Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe

How to Live Safely in a Science Fictional Universe on Carkes Yun vuonna 2010 julkaistu esikoisteos, jonka luin alkuvuodesta. Siitä kirjoittaminen blogiin on hieman venynyt, sillä kirja ei erityisesti tehnyt vaikutusta tai edes kovinkaan kiinnostanut, mutta luin sen, koska halusin saada pitkään roikkuneeseen Aakkoshaasteeseen Y-kirjaimella alkavan kirjailijan teoksen.

Kirjan päähenkilö Charles Yu (mainittu kerran) on aikakonemekaanikko, joka korjailee keskeneräisessä Universe 31:ssä ihmisten käyttämien aikakoneiden vikoja. Hänen äitinsä elää yhden tunnin aikasilmukassa ja kadoksissa oleva isänsä ei ollut lapsuudessa kaikkein paras malli-isä. Kirjassa ei ole selkeää juonikuviota, vaan monia yksittäisiä kohtaamisia Charlesin ja eri ihmisten kesken, kuten asiakkaan Linus Skywalkerin, joka ei tahdo kestää kuuluisan Luke-isänsä varjossa elämistä. Charles joutuu aikasilmukkaan ampumalla tulevaisuuden itsensä, joka antaa hänelle ennen kuolemaansa kirjan, jonka hän kirjoittaa uudestaan olemassa olevan kirjan pohjalta, tullakseen jälleen tulevaisuudessa ammutuksi ja ojentaakseen kirjan itselleen. Charles katkaisee silmukan, etsii isänsä käsiinsä selvittääkseen välit ja lopulta tavoittelee elämänsä naista.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe on näppärä ja hauska, sellainen nörttilukijan samaistuttava teos, jossa leikitellään ajalla ja sen ulottuvuuksilla sekä mahdollisuuksilla. Kirja on science fictiota monilla tieteen/tietotekniikan knoppikoukeroilla, osittain metatasolla ja se vaati ainakin minulta sopivan kaltaista fiilistä upota. Valitettavasti niin kävi vain ajoittain, eikä Charles jaksanut innoittaa hahmona lainkaan. Aivan kuin tämän tyyppisten nörttikuvausten aika olisi jo ohi, vaikka kirjan ilmestymisestä ei ole kuin seitsemän vuotta.

Kirja on monilta osin abstraktimainen. Termeineen ja yksityiskohtineen tarinalla on varmastikin useita esikuvia sf-genressä, ja Yu hakee esikoisromaanillaan paikkaa humoristiseltakin sektorilta. Doctor Whon ja Douglas Adamsin huumori on toistaiseksi uponnut hyvin, mutta en saanut otetta Yun vastaavaan. Sisällössä on liikaa alisuorittamista tai jotain vastaavaa. Tuli luettua, ei ollut minulle sopiva kirja, siirryin lukemaan seuraavaa teosta.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 1-3

Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin yhteistyönä on syntynyt sarjakuvasarja nimeltä Locke & Key. Olen lukenut kaikki 6 albumia aiemmin, mutta aloitin uusintakierroksen kesälukumaratonin yhteydessä ja bloggaan tässä kolmesta ensimmäisestä albumista (Standard editions). Ensimmäinen albumi kokoaan irtonumerot 1-6 yhteen ja on nimeltään Welcome To Lovecraft (2008). Toinen albumi, Head Games (2009) sisältää myös 6 numeroa, samoin kolmas, Crown of Shadows (2010). Kyseessä on kauhusarjakuva, joten korkkaan näillä kolmella albumilla Hämärän jälkeen -haasteeseen kolme pinnaa ja siirryn 7 luettuun. Olen tällä hetkellä haasteessa Vampyyri.

