat aina muokanneet pojat sellaisiksi kuin he ovat miehinä - hyvässä ja pahassa. Tämä on mielestäni hyvin suoraviivaistettu väittämä, jota ei millään lailla kyseenalaistettu tarinassa. Eiköhän me kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olla osaltamme myös yhteiskunnan normien, kulttuurien ja monimuotoisten vuorovaikutusten kasvattamia, ei pelkästään äitiemme. Ja mihin jäi isät tuosta yhtälöstä, jo ennen kuin tarinan miehet katosivat olemasta?

On vaikea kuvitella oikeasti kuinka todenmukaisesti tarinan hahmot käyttäytyvät katastrofaalisessa tilanteessa ja millainen naisten hallitsema maailma olisi ilman miehiä. Toki science fictionissa on kehitelty vastaavia tarinoita aiemminkin, esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan (arvostelu) ja Charlotte Perkins Gilmanin Herland (arvostelu) -kirjoissa. Naisnäkökulmaa ja käyttäytymistä on kuvannut persoonallisen voimakkaalla tavalla myös Joanna Russ (katsaus). Erona luonnollisesti, että ne ovat naisten kirjoittamia, kun taas Y: The Last Man on miehen kirjoittama ja sarjakuvaformaattiin. Minä pidin Vaughanin tarinasta ja pidin Pia Guerran piirrosjäljestä, se oli ilmeikästä ja dynaamista.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että vaikka tarttuisi pieniin yksityiskohtiin ja mietityttäviin seikkoihinkin, niin Y: The Last Man on monipolvinen, palkitseva ja mieleenjäävä sarjakuva. Se on Yorickin kasvutarina, jossa on huumoria, mutta myös sydäntäsärkeviä tapahtumia. Kuten Sagassa, myös The Last Manissa on inhimillisyyttä. Tarinan loppu miellytti minua paljon ja kun luin sen myös käsikirjoitusversiona, siitä sai vielä enemmän irti. Suosittelen Y: The Last Mania kaikille sarjakuvista kiinnostuneille. Harmi, ettei sitä ole suomennettu. Lokakuussa 2015 ajatusta tv-sarjasta heräteltiin jälleen henkiin, mutta mitään etenemisuutisia en ole sittemmin kuullut. Jos jonain kaukaisena päivänä projekti toteutuu, ja Vaughan vielä itse käsikirjoittajana, voisin vaikka katsoakin.

George R.R. Martin: Doorways

Doorways-tarina sijoittuu George R.R. Martinin Hollywood-kaudelle 1990-luvun alkupuolelle. Tarinan idea lähti hänen The Lonely Song of Laren Dorr -novellinsa alkulauseesta: ”There is a girl who goes between the worlds”. Doorwaysta oli tarkoitus tulla tv-sarja, ja Martin työsti sarjan pilotin käsikirjoitusta toista vuotta. Pilotti kuvattiin, ja tv-yhtiö oli siihen tyytyväinen, mutta se ei milloinkaan päätynyt telkkariin. Kova pala Martinille, joka useampaan otteeseen on pähkäillyt mitä olisi tapahtunut, jos tv-sarja olisikin onnistunut. Vuonna 2003 Martin julkaisi pilotin käsikirjoituksen massiivisessa A RRetrospective-kokoelmassaan, ja tuolloin hän totesi, että jos Doorways olisi toteutunut tv-sarjana, hän olisi huomattavasti rikkaampi kuin sillä hetkellä oli. Vuonna 2011 julkaistun sarjakuvaversion esipuheessa Martin toteaa, että jos Doorways olisi nähnyt vihreää valoa, hän olisi todennäköisesti pysytellyt Hollywoodissa pidempään, ja kuka tietää olisiko A Song of Ice and Fire -kirjasarjaa, ja sen myötä Game of Thrones -tv-sarjaa, koskaan syntynyt. 90-luvun epäonni Hollywoodissa kääntyi siis parhain päin.

Mutta ilmeisesti kukaan kirjailija ei halua teoksensa jäävän julkaisematta, varsinkin jos itse on siihen tyytyväinen. Niinpä Martin tosiaan julkaisi synkeimmän dystooppisen käsikirjoitusversion ensin kirjallisessa muodossa ja myöhemmin sarjakuvana, jolloin päähenkilöt Cat ja Tom saivat Stefano Martinon näkemyksestä kasvot. Kun aikoinaan luin A RRetrospectiven, Doorways tuotti minulle ongelmia, sillä silloin olin nykyistäkin harjaantumattomampi lukemaan tv-käsikirjoitusta, enkä saanut välttämättä tarinasta kunnon kokonaiskuvaa. Sarjakuva toi tarinaan paljon täydennystä.

