Adrian Tchaikovsky: Dogs of War

Toisen kirja Adrian Tchaikovskylta kuuntelin äänikirjana melkein Guns of the Dawnin (arvostelu) jälkeen. Dogs of War (2017) yllätti (sekin) olemalla melkoisen erilainen kirja kuin edellinen, mutta silti siitä erottuu kirjailijan omaperäinen ”ääni”, joka jo tässä vaiheessa alkaa olla tunnistettavissa.

Rex on geneettisesti muokattu biomuoto, isokokoinen ja luodinkestävä, jota käytetään sodassa tappavana aseena. Hän tottelee isäntää ja pitää positiivisesta palautteesta. Hän on Hyvä Koira, eikä halua olla muuta. Yhdessä Dragonin, Honeyn ja Mehiläisten kanssa hän on käskystä Meksikossa hoitelemassa laitonta anarkiaa. Rexillä ei ole mitään ongelmaa taistella vihollista vastaan, mutta välillä on hämärän peitossa, kuka se vihollinen onkaan. Ja miksi isäntää syytetään sotarikolliseksi? Onko Rexillä ja muilla biomuodoilla oikeutta olla edes olemassa ja mitä tapahtuu, jos hänestä tulee oman itsensä isäntä?

Ensimmäiseksi on sanottava, että äänikirja useilla lukijoilla on hyvin toteutettu. Rexin ääni on loistava! Myös muut lukijat onnistuvat, vaikkakin välillä vihainen, korotettu ääni häiritsee noustessa yli muiden äänitason. Mutta Rexin ääni on matala ja murisevaa lähestyvä, mikä tarinassakin on merkitsevää. Ja lisäksi lukija tekee ynähdyksen, joka on niin hellyyttävä koiran epävarmaa inahdusta muistuttava ääni, että olin ihan myyty.

Tarina alkaa militarisena science fictionina, joka yllättävää kyllä vangitsee heti mukaansa (minulla on hieman ongelmia tämän alalajin kanssa ajoittain). Sävy vaihtuu kuitenkin pikku hiljaa pohtimaan biomuotojen käytön etiikkaa ja laillisuutta, mikä osalle biomuodoista on sisäistynyt jo aiemmin ja selkeämmin kuin Rexille. Vaikka Rex on kohtalaisen älylliseksi ja loogiseksi ohjelmoitu, hänellä on voimakas tarve olla isännän ohjaama. Tchaikovsky kuvaa tätä tarvetta erinomaisen ymmärrettävästi, mikä välillä inhimillistetyssä koirahahmossa aiheuttaa kärsimättömyyttä herättäviä piirteitä. Rex on silti erinomainen hahmo, erilainen mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Muissakin biomuodoissa on eläinhahmoille tunnistettavia piirteitä ja ne ovatkin selkeästi kiinnostavampia kuin kirjan ihmiset.

Kirjassa herätetään ajatuksia korkean teknologian valjastamisesta ihmiskunnan palvelukseen luomalla älyllisiä muotoja ja miten niihin pitäisi suhtautua. Kysymys on voiko biomuotojen kanssa elää rinnakkain ilman alistavaa suhdetta. Rex ja hänen kumppaninsa, jotka ovat selkeästi vain konflikteihin luotuja tappajia, ovat edelläkävijöitä, joiden pitää itsekin tajuta asemansa. Vaikka kirja onkin science fictiomaiseen tapaan asiallisen kertova, se pääsee myös liikuttamaan. Tarinan juonessa on muutamia käänteitä, mutta se johdattaa lukijaa kuitenkin aika suoraviivaisesti lopputilanteeseen. Guns of the Dawn on Tchaikovskyn kirjoista täyteläisempi juoneltaan kuin Dogs of War, mutta saatoin pitää jälkimmäisestä ehkä jopa hieman enemmän. Suositeltava teos. Erityisesti äänikirjana. Ja miksihän Adrian Tchaikovskya ei ole koskaan suomennettu?

Agustina Bazterrica: Rotukarja

Argentiinalaisen Agustina Bazterrican Rotukarja (Cadáver exquisito, 2017, suom. 2019) oli yksi viime vuoden kohuttuja käännöskirjoja. Luin sen syksyllä ja kirja nousi vuosikatsauksessani lukukokemusten Top 5 -listalle.