Welcome to Lovecraft alkaa Locken perheestä, jonka kotiin tunkeutuu tappajat ja perheen isä kuolee. Henkisesti rikkinäinen äiti muuttaa kolmen lapsen, Tylerin, Kinseyn ja Boden kanssa vanhaan sukukartanoon Keyhouseen, Massachusettsin Lovecraftiin. Koko perhe on hieman syrjällään tapahtumista, eikä asiaa auta, että Sam Lesser, murhaajateini pääsee karkuun ja palaa perheen jäljille. Vaan taustalla on jotain yliluonnollisen pahaa, joka tavoittelee Keyhousesta löytyviä avaimia omia tarkoitusperiään varten.

Head Gamesissa Zack ”Dodge” Wells soluttautuu Locken perheen läheisyyteen. Boden kykyjen kautta muutkin Locken perheen lapset vihkiytyvät avainten salaisuuksiin, mutta Tylerin virhearvionnin vuoksi joutuvat maksamaan tiedoistaan. Crown of Shadowsissa Dodge jatkaa erityisesti mustan oven avaimen etsintää. Jättikokoiset Tyler ja varjojen kruunun löytänyt Dodge ottavat yhteen. Äiti Locke vajoaa yhä syvemmälle suruunsa.

Kun luin sarjakuvaa ensimmäisen kerran vierastin sen piirrosjälkeä. Näin toisella kierroksella se jo menettelee, mutta yhä kasvot ovat ajoittain outoja ja suhteettomia. Tekstiä tuppaa olemaan kakkosalbumista lähtien aika tiuhassa, mikä tekee e-sarjakuvan lukijalle hieman haastetta. Toki jokaista ruutua voi suurentaa, mutta se tekee lukemisen hitaammaksi. Tarina itsessään on raaka, välillä erittäin raaka. Tarinan yliluonnollisuus voisi olla ahdistavampi, ellei Hill toisi sitä hieman lähemmäksi lukijaa Boden kautta. Bode on ehdottomasti pienenä poikahahmona sarjan parasta antia. Hänessä on hitunen huumoriakin mukana. Ja löytyy sitä sieltä täältä muualtakin.

Locke & Key selvästikin vaati minun kohdalla toisen lukukerran, sillä vaikka en edelleenkään pidä sitä huippusarjakuvana, koin sen helpommin lähestyttäväksi ja kiinnostavammaksi kakkoskierroksella. Tarina ei varsinaisesti tunnu pelottavalta, mutta siinä on paljon epämiellyttävyyksiä ja epätoivoa sekä todellista pahuutta. Ihmishahmoja enemmän pidän taustan kuvaamisesta. Itse Keyhouse ja kaivotalo ovat erityisen kiehtovia ja varsinkin Keyhousen kokokuvaukset hyvin lovecraftmaisia tai goottilaisia.

Joe Hill on tunnettu myös romaanikirjailijana, jolta on suomennettukin muutamia teoksia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Ehkä kuuluisan isän varjo hieman painaa, sillä en ole Stephen Kingistäkään erityisen innostunut. Sarjakuvan tekijänä Hill menettelee ja aion käydä uusintana läpi vielä Locke & Keyn kolme jälkimmäistäkin albumia ihan lähiaikoina. Sarjakuvasta on tekeillä tv-sarjakin. Pilotti on kerran jo kuvattu, mutta se ei saanut vihreää valoa. Toukokuussa saatujen tietojen mukaan Hill aikoo yrittää uudemman kerran. Katsotaan mitä tulee.

Brian K. Vaughan & Pia Guerra: Y: The Last Man, The Deluxe Editions 1-5

Brian K. Vaughan on vakuuttanut minut Saga-sarjakuvallaan (arvostelut volume 1-5) ja Paper Girlskin oli ihan kohtalainen aloitus uudelle tarinalle (arvostelu). Y: The Last Man on vanhempaa tarjontaa, joka on jäänyt minulta aiemmin väliin, mutta korjasin tilanteen nyt toukokuussa, kun ostin ja luin koko sarjan deluxe-versiona. Dystopista science fiction -sarjakuvaa julkaistiin 60 numeron verran vuosina 2002-2008. Kunkin deluxe-kirjan lopussa on lisäksi käsikirjoitusnäyte yhdestä numerosta. Kuvittajana Y: The Last Maneissa on Pia Guerra ja sarja on palkittu useilla Eisner-palkinnoilla sekä albumi 10, Whys and Wherefores, oli myös Hugo-ehdokkaana 2009.

• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume One sisältää numerot 1-10 eli Unmanned ja Cycles (2008)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Two sisältää numerot 11-23 eli One Small Step, Comedy & Tragedy, Safeword ja Widow’s Pass (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Three sisältää numerot 24-36 eli Tongues of Flame, Hero’s Journey, Ring of Truth, Girl on Girl ja Boy Loses Girl (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Four sisältää numerot 37-48 eli Paper Dolls, The Hour of Our Death, Buttons, 1000 Typewriters, Kimono Dragons, The Tin Man ja Gehenna (2010)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Five sisältää numerot 49-60 eli Motherland, The Obituarist, Tragicomic, Whys and Wherefores ja Epilogy (2011)

Lähtölaskenta varsinaiseen tarinaan alkaa vuonna 2002 24 minuuttia ennen Y-hetkeä esitellen päähahmot. Tapahtumat käynnistyvät kun kaikki elävät Y-kromosomilliset nisäkkäät, ihminen mukaan lukien, kuolevat - paitsi nuori escape artisti Yorick Brown ja hänen urospuoleinen kapusiiniapinansa, Ambersand. Myös naisia kuolee joukottain onnettomuuksissa, jotka johtuvat miesten kuolemista, kuten lentokoneen putoamiset ja auto-onnettomuudet. Naiset ovat hämmentyneitä, yhteiskunta joutuu kaaokseen ja vallitsee epävarmuus mistä tilanne johtuu, onko kyseessä sairaus, jatkuuko se ja aiheuttaako se vielä naistenkin kuolemia. Luonnollisesti surun ja kaaoksen keskellä herää myös ajatus ihmiskunnan ajautumisesta sukupuuttoon. Kun sukupuolipuutto tapahtuu, katoaa maapallolta 2,9 miljardia miestä, mikä maailmanlaajuisesti tarkoittaa mm. että 99% mekaanikoista, sähkömiehistä, ja rakennusmiehistä kuolee sekä 85% valtioitten hallituksista katoaa. Naisten joukosta ei löydy hetkessä tarpeeksi henkilöitä pitämään perustoimintoja yllä kuin organisoimaan sekavaa tilannettakaan.

Kun Yorick tajuaa olevansa ainoa miespuoleinen eloonjäänyt, hänen päämääräksi nousee elossa olevien sukulaistensa ja tyttöystävänsä (tämä ensisijaisesti) löytäminen sekä eloonjäämisensä syyn selvittäminen. Naiivi ja impulsiivinen nuorukainen joutuu naamioitumaan, sillä tulkinnat miesten kuolemaan johtuneista syistä ovat jopa profetiaalisia, eikä hän ole turvassa. Henkivartijakseen hän saa matkan varrella mysteerisessä Culper Ring -organisaatiossa työskentelevän Agentti 355:n ja tapahtumien tieteelliseen ratkaisuun geneetikko Allison Mannin, joka on kloonauksen asiantuntija. Allisonilla on takana oma mielenkiintoinen taustatarinansa. Hallitukset haluavat mielellään saada Yorickin ja hänen apinansa käsiinsä ja amerikkalaisten lisäksi joukkoja on liikkeellä niin Israelista, Australiasta kuin Venäjältäkin syystä tai toisesta.

