Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

P. Djèlí Clark: The Black God’s Drums

P. Djèlí Clarkin The Black God’s Drums (2018) on tänä vuonna Hugo-palkintoehdokkaana pienoisromaanikategoriassa. Clarkin tarina vie vaihtoehtoiseen 1880-luvun New Orleansiin, joka säilytti sisällissodassa itsenäisen kaupunkivaltion aseman, mutta ympärillä olevat orjavaltiot ja äärimieliset pyrkivät yhä valtaamaan sen. New Orleansissa kaikenlainen kauppa kukoistaa ja 13-vuotias taskuvaras, Creeper, joka yrittää elää oman salaisuutensa kanssa, kuulee vahingossa suunnitelmista, jotka voivat käynnistää uuden tuhoisan sodan.

Hän ottaa yhteyttä trinidadilaiseen ilmalaivan kapteeniin Ann-Marieen tehdäkseen vaihtokaupan kuulemastaan, jotta pääsisi ilmalaivan mukana näkemään maailmaa. Mikään ei mene kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan, kun jumalat kaipaavat voimannäyttöä.

The Black God’s Drums on kielellisesti virkistävä. Siinä kreoli sekä Karibian ja Cajun alueiden englanti luovat voimakkaan eteläisen tunnelman, jossa kukin hahmo omaa persoonallisen taustan. Kieli antaa tarinan vaihtoehtohistorialle myös pohjaa ja uskottavuutta. Vaikka sanat ovat välillä erikoisia, teksti ei missään vaiheessa mene yli ymmärryksen.

Vaihtoehtohistorialliset tapahtumat ovat useimmiten kiinnostavia, samoin myös tässä. Mukaan on saatu mahdutettua kaasu, jonka avulla ihmisiä voidaan orjuuttaa työntekijöiksi. Heistä tulee zombien kaltaisia ohjailtavia olentoja, mikä lienee viite voodookulttuuriin. Kirjassa esiintyvän ilmalaivan nimi, Midnight Robber pisti heti silmään, sillä ne lienee nyökkäys jamaikalaissyntyisen Nalo Hopkinsonin samannimisen teoksen suuntaan. Siinä jälleen yksi kirja, joka on odottanut hyllyssäni pitkään lukemista.

Ainoa, mikä minua tökki tarinassa, oli jumalaosuus. Vaikka sekin tässä perustuu orisha-uskoon, henkiin ihmisten hahmossa, ja vahvistaa tarinan kielen lailla maailmanluontia, minusta jumalan (yksikössä tai monikossa) sekoittaminen tarinaan tuo mukaan usein liian helppoja tai liioiteltuja ratkaisuja. Ehkä tyytymättömyyteeni vaikutti myös, että olin liian tietämätön näistä hengistä ja niiden kulttuurisesta merkityksestä, eikä teksti saanut minua sisäistämään asiaa samalla lailla kuin kielen osalta.

Pidin The Black God’s Drumsista kokonaisuudessaan kohtalaisesti. Siinä on paljon ainesosia mistä ammentaa ja epäilen, että uusintaluku tekisi sille oikeutta. Pidän todella paljon kansikuvasta, siitä määrätietoisuudesta mikä siihen on päähenkilöön saatu kuvattua. En osaa vielä sanoa mihin kohtaan kirjan Hugo-äänestyksessä kategoriassaan sijoitan, mutta eiköhän se selviä kun luen muutaman ehdokasteoksen vielä lisää.

Martha Wells: Artificial Condition

Artificial Condition (2018) on Martha Wellsin The Murderbot Diaries -sarjan toinen pienoisromaani. Luin ensimmäisen osan, All Systems Red, viime vuoden helmikuussa (arvostelu).

Artificial Condition jatkaa tarinaa suoraan. Murderbot etsii tietoa osuudestaan pahamaineisessa teurastuksessa, josta hänellä on vain heikot mielikuvat, jotta pystyisi tulevaisuudessa välttämään mahdollisesti saman tilanteen. Riistäytyikö hän todellakin hallinnasta, vai oliko kyseessä hakkerointi. Hän päätyy alukseen, joka osoittautuukin yllättävän päteväksi ja sen sijaan, että ilmiantaisi Murderbotin, hän ryhtyy avustamaan tätä tehtävässä. Päästäkseen tiedon saamiseksi kohteeseen, jossa verilöyly tapahtui, Murderbot ottaa tehtävän turvallisuuskonsulttina auttaakseen samalla kolmea tutkijaa saamaan työnsä tulokset takaisin yritykseltä, joka ne heiltä huijasi.