Lähitulevaisuuden maailmassa eläimiin on levinnyt ihmisille vaarallinen virus, jonka vuoksi kaikki lihan tuotantoeläimet, lemmikit ja villieläimet joudutaan hävittämään. Ainoastaan lintuja ei ole saatu tuhottua, joten niitä vastaan suojaudutaan sateenvarjoin. Ihmisen lihanhimo ei ole kuitenkaan kadonnut, joten pikkuhiljaa yhteiskuntanormit muuttuuvat ja kannibalismista tulee hyväksyttävää ja laillista. Osa ihmisistä tuotetaan ruuaksi, heidät kasvatetaan kuin tuotantoeläimet aiemmin, vailla ihmisarvoa. Lapsensa menettänyt ja vaimostaan asumuserossa oleva Marcos Tejo on lihajalostamon päällikkö, joka saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen ja pinnan alla kytevät ajatukset ympäröivästä järjestelmästä nousevat pintaan ja teoiksi järjestelmää vastaan.

Rotukarja on mielenhätkäyttäjä. Sen dystopisen maailman taustalla on nykymaailman monenlaiset ”megamatriisit”, kuten kirjailija itse on haastattelussa ilmaissut, tasa-arvon vääristymät sekä ravitsemukseen ja ruuantuotantoon liittyvät julistukset, joita poliittinen taho, korporaatiot ja media luovat ja pönkittävät. Yhteiskunnassamme on aina ollut ihmisjoukkoja alistetussa asemassa laajassa mittakaavassa sukupuolen tai ihonvärin vuoksi. Rotukarjassa tämä alistaminen on kuvattu nykypäivän tabun, kannibalismin muodossa, mutta on silti samaa toimintaa. Jotkut syövät ja jotkut tulevat syödyiksi. On vain kyse siitä mitä kunkin hetken normit sallivat. 

Normien muuttuminen kuvataan heti tarinan alussa, kuin kuittauksena, hitaana vastarinnan hiipumisena, muuttumisena välinpitämättömyydeksi tai aivopesuna. Päähenkilön ajatukset kuvaavat sisäistä vastustusta järjestelmää kohtaan, mutta ulkoisesti yhteiskunnan uudet normit ovat vahvoja, vaikka hän osittain salaa niitä vastaan toimiikin. Tejon sisäinen inhimillisyys on kirjan rankin osuus, hänen rakkautensa ja kaipuunsa koiraansa kohtaan on välähdys menetetystä.

Rotukarja on raaka ja lohduton kirja. Jälkeenpäin tulin ajatelleeksi Margaret Atwoodin Oryx ja Crakea (arvostelu), jossa on myös taustalla ajatus jonkin hallitsevan tahon aiheuttamasta muutoksesta ja säätelystä. Molemmissa kirjoissa tämä on todella pelottava teema ja saa miettimään onko tällainen kehitys jo käynnissä, mutta emme vain tunnista sitä. Kirjan kieli on kohtalaisen pelkistettyä ja kuvaukset teurastuslinjoista ja ihmiskarjan käsittelystä lähes teknistä, mikä on tarkoituksenmukaista, sillä sen avulla päähenkilö pyrkii selviytymään.

Rotukarja ei ole täydellinen tai miellyttävä kirja, mutta se saa ajattelemaan. Paljon enemmän kuin pystyn tai haluan kirjallisesti ilmaista. Suosittelen tätä lukukokemusta itse kullekin.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku (An Unkindness of Ghosts, 2017, suom. 2018) oli tänä vuonna yksi Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista. Kirja meni ilmestyessään minulta ohi, enkä erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota palkintoehdokkuuden aikanakaan. Päätin ottaa ekirjan kuitenkin luettavakseni elokuussa, ohi kaikkien lukujonojen, sillä huomasin kirjailijan osallistuvan Dublinin worldconiin. Luin kirjan worldconin aikana ja toivoin tapaavani kirjailijan jossain ohjelmassa. Näin ei käynyt, sillä hän ei ilmestynyt odottamaani paneeliin, johon hänet oli merkitty.

HSS Matilda on sukupolvialus, joka lähti tuhoutuneesta Maasta avaruuteen kohti taivaan valtakuntaa, uutta tulevaisuutta. Alukselle on syntynyt hierarkia, lokeroituneet rodulliset ja asemalliselliset ryhmittymät, joita valkoinen yläluokka hallitsee. Siellä missä yläkansilla on uima-altaita, urheilukenttiä ja luonnonalueita, alakansien lämpötilaa oli laskettu kipurajalle energiansaannin varmistamiseksi yläkansille. Astra on itseoppinut alakansien lääkitsijä, joka on aluksen virallisen ylilääkärin, Kirurgi Theon suojeluksessa ja mentoroitavana. Hienoisesta ylimääräisestä turvallisuudesta huolimatta Astra on vaarassa, sillä jos nykyinen ylipäällikkö kuolee, tulee tilalle toinen, joka on ottanut hänet silmätikukseen. Astra ystävänsä Gisellen kanssa pääsee äitinsä päiväkirjojen kautta aluksen salaisuuden jäljille, mutta onko tieto pelastukseksi vai tuhoksi?