Y: The Last Manin tarina polveilee useiden tahojen kerronnan kautta välillä yhtyen ja välillä eroten ja käsikirjoitus tarjoaa reippaasti myös yllätysmomentteja. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, hahmot eivät ole mustavalkoisia ja väkivaltaa esiintyy verrattain paljon. Kuka sanoo, että naisten vallitsema maailma olisi väkivallaton. Luin tarinaa verrattain kriittisesti välillä miettien siinä esiintyviä asenteita. Useimmat seikat mihin tartuin kiinni koin positiivisina, mm. naisvankiyhteisön kohdalla. Sekä alussa että loppupuolella oli pari kohtaa, jotka ehkä on herännyt keskustelua tai jos ei ole, niin pitäisi. Minua hieman häiritsi mm. väite, että naiset ovat aina muokanneet pojat sellaisiksi kuin he ovat miehinä - hyvässä ja pahassa. Tämä on mielestäni hyvin suoraviivaistettu väittämä, jota ei millään lailla kyseenalaistettu tarinassa. Eiköhän me kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olla osaltamme myös yhteiskunnan normien, kulttuurien ja monimuotoisten vuorovaikutusten kasvattamia, ei pelkästään äitiemme. Ja mihin jäi isät tuosta yhtälöstä, jo ennen kuin tarinan miehet katosivat olemasta?

On vaikea kuvitella oikeasti kuinka todenmukaisesti tarinan hahmot käyttäytyvät katastrofaalisessa tilanteessa ja millainen naisten hallitsema maailma olisi ilman miehiä. Toki science fictionissa on kehitelty vastaavia tarinoita aiemminkin, esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan (arvostelu) ja Charlotte Perkins Gilmanin Herland (arvostelu) -kirjoissa. Naisnäkökulmaa ja käyttäytymistä on kuvannut persoonallisen voimakkaalla tavalla myös Joanna Russ (katsaus). Erona luonnollisesti, että ne ovat naisten kirjoittamia, kun taas Y: The Last Man on miehen kirjoittama ja sarjakuvaformaattiin. Minä pidin Vaughanin tarinasta ja pidin Pia Guerran piirrosjäljestä, se oli ilmeikästä ja dynaamista.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että vaikka tarttuisi pieniin yksityiskohtiin ja mietityttäviin seikkoihinkin, niin Y: The Last Man on monipolvinen, palkitseva ja mieleenjäävä sarjakuva. Se on Yorickin kasvutarina, jossa on huumoria, mutta myös sydäntäsärkeviä tapahtumia. Kuten Sagassa, myös The Last Manissa on inhimillisyyttä. Tarinan loppu miellytti minua paljon ja kun luin sen myös käsikirjoitusversiona, siitä sai vielä enemmän irti. Suosittelen Y: The Last Mania kaikille sarjakuvista kiinnostuneille. Harmi, ettei sitä ole suomennettu. Lokakuussa 2015 ajatusta tv-sarjasta heräteltiin jälleen henkiin, mutta mitään etenemisuutisia en ole sittemmin kuullut. Jos jonain kaukaisena päivänä projekti toteutuu, ja Vaughan vielä itse käsikirjoittajana, voisin vaikka katsoakin.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Graham Joyce: The Silent Land

Kuta kuinkin tasan vuosi sitten luin Graham Joycelta The Year of the Ladybird -kirjan (arvostelu) ja pidin siitä. Viikonloppuna tartuin kirjailijan vuonna 2010 julkaistuun The Silent Landiin, jonka viimeiset sivut osoittautuivat eilen yllättävän raskaaksi lukea loppuun, kun nettiin levisi tieto Joycen kuolemasta.

"It was snowing again."

Zoe ja Jake viettävät lomaansa laskettelun merkeissä pienessä kylässä Pyreneitten kupeessa. Eräänä varhaisena aamuna heidän ollessa rinteessä, he joutuvat lumivyöryn alle. Kuin ihmeen kaupalla he selviävät ja kamppailevat tiensä takaisin hotellille, vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Itse asiassa koko kylässä ei ole yhtään sielua, ja yritykset päästä naapurikylään tuntuvat aina tyrehtyvän johonkin ongelmaan. Radio ja tv eivät toimi, eikä puhelimellakaan saa yhteyttä kehenkään. Outojen sattumusten ja lisääntyvien näkyjen myötä, Zoen ja Jaken mieleen herää epäilys, oliko lumivyörystä sittenkään mahdollista pelastua.

