Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Vuonna 2014, kun Emily St. John Mandelin Station Eleven ilmestyi, sitä hypetettiin kovin ja vaikka kirjalle myönnettiin Arthur C. Clarke -palkinto, kirjailija ei itse pitänyt kirjaansa science fictionina. Kirjailijan haastattelun perusteella taustalla oli tietenkin pelko, että mainstreamlukijat hylkivät sitä sf-leiman vuoksi, eikä kirja myy. No, kirjan myyntiluvuista en tiedä, mutta ainakin se on nyt optioitu elokuvaksi tv-sarjaksi ja käsikirjoitus on tekeillä. Joten eiköhän kirjailija siitä ole tuloa saanut. Minä en saanut luettua kirjaa silloin, sillä sen kuvaus ei koskaan tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta. Nyt tv-sarjauutisen jälkeen kuuntelin kirjan kuitenkin äänikirjana.

Tarina alkaa, kun näyttelijä/julkkis Arthur Leander kuolee King Lear -esityksen aikana. Sattumalta samaan aikaan puhkeaa superinfluenssa, joka leviää vauhdilla läpi maapallon ja tuhoaa pääosan ihmiskunnasta. Yksi selvinneistä on näytelmässä mukana ollut tyttö, Kirstin Raymonde, joka 20 vuotta myöhemmin on mukana kiertävässä näyttelijöiden ja muusikoiden ryhmässä. Hän sai aikoinaan Arthurilta Dr. Eleven -sarjakuvan ja kiertäessään esiintymässä pienissä ihmisten asuttamissa leireissä Yhdysvaltain ja Kanadan entisellä rajalla Suurten järvien alueella, hän penkoo tyhjenneistä kaupungeista muistoja Arthurista ja ajasta ennen pandemiaa. Tarina kulkee sekä nykyisyydessä että menneisyydessä linkittäen henkilöt ja tapahtumat toisiinsa.

Kirjan päävetovoima on ihmissuhteissa, joihin katastrofi tekee nyrjäyksen. Tarina on matkan tekoa niin nykyisessä kuin muistojen menneessä maailmassa. Vaikka puitteet ovat synkät, vain yksi prosentti maapallon ihmisistä on selviytynyt hengissä, itse tarina viipyilee niin paljon menneisyydessä, että synkkyys pysyy loitolla. Tai ehkä on kyse kerronnan tyylistä, tai lukijan äänensävystä. Kyseessä on muistojen vaalimista ja niiden säilyttämistä, kun ihmiskunta aloittaa uutta alkua.

Minua menneisyyden osiot eivät jaksaneet kiinnostaa lainkaan, ja tarina heilui oudolla lailla pinnallisella tasolla, kun syvemmällekin olisi voitu mennä. Ihmisten nykykäyttäytymisessä ei ole trauman jälkiä, haavoittuvuutta, menetyksen tuskaa ja selviytymisen vaistoja. Kirja on kuin näytelmä post-apokalyptisestä maailmasta, eivätkä näyttelijät oikeasti kärsi esittämistään asioista. Ihmisen oletetaan olevan itsensä pahin vihollinen, mutta aihetta kartetaan lahjakkaasti. Tarina on kevyt repäisy tuhon kärsineen maailman selviytyneistä, joita esimerkiksi Cormac McCarthy kuvaa Tiessä (arvostelu) ihan eri tasolla. Uskon, että tietyn kynnyksen ylitettyään ihmiskunta tarvitsisi kulttuurisia kokemuksia ja huumoria jopa post-apokalyptisessä maailmassa, ehkäpä juuri menneen maailman ajoilta. Silti tällä tavoin kerrottu tarina ei tyydyttänyt minua.

Jos kirjasta jonain päivänä valmistuu tv-sarja, se voisi toimia paremmin.

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin esikoisteos The Long Way to a Small, Angry Planet (2014) on alun perin omakustanne, mutta sai uusintapainoksen sittemmin kustannusyhtiön sopimuksella. Kirja on The Wayfarer-sarjan aloittava osa, mutta sen voi lukea hyvin myös itsenäisenä teoksena.

Rosemary Harperin saavuttua madonreikätunneleiden, ”avaruuden pikakaistojen”, tekoon erikoistuneelle Wayfarer alukselle, sen pieni mutta erikoinen miehistö palkataan vaativaan tehtävään kaukana sijaitsevalle alueelle, joka vain vasta on liittynyt yhteiseen liittoutumaan. Hedra-planeetta ei ole ainoastaan kaukana, sen hallitsevalla klaanilla on sotaisa historia takana. Matkalla Rosemary tutustuu aluksen moninaiseen miehistöön, paitsi ihmisiin myös aandriskiin, grumiin ja sianatiin sekä Lovelace-tekoälyyn, kunnes on aika tarttua vaaralliseen tehtävään.

Kirja ammentaa paljon jo olemassa olevasta scifi-kontekstista, etenkin tv-sarjoista, mutta myös Ursula K. Le Guinin vaikutus on taustalla näkyvissä, esimerkiksi ansibelin muodossa. Star Trekistä pujahtaa ajatusmaailmaan liittoumat ja monikulttuurinen ja –rotuinen miehistö. Ensimmäinen asia kuitenkin, mikä kirjasta tuli mieleen oli tv-sarja Firefly ja etenkin teknikko Kizzy muistutti nimeään myöten tv-sarjan Kayleeta.