Artificial condition on tunnelmaltaan hieman erilainen kuin sarjan ensimmäinen osa, koska Murderbot on tässä pääasiassa omalla asiallaan. Kiinnitin tarinassa huomiota enemmän inhimilliseen puoleen, joka oli nyt helpompi hyväksyä, sillä kirjailija antaa androidille ihmisroolin peitetehtäväksi. Droidin tarve selvittää omaa rooliaan ja autonomista asemaa tekee siitä kiinnostavan päähahmon ja kohtalaisen sympaattisenkin, mutta onneksi mukana on myös sarkasmia. Kommunikointi aluksen tekoälyn ARTin kanssa on onnistunutta, vaikka mietin kuinka helposti kaikki saadaan onnistumaan nimenomaan tämän tuttavuuden vuoksi.

Kakkososa tuntuu hitusen paremmalta kokonaisuudelta kuin aloitusosa, vaikka en nyt kyllä vieläkään aivan myyty tälle sarjalle ole. Luin juuri toisen uudehkon kirjan, jossa robotit ja niiden autonomia oli tärkeä teema, ja jos olisin kirjoittanut tämän arvion ennen sen lukemista, olisin ehkä suhtautunut erilailla Murderbotia kohtaan. Toisesta kirjasta myöhemmin ja joka tapauksessa pidin Wellsin pienoisromaanista sen verran paljon, että aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat eli Rogue Protocol ja Exit Strategyn. Ties mihin tässä sarjassa vielä ylletään.

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 5

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuvasta on saatavilla tuore osa, Volume 5, jossa lehdenjakajatyttöporukka ja vuoden 2000 Tiffany ovat päätyneet vuoden 2171 Clevelandiin. Omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa painivat nuoret joutuvat välttelemään dinosauruslentäjien huomiota ja jakautuvat jälleen kahdeksi ryhmäksi. Grandfather etsii heitä, ja hänen ja Volume 3:n menneisyyden maailmassa asuneen Warin välinen yhteys selviää. Paper Girlsien ajassa kulkemisen seuraukset hahmottuvat, mutta jälleen menneen tulevaisuuden tapahtumat tulevat vastaan sekoittamaan pakan uusiksi.

Volume 5:ssa käsitellään persoonallisesti tyttöjen tulevaisuutta. Tarina kaartaa kiinnostavasti omaan kohtaloon vaikuttamisen mahdollisuuksia ja onko loppujen lopuksi kaikki muutostoimet itseasisssa se suorin tie toteuttaa alkuperäinen kohtalo. Tätä ei voi tietää, kun tarina on kesken ja käsikirjoittaja Brian K. Vaughan, mutta pohdintaa tarinan kulku ehdottomasti herättää. Välillä tuntuu, että olen ihan pihalla missä mennään, mutta kun lukee uudelleen ajatuksella, asiat pikkuhiljaa selkiytyy. Onneksi jokainen osa löytyy omasta ekirjastosta, niin voi palata aiempiin numeroihin tarkistamaan asioita. Paper Girls ei ole missään vaiheessa suoraviivainen.

Duh!

Volume 3:n yhteydessä (arvostelu) aavistelin, että silloin pienimuotoiselta tuntunut osa onkin vain yksi palapelin palanen ja näkisin isomman kuvan tarinan edetessä. Ja niin kävikin. Volume 5:n myötä Volume 3 asettui paremmin kokonaisuuteen ja tarina täydentyy. Vaikka Volume 5 onkin täynnä tapahtumia, vihjeitä ja lopussa hyppy jyrkänteeltä alas -tyyppinen cliffhangeri, en ihan yhtä paljon nauttinut tarinasta tällä kertaa kuin edellisen osan yhteydessä. Enkä edes tiedä mikä sinänsä häiritsi.

Joka tapauksessa Paper Girls on erinomainen sarjakuva, jonka lukemista on jatkettava. Jään odottamaan seuraavaa osaa.