Tohtori Thomas Mason viettää peruselämää, kunnes eräänä päivänä hänen vastaanotolle tuodaan mysteerinen nuori nainen nimeltä Cat. Catia jahtaa niin poliisi kuin FBI, ja pian Tomille selviää, että Cat on rinnakkaisesta maailmasta, jossa elää toisenlaisia olioita, jotka nekin ovat hänen perässään. Cat kulkee maailmojen väliä ovien kautta, jotka avautuvat ja sulkeutuvat omia aikojaan. Paetessaan jahtaajia Tom joutuu Catin seurassa maailmaan, jossa öljy ja muovi on hävinnyt ihmisen kehitettyä ympäristöä suojellakseen öljynsyöjämikrobin, jonka hallinta riistäytyi käsistä. Cat joutuu kohtaamaan uuden maailman ongelmat sekä myös pimeän lordin, eikä siinä tuoksinassa Tom voi olla varma pääseekö hän koskaan enää omaan maailmaansa.

EXT. - FREEWAY - NIGHT - AERIAL
Traffic is fast and heavy. Suddenly we hear a CRACK, as loud as a clap of thunder, as sharp as a sonic boom.

SMASH CUT TO TIGHT ON CAT
A girl stands trapped in the center of the freeway, as speeding traffic surges around her. Call her CAT. She’s twenty. Her figure is lean, boyish, wiry-tough. Her hair is short, raggedly shorn. There is something wild about her, something quick and feral and not-quite-tamed. Her pants are leather, old, cracked, badly worn.
She wears a loose black uniform shirt several, sizes too big for her, unbuttoned, over a tight silver-gray undershirt. Her feet are bare. She looks lost, confused.

INTERCUT - CAT’S POV

HEADLIGHTS are coming at her from all directions, it seems, cars are missing her by inches.

Doorways on mielenkiintoinen science fictionia ja fantasiaa sekoittava tarina, ja se toimii visuaalisesti. Jos Martin olisi kirjoittanut sen vaikkapa pienoisromaaniksi, uskoisin sen kiinnostaneen itseäni vielä enemmän, sillä käsikirjoitusmuotoon tuntuu jääneen kerronnallisia kompromisseja, joihin on vaikuttanut kenties tv-maailman rajalliset rahalliset resurssit sekä myös muoto itsessään. Onneksi käsikirjoitus ja sarjakuva ovat molemmat tarinan synkin versio, mikä sopii minulle. Myöhemmin Martin joutui hiomaan pomojen painostuksesta tarinaa amerikkalaisesti katsojaystävällisempään muotoon, mikä sinänsä hymyilyttää, ottaen huomioon kirjailijan sittemmin tuottaman materiaalin synkkyyden, mille tasolle Doorways ei yllä lähellekään.

Pimeän lordin ja Catia jahtaavien olentojen osuudet eivät toimi minulle, enkä ole myöskään ihastunut liikaa Stefano Martinon kynänjälkeen. Jotenkin sekoitin sen Fevre Dreamin sarjakuvapiirtäjän Rafa Lopezin tyyliin, joka tosin kärsi myös huonosta käsikirjoitussovituksesta. Tarinan heikoin puoli on se, että se jää kesken, sillä tarinanhan oli tarkoitus jatkua monen osan verran, eikä niitä käsikirjoituksia ole tarjolla luettavaksi. Martin ei tainnut koskaan ehtiä suunnitella Tomin ja Catin seikkailuja loppuun saakka.

Joka tapauksessa olen suuresti iloinen, että Doorways on kuitenkin löytänyt tiensä myös sarjakuvaksi, sillä yhä edelleenkin kun luin käsikirjoitusversiota uudestaan, oli tarinaa helpompi seurata kuvallisessa muodossa. Martin on onnistunut sisällyttämään kuviin olennaisen, vaikka kuten aina, mielikuvat tekstin pohjalta voivat olla kullakin lukijalla erilaiset kuin kuvittajan tulkinta. Martino ei piirrä yksi yhteen. Liitän Doorwaysin osaksi I Spy Challengea, kohtaan 13. Arkkitehtuuri.

Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Hirunda. Ensimmäinen kirja

Raita Jauhiaisen Allianssi.125: Hirunda. Ensimmäinen kirja on Terra Unionian rinnakkaisteos. Molemmat ilmestyivät yhtä aikaa vuonna 2011. Luin ekirjan heti Terra Unionian (arvostelu) jälkeen joulukuussa.

Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumat sijoittuvat Hirundaan, miesten maailmaan, jossa naiset ovat suojeltuna ja vartioituna vähemmistönä. Päähenkilö on maailmanvaltio Hirundan suurimman kaupungin Gavialiksen 1. kehällä asuva Jani 821771, joka on tyytymätön elämäänsä, mutta ei ole kovinkaan paljoa tehnyt parantaakseen asemaansa. Gavialis on jakaantunut seitsemään kehään, joista sisimmille ja arvostetuille kuudennelle ja seitsemännelle ei ykköskehäläisillä juuri koskaan ole asiaa. Jani saa kuitenkin yllättäen kutsun kuudennelle kehälle lääkärintarkastukseen ja tapaa tunnetun hedelmällisyyslääkärin ja keinoraskauksien tutkijan Mari Alaudan. Tämä tapaaminen sysää alkuun tapahtumat, jotka sitovat yhteen Marin ja nuoren Saia-tytön sekä Janin ja tämän parhaan ystävän, rajavartija Lun tulevaisuudet. Lulla on jo muutenkin Janille yllätys, joka mullistaa elämän.