Aluksen kuvaus, miehistön toiminnan dynamiikka, hahmojen piirteet kaikki oli kuin häivähdys Fireflyta ja niin paljon kuin pidinkin tv-sarjasta, kirjassa tuo yhtäläisyys alkoi pikkuhiljaa harmittaa. The Long Way keskittyy paljon hahmojen kuvaamiseen, varsinkin höyhenpeitteinen aandrisk-pilotti Sissix saa huomiota paljon osakseen. Tarinassa jopa vieraillaan hänen kotiplaneetallaan. Teksti tuo erinomaisesti esille hahmojen erilaisuuden ja esimerkiksi Sianat-parin ristiriitaisuuden, mistä iso plussa. Hahmot esitettiin kuitenkin niin pitkälle positiivisessa valossa, että aloin väkisinkin suhtautua heihin kriittisemmin.

The Long Way tulisi todennäköisesti lukea viihteenä, kuten Fireflyta katsoo viihteenä. Yritin kovasti, mutta hieman epäonnistuin. Vaikka pidin kirjasta kohtalaisesti, tunsin samalla hieman pettymystä. Ehkä se johtuu juonen mitättömyydestä. Se taas voi johtua siitä, että kirja on aloitusosa, jossa on merkittävää esitellä hahmot ja maailma. Jatko-osa, joka oli Hugo-ehdokkaana 2018, ei käsittääkseni ole suora jatko tälle teokselle, vaan sijoittuu samaan maailmaan, mutta en ole varma haluanko palata maailmaan enää toistamiseen. Pitää harkita. Voin kyllä suositella kirjaa eteenpäin, sillä uskon sen miellyttävän tyylillään ja helppolukuisuudellaan monia.

Hugh Howey: Hiekka

Luin Hugh Howeyn Siilo-sarjaa englanniksi vuosina 2012-2013, jolloin kirjailija oli juuri siirtynyt indiekirjoittamisesta kustannusyhtiön leipiin, ja kävin myös Helsingin kirjamessuilla 2013 kuuntelemassa mitä sanottavaa hänellä oli silloin erikoisella tavalla käynnistyneestä urastaan. Sittemmin kirjailija on hieman unohtunut, enkä ole saanut kuluneen viiden vuoden aikana luettua Siilon viimeistä osaa, Dustia (Kohtalo). Nyt luin kuitenkin erillisen tarinan, Hiekka (suom. 2016), joka alun perin on ilmestynyt Siilon tapaan useassa osassa vuosina 2013-2014.

Hiekka on dystopinen tarina hiekkaan hautautuneesta maailmasta, jossa isän katoamisen jälkeen rikkirevitty perhe yrittää selvitä. Isä lähti etsimään jotain parempaa, mutta ei koskaan palannut, vaan jätti perheensä jälkeen. Hänen lapsensa, kolme poikaa ja tytär ovat kaikki lahjakkaita, etenkin vanhimmat Palmer ja Vic hiekkasukelluksessa. Äiti on yrittänyt tehdä parhaansa, mutta ajautunut pitämään ja työskentelemään ilotalossa. Isän varjo häilyy koko ajan perheen yllä. Kun Palmer sotkeutuu omia tarkoitusperiään ajavan ryhmän asioihin, alkaa tapahtumat vyöryä kuin siirtyvät dyyniharjanteet.

Hiekka tuntuu sarjan ensimmäiseltä osalta. En tiedä onko sen tarkoitus koskaan jatkua, mutta minusta loppu tunnelmastaan huolimatta töksähtää kuin sanamäärä olisi tullut täyteen ja olisi pakko kuroa äkkiä jonkinlainen päätös tarinalle. Moni asia jää tyhjän päälle. Tarinassa kuvataan paljon perheen lapsia, joista vanhimmat ovat jo itsenäisiä nuoria aikuisia. Aluksi tuntui, että pääsisin heihin sisälle, mutta loppua kohden särmikkyyttä siloiteltiin, ja se jäi harmittamaan minua. Sisimmässään kaikki olikin hyviä ja rakastavia jne. Tylsää.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti on maailma, joka poimii monesta mallia, mutta onnistuu olemaan silti omalaatuinen. Sen sijaan, että menneet kaupungit olisivat veden (tai jään) alle uponneita, kuten monesti fiktiossa, ne olivat hiekan alla ja oli syntynyt hiekkasukeltajien ammattikunta. Sukelluksen kuvaaminen aiheutti klaustrofobisia tunnelmia, hiekan paineen ja liikkeen tai jämähtämisen pystyi aistimaan. Paine rintakehällä estämässä hengitystä oli kamalinta. Hiekkasukellus tuntui erilaiselta kuin veteen sukeltamisen kuvaus. Kuten inuiiteilla ja meilläkin on monta ilmaisua lumelle ja sen eri koostumuksille, on Howey kehittänyt vastaavia hiekalle, riippuen missä se on tai missä muodossa pakkautuneena tai tarttuneena. Tämä oli kiehtovaa luettavaa. Aloin miettimään ovatko vastaavat ilmaisut käytössä jo heimoilla, jotka elävät hiekan keskellä.