Aiemmat osat:
Paper Girls, Volume 1
Paper Girls, Volume 2
Paper Girls, Volume 3
Paper Girls, Volume 4

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Turtschaninoffin kolmas Punaisen luostarin kronikoiden kirja on Maresin voima (Breven från Maresi, 2018), joka ilmestyi lokakuussa suomenkielisenä. Englanninnos Maresi Red Mantle ilmestyy ensi vuonna. Kirjeiden muotoon kirjoitettu tarina on samaisesta Maresista, josta kasvoi Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen ja vahva nuori nainen ensimmäisessä osassa (arvostelu), ja joka lähti maailmalle viemään tietojaan ja taitojaan eteenpäin. Tässä osassa hän palaa pitkän ajan jälkeen kotikyläänsä aikomuksena rakentaa koulu ja opettaa siellä tyttöjä. Vaikka Maresi otetaan vastaan avosylin, hän pian huomaa, että luostari ja opit ovat muuttaneet häntä ja sopeutuminen kotiseudun kuvioihin ei ole helppoa. Ajatukseen koulusta ei suhtaudu innolla. Vaikeat ajat ovat edessä hallitsijan käskynhaltijan periessä jo ennestään toimeentulonsa kanssa kamppailevilta ihmisiltä mielivaltaisia veroja ja lainan korkoja. Tapahtumien muuttuessa vaarallisiksi, on aika Maresin löytää voimansa ja käyttää sitä.

Maresin voima on miellyttävä lukukokemus. Kerronta soljuu Maresin luostariin lähettämien kirjeiden myötä, joissa hän kertoo tapahtumia uudesta luostarin jälkeisestä elämästään. Tapahtumat eivät ole aina miellyttäviä, ja olosuhteet ovat ankarat, mutta kakkososan, Naondelin (arvostelu) kaltaista pitkää piinaa ei tässä osassa esiinny. Alku sujuu kotikylän, sen ihmisten ja askareiden kuvauksessa vastoinkäymisineen päivineen ja vasta myöhemmin alkaa taikuuden ja Maresin voimien mahti näkyä. Minulle kirja oli kevyttä lukemista.

Tarina on suljetun luostarin piirissä varttuneen Maresin kasvutarina, kun hän huomaa, ettei hänen elämänsä ole pyhitetty vain Akka-jumalatarelle, vaan myös tämän muille ilmenemismuodoille Neidolle ja Äidille. Matkan varrella murenee suhtautuminen miehiin ja syntyy oivaltaminen kuinka tärkeää ihmisten yhteisvoima on, joskin se vaatii työtä, luottamusta ja rohkeutta. Tarinassa on joitain kohtia, jotka tapahtuvat liian helposti tai lankeavat Maresin osalle sormea napsauttamalla. Tarina ei ole kaikilta osin tasaisen uskottava. Annettakoon se anteeksi, sillä Maresi itsessään hahmona kasvaa ja osoittaa persoonallisuutensa kiitettävästi. Aistin tarinan ja etenkin Maresin punaisen viitan visuaalisesti. Jälkeen päin näin elokuvan kaltaisia välähdyksiä koko Maresin elämänkaaresta.

Maresin äidin salaperäinen menneisyys on niin huutava yksityiskohta kirjassa, joten ei voi muuta kuin odottaa, että se jonain päivänä aukeaisia uutena kertomuksena. Maresin tarina veti mukaansa, kiitos siitä.

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Menossa #3. Seitsemän kirjaa jäljellä.

J.K. Rowling: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay ja elokuva

J.K. Rowlingin Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay eli elokuvan käsikirjoitus ilmestyi marraskuussa jälleen yhtä aikaa leffan kanssa, kuten aiemmallakin kerralla. Fantastic Beasts and Where to Find Them –käsiksen arvio löytyy täältä. Kävin katsomassa elokuvan tuoreeltaan ja nyt muutaman viikon tauon jälkeen luin käsikirjoituksen.

Elokuvasarjan toinen osa vie Newt Scamanderin Ranskaan. Voimakas pimeyden lordi Gellert Grindelwald pakenee ja ryhtyy kokoamaan seuraajia ja toteuttajia aatteelleen, että velhomaailman tulisi hallita maailmaa ei-taikovien, jästien yli. Tämä ei luonnollisestikaan sovi Albus Dumbledorelle, joka toimii Hogwartsissa opettajana. Brittiministeriö, jossa Newtin veli työskentelee, etsii Grindelwaldia ja kadonnutta obscurialia Creedence Barebone, johon liittyy ennustus ja jota Grindelwaldin oletetaan tavoittelevan. On syitä miksi Dumbledore ei itse voi lähteä Grindelwaldin perään, joten hän lähettää maastapoistumiskiellossa olevan Newtin Ranskaan, jossa myös aurori Tina Goldstein on. Etsintämatka kulminoituu kohtaamiseen, jossa jokaisen on valittava puolensa.