Mistä lie johtuu, että viihdyin heti alusta alkaen paremmin Hirundan ympäristössä kuin Terra Unionian ja melkeinpä toivon, että olisin aloittanut sarjan lukemisen Hirundasta. Suurkaupungin kuvauksessa on paljon kiehtovia kohtia. Maailman dystooppisuus tulee esille äärikehän ja 0-kehän ulkopuolisten hylättyjen ihmisten sekä päihteiden käytön kuvauksessa. Eri kehät ovat kuin kastijärjestelmä, jossa tosin on mahdollista yletä ansioitumalla. Synkältä näyttää myös rangaistussiirtola Kylmä kuoppa Kuussa, josta yksikään tuomion saanut ei ole koskaan palannut. Hirundassa onkin enemmän jäännettä Suurta sotaa edeltävästä maailmasta, avaruusajan Maasta. Tämä maailmanvaltio on kiinnostava paikka ja olisin ehdottomasti halunnut lukea enemmänkin sen toiminnasta, taloudesta ja politiikasta, mutta jo nyt mentiin lähelle infodumppausta, joten ehkä on parempi keriä asioita auki pikkuhiljaa.

Miesyhteisön keskellä naisten määrä on niin pieni, että on täytynyt turvautua keinotekoiseen tapaan lisääntyä. Koko yhteiskuntaa uhkaa lopullinen romahdus, sillä keinokohduissa tuotettuja tyttöjä kuolee luvattomia määriä ja jo nyt on uhkana usean sukupolven menetys. Lisääntymislupaa ei silti ole läheskään kaikilla, vain ansioituneimmilla miehillä, sillä tulevia sukupolvia halutaan kontrolloida. Hirundan naisissa on omituinen kahtiajako, on hemmoteltuja ja hyvinkin naisellisia yksilöitä ja sitten on se poikkeus, jota kaipasin jo Terra Unioniassa, nainen, joka ei halua lisääntyä. Tässäkään kirjassa ei juuri puututa mahdolliseen saasteiden aiheuttamaan hedelmättömyyteen (miesten tai naisten), mutta ehkä asia on jo kunnossa usean sodan jälkeisen sukupolven vaihduttua. Tarinassa on paljon yksityiskohtia, joiden merkitystä on vaikea vielä tietää, mutta niistä koostuu varsin kutkuttava ja jännittäväkin keitos.

Noin 250 sivun paikkeilla Hirundan ja Terra Unionian tarinat kohtaavat toisensa. Olin hieman hämmentynyt lukiessani osittain samoja tekstejä uudestaan. Lopussa tarinat eriytyivät jälleen, mikä oli hyvä juttu. Toki ymmärrän, että ideana on rinnakkaisten tapahtumien kertominen riippumatta kummasta kirjasta aloittaa, ja siinä mielessä kirjat ovatkin toimineet erinomaisesti, mutta silti oli aika outoa lukea samoja tekstejä sanasta sanaan ja jäin miettimään, eikö siihen olisi löytynyt toisenlaista ratkaisua. Terra Unionia ja Hirunda ovat kaksi toisistaan poikkeavaa maailmaa, joten on mielenkiintoista nähdä kirjailijan etenemistapa sarjan jatkuessa.

Sekä Terra Unionian että Hirundan avainasemassa ovat ihmiset, heidän valintansa ja tekonsa odotusten ja asenteiden keskellä. Olen ehkä arvoissani kiinnittänyt enemmän huomiota dystopiamaailmaan, mutta tarinan todellinen jännite syntyy ihmisten välille. Tarinassa on vaaran tuntu, sillä pelissä on kovia panoksia. Tämä on vasta sarjan ensimmäinen osuus ja jos kirjoja tulee todellakin vielä seitsemän osan verran, niin paljon ehtii vielä tapahtua ja maailmaakin kuvata.

Hirunda sai minut lopullisesti innostumaan Allianssi.125:sta ja olen hankkinut jo molemmat kakkososatkin luettavaksi. Seuraavaksi aloitan tosin Hirundasta. Kolmannet osat ilmestyvätkin jo niin pian kuin ensi kuussa.

Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Terra Unionia. Ensimmäinen kirja

Törmäsin Raita Jauhiaisen Allianssi.125 -sarjaan ensimmäistä kertaa maaliskuussa 2013 Omakustanteista-blogikirjoitukseni kommenttien kautta. Kiinnostuin sarjasta sen verran, että ostin sekä Terra Unionian että Hirundan ensimmäiset kirjat ekirjoina. Ehti vierähtää reilu puolitoista vuotta, kunnes lopulta otin kirjat luvun alle. Sinänsä usein hyvin normaalia tahtia minulle, varsinkin kun kyse on tuntemattomasta kirjailijasta ja vieläpä omakustanteesta. Mutta Allianssi.125 on saanut viime aikoina kovastikin huomiota. Terra Unionian rinnakkaiskirja, Hirunda, voitti Self-Publishing Review’n Full Moon -palkinnon Science Fiction-sarjassa ja kirjailijaa on haastateltu useampaan otteeseen kotimaassa (YLE, Keskisuomalainen) ja ilmeisesti ulkomaillakin. Allianssi.125: Terra Unionia. Ensimmäinen kirja julkaistiin 2011 yhtä aikaa Allianssi.125: Hirunda. Ensimmäinen kirja kanssa ja periaatteessa lukemisen olisi voinut aloittaa kummasta tahansa kirjasta Sattumoisin minä aloitin Terra Unioniasta.