Menneisyyden kaiun asetelma on siitä erikoinen, että vaikka se kuvaa tulevaisuuden sukupolvialuksen elämää, se pohjautuu hyvin vahvasti menneeseen, maassa vallinneeseen ja vallitsevaan sorron ja alistamisen hallitsemiskulttuuriin. Välillä niin voimakkaasti, että ympäristön aikakäsite hämärtyy. Alistamisen kohteet ovat pikipiiriläisiä, miehiä ja naisia, ihovärinsä tai muun ominaisuutensa vuoksi ihmistä ala-arvoisemmiksi luokiteltuja. Naiset ovat lisäksi vartijoiden mielihalujen ja väkivallan kohteita ja vaikka heissä elää pelko, ahdistus ja epätoivo, kapina ja vastaan taistelu on tukahdettu alistumiseksi.

Solomon kuvaa aluksen olosuhteita erityisesti kahden henkilön kokemuksien kautta, joista Astra on päähahmo. Astra on asioita järkeistävä ja tuntemuksia ulkoistava henkilö, jonka ajoittaiset purkaukset ovat enemmänkin totuuksia kuin kapinaa. Lähimmäksi hänen tunnemaailmaansa päästään kohtauksissa, joissa hän kaipaa menetettyä äitiään. Giselle on räjähtelevä, hallitsematon ja epävakaa, taipuva itsetuhoisuuteen kaikkien traumatisoivien kokemuksiensa jälkeen. Vaikka tarinan johtava juonilanka onkin Astran äidin päiväkirjojen salaisen sanoman ratkominen, hahmojen yksilöllisyys ja oikeus oman olemuksensa määrittelyyn nousee kirjan ehdottomaksi pääteemaksi. Tämä näkyy myös Kirurgissa, joka etuoikeutetusta asemastaan huolimatta taistelee oikeudestaan määrittää itsensä sukupuolisesta painostuksesta huolimatta.

Menneisyyden kaiku on monin osin merkittävä teos, mutta vaikka Solomon kuvaa monia ahdistavia raakuuksia ja väärinkäytöksiä, jää kirjasta kuitenkin päällimmäiseksi älyllinen ja kliininen tunne, johtuen ehkä Astran kokemuskuvauksista. Tarina jää vaivaamaan mielensopukoihin, mutta ei tunnetasolla, mitä olisin toivonut tämän kaltaiselta teokselta. Vertasin lukukokemusta Octavia E. Butlerin Kindrediin (arvostelu), sillä vaikka teosten teemassa onkin eroja, lähtökohdat ovat silti samat ja Butler onnistuu kuvaamaan ristiriitaisiakin tilanteita vaikuttavammin. Se, että tulin ajatelleeksi Butleria Solomonin kirjaa lukiessa on kuitenkin sinänsä jo erittäin positiivinen seikka.

Näin jälkeenpäin ajatellen, olen hieman yllättynyt, että Menneisyyden kaiku ylitti käännöskynnyksen, mutta luonnollisesti positiivisesti yllättynyt. Ajankohtainen ja merkitykseltään tärkeä teos, joka on hyvä esimerkki siitä, että science fiction ei ole pelkkiä avaruusaluksia, vaan paljon muutakin.

Katherine Arden: The Girl in the Tower

Viime vuoden helmikuussa luin Katherine Ardenin esikoiskirjan The Bear and the Nightingale (arvostelu) ja pidin siitä paljon. Nyt tammikuussa luin Winternight-trilogiaan kuuluvan kirjan kakkososan, The Girl in the Tower. Heti kättelyssä voin sanoa, että pidin siitä vielä enemmän.

Vasya Petrovna on karkumatkalla maagisen Solovey-orinsa kanssa naamioituna pojaksi, sillä keskiajan Venäjällä ei ole naisen turvallista liikkua yksinään. Maaseutu ei ole turvallinen itseasiassa kenellekään, sillä rosvojoukko kiertää polttamassa kyliä ja ryöväämässä nuoret tytöt. Vasyan Sasha-veli on suuriruhtinas Dmitriin neuvonantaja ja lähtee tämän mukana selvittämään ryöstelyä. He kohtaavat nuoren pojan, josta tulee sankari huiputettuaan rosvoja ja pelastettuaan joukon lapsia. Nuori sankari lähtee pääkaupunkiin Dimitriin joukkojen kanssa ja vain Sasha tunnistaa tämän sisarekseen. Suuriruhtinaan piirissä on käynnissä salaliitto vallanvaihdosta ja Vasyan salaisuus kietoutuu siihen tuhoisalla tavalla.