Hiekka ei ole kovinkaan pitkä kirja ja vaikka se ajoittain tempaisi mukaan, se ei jaksanut vetää minua kovin pitkää aikaa kerrallaan. Olen lähes jokaisen kirjan jälkeen tyytyväinen, että tulipa luettua, oli sitten kokemus laatuaan mitä tahansa. Hiekan anti oli laajentunut ajatusmaailma hiekan olemuksesta, sen tunnusta kehon ympärillä ja miltä se kielellä tuntuu kuvainnollisesti, vaikka konkreettisesti jo tiedän. Minä nimittäin työssäni silloin tällöin maistelen maata.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

Samanta Schweblin: Houreuni

En varsinaisesti muista miten argentiinalaisen Samanta Schweblinin Houreuni päätyi lukulistalleni, mutta kyseessä on kuitenkin Man Booker International –palkinnon lyhytlistalle yltänyt lyhyehkö teos, joka edustaa tyylilajiltaan psykologista kauhua. Distancia de rescate ilmestyi 2014, englanninkielinen käännös Fever Dream 2017 (Hugo-kelpoinen) ja suomennos 2018.

Tarinan kiertyy nuoren Nina-tyttären äidin, Amandan, ja hänen ystävänsä Carlan David-pojan keskustelun ympärille. Amanda muistelee tapahtumia ja David johdattelee häntä ohjaten mikä on tärkeää, mikä ei. Alussa Carla kertoo Amandalle poikansa sairastuneen ja paikallisen parantajan käsissä pelastuneen kuolemalta jakamalla sielu toiseen kehoon. Tämän jälkeen poika ei ollut enää entisellään, eikä Carlan suhtautuminen lapseensa ennallaan. Amandan suhde omaan tyttäreensä on pakkomielteisen huolehtiva, pelastusetäisyydellä (kirjan alkuperäinen nimi) pysyttely on tärkeää. Tarinan edetessä aukeaa kokonaiskuva, joka on laajempi ja kantaaottavampi kuin alusta voisi päätellä.

Houreuni on siitä erikoinen kauhukertomus, että vaikka tyylin yliluonnollisuuteen tukeutuvat elementit ovat kohdallaan, varsinainen kauhu liittyy tarinan kehysympäristöön ja se on todellistakin todellisempi. Tapahtumat sijoittuvat syrjäiselle maaseutualueelle soijaviljelysten keskelle ja virtaavien vesien varrelle. Tällä seikalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden kannalta. Samoin äidin ja lapsen välisen suhteen haavoittuvuus nousee esiin. Kirjailija nostaa särkevästi esiin seikan, ettei vanhemmat suojeluhalustaan ja yrityksistään huolimatta kykene aina turvaamaan jälkeläistensä maailmaa, vaan ovat jopa se tuhoava osa.

Houreuni jättää paljon sumuun, epäiltäväksi, pohdittavaksi ja lukijan kehiteltäväksi. Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Olin loppuun jonkin verran tuskastunut ja siksi koko tarinan teho jäi kohdallani hieman vajaaksi. Lopussa on kuitenkin jotain mikä melkein särkee sydämen. Nostan kertomuksen ekologisen kauhun osuuden sen verran korkealle, että olen valmis nimeämään Hugo-ehdokkaiden joukkoon lisää käännösteoksia angloamerikkalaisen sisäpiirin ulkopuolelta. Kauhu ei yleensä koreile Hugon pääkategoriassa, mutta en ole ihan varma solahtaako tämä teos sanamäärältään siihen, vai jääkö pienoisromaaniksi, jossa kauhua on nähty mm. viime vuonna. Tässäpä myös oivallinen ehdokas kotoiseen Tähtifantasia-palkintoon ensi vuonna. Pystyn hyvin kuvittelemaan kirjan kaksinpuhelun teatterilavalle, enkä ihmettele, jos jonain päivänä tämä tarina nähdään Lontoon West Endissä.

Billy O'Shea: Vieterivoiman valtakunta

Billy O’Shean Vieterivoiman valtakunta pääsi ilmestymään viime syksynä erittäin vähäisellä huomiolla ja mainostuksella. Näin ainakin pääkaupunkiseudun ja sen tapahtumien ulkopuolisena todettakoon. Alunperin 2014 ilmestynyt Kingdom of Clockwood aloittaa samannimisen sarjan, josta on englanniksi ilmestynyt kaikki trilogian kolme kirjaa. Ykköskirjan suomennos julkaistiin siis 2017.

Kyseessä on steampunk-teos (tai clockpunk) 2400-luvun Kantarborgin kuningaskunnasta, jolloin yhteiskunnat ovat romahtaneet ja taantuneet esiteolliselle aikakaudelle, eikä fossiilisia polttoaineita ole käytettävissä. Ihmiskunnan menneisyys on hautautunut maan alle irrationaaliseen kerrokseen, eikä siitä ole lupa puhua, saati kaivella. Niinpä mm. sähköaika ja avaruusaika ovat vain vaarallista hölynpölyä, eikä edes rautateiden muinaiseen olemassaoloon uskota. Karl Nielsen huomaa jo varhain lahjakkuutensa kellokoneistojen parissa ja valmistuu nuorukaisena kellosepäksi. Hän nousee taitojensa avulla kuningas Norbert II:n suosioon, mutta kuningas onkin hieman erikoislaatuinen, mikä johdattaa Karlin vaikeuksiin. Kuningas nimittäin haluaa vieterivoimalla kulkevan aidon veturin ja se vaatii puolestaan rautatien kulkeakseen. Ympärillä kiehuu ja juonia punotaan ja pian Karl huomaa olevansa jalat ilmassa matkalla kohti seikkailuja löytämään menneisyyden.