Maa on kokenut Suuren sodan, jonka seurauksena laajoja maa-alueita on saastunut asuinkelvottomiksi. Ihmiskunta on kuitenkin asettunut elämään kuohuvien sodan jälkeisten vuosien jälkeen rauhanomaiseen edityksen ilmapiiriin. Maailma ei ole kuitenkaan yhtenäinen, vaan jakautunut Terra Unioniaan ja Hirundaan, joiden raja on suljettu ja pitkälti myös salattu, eikä niiden välillä ole virallisesti minkäänlaista yhteistyötä. Kummallakin puolella rajaa on omat käsityksensä toisistaan. Anamona Vaal saapuu Terra Unionian pääkaupunkiin Pinukseen pienestä viljely-yhteiskunnasta tarkoituksenaan aloittaa uudenlainen elämä, mutta huomaa pian, että suurkaupungin kulisseissa tapahtuu paljon vaiettuja asioita, ja hänen rajavartijasisarensakin on kehitellyt yllätyksen, jossa on runsaasti pureskeltavaa.

Totesin melko pian aloittamisen jälkeen lukevani kirjaa, jossa matriarkaalisessa yhteiskunnassa naisen arvo määriteltiin pitkälle lastensaannin ja lapsimäärän kautta, ja jokaisen naisen oletettiin saavan lapsia. Siinä vaiheessa aloin epäröidä mahdanko haluta lukea kirjaa. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä näkökulman säröt kertoivat, ettei kyseessä koeta olevan utopistisen valtion, vaikka järjestelmä haluaisi uskotella niin olevan. Miesten asema ja heidän kohteleminen mm. pakottamalla käyttämään merkkivaatetta, oli ahdistavaa. Terra Unionian hahmoista eniten minua kiinnostivat oman polkunsa löytänyt Tilia ja ilkikurisen ärsyttävä Lemmus sekä Anamonan sisar Lena, jossa oli hitusen enemmän potkua kuin Anamonassa itsessään, vaikka tämän päähenkilönä olisi ehkä pitänyt olla kiinnostavampi.

Tapahtumat etenevät jouhevasti ja käänteitä riittää sen verran, että jännite pysyy tarinan aikana hyvin yllä ja sivut kääntyilevät itsestään. Mitään erityisen yllättävää ei tapahdu, jota lukija ei osaisi hieman ennakoidakin, mutta tämä ei hidasta vauhtia. Kirjassa on tiukkaa sanallista kädenvääntöä, mikä toimii välillä ärsyttäen ja pääsinpä kerran naurahtamaan ääneen, kiitos Lemmuksen. Dystopioita kirjoitetaan nykyään niin paljon, että täysin omaperäistä maailmaa ei tahdo enää tulla vastaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö maailma siitä huolimatta voisi olla kiinnostava.

Terra Unionian naisten maa toimii kohtalaisen hyvin, mutta en voi olla miettimättä, miksi naisten maailma kuvataan lähes aina luonnonläheisiksi ja miesten teknologiapainotteiseksi. Terra Unioniassa jopa paikkojen ja ihmisten nimissä on kasvillisuusviitteitä. Minua kiinnosti mistä maan metalliset raaka-aineet tulevat. Entä mitä materiaalia ovat henkilökortit, näyttöpäätteet, näppäimistöt ym. Mistä tulee high-tech, jos naisyhteisö on keskittynyt viljelemiseen, biologiaan ja kemiaan ja Terra Unionia on suljettu alue. Energian tuotannon synteesialtaiden ja teollisuustehtaiden sanottiin sijaitsevan Ursavian sektorilla, jota kirjan aikana ei sen kummemmin kuvattu. Harmi sinänsä, sillä juuri se minua olisi maailmanluonnissa kiinnostanut. Vaan ehkä Ursaviaan päästään myöhemmin, sillä käsittääkseni Allianssi.125:stä on tulossa seitsemän osan (14 kirjan) pituinen.

Minun ekirjassani esiintyi sanojen tavutusvirheitä sen verran tiheään, että se hieman häiritsi. Sähköiset versiot ovat valitettavasti DRM-suojattuja ja tällä hetkellä ykköskirjat saatavilla suomeksi vain iTunesin kautta, joten ne on pakko lukea myös yhteensopivilla laitteilla. Todella hankalaa. ElisaKirja ja vesileima olisi kiva juttu. Paperikirjat ovat ilmeisesti saatavilla helpommin.