The Girl in the Tower oli nautinto lukea. Ardenin kerrontatyyli osuu minuun niin kohdilleen kuin vain voi. Vasya on loistava hahmo, tinkimätön identiteetissään, eikä epäile mihin hänellä on oikeus ihmisenä. Siitäkin huolimatta vaikka keskiajalla naisen rooli on jyrkästi määrätty, eikä mistään tasa-arvon käsitteistä ole tietoakaan. Naisen elämä voi rajoittua kodin seinien sisäpuolelle. Sasha saa The Girl in the Towerissa oman osuutensa ja hänen kohtalonsa linkittyy vahvasti Vasyan salaisuuteen. Sasha rooli on mielenkiintoinen ristiriitaisuuden välimaastossa, sillä hän ei itsekään ihan sovi pirtaan, joka hänelle on asetettu.

Satumaisuus on tarinassa olennaista ja maaginen maailma, jota useimmat eivät huomaa, on Vasyalle etu. Pidän kaikenlaisista koti- ja metsähengistä ja heidän rooleistaan. Tässäkin osassa kristillisen ajan ja vanhan kansanuskomusten välinen ristiriita tulee esille, eikä Vasya ole ainoa tuomittava tällä kertaa. Jäädemoni Morozkon, kuoleman, läsnäolo saa syvempiä sävyjä nyt kun Vasya kulkee kohti aikuisuutta. On mielenkiintoista nähdä miten kirjailija kehittää tämän tarinan juonteen kolmannessa kirjassa. Toivon, että saman hengen mukaisesti mitä tähänkin mennessä, kiistämättä Vasyan itsenäisyyttä.

The Bear and the Nightingaleen verrattuna The Girl in the Tower on syvempi ja monimutkaisempi kuvioltaan. Siitä jäi monta avointa kysymystä ja juonikuviota auki. Kirja on erinomainen ja uskon sen olevan yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan sarjaan, varsinkin jos esim. Naomi Novikin Uprooted (arvostelu) tai Spinning Silver (arvostelu) ovat viehättäneet. Kolmas osa, The Winter of the Witch on ilmestynyt ja eiköhän se vielä näiden talvikuukausien aikana ehdi luettavaksi.

Annalee Newitz: Autonomous

Luin Annalee Newitzin Autonomousin (2017) tammikuun alkupuolella lukumaratonin yhteydessä. Kyseessä on Nebula-palkintoehdokkaana ollut teos, joka ilmestyi jonkinsorttisella kohinalla, ehkäpä osittain siksi, että Newitz on io9-perustajajäseniä.

Tarina sijoittuu 2140-luvulle, jolloin Big Pharma -suuryritys tuottaa markkinoille epämääräisellä businessetiikalla patentoituja tuotteita, jotka ovat niiden käytössä, joilla on varaa maksaa. Biokemiaan perehtynyt Jack Chen on vastustanut patentteja iät ja ajat, ja ajautunut menneisyydessä epäsuosioon. Nykyisin hän toimii piraattituotteiden salakuljettajana ja levittäjänä. Epäonneksi eräs piratoiduista tuotteista aiheuttaa vakavia jälkiseuraamuksia, ja Jack tuntee olevansa vastuussa, jotta tuotteet saadaan pois levityksestä ja lääkeyritys vastuuseen testaamattomista tuotteista. Hän palaa entisten tiedemaailman tuttavien joukkoon tilanteen korjaamiseksi, mutta hänen jäljillään olevat International Proberty Coalitionin (IPC) etsivä ja hänen robottinsa lähestyvät koko ajan ja heille syyllinen on päivänselvää.

Autonomous on vetävä takaa-ajotarina, jossa on paljon historiaa takana monella eri taholla. Tarina kulkee arktisilta alueilta Vancouveriin ja Las Vegasin kautta Casablancaan ja takaisin tulevaisuuden maailmassa, jossa isot yritykset hallitsevat patenteillaan. 2100-luvun puolessa välissä ollaan tilanteessa, jossa roboteille on lupaillaan autonomiaa tietyn palvelusajan jälkeen, ja pääosassa olevan robotin, puolustusvoimatarkoitukseen alun perin valmistetun Paladinin kautta tätä prosessia ja sen taustaa päästään seuraamaan.

Newitz rakentaa jokseenkin erikoisen siteen IPC:n etsivän, Eliaszin ja Paladinin välille. Eliaszin homokammoisuus, Paladinin sukupuolistaminen ja seksuaalisen linkin luominen ihmisen ja robotin välillä on välillä vaivaannuttava ja ainakin minulle siinä tuntui olevan jotain väärää ja pakotettua. Kun se yhdistetään robotin vapaan tahdon tavoitteluun, oli se sitten mahdollista tai ei, koin tarinan painostavaksi tältä osin. Uskoisin, että tarinan tarkoitus on etsiä sukupuolisuuden rajoja ja joustavuutta sekä yksilön oikeutta olla seksuaalisesti sitä mitä on, mutta koska robotilla ei aidosti tunnu olevan tätä valinnan vapautta, sen ohjaaminen johonkin päätökseen tai käyttäytymiseen tuntuu vääränlaiselta miellyttämisen halulta. Tämä oli siis minun tuntemus ja tulkinta.