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on jälleen helppolukuinen käsikirjoitus, mutta vaikka se kuvailee tapahtumia kohtaus kohtaukselta, ohjaus, näyttelijät, lavasteet ja erikoisefektit herättävät sen vasta henkiin. Minun tärkein syy miksi lukea käsikirjoitus tällä kertaa oli Albus Dumbledore. Harry Pottereissa hänestä tuli ehdoton suosikkihahmoni ja Grindelwaldin rikoksissa hän palaa mukaan kuvioon aikaan, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin legendan velhomaailmassa. Häneen liittyy käsikirjoituksessa se kohta, mikä tökkii pahasti ja joka elokuvan loppupuolella sai ihmettelemään, mitä hemmettiä?! Etsin käsikirjoituksesta pienimpiäkin vihjeitä ja kertasin Dumbledoren historian siltä osin kuin mitä The Deathly Hallowsissa siitä paljastettiin. Ei auttanut. Käsikirjoitus ei ole romaani, eikä tarinassa ole Pottereiden tapaan suloisia vihjeitä oivallettavaksi, ellei linnunpoikasta huomioida. Täytyy odottaa seuraavaa elokuvaa, jotta toivon mukaan asiat selkeytyy.

Pidin elokuvasta tuota yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Otukset ovat sen parasta antia, suloisia luomuksia. Ja totta kai taikamaailma yleensäkin ottaen on kiehtova, jopa Pariisissa. Todellinen lämpö palasi kuitenkin sydämeen, kun pääsimme takaisin Lontooseen ja Hogwartsiin ja kun nuori Minerva McGonagall pikaisesti pelmahtaa valkokankaalle. Siinä tekee näyttelijä ehkä lyhyimmän roolisuorituksensa, mutta jää ikuisesti Potterversumin historiaan yhtenä rakastettuna hahmona. Ja Jude Law - kiitos, ettet pilannut mielikuvaani nuoresta Dumbledoresta.

On ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Pottereita (eivätkä aio lukea), eivätkä ole myöskään seuranneet Rowlingin jälkipuheita hahmoista kirjasarjan päätyttyä, mutta katsovat nämäkin elokuvat. Miten avautuu Iseeviot-peilin kohtaus ja muut pienet yksityiskohdat, jotka potterfaneille ovat niin tärkeiksi tulleet? Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska niitä on lehdissä pitänyt selittää. Tajusin, että itse haen käsikirjoituksesta kaanonia, sitä jatkumoa, jonka pohjalta koko Pottereiden ajan tuli etsittyä ja tulkittua tarinaa. Elokuva ei ole samalla lailla hakuteos, mistä tarkistaa asioita. Elokuvan käsikirjoituskaan ei anna samaa tyydytystä kuin romaanimuotoinen tarinankerronta, mutta jää se ainakin ekirjahyllyyn selailtavaksi, silloinkin, kun elokuvaa ei ole käsillä. Ja sillähän on merkitystä vain Potter-fanille.

Naomi Novik: Spinning Silver

Naomi Novikin edellinen kirja Uprooted (arvostelu) oli erinomainen ja sen jälkikaiussa myös tänä vuonna ilmestynyt standalone-teos, Spinning Silver, nousi automaattisesti lukulistalle. Tarina pohjautuu tuttuun satuun Rumpelstiltskinistä (suom. Tittelintuure), mutta vain peruselementeiltään, sillä Novikin käsissä tarina on laajentunut ja syventynyt.

Miryem on rahanlainaajaperheen tytär, joka olosuhteiden pakosta ryhtyy itse perimään lainoja ja osoittautuu siinä hyväksi. Kun maine kiirii, että hän pystyy muuttamaan hopeankin kullaksi, jäisen Staryk-maan kuningas kiinnostuu hänestä. Lordin tyttäreksi syntynyt Irina joutuu vastoin oletuksia naimisiin tavoitellun tsaarin kanssa, jolla on synkkä salaisuus. Maalaistyttö Wanda on kaltoin kohdeltu, mutta hän saa uuden mahdollisuuden Miryamin ansiosta. Kolmen nuoren naisen tulevaisuus on kiinni punotusta juonesta, jonka toteuttamiseksi he joutuvat äärimmilleen.