Terra Unionian jälkeen oli pakottava tarve lukea Hirundan ensimmäinen kirja heti perään, joten pistän siitä huomenna blogiini erillisen arvion. Miesten Hirunda herättikin hieman erilaisia ajatuksia.

Yoon Ha Lee: A Vector Alphabet of Interstellar Travel

Korealaistaustainen amerikkalainen Yoon Ha Lee on muutaman kerran tullut vastaani Theodore Sturgeon-palkintoehdokkaana. A Vector Alphabet of Interstellar Travel on novelli, joka julkaistiin ekirjana vuonna 2011 ja se on luettavana myös ilmaiseksi Tor.comin sivulta.

Tarina koostuu lyhyistä katsauksista maailmankaikkeudessa sijaitseviin sivilisaatioihin, joilla on omat kulttuuriset otteet ja tarkoitusperät tähtien väliseen matkailuun. Nimeämätön kansakunta levittää pahaenteistä kulttiuskontoaan, aikakirjoihin hurahtaneet iothalit lähettävät koottuja teoksiaan aluksissaan päämäärästä sen kummemmin välittämättä, tanssijat-niminen kansa sotii nuorta vieraskansaa vastaan, kiattit käy kauppaa kaikesta minkä vain pystyy kuvailemaan ja yksi pieni kansakunta on keksinyt avaruusaluksen, joka tappaa kaikki matkustajansa, ja pitää keksintöä saavutuksena, jonka kehittelystä ei luovuta.

Tarinat kansoista voisivat olla tavanomaisia kuvailuja vieraista kulttuureista, mutta Yoon Ha Lee on tehnyt niistä jotain ihan muuta. Hän on lisännyt jokaiseen kierteen, mikä on suoranaisesti ravintoa aivoille. Hän tekee universuminsa kansoista vieraita, selittämättömiä omine motivaationeen ja kaiken keskellä on myös sense-of-wonderia kvanttimusteiden, kirjainten ja kuolemanalusten muodossa.

"The Iothal do not call their starships ships, but rather codices. They have devoted untold ages to this ongoing archival work. Although they had developed earlier stardrives - indeed, with their predilection for knowledge, it was impossible not to - their scientists refused to rest until they devised one that drank in information and, as its ordinary mode of operation, tattooed it upon the universe's subtle skin."

Ja selittämättömyydessään kuvaukset silti heijastavat omaa, ajoittain jopa järjetöntä ihmiskuntaamme, joka löytyy jokaisen kuvauksen sisältä jossain muodossa. Leen tyylistä tulee mieleen jotkin Ursula K. Le Guinin tarinat, mutta samalla siinä on omaperäisyyttä. Olen käsittämättömällä tavalla ihastunut A Vector Alphabet of Interstellar Traveliin, sen kiehtovuuteen ja synkkyyteenkin, ja haluaisin lukea erikseen hieman pidempiä kertomuksia sen kansakunnista. Harmittaa, että tämä novelli jäi huomiotta 2012 Hugo-äänestyksessä, niin itselläni kuin varmasti monilla muillakin. Aion ehdottomasti tutustua kirjailijan tänä vuonna ilmestyneeseen novellikokoelmaan Conservation of Shadows.

Steampunk: Poe

Edgar Allan Poe (1809-1849) näki ja koki ensimmäisen teollisen vallankumouksen vaiheet ja viktoriaanisen aikakauden alun. Hän ei kuitenkaan päässyt kokemaan 1800-luvun loppupuoliskon voimakasta teollistumisen jatkovaihetta, minkä vuoksi hänen muuten aikakauden teknologiankin inspiroima tuotantonsa ei ole varsinaisesti steampunkin protovaihetta. Hänen teoksensa vaikuttivat kuitenkin varsinaisten steampunkin esikuvien H.G. Wellsin ja Jules Vernen tuotantoon (tästä enemmän esim. The Steampunk Bible -kirjassa), joten siinä mielessä Poen ja steampunkin yhdistäminen toisiinsa ei ole ollenkaan huono juttu.

Steampunk: Poe (2011) on kokoelma Poen tunnetuimpia alkuperäisiä tekstejä vuosien 1831-1849 väliltä, joihin pohjautuen Zdenko Basic ja Manuel Sumberac ovat tehneet kuvitukset. Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä osassa on tarinat ja toisessa runot. Tarinoista jokainen löytyy suomennettuna mm. Edgar Allan Poen kootut kertomukset -opuksessa.