Autonomous on monisäikeinen ja -kerroksinen tarina, jonka seuraaminen välillä Jackin jalanjäljissä ja välillä Eliaszin/Paladinin jalanjäljissä tuo sopivaa vaihtelua ja rytmiä tapahtumiin. Hahmot ovat aidonoloisen harmaita hyvine ja huonoine puolineen. Epäonnistuneen lääkkeen sivuvaikutuksien kuvauksissa on mielestäni ironiaa. Se sai minut ajattelemaan ihmisiä pakkomielteisinä robotteina ja miettimään mahtoiko tavikset olla suuryritysten patenteilla hallitsemassa maailmassa sittenkään muuta kuin hyödykkeitä robottien tapaan. Kuka sitä autonomiaa siis oikeastaan tarvikaan.

JY Yang: The Black Tides of Heaven

Singaporelaisen JY Yangin pienoisromaani The Black Tides of Heaven (2017) keräsi useita palkintoehdokkuuksia vuonna 2018. Useimmiten voitot menivät Martha Wellsin All System Redille (arvostelu), mutta Yangin kirja sai paljon kuitenkin huomiota. Tuona vuonna en ehtinyt sitä lukemaan, mutta nyt tammikuun lukumaratonin yhteydessä otin ja luin Tensorate-sarjan ensimmäisen kirjan lähes yhteen menoon.

Ean valtakunnassa valtionhoitaja on tullut luvanneeksi tärkeälle luostarin apotille nuorimman lapsensa oppiin. Hän ei kuitenkaan halua luovuttaa nykyistä kuopustaan, vaan sen sijaan synnyttää yllättäen kaksoset, jotka molemmat viedään lapsina luostarin hoiviin. Mokoya ja Akeha ovat erilaisia. Mokoyalla kehittyy ennalta näkemisen lahja, minkä vuoksi hänen äitinsä haluaakin hänet takaisin hyötyäkseen siitä. Lapset päättävät aikanaan oman sukupuolensa ja kasvavat erilleen. Mokoya kasvaa palatsissa, kun taas Akeha kulkee ympäri maata, kunnes vuosia myöhemmin heidän polkunsa jälleen kohtaavat, kun on syntymässä kapinaliike ja kohtalo kertoo heidän olevan osa sitä.

The Black Tides of Heavenin on määritetty oleva silkpunkia, Itä-Aasiaan historiaan ja keksintöihin perustuvaa Viktorian ajan steampunkin vastinetta. Tarinassa harjoitetaan slackcraftia, eli jonkinlaista luonnontieteellistä maagisuutta, joka on harvojen etuoikeus. Fantasian pariin mennään, vaikka tiede on tuomassa uusia teknologisia asioita, joilla tavalliset tallaajat voivat korvata puutteensa slackissa. Tarina ei siltä osin ole ehkä täysin uraauurtava, mutta silti tervetullut lähestymistapa. Slackissa on monimutkaisuutta, joka ei ihan heti aukea ja paljastu ja maailmassa on muutenkin kiehtovaa salamyhkäisyyttä.

Jonkin verran alussa oli hankaluuksia päästä sisään they/their pronominin käytöstä hän-sanan yhteydessä. Tätä ongelmaa ei olisi suomenkielisenä, mutta englanninkielisessä tekstiin pitää keksiä milloin mitäkin välttääkseen sukupuolittamista. Tässä pointtina oli kuitenkin lisäksi, että tehtiin kielellisesti ero siitä elämän vaiheesta, jossa ei ollut vielä päätetty mitä sukupuolta haluaa edustaa ja siitä, kun valinta oli tehty. Mahdollisuus oli tietysti olla valitsematta. Miten tämä sitten suomenkielessä korostuisi ja erottuisi, on oma probleema. Ei taida olla tosin pelkoa, että teos suomennettaisiin. Joka tapauksessa, luulin alussa, että ihmiset ajattelevat itseään monikossa, joten heidän persoonaansa liittyy jotain salattua lisää. Mielikuvitus on ystävämme. Näin ei kuitenkaan ollut.