The Silent Land on lunta ja hiljaisuutta. Siinä on henkäys raikasta ilmaa, lumihiutaleita, takkatulen lämpöä, muistoja ja rakkautta. Samalla The Silent Land on tukehduttavan ahdistava, kihelmöivän jännittävä ja jopa välillä hieman karmiva. Tarina pitää otteessaan ja vaikka itse en päähahmojen sisäiseen maailmaan pystynyt sisäistymäänkään, kuva heistä ihmisenä tuli varsin hyvin esille realistisella ja aidolla tavalla. Tarinaa kerrotaan lähinnä Zoen näkökulmasta, mutta molemmille annetaan taustaa muistojen kautta, esimerkiksi heidän vanhemmistaan.

Joyce kirjoittaa kuvailevasti, niin tuntemuksia kuin paikkojakin. Ne voi aistia lukiessa. Vielä ei ole oikeasti lunta maassa, mutta hetken ajan olin hyvinkin valkoisten hiutaleiden ja usvan keskellä ja kaipasin päästä hylätyn kylän rauhaan sopivassa seurassa. Paitsi silloin kun tuli mieleen Hohto (elokuva, sillä en ole kirjaa lukenut), jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kirjan juonen kanssa, mutta maisemallisesti heräsi samankaltaisia mielleyhtymiä. Välillä tunnelmat meni pelon puolelle, eikä yleisluokittelu kauhukirjaksikaan ihan pieleen menisi. Lumivyöryn alle jääminen aiheutti paniikinomaista keskittymistä hengittämiseen.

Loppuratkaisun oivaltaa melkoisen ajoissa, mutta se ei silti tuntunut ainakaan minun kohdalla heikentävän lukukokemusta. Tosin, luin kirjan lopun tosiaan kirjailijaa koskeva suru-uutinen mielessä, mikä saattoi vaikuttaa asiaan. En kokenut The Silent Landiä kuitenkaan täysosumaksi, sillä siinä oli seikkoja, jotka jäivät tunneperäisesti vajaaksi. Silti se on erittäin suositeltava teos ja aion yhä jatkaa Joycen tuotantoon tutustumista. Vaikka kirjailija on poissa, hänen teoksensa jäävät elämään ja koskettamaan tuleviakin lukijoita.

Vesa Sisättö: Matka Postimerkkien maailmaan

Vesa Sisätön nuortenkirja Matka Postimerkkien maahan ei ole varsinaisesti ollut lukulistallani, mutta kun tulin hankkineeksi kirjan kirjailijan nimmarin kera taannoisella Maarianhaminan matkallani, jonka päätteeksi minulla oli ruhtinaallisesti junassa aikaa lukea, niin kohtalaisen lyhyt tarina napsahti sujuvasti tämän vuoden luettujen joukkoon. Kirja on ilmestynyt 2010.

15-vuotias Juho on vähän erikoisempi nörtti, ei mikään tietokonevelho, jonka taitoja kaveripiirissä voisi ihastella, vaan hän keräilee epämuodikkaasti postimerkkejä. Se ei tunnu olevan sellainen harrastus, jolla saisi huomiota ihanalta Nooralta, johon Juho on salaa ihastunut. Mutta toisin käy, sillä Juho perii isoenoltaan Kalervolta postimerkkikansion ja suurennuslasin, joiden avulla voi taianomaisesti matkustaa Postimerkkien maahan, Filatelikaan. Kotibileissä Noora kurkistaa Juhon postimerkkikansioon ja katoaa, ja Juholle tulee kiire kaverinsa Emmin kanssa pelastaa hänet postimerkkimaailman lukuisilta tutuilta, mutta silti oudoilta ja myös pelottavilta hahmoilta.