I. Stories

• The Masque of the Red Death (Punaisen surman naamionäytelmä), 1842
• The Tell-Tale Heart (Kielivä sydän), 1843
• The Fall of the House of Usher (Usherin talon tuho), 1839
• The Murders in the Rue Morgue (Rue Morguen murhat), 1841
• The Balloon-Hoax (Ilmapalloankka), 1844
• The Spectacles (Silmälasit), 1844
• The System of Doctor Tarr and Professor Fether (Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä), 1845

II. Poems

• The Raven (Korppi), 1845
• To Helen (Helenelle), 1831
• The City in the Sea (Kaupunki meressä), 1845
• A Dream Within a Dream (Unta unessa), 1849
• The Conqueror Worm (Voittaja Mato), 1843
• The Bells (Kellot), 1849

Olen aiemmin lukenut kaikki tarinat suomeksi ja runoista Korppi on tuttu ja yksi suosikeistani. Poen tekstit ovat goottimaisen synkkiä ja tapahtumaympäristöistäkin hohkaa tummuus. Poe kuvaa ihmismielen heikkouksia ja väärentymiä jopa mielipuolisuuteen saakka. Hän osaa myös pistää aiheessa komedian puolelle esimerkiksi Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmässä. Sitä lukiessa on oikeasti hauskaa, kun ottaa huomioon vieläpä ajankohdan ja sen käyttäytymissäännöt (Poe sai kritiikkiä vulgaarisuudesta). Tarinassa nuori mies päättää vierailla yksityisellä hullujenhuoneella ja tutustua sen uuteen hoitomenetelmään ja kyllähän hän tutustuukin. Punaisen surman naamionäytelmä on myös tarina, joka kaikessa kamaluudessaankin kiehtoo. Siinä kulkutauti leviää ympäri maata ja ruhtinas Prospero sulkeutuu vallasväkensä kanssa linnoitettuun luostariinsa välttääkseen taudin. Porukka pitää hauskaa erilaisissa hienoissa saleissa, mutta mustan salin jättikokoisen kellon heilurin naksahdukset saavat juhlijat hämmennyksiin. Wikiaineistossa on tarina Tampereen Sanomissa elokuussa 1900 julkaistuna käännöksenä nimellä Punaisen kuoleman naamio. Minusta on ihastuttavaa ajatella, että tuohon aikaan suomalaisesta sanomalehdestä on voinut lukea Poen tarinan.

Poe jätti tarinoillaan vaikutuksensa paitsi Wellsiin ja Verneen, ja siten tieteiskirjallisuuteen ja steampunkiin, niin myös Arthur Conan Doyle on aikanaan tunnustanut ihailevansa Poeta. Poe on varmasti innoittanut muitakin salapoliisikertomusten kirjoittajia, joiden etsivät ovat käyttäneet työkaluna terävää älyä ja päättelykykyä. En ole kuitenkaan itse koskaan pitänyt erityisemmin Rue Morguen murhista tarinana vaikka sen ratkaisu onkin kieltämättä varsin kekseliäs. Kerrontatavassa on jonkinlaista ylemmyydentuntoa, mitä esiintyy myös joissain muissa Poen kertomuksissa, mm. Ilmapalloankassa. Poen oli kiinnostunut kuumailmapalloilusta ja sen mahdollisuuksista massaliikennevälineenä. Steampunk-aiheeseen nähden olisin ottanut kokoelmaan ehkä mukaan Ilmapalloankan lisäksi myös toisen palloilutarinan, Erään Hans Pfaallin verrattoman seikkailun, jossa nimikkohenkilö pyrkii matkaamaan kuuhun.

Poen tarinat eivät olleet se varsinainen syy miksi hankin juuri tämän teoksen, sillä ne minulla ovat jo ennestään. Zdenko Basicin ja Manuel Sumberacin kuvitukset ovat se syy. Kuvitukset ovat ihastuttavia ja niitä on paljon! (klikkaamalla kuvat näkyvät isompana)

Kuvitukset ovat tarinoiden lailla tummanpuhuvia, unenomaisia, sekoitus houretta ja todellisuutta. Niissä on steampunkin ominaispiirteet, mutta samalla ne ovat uskollisia tarinoiden sisällöille. Ja sitten ne ovat vielä leikkisiäkin. Jokaisessa kuvassa, joko itse keskiöaiheessa tai laitamilla, on silinterihattuisia tikku-ukkoja (luurankomaisia hahmoja). Kuvien laidassa ne takovat, vääntävät hammasrattaita tai vain istuksivat tai seisovat yksinään tai kimpassa. Niiden seuraaminen tarinasta toiseen on yllättävän mukavaa huvitusta.

Pidän kuvituksissa käytetyistä tekniikoista. Taustalla on kangasmainen kuvio ja sen päällä kerroksittain maalattuna ja piirrettynä tapahtuma. Oikeat ihmishahmot eivät kiehdo minua yhtä paljoa kuin pääkallo-tikkuihmiset, mutta niitäkin on jokunen, mm. Silmälasit-tarinassa, jossa nuoreen kauniiseen naiseen rakastunut turhamainen nuori mies kokee yllätyksen, kun vihdoin suostuu pistämään näköavustajat nenän varrelleen. Usherin talon tuho on yksi kauhukirjallisuuden klassikkonovelleista, psykologinen, mystinen ja piinaava tarina. Siihen liittyvä kuva (alla) onnistuu steampunk-henkisesti tuomaan esiin näitä piirteitä rikkomalla ahdistavasti lainalaisuuksia ja olemalla unenomainen.