Novik on luonut monitasoisen tarinan, joka on satumainen, mutta sisältää myös välähdyksiä todellisuudesta ja juutalaiskulttuurin kuvausta. Myyttisen jäisen maailman ja taikuuden voimakkaasti höystämässä kertomuksessa ihmiset ovat tärkeitä ja varsinkin naispuoleiset, jotka ovat ehkä heikommassa asemassa, mutta löytävät omat voimansa ja kykynsä selviytyä, minkä avulla nousevat uudelle tasolle. Spinning Silver on mitä suurimmassa määrin naisvoiman esilletuontia, mutta voima kumpuaa hahmon juurista ja rakkaudesta lähimpiään kohtaan, välittämisestä. Tämän rinnalla edes kullalla, mitä ahneudessa tavoitellaan, ei ole mitään merkitystä. Välittäminen tulee esille koko tarinan kaaressa, kuin myös välittämisen puute.

Novikin kirjoitustyyli on kuvailevaa ja maailma muodostuu täyteläiseksi. Kuvaileva tyyli tuo tarinaan myös lisää pituutta ja vaikka teksti on kaikkinensa kiehtovaa, se ei sovi hektisiin lukuhetkiin. Spinning Silver vaati pysähtymistä ja uppoutumista maailmaan. Siksipä minulla meni kirjan kanssa pitempään kuin oletin, kun niitä pysähtymishetkiä ei ollut tarpeeksi. Näkökulmahenkilöitä on useita ja jos lukeminen pätkittyy, menee hetki ennen kuin pääsee takaisin rytmiin, mitä kukanenkin kertoo.

Tarinan taikuus ja jäämaailman rinnakkaisuus ovat kiehtovia. Kirjan satumaisuus lumoaa ja erityisesti kun kertomuksen uhkan ratkaisu on monipolvinen päähahmon joutuessa miettimään omien tekojensa seuraamuksia, kokonaisuus paranee. Spinning Silver on yksi parhaista teoksista mitä olen tänä vuonna lukenut. Tarinan viimeinen lause on loistava. Se on malliesimerkki, miten romantiikan voi täydellisesti kiteyttää yhteen lauseeseen. Suosittelen lukemaan. Olisi se todella hienoa, jos tämän(kin) kaltaisia kirjoja joskus suomennettaisiin.

Jane Yolen: Finding Baba Yaga

Edellisen kerran luin Jane Yolenia vuonna 2011, jolloin totesin Briar Rosesta (arvostelu), että Yolenin kirjoitustyyli ei ollut makuuni, mutta teoksella oli niin sisällöllisiä kuin kerronnallisia ansioita. Briar Rose on uudelleen muokattu satu Prinsessa Ruususesta, joka on hyvin persoonallinen ja vahvasti kirjailijan omaääninen. Tällä kertaa luin Yolenilta tuoreen Finding Baba Yaga -teoksen (2018), joka jatkaa samalla linjalla vieden satuhahmon moderniin kerrontaan. Finding Baba Yaga on runon muotoon kirjoitettu tarina venäläisestä satujen noidasta, jonka metsässä sijaitsevassa mökissä on kanan jalat, tuotuna amerikkalaiseen realismiin. Tarinan keskiössä ei ole kuitenkaan itse noita vaan nuori nainen, Natasha.

This is a tale
both old and new,
borrowed, narrowed,
broadened, deepened.

You think you know this story.
You do not.

Teos jakautuu useisiin osioihin. Se alkaa runoilla Natashan kotioloista, kuinka hän ei sovellu muottiin, mutta ei voi olla itsensä, ei tunne olevansa rakastettu, eikä tunne olevansa kotona. Ja hän karkaa. Toinen osio kattaa karkumatkan, jossa hän toteaa olevansa ystävätön. Kolmannessa hän saapuu metsään ja löytää erikoisen mökin. Neljännessä hän tapaa Baba Yagan:

She’s oceanic, a mighty force.
Teeth so full of fillings,
They might as well be made of iron.

Tarina ei ole kovin pitkä, mutta se on koskettava. Runot ovat kuvaavia ja herkkiä. Natasha hahmona on surullinen, mutta hänen surunsa sujahtaa satutarinaan sujuvasti. Oman paikan, oman suojan voi löytää ilman pelastavaa prinssiäkin, tulemalla hyväksytyksi sellaisena kuin on, vaikka sitten rautanenäisen ja -hampaisen noidan kautta.