Tarinan juonessa ei osunut kaikki ihan kohdilleen, se oli liian hätäinen mielestäni ja ehkä kuitenkin liian mustavalkoinen asetelmiltaan, kuin mitä olisin toivonut. Minulle tunneside kaksosten välillä jäi tuntemukselta vaisuksi, sillä niin erilaisia he kuitenkin olivat. Mokoyan ja Akehan valinnat ovat ripauksen perinteiset makuuni. Ymmärrän tarinan saaman huomion ja saavutetut palkintoehdokkuudet. Pienoisromaani on piristävä varsinkin itämaisine lähtökohtineen. Rinnakkaisromaani The Red Threads of Fortune on hyvinkin lukulistalla. Ehkä se avartaa vielä maailmanluontia ja slackin salaisuutta, ja tuo jotain lisää muihinkin hahmoihin kuin kaksosiin. Äidin hahmon tausta olisi kiva lisä.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Tämän vuoden Kuvastaja-palkintoehdokas Syyskuun jumalat on ensimmäinen teos, jonka luin Saara Henrikssonilta. Kirja julkaistiin 2017 ja minulla on siitä ekirjaversio.

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin Unkariin, jossa hänellä on sukujuuret. Remontin alla olevassa talossa ja koko kaupungissa on kuitenkin jotain omituista. Talon kerroksien lukumäärä ei täsmää, asumattomista huoneistoissa kuuluu ääniä ja katujen nimet vaihtuvat, eikä kukaan tunnu huomaavan mitään. Paitsi naapurin herra Gábor. Naapuri tutustuttaa Paulin Tonavan saarella vanhassa huvilassa kokoontuvaan ryhmään, Syyskuun jumaliin, jonka kautta Paulille avautuu historian monet polut ja rinnakkaistodellisuudet. Todellisuus ja tapahtumat sellaisena kuin suurin osa ihmisistä ne muistaa, eivät olekaan ainoita totuuksia, ja Paul joutuu valitsemaan mikä on tärkeää ja minkä todellisuuden kanssa hän haluaa elää.

Syyskuun jumalat on maagista realismia ja tarinana kehittyy hitaasti ja erittäin kuvaavasti. Vierailin Unkarissa, kun se oli tuorehko poliittista monipuoluejärjestelmää kehittävä ja monen konfliktin maa. Kiersin silloin Budapestin lisäksi pustan tasankojen kautta Karpaattien vuoristoon. Maan tunnelma niin maalla kuin kaupungeissa ja mm. voimakas kahtiajaottelu muun väestön ja romanien välillä oli outoa ja jopa mystistä. Muistan olleeni matkalla useaan kertaan ahdistunut, mutta myös erittäin vaikuttunut. Nämä kaikki tunnelmat koin uudelleen kun luin Henrikssonin kirjaa. Tarinassa päästään usein unkarilaisuuden ytimeen, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, monesti ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta.

Ajan kulku, historian muuttuminen ei aluksi nouse konkreettisesti esille, lähinnä keskitytään selittämättömiin tapahtumiin, mutta myöhemmin kun aihe nousee enemmän spekuloitavaksi, se tuntuu uhkaavalta ja pelottavaltakin. Henriksson pääsee hyvin sellaisten kysymysten ääreen, jossa joissain tapauksissa vastaus voisi olla helppo, mutta useimmiten ei. Kirjaa lukiessa ei ole välttämätön tietää kovinkaan tarkkaan Unkarin todellisista tapahtumista, mutta aina se jonkin verran auttaa, kun on taustatietoa päänupissa.

Hidas kerronta sopii minulle useimmiten, varsinkin silloin kun kuvataan jotain kiinnostavasti ja taidolla. Näin kävi Syyskuun jumalissa, joka teoksena on reilun 200 sivun mittainen (ekirja). Tekstissä oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia, sellaisia älykkääksi tarkoitettuja vertauksia tai selityksiä, jotka eivät äkkiseltään vaikuttaneet ymmärrettäviltä. Kun ne purki auki, ne eivät kovin loogisia olleetkaan. Kaikki taisivat liittyä itseoppineeseen taideasiantuntijaan ja hämärän menneisyyden omaavan Stella-rouvan lausahduksiin. Kohdat jäivät häiritsemään lukukokemusta. Näistä huolimatta – ja vaikka Budapest ei minulle ole se osa Unkaria, joka vaikutti eniten – Syyskuun jumalat on kiinnostava teos ja varmastikin ansainnut palkintoehdokkuutensa (en ole vielä muita ehdokkaita lukenut).

Kannesta tulee etäisesti mieleen Locke Lamoran valheet. Mielikuvasta on vaikea päästä eroon, kun se kerran päähän pulpahti. 

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Kirja on #2. Kahdeksan kirjaa jäljellä.