Matka Postimerkkien maahan on suoraviivainen seikkailukertomus, jossa nuorelle pojalle jää samalla sisäistä oivallus- ja kasvuaikaa. Juho ei ole varsinaisesti koulukiusattu, vaan hän kuuluu periaatteessa, nykynäkökulmasta hieman erikoisesta harrastuksestaan huolimatta, harmaaseen keskimassaan, mikä on positiivinen asia. Juho on tavallinen teini ihastuksineen ja epävarmuuksineen, jolta tarvittaessa löytyy myös selviytymistaitoja. Ei tarvitse olla supersankari ja -osaaja.

Filatelika on kiinnostava maa, sillä siellä ovat kaikki ne asiat ja ihmiset, joita postimerkeissä vain on kuvattu. Ja ilman, että tuntee harrastusta kummoisemmin, pystyy jo kuvittelemaan sen kirjon. Tarinassa viliseekin sekalainen porukka aina kuningattarista diktaattoreiden kautta Aku Ankkaan, puhumattakaan filosofian ja tieteen suurnimistä. Filatelikassa on alkanut tapahtua kummia ja maailma on synkistynyt, mikä saa aikaan romanttisen kuvion ohella tarinan jännitteen. Seikkailut ihmemaailmoissa ovat olleet kautta aikain suosittuja, ja guuglaus kertoo, että filateliaa esiintyy lukuisissa fiktiivisissä kirjoissa. Itse törmäsin kuitenkin ensimmäistä kertaa postimerkkimaailmaan, mikä ideana on loistava. Siinä on paljon potentiaalia ja Sisättö onkin oivaltanut maailman monipuolisuuden ja luonut sille säännöt, joiden mukaan esimerkiksi matkustetaan. Olisin kaivannut ehkä kuitenkin kunnianhimoisempaa otetta, maailmasta olisi saanut syvemmän ja vaarantuntua nostettua asteluokkaa korkeammalle.

Nuorissa hahmoissa ei löydy yllätyksellisyyttä, mutta heidät on kuvattu kuitenkin elävästi. Ja kuten monesti nuorten näkökulmasta, aikuishahmot ovat hieman hönttejä, ainakin Kalervo. Aikuisen näkökulmasta hahmon olisi voinut oikeastaan kirjoittaa paremminkin. Kaiken kaikkiaan, Matkan Postimerkkien maahan luki sujuvasti, mutta mikään suuri elämys se ei ollut, eikä ilmeisesti ole tarkoitettukaan olevan. Kirjan ydinkohderyhmänä ovat varhaisteinit ja heille tarina antaa varmasti enemmän kuin tällaiselle varttuneemmalle lukijalle. Sujuvuutensa, keveytensä ja pituutensa vuoksi voisin muuten suositella teosta vaikka blogien lukumaratonkirjaksi.

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Grandville Mon Amour on toinen Bryan Talbotin Grandville-sarjan albumeista. Se ilmestyi vuonna 2010 ja pääsi mukaan mm. Hugo-palkintomittelöintiin, mutta ei voittanut. Minulla on albumista ekirjaversio. Ensimmäisen osan arvostelu täällä.

Kolme viikkoa Grandvillen tapahtumien jälkeen LeBrock saa kuulla entisen vihollisensa, sarjamurhaaja Mad Dog Mastockin karanneen Tower of Londonista juuri ennen teloituksen toimeenpanoa. LeBrock on ollut edellisen tapauksen jäljillä hunningolla, eikä sen vuoksi saa tapausta hoidettavakseen. LeBrock ei tyydy esimiehensä päätökseen, vaan päättää erota ja etsiä omin nokkisensa sarjamurhaajan. Kun tämän raportoidaan ilmestyneen Pariisiin, LeBrockin ja hänen uskollisen avustajansa, etsivä Roderick Ratzin matka käy jälleen Grandvilleen, jossa uudet tuulet puhaltavat Napoleonin kuoltua ja Revolutionary Councilin ryhdyttyä johtoon. Kumppanukset joutuvat toteamaan, ettei tälläkään kertaa asiat ole niin suoraviivaisia kuin voisi kuvitella, vaan menneisyyden teoilla on pitkät varjot.