Finding Baba Yaga on tunnelmaltaan paljon Briar Rosen kaltainen, vaikka ei pureudu syvälle historian tapahtumiin. Tarina kasvaa mielessä lukemisen jälkeen. On outoa, että joidenkin kertomusten arvostus lisääntyy, kunhan niiden on antanut vähän aikaa upota. Yolen kirja on persoonallista kerrontaa ja sisältää vahvan naisnäkökulman. Runomuotoisia genrekirjoja on todella vähän ja tämän jälkeen toivoisi, että niitä olisi enemmänkin.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 9

Saga-sarjakuvan Volume 9 on ilmestynyt. Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin tämän kertainen albumi kokoaa numerot 49-54 samojen kansien sisään. Minulla on normaaliin tapaan ekirjaversio.

Lehdistön edustajat Doff ja Upsher tarjoavat diiliä Alanalle ja Markolle. He pääsisivät suojeluohjelman piiriin ja heidän perheensä elämä turvattaisiin, jos he vastineeksi kertovat tarinansa julkaistavaksi. Tarjous ei saa innostunutta vastaanottoa. Robot on sen sijaan valmis kertomaan oman osuutensa, jos turvadiili ulotetaan myös hänen poikaansa, Petrichoriin ja häneen itseensä. Ryhmä on hajoamassa. Ianthe on Doffin ja Upsherin perässä orjuuttamansa The Willin kanssa, päämääränä päästä pakoilevan perheen jäljille. The Will karkaa Ianthelta ja kumpainen kohtaa pakolaiset omilla tahoillaan rankoin seurauksin.

En tiedä mitä sanoisin tästä osasta, en siis sano paljoa. Vaughan ja Staples ilmoittivat jokin aika sitten, että Saga jää vuoden tauolle. Volume 9 on siis niin sanotusti välikauden päätös ja se on melkoinen. Kuten aina, mukana on ripaus hurttiutta, huumoria ja hellyyttä. Vastapainoksi on raakuutta ja väkivaltaa. Vol. 9 järkyttää enemmän kuin yksikään aiempi osa on tehnyt. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän sarjakuvan yhteydessä olen joutunut turvautumaan nenäliinaan, mutta nyt yksi ei riittänyt.

Saga on vaikuttava sarjakuva, minulle se on tällä hetkellä ykkönen. Nyt täytyy vain selvitä tämän osan shokista ja jäädä vuodeksi odottamaan millä tavoin Vaughan ja Staples jatkossa kiduttavat lukijoitaan. Tätä sarjista ei voi jättää kesken.

Syksyn ja talven 2018 tulevia kirjoja

Kirjablogeissa on kesän myötä tehty katsauksia tulevan syksyn ja talven uutuuskirjoihin, niinpä minäkin ajattelin pitkästä aikaa kiinnittää huomiota tuleviin genrekirjoihin, spefiteoksiin, jotka minua kiinnostavat. Toki on eri asia ehdinkö lukemaan niitä, mutta yritän luonnollisesti mahdollisimman monta.

Käännöskirjallisuus

Aula & Co. luettelon mukaan syyskuussa on tulossa käännös alun perin kiinankielisestä Cixin Liun Kolmen kappaleen probleemasta, joka englanninkielisenä The Three-Body Problem, voitti Hugo-palkinnon 2015. Minulta jäi kirja silloin lukematta, mutta suomennos on ehdoton hankinta. 

Kyseessä on Muistoja planeetta Maasta -trilogian ensimmäinen osa. Kaikki kolme osaa ovat ilmestyneet jo englanniksi. Oletan kirjan olevan haastavaa luettavaa, mutta jos mainoksen mukaan presidentti Barack Obamakin sitä on suositellut, niin täytyyhän se lukea. Suomennoksen kantta ei ole vielä julkaistu.

Otava on palannut Robin Hobbin pariin muutaman väliin jääneen trilogian jälkeen, kustantaja julkaisee ainakin ensimmäisen osan Narri ja näkijä -trilogiasta, Narrin salamurhaaja (2014) syyskuussa. Tämä Fitzin ja Narrin tarinan päättävä trilogia on julkaistu jo kokonaan, ja englanniksi olen sen lukenut. Suomennos on silti välttämätön hankinta ja jonain päivänä pystyn vielä lukemaan sen uudelleenkin. 

Tämän kohdalla minua kyllä tosissaan harmittaa ne välistä jääneet suomentamattomat trilogiat. Uskon, että niiden lukematta jääminen vaikuttaa lukukokemuksen kokonaiskäsitykseen.

Vaskikirjoilta ilmestyy syksyllä uusi suomennos Ursula K. Le Guinin laajasta tuotannosta, tällä kertaa Orsinialais-tarinoiden joukkoon kuuluva Malafrena. Kyseessä on kuvitteelliseen eurooppalaiseen maahan 1800-luvulle sijoittuva tarina, johon kirjailija sanoo saaneensa vaikutteita venäläisestä kirjallisuudesta. 