Philip Pullman: Vedenpaisumus

Vedenpaisumus (La Belle Sauvage, 2017, suom. 2018) aloittaa uuden trilogian, Lyran kirjat (The Book of Dust), joka sijoittuu aikaan ennen ja jälkeen Universumien tomu -trilogian. Lyra on ensimmäisessä osassa vielä vauva, joka on tuotu nunnaluostariin turvaan. 11-vuotias majatalon pitäjien poika, Malcolm Polstead, huomaa kuitenkin outojen henkilöiden olevan kiinnostunut vauvasta ja kun ennätysmäinen tulva nousee kylälle, hän joutuu pelastamaan Lyran uhkaavan vihollisen Gerard Bonnevillen kynsistä kanottinsa, apunaan kyläläistyttö Alice. Kolmikon ja heidän daimoninsa vaarallinen matka turvapaikan etsinnästä alkaa.

Universumien tomu oli sarja, jonka lukeminen ns. silitti minua vastakarvaan. Pidin ja en pitänyt sarjasta. Sarjan maailma on kiehtova kaikkinensa, mutta kun fantasiaan istutetaan aate/filosofia, olipa se mikä tahansa, minulle tulee tunne propagandasta puettuna helpommin nieltävään muotoon. Sarjan lukemisesta on kylläkin jo aikaa, joten joka tapauksessa halusin lukea uuden trilogian aloituskirjan. Sen sanoma totalitarismia vastaan ja sananvapauden puolesta on selkeä. Uskontoon ei tässä vaiheessa oteta kovin paljon kantaa. Nunnatkin ovat mukavia ja erittäin päteviä, mutta eivät kantaaottavia.

Kyseessä on seikkailutarina, ja vaikka Vedenpaisumus on nuorten kirja, se on vahvasti myös raaka. Tarina herätti ajoittain epämiellyttäviä mielikuvia ja kerran jopa koin ahdistusta hyvin elävästä väkivaltakuvauksesta. Se plussa Pullmanin kirjoissa on, että ne tarjoavat toiminnan lisäksi älykkyyden, tiedon ja kirjallisuuden korostusta, eikä sankareilla ole kaikkia ominaisuuksia tyhjästä, vaan uteliaisuudesta ja kiinnostuksesta. Vaikka tarina on raaka, se on myös hyvin lempeä, sillä seikkailussa mukana on pieni vauvaikäinen. Kirja on suoraviivaisempi pakomatkakuvaus kuin Tomu, mikä tekee siitä helpommin lähestyttävän, luulisin.

En voi sanoa, että pidin Vedenpaisumuksesta varauksetta, mutta pidin päähenkilö Malcolmista ja hänen daimonistaan. Ja pidin vauva-Lyrasta. Taustalla oleva salainen organisaatio Oakley Street ja sen aletiometritulkitsija Hannah Relf jäävät hiukan kellumaan, mikä jätti miettimään voiko tämän trilogian lukea sellaisenaan ilman Tomua. Seuraavassa kirjassa ilmeisesti hypätään aikaan jolloin Lyra on parikymppinen. Ehkä ideaa olisi lukea tämä esiosa ensin ja sitten Universumien tomu-trilogia, minkä jälkeen jatkaa tuleviin osiin. The Secret Commonwealthin ilmestymisaikaa ei ilmeisesti tällä hetkellä ole vielä virallisesti lyöty lukkoon. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan senkin ja eiköhän se ilmesty myös suomeksi, kuten Vedenpaisumuskin.

Hugo-ehdokkaat 2018: novellit

Tämän vuoden Hugo-palkinnon Novelli-kategoriassa olevat ehdokastarinat löytyvät kaikki netistä, joten aloitin lyhyiden tekstien lukemisen niistä, ennen kuin Hugo-paketti on tullut saataville. Kolmelta kirjailijalta en ollut lukenut aiemmin yhtään tarinaa.

Caroline M. Yoachim: Carnival Nine

Tarina hyödyntää uudelleen vanhaa ideaa leluista, jotka heräävät henkiin omaan elämään, kun ihmiset nukkuvat. Tässä nuket vedetään avaimella käyntiin, ja taustalla ihmisenä on vain leluntekijä. Zee on onnekas, sillä hänellä on hyvä vieteri ja hän jaksaa pitempään kuin isänsä, jonka kanssa hän asuu Closet Cityssä. Karnevaali kiehtoo häntä, ja siellä hän vierailullaan tutustuukin Valeen, jonka kanssa myöhemmin perustaa oman perheen.

Tarina on arkinen, se kertoo nuoren tytön elämänkaaresta iloineen ja pettymyksineen. Siinä ei ole varsinaista huippua, vaan jonkinlainen elämänviisaus, jonka kukin joko oivaltaa elämänsä aikana tai sitten ei. Kullekin annetaan sen verran kuin heidän vieterinsä kestää. Itsessään kertomus on ehkä hieman laimeahko, mutta puitteet ja maailma pienoiskoossa viehättävä. Pidin novellista kohtalaisen paljon.