Poen runot ovat kertomuksia rakkaudesta ja kuolemasta. Korppia lukuun ottamatta ne eivät antaneet minulle paljoakaan, mutta osaksi siksi, että ne ovat myös kohtalaisen vaativia englanninkielisenä. Tulipahan opittua muutama täysin uusi sanakin.

Respite - respite and nepenthe from thy memories of Lenore!
Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!

Korppi tuntui englanninkielisenä erilaiselta runolta, kuin mitä olin sen aiemmin suomenkielisenä mieltänyt. Kääntäminen on selvästikin vaikea taiteenlaji.

Edgar Allan Poe oli ehkä kiistelty hahmo aikanaan, mutta tänä päivänä on täysin mahdotonta kiistää hänen merkitystään maailman kirjallisuuteen. Tieteiskirjallisuus, salapoliisikertomukset ja ennen kaikkea kauhukirjallisuus ovat paljon velkaa Poen mielikuvitukselle ja älykkyydelle. Tämä kirja osoittaa, että Poen tarinat ja runot voivat innoittaa myös steampunk-kuvataiteeseen, joka ilahduttaa ja kiehtoo. Sen verran innostuin Basicin ja Sumberacin tuotoksista, että hankin sarjassa ilmestyneet Steampunk: H.G. Wellsin ja Steampunk: Mary Shelley’s Frankensteininkin. Niistä erikseen myöhemmin.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Luin viime lokakuussa Sari Peltoniemen Hirvi-teoksen (arvostelu) ja silloin harmittelin, ettei kirjailijan tuotantoa löydy ekirjana. No, nyt löytyy pari kappaletta ja toinen niistä eli Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011) päätyi luettavakseni. Kirjasta on myynnissä myös paperiversio.

Jouni on yläasteelainen poika, joka elää isänsä ja siskonsa kanssa. Jounin kolttasaamelainen äiti on kadonnut Lapin perukoille salamyhkäisesti, eikä Jouni oikeastaan tunne häntä tai ole erityisemmin hänestä kysellytkään isältään. Yhtä-äkkiä äidin perintö tulee kuitenkin ajankohtaiseksi ja Jounin elämä muuttuu pelottavaksi, sillä salaperäisesti ilmestyvä, luiseva, pitkätukkainen ja -kyntinen nainen ryhtyy jahtaamaan häntä. Jouni joutuu turvautumaan opettajaansa Romppaiseen, jolla on varsin kiinnostava tytärkin, mutta ennen kaikkea Jounin on selvitettävä taustaansa selvitäkseen uhkasta ja se vie hänet muiden kaupungissa asuvien saamelaisten pariin.

Kuulen kutsun metsänpeittoon on nuorille suunnattu kirja ja on sitä selkeämmin kuin Hirvi. Kirjan rakenne on suoraviivainen ja juoni kehystyy reippaasti teini-iän ongelmilla. Hahmot ovat kohtalaisen yksioikoisia, jopa aikuiset, eikä kukaan oikeastaan puhutellut minua lukijana, vaikka esimerkiksi Mikon motivaatio bändin perustamiseen onkin hyvä esimerkki nuoren ajatusmaailman ajoittaisesta lennokkuudesta. Kirjassa ovatkin vastakkain kehitysvaiheen epärealistisuus, kuvitelmat ja fantasia, josta tulee tarinassa totta. Peltoniemi on saanut kirjansa pelottavuusasteen toimivalle tasolle hyödyntämällä mytologioita ja kauhutarinoita. Äänitteestä ja rähjäisestä naishahmosta minulle tuli ensimmäisenä mieleen japanilainen Ringu-kauhuleffa, mutta ilmeisesti lähempääkin esikuvia löytyy, varsinkin kirjan loppupuolen tapahtumille.

Koen saamelaisten historiaan liittyvät asiat tärkeiksi puhua avoimesti, mutta tässä kirjassa aihepiiri vieroksutti minua, tuli tunne opetustarinasta ja kannanotosta. Samoin übertiukka kierrätysidea ja ruoka-aate tuntui tukahduttavalta päähahmon kannalta, mitä onneksi lievensi, että hahmolle oli annettu kuitenkin sen suhteen omakin tahto. Saamelaisten yhteisöllisyys, ja yleensäkin teema yhteisöllisyydestä, nousee voimakkaasti esille ja siinä on voimaa. Jouni otetaan porukkaan mukaan heti yhtenä yhteisön jäsenistä. Kuulen kutsun metsänpeittoon on lyhyt kirja ja tapahtumat alkavat keriytyä toiminnalliseen tapahtumapisteeseen vasta melkoisen myöhään. Tarinan lopusta jää hieman loppuunkurotun ja keskeneräisen tuntuinen. Ilmeisesti kirjalla on jo kuitenkin jatkoa.

Hirveen verrattuna Kuulen kutsun metsänpeittoon on pienoinen pettymys ajoittaisista valopilkuista huolimatta, tai sitten olin tällä kertaa selvästi väärää kohderyhmää. Ehkä jonain päivänä luen lisää Peltoniemeä, nyt on kuitenkin halu siirtyä toisiin maisemiin.