Vieterivoiman valtakunta vaikuttaa alussa nuortenkirjalta, mutta tarinan edetessä sen kerronnan tuntuma muuttuu aikuismaisemmaksi. Tämä saattaa johtua siitä, että alun tarina sijoittuu aika naiiviin maailmankuvaan, joka myöhemmin karisee vähemmäksi. Joka tapauksessa kirja on varsin hyvin sopiva laajalle ikäryhmälle. Tarina vetää hyvin, vaikka monet asiat jäävät vaille tarkempaa huomiota. Hahmoihin kaipaisi lisää lihaa luittein päälle ja tulevaisuuden taantuneen maailman kuvaustakin olisin voinut lukea enemmän. Ehkä trilogian tulevat osat auttavat tähän puutteen tuntuun. Toivoisin, että ainakin tulevissa osissa valotettaisiin mitä tapahtui menneenä aikana, mikä johti nykyiseen hetkeen.

Pidin kirjasta puutteista huolimatta ihan sen vuoksikin jo, että en ole melkoisen pitkään aikaan lukenut steampunk-tarinoita ja sille oli sijansa tämän hetken fiiliksissä. Pidin myös siitä, että vaikka tapahtumat alkavat Kantarborg-nimisessä paikassa, niin kartta kertoo, että Tanskan alueestahan on kyse ja kirjailija asuukin nykyisin Tanskassa. Kartta saa mielikuvituksen lentämään, vaikkakaan siihen ei ihan kirjassa vastata. Aion lukea sarjan jälkimmäisetkin osat, vaikka englanniksi, jos suomennoksia ei ilmesty. Tarina jää sen verran pahasti kesken, että eihän sitä voi tähän jättää.

Juha Jyrkäs: Ouramoinen

Kun Reader, why did I marry him -blogissa alkoi itsenäisyyden ajan suomalaisten runojen haaste, mietin kuumeisesti, että kai nyt blogilleni uskollisena löytäisin jostain suomalaisia spefirunoja osallistuakseni haasteeseen. Hakutulokset eivät paljoa ilahduttaneet, mutta sitten salama välähti ja muistin sähkökanteletta soittavan runomiehen, jonka niin monituista kertaa Finnconissa olen nähnyt. Juha Jyrkäksen Ouramoinen löytyi kirjahyllystä, ja sen voimalla osallistun haasteeseen. Ouramoinen on eeppinen kalevalamittaan kirjoitettu sankarirunoelma, joka julkaistiin vuonna 2014.

Ouramoinen on maineikas soturi, joka kuulee Kultalan valtakunnasta, joka on täynnä rikkauksia. Niinpä hän lähtee etsimään paikkaa ja kohtaa matkallaan muun muassa vihollismieliset Tuonelan hallitsijan Kuramoisen ja Kärhäkän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan, kuin myös Ahdin kauniin tyttären Hetteettären, jonka kanssa hän lemmiskelee. Matkalla Ouramoinen mittelee voimiaan Kouko-jättiläisen kanssa ja joutuu maanaliseen valtakuntaan maahisten luo. Vaan Kultala ei liene se paikka mihin Ouramoinen lopulta asettuu, vaikka viisauden se jättää.

”Ouramoinen on säihkyvä runoelma kaikille heille, joiden sydäntä lähellä ovat Suomen kansan vanhat runot, Beowulf, Paavo Haavikko, Eino Leino, Robert E. Howard ja Manowar!” (takakansitekstiä)

Kalevala on tullut luettua joskus ennen ajanlaskun alkua ja vielä uudemman kerran aikuisena, joten pohjalla oli käsitys miltä Ouramoinen voisi kuulostaa. Miekkaa ja magiaa olen jokusen teoksen lukenut, ja voin sanoa, etten alagenren erityinen ihailija ole. Heavy metal -sanoituksista minulla on jokin käsitys armaalta 80-luvulta ja silloin sanoitukset tuntuivat aika… hölmöiltä. Saatoin kuunnella vääriä kappaleita. Beowulfia olen silmäillyt englanniksi, Eino Leinoa lukenut muutaman kokoelman verran ja Hymyilevästä Apollosta osaan pätkän ulkoa. Paavo Haavikosta tai Manowarista minulla ei ole mitään käsitystä. Että tällaisella kompetenssilla lähdin käymään Ouramoista läpi.

Jyrkäksen sankarirunoelmien kaltaista ei montaa ole tullut nähtyä, varsinkin Suomessa se on yksi todella vähäisistä, jos ei ainoa esikuvansa lisäksi. Niinpä sanoisin, että rohkea veto lähteä moista kirjoittamaan, sillä ennen muinoin julkaistut eepokset ovat klassikoita, joita arvostetaan. Luin Ouramoista ensin rytmittäen, ja sitten hain sisältöä. Kalevalainen kerrontatyyli rullasi varsin hyvin ja tarinan sankari käyttäytyy kuten urhoollisen soturin kuuluukin, ottaen yhteen vihollisen ja vastustajan kanssa, sekä lemmiskellen neitosten sylissä. Positiivisena loppuna on elämäntarinan kerronta ja iän myötä tullut viisaus.