Grandvillen maailma on entistä täyteläisempi Mon Amourissa, hahmot saavat ulottuvuutta, tapahtumapaikat laajenevat ja historian yksityiskohdat kehittyvät ja muuttuvat moniselitteisimmiksi. Talbot ei kuljeskele sfääreissä, vaan tapahtumat pysyttelevät maanläheisenä poliittisena trillerinä ja toimintana, jossa on jalansijaa herkistelyllekin. Moraali ja etiikka asetetaan vastakkain vapauden ja oikeuden kanssa. Grandvillen antropomorfinen vaihtoehtohistoria toimii kuin kirjoitetussa tarinassa, kuvat ovat erinomaisia, keskustelut helposti seurattavia ja kynänjälki paikoin jopa kaunista ja ilmavaa, kuin elokuvaohjaajan laajakulmatyötä. Lisäksi tarina avautuu pikkuhiljaa ja jännite pysyy koko ajan yllä.

Mon Amourissa on yhtälailla toimintaa ja väkivaltaa kuin ykkösosassakin, mutta nyt hieman tasapainoisemmin. Steampunk-aikakausi luo tunnelmaa ja edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia (mm. robotteja, höyrykulkuvälineitä, ilmalaivoja ja aseita). Tällä kertaa kiinnitin huomiota myös kieleen, käytettyihin murresanoihin ja sanaleikkeihin, mikä johtunee siitä että luin sarjakuvan englanniksi.

Eikä tarinassa ole unohdettu huumoriakaan, silla ainakin minusta oli huvittavaa nähdä LeBrockin lukevan Voltairea samalla kun treenaa käsipainolla. Mon Amour muutti käsitystä LeBrockista, sillä hänestä tuli esille varsin harmaita piirteitä. Rikosetsivä on ristiriitainen hahmo vahvuuksineen ja heikkouksineen, kuten Sherlock Holmeskin ja hänessä on myös James Bondin toiminnallista häikäilemättömyyttä, joskin myös yllättävää romanttisuutta ja herkkyyttä. En ole lainkaan varma pidänkö hänestä, mutta hahmon monipuolisuus on hyvä asia tarinan yksityiskohtien kannalta. Talbotin haastattelusta luin, että albumin nimi on parodia ranskalais-japanilaisesta elokuvasta Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni) heijastaen LeBrockin henkilökohtaisia suhteita.

Grandville Mon Amour ei tuottanut pettymystä ensimmäisen albumin jälkeen, päinvastoin, se paransi entisestään ja oli lähes pakko siirtyä lukemaan heti kolmas albumi Bête Noire. Siitä erikseen myöhemmin.

Elizabeth Bear: Bone and Jewel Creatures

Finncon on kiitettävästi ollut useamman viikon ajan lukemisteni taustalla tämän vuoden kunniavieraiden osalta. Myös ensi vuoden Jyväskylän Finnconin kunniavieras Elizabeth Bear pääsi lukulistalleni juuri ennen viime viikonloppua pienoisromaanillaan Bone and Jewel Creatures. Vuonna 2010 julkaistu tarina on erikoinen sekoitus tummaa fantasiaa (dark fantasy) nekromantioineen ja steampunkia mekaanisine eläimineen, vaikkakaan ei lajissaan aivan ainutlaatuinen kuitenkaan. Kirjan kansikuva on ihastuttava, kuten usein Subterranean Pressin painosten kannet ovat. Bear on tolkuttoman tuottelias kirjailija, joka on kymmenvuotisen uransa aikana julkaissut lähes 30 teosta.