Kyseessä on kirjailijan vähemmän huomiota ja suosiota saaneesta teoksesta, mutta itseäni kiinnostaa kaikki mitä Le Guin on kirjoittanut ja niinpä Malafrenakin on ehdoton hankinta. Suomennoksen kansikuvaa ei ole vielä nähtävillä.

Jalavalta julkaistaan joulukuussa Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian viimeinen osa, Ajan sankari (2008). Olen pitänyt kahdesta ensimmäisestä osasta kohtuullisesti ja erittäin kiinnostunut miten tarina päättyy näiden hahmojen osalta. 

Mistborn-tarinathan jatkuvat ainakin englanniksi, saa nähdä tuleeko enempää suomeksi.

Englanninkielinen kirjallisuus

Englanninkielistä spefikirjallisuutta ilmestyy pilvin pimein ja niiden joukosta on iso työ etsiä itseä kiinnostavat tuttujen kirjailijoiden uutuudet, mutta myös uusia tai vähemmän tuttujen innoittavia tuttavuuksia. Tässä jonkinlainen lyhyt kooste molempia.

Yoon Ha Lee on minulle tuttu kahden kirjan verran (Ninefox Gambit ja A Vector Alphabet of Interstellar Travel) ja sen sijaan, että jatkan hänen aiempaa trilogiaansa, ajattelin tutustua kirjailijan syyskuussa tulevaan YA-kirjaan Dragon Pearl, jossa hän vaihtaa paitsi kohderyhmää, myös science fictionin fantasiaan. 

Olen kiinnostunut kuinka älykäs ja haastava kirjailija toteuttaa niin nuorille suunnatun tekstin kuin myös korealaisen mytologian kokonaisuudeksi.
Edit. Julkaisu siirtynyt ilmeisesti tammikuulle.

Christopher Priestin edellinen kirja vuodelta 2016 on vielä lukematta, mutta seuraava niin ikään syyskuussa ilmestyvä An American Story vaikuttaa sen verran erikoiselta vedolta, että voisin jopa siihen tarttua. 

Brittikirjailija nimittäin sijoittaa tarinansa 9/11-tapahtumien ympärille ja luvassa on mitä todennäköisimmin jälleen käsityskykyä kieputtavaa tuotosta.

Rena Rossnerin esikoiskirja, vaihtoehtohistoriallista fantasiaa edustava The Sisters of Winter Wood, ilmestyy syyskuussa. Huomioni kiinnittyi teokseen kun sitä mainostettiin Katherine Ardenin The Bear and the Nightingalen lukijoille, ja minä satuin pitämään kyseisestä kirjasta. 

The Sisters of Winter Wood ei ole ehkä ensimmäisten lukemisteni joukossa ilmestyttyään, mutta syksyn ja talven illat ovat pimeitä ja pitkiä, tarkoitettu juuri tällaisen kirjan tunnelmaan.

Vastaavanlainen mytologiaan ja itäiseen Eurooppaan tai Venäjälle viittaava teos on lokakuussa ilmestyvä Jane Yolenin Finding Baba Yaga. Kyseinen myyttihahmo on kiehtonut minua jo vuosia ja on kiinnostavaa nähdä miten ”Amerikan Hans Christian Andersen” aihetta lähestyy. 

Yolenia olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan verran (Briar Rose).

Mitä olisi syksy ilman uutta Saga-sarjakuvan osaa? Lokakuussa saapuu yhdeksäs Volume koostaen numerot 49-54. 

Saga on niitä tarinoita, joita ei yksinkertaisesti voi jättää väliin. Se ei ole vielä kertaakaan pettänyt tasossaan ja on saanut minusta uskollisen seuraajan.

Edit. Ilmestyi jo syyskuussa.

Ursula K. Le Guinia ilmestyy syksyllä myös englanninkielisenä. Olen jo pitkään harkinnut Maameren tarinoiden uudelleenlukua ja nyt siihen tulee erinomainen mahdollisuus alkuperäisellä kielellä ja Charles Vessin kuvituksen kera, kun 50-vuotis juhlapainos The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition ilmestyy. 

Le Guin ehti itse kirjoittaa esipuheen ja valita Vessin kuvituksen kirjaan, joka sisältää paitsi varsinaiset Maameren tarinat, myös novellit ja Le Guinin luennon aiheesta.