Vaikka Ouramoisen lukeminen sujui sutjakkaasti ja tiedän hyvin sen esikuvien antamat painotukset ja perinteen velvoitteen, joita kunniakkaasti kirjassa sovelletaan, jäin kaipaamaan muuta. Ehkä Suomessa kaivattiin omaa maskuliinista soturieeposta, en minä sillä, etteikö se olisikin paikallaan. Lukijana minulle kuitenkin heräsi kysymys, että kun nyt sellainen kirjoitettiin, niin olisiko se voinut tuoda mukanaan jotain perinteisestä poikkeavaa, kuten vahvan naissoturin tai Ahdin pojan, johon Ouramoinen olisi ihastunut? Kun tämä ajatus pulpahti päähän, jäin siihen junnaamaan, enkä osannut arvostaa niin paljon perinteistä asetelmaa, kuin ehkä olisi pitänyt. Tänä päivänä jos lähdetään uutta luomaan, niin luodaan sitten kunnolla uutta.

En minä sillä näitä ajatuksia esille tuo, etteikö Ouramoinen olisi kelpo luettavaa. Se on. Ja nostan hattua kirjailijalle, joka kykenee tämän kaltaisen eepoksen kirjoittamaan, sillä se vaatii taustaosaamista ja taitoa. Minulta löytyy hyllystäni Jyrkäkseltä sekä Uniaika että Rutaimo, jotka jossain vaiheessa pitkin kevättä ajattelin lukea. Nyt kun Ouramoinen on pois alta, ehkä niihin on helpompi sopeutua.

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö - kirja ja elokuva

Kun kirjoitin M.R. (Mike) Careyn The Girl With All the Gifts -kirjan (2014) arviota pari vuotta sitten (löytyy täältä) uumoilin, että joku suomalainen kustannusyhtiö voisi sen ottaa julkaisulistalleen, varsinkin kun elokuva on tulossa ja teos muutenkin oli melkoisen hypetyksen aihe. Nyt kirjasta on tosiaankin tulossa lähiviikkoina suomennos Likeltä nimellä Maailman lahjakkain tyttö ja elokuva pompsahtaa valkokankaalle 18.11.2016. Kävin katsomassa elokuvan sopivasti lokakuun viimeisenä päivä Lontoossa, kun sitä siellä jo esitettiin. Keskipäivän näytös ei ehkä ollut pelottavin mahdollinen hetki kauhuelokuvalle, mutta pimeässä salissa tunnelma kummasti tiivistyi. Käsittääkseni Suomessakin elokuvan on ollut mahdollista nähdä jo aiemmin syksyllä Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla.

Maailman lahjakkain tyttö kertoo nuoresta tytöstä Melaniesta, joka käy koulua suljetussa tukikohdassa erityisissä olosuhteissa muiden kaltaistensa lasten kera. Opettajista vain neiti Justineau tuntuu välittävän lapsista ja etenkin Melaniesta. Tutun rutiininomainen elämä muuttuu, kun tukikohtaan hyökätään ja alkaa pakomatka ulkomaailmassa, jonka Melanie kohtaa ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Pakomatkan aikana Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks ja muutama muu joutuvat vastakkain maailman laajuisen epidemian muuttamien hungriesien kanssa, yrittäen yhä löytää selviytymiskeinoa ja ratkaisua sairauteen.

Elokuva on kohtalaisen uskollinen kirjalle, se sisältää kaikki olennaiset piirteet ja näyttelijät ovat uskottavia ja jopa erinomaisia. Melanieta näyttelee Sennia Nanua, ja vaikka rooli ei vaadikaan kovinkaan suurta tunnerepertuaaria, nuori näyttelijä on täysosuma siihen. Gemma Arterton vetää oman roolinsa Justineauna rutiinilla, tosin kirjassa hahmo on tummaihoinen, mitä Arterton ei ole. Glen Closen tohtorin ja Paddy Considinen kersantin osuuksista pidin enemmän kuin kirjaa lukiessa. Näyttelijät toivat heidät inhimillisemmäksi.

Elokuvaan on tehty joitain muutoksia, kuten tapana on kerronnan sujuvuuden, näyttävyyden tai muun seikan vuoksi. Näkökulmahahmona elokuvassa toimii pelkästään Melanie toisin kuin kirjassa. Jotain kirjan puistattavuudesta on menetetty, mutta kyllähän Melanien pelottavuus ainakin muille hahmoille välittyi, kuten toivoinkin. Carey raotti kirjassa Melanien olemusta hitaammin paljastaen. Ympäröivän maailman moninaisuus sekä laajuus jäi kirjassa vajaaksi, ja ehkä vielä enemmän elokuvassa, kun mm. junkersitkin on tiputettu kokonaan pois. Myös kirjan lopun yllätyksellisyys on leffassa hieman vesittynyt. Siitä huolimatta elokuva on varsin suositeltava kokemus post-apokalyptiseksi zombie-elokuvaksi yleensäkin. Painokkaampi suositus kuitenkin kirjalle, kun se kerran nyt suomeksikin saadaan.

Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta (Authority, 2014) julkaistiin suomeksi syksyllä 2015. Ahmaisin ensimmäisen osan, Hävityksen (arvostelu) kesällä yhdellä istumalla ja odotukset olivat korkealla seuraavankin osan suhteen. Vaan Hallinta olikin sitten jotain muuta.

Alue X:n viimeisimmästä retkikunnasta selviytyneet jäsenet tuodaan hallituksen salaiseen laitokseen, Etelärajaan kuulusteltavaksi. Etelärajan kadoksissa olevan johtajan korvannut Control kiinnostuu erityisesti biologin käyttäytymisestä ja uskoo tämän muistavan retkikunnan tapahtumista enemmän kuin kertoo. Alue X:n laajeneminen huolestuttaa hallitusta, mutta kaikkine ristiriitaisine tietoineen, Control ei ole varma mitä häneltä salataan ja kuka salaa tai vaikeuttaa hänen työskentelyään, mikä on totta ja mikä vääristymää.

Hallinta oli minulle hyvin erilainen kirja lukukokemuksena kuin Hävitys. Hävitys oli pelottava sivunkääntäjä, kun taas Hallinta pyöri outoudessa ja oli hyvinkin uuskummaa. Alue X:n salaisuutta raotettiin kuulustelupätkien kautta, mutta tarina keriytyi auki kuin unijaksoina, joten kokonaisuuden käsittämisessä oli työtä. Kirjan sivut eivät kääntyneet itsestään, vaan lukeminen jumi useaan otteeseen. Enpä ole kohdannut vähään aikaan niin aiemmasta osasta poikkeavaa kirjaa puitteiltaan kuin Hallinta on. Ja silti se on jatkumo ykköskirjalle. Tosin jonkinlainen hyppäys kirjojen välillä oli, sillä ihan suoraan ei tarina jatkunut a:sta b:hen.

Controlin ja hänen äitinsä suhde tuntuu kitkaiselta, sitä on välillä vaikea ymmärtää ja nähdä syitä. Vasta lopussa, kun tajusin mihin mennään ja mistä on kyse, alkoi pisteitä ropista. Hävityksen yksi kiinnostavimmista osatekijöistä oli Alue X:n salaperäinen ympäristö, outo ja tuntematon. Se oli tavallaan yksi päähahmo. Eteläraja on kliininen ja ympäristönä sinänsä merkityksetön. Sen myötä jokin tärkeä elementti katoaa kakkoskirjassa. Hallinta on omalla tavallaan kiinnostava osa ja loppua kohden tiivistunnelmainen. Olen todennut aiemminkin olevani todellisen uuskumman ääressä hämmentynyt ja VanderMeer on ollut ennenkin syynä siihen.

Jos olin Hävityksen jälkeen varautunut sarjan suhteen, niin olen taatusti sitä Hallinnan jälkeenkin. Silti se viimeinen osa on pakko lukea, vaikken ihan heti ryntääkään sen kimppuun. Hitaasti ja varovasti kohti Hyväksyntää.

  Aakkoshaasteen V-kirja

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 4-6

Joe Hillin ja Gabriel Rodriquezin Locke & Key -sarjan arvioiminen jatkuu kolmen jälkimäisen albumin osalta. Keys to the Kingdom julkaistiin 2011, Clockworks 2012 ja Alpha & Omega 2014. Jälkimmmäisestä tosin Omega-tarinat ovat ennen Alphan lopetusosia. Katsaus kolmeen ensimmäiseen löytyy täältä. Liitän albumit 4-6 myös Hämärän jälkeen -haasteeseen, jossa kokonaislukema on nyt 10 ja titteli zombie.

Jälkikolmikossa löytyy entiseen tapaan lisää avaimia ja usea taustahenkilö nousee merkittävämpään rooliin. Keys to the Kingdom yllättää humoristisella otteellaan, sillä alku on hyvin lassi ja leevimäinen piirrosjälkeä ja lumiukkoa myöten. Olin näkeväni mukana myös hieman Schulzin Jaska Jokusta ja Hitchcockin linnutkin sai nyökkäyksen. Yhden numeron verran tarinaa kerrotaan kalenterimuodossa, jossa edetään osittain päivä/ruutu-tyylillä. Ruudun tapahtumat toki kertovat havainnollisesti tapahtumien kulusta, mutta välähdykset eivät rytmiltään tuntuneet tasapainoisilta.

Clockworksissa keskitytään aikamatkailuun ja tarinan taustat Lovecraftissa aukeavat aina 1775 vuodesta isä-Rendellin lukiovuosiin. Erin Voss nousee menneisyydestä nykyaikaan hahmoksi, samoin kuin Randallin nuorempi veli Duncan. Myös kehitysvammainen Rufus, jonka äiti kuului aiemman sukupolven kööriin, nousee hienosti esitettynä tarinan ratkaisuun mukaan. Rufuksella on kyky nähdä aaveita ja oman mielikuvituksensa kautta löytää itselleen tavan toimia, kun hänelle selviää asioiden oikea laita. 