A.S. Byatt: Ragnarök: Jumalten tuho

A.S. Byattin Ragnarök: Jumalten tuho (2013) julkaistiin alunperin vuonna 2011 Canongaten Myth -sarjassa, jonka puitteissa on julkaistu muidenkin nykykirjailijoiden uusia tulkintoja ja näkemyksiä tunnetuista myyteistä. Olen aiemmin lukenut sarjassa julkaistun Margaret Atwoodin Penelopeian (arvostelu), josta pidin paljon. Ennen Byattin versiota muinaisskandinaavisesta mytologiasta, luin tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarökin (arvostelu), jota myös Byatt kertoo käyttäneensä lähdemateriaalina. Valitettavasti Byattin kirjaa saa toistaiseksi vain paperisena versiona, ei ekirjana.

Tarinan päähenkilö, laiha lapsi elää toisen maailmansodan aikaisessa Englannissa, maalle evakkoon siirrettynä. Hän rinnastaa lapsuutensa tapahtumia ja oppeja Asgård ja jumalat -kirjasta lukemiinsa pohjoismaisiin ja germaanisiin mytologioihin sekä John Bunyanin kirjoittamaan Kristityn vaelluksen allegoriseen kristilliseen kertomukseen. Lapsi elää epävarmuuden aikaa, jota uhkaa isän menettäminen.

Byatt, joka loppupuheessa kertoo tarinan olevan omaelämäkerrallinen, kyseenalaistaa kristinuskon samankaltaiseksi myytiksi mytologian taruston kanssa. Asgårdin jumalien toimet ovat ennalta määrättyjä, eivätkä he kykene taistelemaan lopputulemaa vastaan, mikä näkyy etenkin Odinin käyttäytymisessä Lokia kohtaan. Lapsen loogisen ajatusmaailman kautta on vaikea hyväksyä kristinuskon kaikkivoivan jumalan julmuutta, joka heijastuu hänen todellisuutensa maailmassa. Myyttien kautta maailman jäsentäminen on helpompaa. Hänen isänsä on Odinin soturi, jonka lapsi ei usko koskaan palaavan. Jumalien tuho ei tapahdu vain jumalien muinaisessa Asgårdissa vaan myös toisen maailmansodan Englannissa.

Byattin teksti on hyvin lyyristä ja kauniin kuvailevaa. Sitä on nautinto lukea keskittymällä keskittyen lauseiden sointiin ja tunnelmaan. Kokonaisuus ei kuitenkaan toimi, sillä lapsen nykyisyys ja mytologia kohtaavat toisensa onnahdellen, vaikka molemmat toimivat itsenäisesti hyvinkin. Laihan lapsen lapsuuden kuvauksessa on koskettavia hetkiä, jotka kolahtavat realistisina sota-ajan kuvauksina. Hän havainnoi muun muassa äidissään muutoksen sota-ajalla, kun tämä pääsee toteuttamaan itseään, verrattuna sodan jälkeiseen tilaan, jolloin hän joutuu palaamaan kotirouvan rooliin. Lapset huomioivat monia asioita, vaikka eivät juuri sillä hetkellä kykene niitä jäsentelemään. Niinpä tarinan lapsi kypsyydessään tuntuu ajoittain aikuiselta heijastumalta, nyky-Byattin tulkinnalta lapsi-Byattista.

Ragnarök-mytologian kuvaus onnistuu tiivistelmänä hyvin sanaselityksineen, mutta pidin silti enemmän Sørensenin kuivemmasta tavasta kertoa tarina. Kumpainenkin keskittyy luonnollisesti suurelta osin Lokiin, mutta Baldurin ja hänen äitinsä Friggin toimet poikansa pelastamiseksi saa myös runsaasti huomiota. Byatt tuo mytologian germaanisuuden ja rinnastukset toiseen maailmansotaan mukaan, mikä yhdistää lapsen tarinan mytologiaan, mutta häiritsee, koska ei onnistu riittävän hyvin. Itse en miellä Ragnarökia germaanisena mytologiana, vaikka tiedän tarinoiden taustaan liittyvät historiat. Olisin lukenut mielelläni Byattilta erikseen Ragnarökistä puhtaasti sellaisenaan ja laihan lapsen tarinan omana muistelmana. Yhdessä näistä osista jäi vain keskinkertaisen kokonaisuuden tunne. Kirjoitustyylistä ja kielestä annan lisäpisteitä. Mielestäni Atwood onnistui Penelopeiassa myytin uudelleen tulkinnassa paremmin. Tai ainakin sai välitettyä tulkinnan lukijalle paremmin.

Byattin Ragnarök: Jumalten tuho sisältää  Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjan lailla kuvitusta ja lopussa on lisukkeena Ajatuksia myyteistä -essee, jonka koin turhaksi, mutta ehkä se joillekin tarjoaa kiinnostavaa taustatietoa.