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald -elokuva saapuu teattereihin marraskuun puolessa välin ja samaan aikaan julkaistaan J.K. Rowlingin elokuvan käsikirjoitus, kuten edellisenkin leffan aikaan. Kävin viimeksi katsomassa elokuvan ja luin kässärin sen jälkeen. Teen todennäköisesti samoin nyt lähinnä palauttaakseni yksityiskohtia mieleen repliikeistä. 

Elokuvan käsikirjoitus ei ole merkittävä tapahtuma tai hankinta, HP-fanit vaan joskus hurahtavat asioihin, jotka eivät niin järkeviltä vaikuta ulkopuolisilta.

George R.R. Martin ei ole saanut The Winds of Winteriä valmiiksi. Se ei ilmesty 2018. Se siitä. Sen sijaan marraskuussa ilmestyy Fire and Blood: A History of the Targaryen Kings from Aegon the Conqueror to Aegon III (osa 1). Targaryen-kuninkaat ovat kiinnostaneet minua Tulen ja jään laulu –sarjan alusta alkaen, joten tämä teos on must-hankinta. Minulla on vain pieni kynnys tarttua näihin oheiskirjoihin, sillä mielummin jatkaisin pääsarjan lukemista, mutta minkäs teet. 

Talvi on pitkä ja pimeä, joten tälle opuksellekin löytyy varmasti tilaa, kun inspiraatio lukemiseen iskee.

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 4

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuva on edennyt neljänteen osaan, Volume 4 (2018). Tällä kertaa aikaharppaus vie tyttöporukan 2000-vuoden vaihteeseen tilanteeseen, jossa kauhuskenaario Y2K-ongelmasta on tapahtunut. Tiffany on tällä kertaa ajautunut eroon tovereistaan ja omaa kyvyn nähdä valtavia taistelevia robotteja, jota ajassa elävät eivät näe. Hän kohtaa tulevaisuuden minänsä ja aviomiehensä.

Erin, KJ ja Mac lähtevät seuraamaan sarjakuvaan piilotettua koodivihjettä ja saavat selville käynnissä olevasta aikataistelusta, The Battle of the Ages. Ryhmä aikamatkaajia taistelee esi-isiään, old-timersia, vastaan muuttaakseen tulevaisuuden kauheuksia, kuten pilvenpiirtäjiin törmääviä lentokoneita ja puhelimiinsa addiktoituneita ihmisiä. Old-timersilaiset yrittävät pitää ajan muuttumattomana. Vahingossa ajansyövereihin joutuneet tytöt ovat pahassa välikädessä tulla tuhotuksi.

Volume 4 ottaa aimo harppauksen tarinassa ja valottaa rutkasti aiemmin vain vihjailtua aika-aspektia. Siinä missä kolmas osa tuntui pienimuotoiselta tarinalta, hahmottuu nelosessa laajempi kuva. Tämän hetkiset juonen vaiheet vaativat tarkkaavaisuutta lukiessa. Uskon, että juoni sen kun mutkistuu ja tästä sarjakuvasta on tulossa Sagan tyyliin eeppisempää kerrontaa kuin alussa saattoi kuvitellakaan.

Aikahyppäykset ovat todella kiinnostavia, mutta myös problemaattisia tässä sarjakuvassa. Niissä jokaisessa tuodaan esille jotain ominaista kustakin aikakaudesta, mutta toisen aikakauden silmin. Taistelevat jättirobotit Transformersin, Pacific Rimin ym. hengessä sopivat tähän osaan. Jokseenkin ongelmallinen on tyttöjen tulevaisuuden versiot. Kehittyminen sellaisiksi kuin he ovat sen jälkeen kun heidän varhaisemmat versiot ovat kulkeneet siellä täällä ajassa, ei selity kaikilta osin. Monesti aikamatkakertomuksissa pyritään välttämään itsensä tapaamista, jottei aikajatkumoon tule kupruja, mutta Vaughanille tämä ei ole merkittävä seikka. Pää menee melkeinpä sekaisin, kun miettii millaisia ongelmia ja seuraamuksia tapahtuu tai pitäisi tapahtua sarjan tavoin sähläämisestä aikajatkumossa. Silti sillä ei ole merkitystä kovastikaan, sillä tarina on kiinnostava.

Volume 4 siirtää tarinaa isommille urille ja koin sen erittäin hyvänä asiana. Paper Girls on lähdössä vasta vauhtiin.