Keys to the Kingdom ja Clockworks ovat Locke & Keyn parasta kerrontaa. Pidän erityisesti viitteistä sarjakuvan ja kauhun mestareihin. Isäpappa-Kingin Carrie nousee huvittavasti esille ja yhdestä ruudusta voi bongata Hillin itsensä Rodriguezin piirtämänä. Huumori on sopivasti veristen tapahtumien keskellä ja hahmot saavat kasvutilaa, heidän muutoksen sarjan alkuvaiheista loppua kohden on havaittavissa. Locke & Key on LBGT-näkökulmasta monipuolinen ja suvaitsevainen, missä se vertautuu Vaughanin ja Staplesin Sagaan. Erityisesti mieleeni on taustatarina eri aikakausina, mikä valotti mistä on lähdetty, mutta ei kuitenkaan selitä asia läpi, vaan jättää mysteerille tilaa.

Sarjan päätös ei mielestäni juonellisesti ole niin onnistunut kuin olisin toivonut. Edes toinen lukukerta ei muuttanut mieltäni, vaikka muuten sarja on saanut ulottuvuutta ja positiivisempaa värettä kakkoskierroksesta. Hillin hahmoissa on uskallusta sekä runsaasti inhimillisyyttä ja Rodriguezin piirrosjälki sen kuin paranee albumi albumilta. Avaimet ovat nokkela ja mielikuvituksellinen idea, jonka ympärille tarina on koostettu.

Kauhutarinaksi tämä on varsin hyvä, tosin sarjakuvana en ole juurikaan kauhua lukenut, joten vertailupohjaa siihen minulla ei liiemmälti ole. Locke & Key oli kuitenkin helposti lähestyttävä ja seikkailullisempi kuin vastaavanlaiset elokuvat, joissa perhe/nuoret kohtaavat yliluonnollisen pahuuden. Kannatti lukea, jopa kahteen kertaan.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeerin The Southern Reach Trilogyn ensimmäinen osa Annihilation (2014) sai runsaasti positiivista huomiota ilmestyessään ja suomennoskin putkahti ulos nopeaan tahtiin nimellä Hävitys (2015). Tarkoitukseni oli lukea kirja jo alkuperäiskielisenä, vaan niin siinä kävi, että luin vasta kun trilogian kaikki osat on jo ilmestyneet suomeksikin. Vaan olen silti ns. ajanhermolla, sillä ehdin hyvin lukea jatko-osatkin ennen kuin Alex Garlandin ohjaama kirjaan pohjautuva elokuva tulee katsottavaksi.

30 vuoden aikana 11 retkikuntaa on aiemmin vieraillut Alue X:llä Tapahtuman jälkeen ja kaikille niiden jäsenille on käynyt huonosti. Nyt matkaan lähtee 12. retkikunta, mukanaan päähenkilö ja näkökulmahahmo biologi. Ryhmää johtaa psykologi ja mukana ovat myös maanmittari ja antropologi. Alueelle siirrytään hypnotisoituna, joten henkilöillä ei ole tarkkaa käsitystä miten alueelle päästään ja mitkä etäisyydet ovat. Alue tuntuu vääristävän muutenkin havaintokykyä. Area X on luonnon valtaama ja faunaltaan sekä flooraltaan outoutta sykkivä paikka. Pian alueen tunnelma ja oudot tapahtumat alkavat vaikuttaa henkilöihin ja syntyy aavistus, ettei kaikki ole sitä mitä heille on kerrottu hallituksen Etelärajalta, vaan tärkeitä tietoja on pimitetty.

Luin Hävityksen osana kesän lukumaratonia ja se imaisi täysin mukaansa. Yksi parhaimmista maratonkirjoista mitä kohdalle on osunut. Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, päähenkilön menneessä henkilökohtaisessa ja retkikunnan nykyisessä. Nämä kaksi kietoutuvat juonellisesti yhteen ja onnistuvat täydentämään toisiaan. Kirjailija korostaa tarinan mysteerejä ja salaperäisyyttä äärimmilleen. Hän luo kasvavaa jännitettä ja pelottavuutta ja Hävitys onkin yksi niistä harvoista kirjoista, joiden lukeminen sekä jännitti että pelotti. En tiedä kuuluiko kirjan pelottaa, mutta minä olin valmis pistämään tarinan kauhu-kategorian alle. Päätellen Shirley Jackson -palkintovoitosta sellaiseksi sen voikin luokitella, psykologiseksi jännitykseksi ja kauhuksi siinä missä science fictioniksi ja uuskummaksi.

Kirjan ärsyttävyys ja samalla sen vahvuus on selittämättömyys. Alue X on kiehtova, eikä taustalla kummittelevaa ”Tapahtumaa” avata. Jotain suurta ja pelottavaa on tapahtunut, mutta mitä. Ekokatastrofi? Teki mieli rynnätä heti lukemaan seuraavaa osaa, mikä sekin pelotti. Entä jos vastauksia ei tulekaan? Entä jos vastaukset eivät tyydytä? Kirjan loppupuolella ”tornissa” oli väläys jostain, mikä tuntui hieman kliseiseltä, mutta ehkä se ei ole sitä. Ensimmäinen osa herätti siis paljon ihmetystä ja vaikka pidinkin kirjasta paljon, en suhtaudu siihen varauksettomalla innolla.

Vaikka biologiin saikin kosketuspintaa taustansa vuoksi, Hävityksessä ihmiset itsessään eivät tunnu olevan se tärkein osa. Heistä ei käytetä edes varsinaisia nimiä, eikä heidän ammattinsakaan nouse merkittävään rooliin ainakaan tässä vaiheessa. Tärkeää on keinot, sopeutuminen ja hyväksyminen. Tällaiset tuntemukset minulle heräsivät ja sitten tajusin, että trilogian viimeisen osan nimi on Hyväksyntä. Nähtäväksi jää, osuvatko ennakkoaavistukseni kirjan jatkosta kohdilleen.