Fran Wilde: Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand

Jouduin lukemaan tarinan kahdesti, sillä en ollut varma ensimmäisen kerran jälkeen mistä oli kyse. Kerronnassa käytettiin sinä-muotoa, johon asettuminen kesti hetken. Kun siihen pääsi sisään, alkoi matka läpi jonkinlaisen kauhugalleriaesittelyn, jossa loppua kohden oppaan vihjailut muuttuivat hienovaraisiksi syytöksiksi ja kostoksi. Niin oppaassa kuin vierailijassakin tapahtuu näyttelyiden aikana muutoksia. Lopputulema on melkoisen karmiva. Tarina on haasteellinen ja oikeastaan vasta jälkeenpäin pohdiskelu herättää mielikuvituksen, joka laajenee ja laajenee.

Vina Jie-Min Prasad: Fandom for Robots

Computron on ainoa olemassa oleva tiedostava robotti, joskin jo auttamattomasti vanhaa mallia. Se esiintyy Simak Robotics Museon Now and Then -esittelyssä, jossa nuori tyttö kysyy onko robotti seurannut Hyperdimension Warp Record -animea. Tästä alkaa robotin tutustuminen sarjaan, sen fanittajiin ja samalla löytöretkeen omaan tietoiseen itseensä, sekä oman äänen luomiseen. Computronissa on samaa tietoisuutta tunteettomuudesta, mikä huokuu esille myös Martha Wellsin All Systems Red -pienoisromaanin (arvostelu) androidista. Kirjailija tuo esille lempeän huvittavasti fandomin stereotyyppisen käyttäytymisen, minkä jälkeen novellin kommentit olivat hauskaa luettavaa. Novelli nousi humoristisella otteellaan tähän mennessä luetuista ykköseksi. Pidin kovasti.

Linda Nagata : The Martian Obelisk

Hitaasti kuolevalla maapallolla Susannah Li-Langford on luonut useiden vuosikymmenien jälkeen Marsiin obeliskia, jota kukaan ihminen ei koskaan tule näkemään. Marsin asuttaminen on epäonnistunut ja automaattiset robotit ovat ainoat siellä yhä toimintaansa jatkavat. Tai niin Susannah ja hänen mesenaattinsa Nathaniel Sanchez luulevat. Jokin tässä novellissa tökki minua väärällä tavalla. Tarina ei oikein toiminut ja varsinkin loppu on tekemällä tehty, se ei tuntunut soljuvalta loppuratkaisulta. Ei tämä hassumpi tarina ole, mutta kun sen luki Prasadin novellin jälkeen, se jäi valjuksi.

Ursula Vernon: Sun, Moon, Dust

Vernonin novelli on ainoa fantasiaksi luokiteltava ehdokkaiden joukosta. Siinä nuori maanviljelijä Allpa saa isoäidiltään perinnöksi maagisen miekan, jonka kautta voi kutsua kolme hahmoa avukseen. Allpa ei varsinaisesti apua kaipaa, eikä Aurinkoa, Kuuta ja Pölyä edustavat hahmot paljoa apua tarjoakaan, kunhan vain jotain puuhastelevat. Idea on hyvä ja tarinan luki ihan sutjakkaasti, mutta jälkeenpäin käteen ei oikeastaan jäänyt mitään. Novelli ei tarjonnut mitään uutta tai merkittävää, ellei Allpan päätöstä lopussa katsota sellaiseksi. Minusta se oli itsestäänselvyys.

Rebecca Roanhorse: Welcome to Your Authentic Indian Experience™

Jesse Turnblatt työskentee virtuaalisia hengellisiä elämyksiä tarjoavassa yrityksessä. Hän on intiaaniopas, joka johdattaa turisteja elokuvista tuttuihin intiaanikulttuurin syövereihin. Jesse on varsin hyvä työssään, mutta tietoinen, että se on luotua Hollywood-kulttuuria, ei todellista. Kaikki muuttuu, kun asiakkaaksi tulee "White Wolf", jolle ei perinteinen elämys kelpaakaan. Pian asetelmat kääntyvät päälaelleen.

Ehdolla olevista novelleista Prasadin teos sai tästä oivallisen kilpailijan, jonka hiuksen hienolla erolla pistän listan ykköseksi. Roanhorse on kirjoittanut kertomuksen, jossa todellinen ja virtuaalinen on saman kolikon puoliskoja. Novellista tulee mieleen Westworld-tv-sarja tai jopa Iso-Arskan Total Recall, vaikkei dystooppisesta maailmasta liene kysekään. Novelli ei ole mitenkään maata mullistava, mutta se toimii ja nostaa esille alkuperäiskansan hieman samassa hengessä, kuin Buffalo Billin Wild West -showssa 1800-luvulla.

Osallistun näillä novelleilla myös Novellihaaste 2:seen.