Bijou on iäkäs velho, joka luo ja korjaa otuksia lisäten niihin mekaanisia metallisia osia ja muuta materiaalia luiden joukkoon. Yhtenä päivänä hänen lähin ystävänsä ja entinen oppilas, niin ikään erikoisten laitteiden käsityöläinen, Brazen tuo hänen parannettavakseen pienen villin tytön, joka on kasvanut sakaalien parissa. Tytön loukkaantuneessa kädessä on häiritsevää taikuutta, joka saa Bijoun varpailleen. Nekromantti Kaulas, mies Bijoun menneisyydestä, on ryhtynyt toteuttamaan suunnitelmaa, jota Bijoun täytyy nousta vastustamaan.

Bone and Jewel Creatures on kiehtova tarina, vaikka sen juoni onkin hieman köykäinen. Tarinan varsinainen helmi on sataa vuotta lähestyvä päähenkilö ja tämän luiset, mekaaniset, jousitetut ja korukivin koristellut eläinystävät; fretti, kondori, laiskiainen, susi, elefantti, tuhatjalkainen ja gorilla. Myös Emeraude-villityttö on kiinnostava etninen hahmo. Ihmisen eläinvaistoiset ajatukset ovat usein hieman kornia luettavaa, mutta Bear onnistuu kuitenkin tekemään tytöstä tarpeeksi uskottavan, jotta hahmon osiot eivät häiritse liikaa. Bijoun työskentelyn kuvaukset ovat verkkaisia ja ajoittain epämiellyttäviä, mutta yksityiskohtaisuus ei haittaa millään lailla, vaan päinvastoin lisää tarinaan aitouden tunnetta. Steampunk-ote tuo perinteisempään fantasiamaailmaan tuoreutta ja ilman sitä tarina ei olisi yhtä onnistunut.

The bones were clean, bleached pale, though age would eventually mellow them to ivory. Bijou had begun the process of articulating them, of building a working hand from salvaged bits and bobs. Some of the hand bones had been replaced by other stuffs: chips of whittled ivory, a block of richly banded coca-bolo wood, a hinge of silver hung on a steel pin. All around the pieces laid like a jigsaw puzzle on the benchtop were stones, precious and semiprecious jewels.

Tarinaan kytkeytyy myös poliittista valtaa ja vallankäyttöä sekä suhteita. Minulle tuli tunne, että kirjailija on luonut taustatarinaa ja maailmaa enemmänkin kuin tässä paljastuu, ja pienellä selailulla selvisikin, että pienoisromaani on osa The Eternal Sky -maailmaa. Palanen menneisyyttä ja sen vaikutus nykyisyyteen avautuu pikkuhiljaa, mutta ei kuitenkaan kokonaan. Pidän yleensä siitä, että kaikkea ei pureta auki, mutta tästä tarinasta jää jonkinlainen täyttymättömyyden tunne, tärkeät motivaatiot eivät aukene. Bone and Jewel Creatures on kuitenkin saamassa esiosan, kun syksyllä ilmestyy Book of Iron, joka kertoo Bijoun varhaisemmista vaiheista. Se täytynee hankkia luettavaksi. Periaatteessa Bone and Jewel Creatures onkin luonteeltaan keskiosaa, se voi jatkua kumpaan suuntaan tahansa, menneisyyteen tai tulevaisuuteen.

Olen aiemmin lukenut Bearilta The Promethean Age -sarjan ensimmäisen osan Blood and Iron, joka lähentyi urbaania fantasiaa sekä Sarah Monetten kanssa yhteistyössä kirjoitetun teoksen A Companion to Wolves, joka oli melkoisen höntti teos. Blood and Ironista pidin, joten sitä sarjaa jatkan vielä jossain vaiheessa, ja lähiaikoina aion lukea myös kirjailijan Locus-voittajakokoelman, Shoggoths in Bloomin. Eiköhän Elizabeth Bear tule siis enemmänkin vielä tutuksi ennen Suomen vierailuaan. Saa nähdä saammeko häneltä jotain suomeksikin ennen sitä.