Eteläraja-trilogia tulee epäilemättä luettua kokonaan ja tulevan elokuvankin aion ehdottomasti katsoa. Alex Garland osoitti jo Ex Machinalla loistavaa tunnelman merkityksen tajua ja luontia, joten jos hän saa siirrettyä sen myös Annihilationiin (kuten kuvat antavat ymmärtää), niin leffa on katsomisen väärti. Milloin sitten ilmestyykään. Liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Haasteesta suoritettu neljä kirjaa tähän mennessä.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

Chris Riddellin Goth Girl -sarjan ensimmäinen kirja Ada Gootti ja hiiren haamu (arvostelu) oli ihan hauska uusi tuttavuus kaikkine kuvituksineen ja sana/nimileikkeineen, joten otin luvun alle myös toisen osan, Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014), joka on ilmestynyt vasta myös suomeksi nimellä Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016). Lainasin suomennoksen kirjastosta, sillä siinä on jälleen sellainen pikkukirjanen lisukkeena takakannessa, jota englanninkielisessä ekirjassa ei ole mukana.

Tällä kertaa Ghastly-Gormin linnassa valmistaudutaan täydenkuun kekkereihin, jonne saapuu mm. kuuluisia taiteilijoita, musikantteja ja Glum-Stokers, ei niin hilpeä transylvanialainen karnevaali lepakkosirkusryhmineen. Kuuluisat kokit, kuten myrtyneen näköinen Gordon Ramsgate kokkaavat kilpailuhenkisesti omia erikoisuuksiaan, mutta Ada on huolissaan kamaripalvelijansa Marylebonen tulevaisuudesta. Jotain outoa on taas kehitteillä taustalla ja Adan synttäritkin on tulossa, vaan mahtaako kukaan edes muistaa niitä.

Ei nämä Ada Gootti -kirjat tarinoina tunnu kovin hääppöisiltä, mutta yksityiskohtia on sen verran kiva bongailla, että viihdyin pääosin kakkoskirjan parissakin. Muutamia hyviä oivalluksia löytyy, kuten D-mail (dove-mail, suom. puluposti) ja kuin suoraan laulusta:

"Bundels of parsley, sage, rosemary and thyme from Scarborough Fair hung on lengths of string from the ceiling together with a Siphon & Garfunkel, an instrument for blending buttermilk"

Kirjan lopussa alkoi kuitenkin tuntua, ettei jaksa enää innostaa kovinkaan paljoa. Aikuiselle lukijalle tarina itsessään ei anna haastetta, ja kuvitus sekä sana/nimileikit kantavat vain tietyn ajan. Saattaa mennä aikansa, ennen kuin tartun kolmanteen Ada Gootti -kirjaan, joka minulla on jo ekirjana, mutta käännöksille en koe enää tarvetta. Tässä osassa lopun kirjanen ei tarjonnut oikeastaan mitään lisäarvoa. Jätän Adat suosiolla nuoremmille lukijoille, joille uskon olevan sarjasta paljonkin enemmän iloa. Itse asiassa toivon, että vanhemmat löytävät tämän sarjan ja lukevat ja katselevat sitä yhdessä lastensa kanssa. Yksityiskohtien ymmärtämisestä ja selittämisestä sekä lukukokemuksen jakamisesta on tuplasti iloa.

Jari Koponen: Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: Bibliografia 1803–2013

Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: Bibliografia 1803-2013 (2014) on toinen tiedetoimittaja ja tietokirjailija Jari Koposen koostama bibliografia, jonka olen käynyt läpi. Ensimmäinen oli muutamia vuosia sitten Maailman SF käännöksinä (arvostelu). Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa sisältää listaukset kotimaisesta, ulkomaisesta käännetystä ja tuntemattomasta fiktiosta sekä kotimaisesta faktasta. Faktassa ovat mukana opinnäytetyöt, kirjat, artikkelit ja kirja-arvostelut.

Johdannossa Koponen avaa bibliografian laatimisessa käytetyt valintakriteerit eli tieteiskirjallisuuden ja utopiakirjallisuuden käsitteet. Hänen mukaansa ”karkeasti jaotellen tieteiskirjallisuus ottaa vaikutteita tieteestä ja sen tuottamista ideoista, kun taas utopioiden lähtökohta on ideologioissa”. Johdannon Rajan tuolla puolen -osiossa hän toteaa: ”Vaihtoehtohistoriat, alalajina steampunk, kuuluvat historiallisen fantasian piiriin, johon voidaan sisällyttää myös paleofiktio.” Steampunkin osalta yksiselitteinen tulkinta ei liene täysin yksimielistä, sillä olen nähnyt steampunkia luokiteltavan myös tieteisfiktioksi. Esimerkiksi Hanna Matilaisen Mitä kummaa -oppaassa (arvostelu) on kirjailija Jussi Katajalan työstämä kaaviokuva, jossa näin on luokiteltu, tosin limityksellä fantasiaan. Kategoriset rajat ovat monelta osalta häilyväiset, mutta Koponen on oman työnsä osalta tehnyt rajojen selkeytystä.

Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa on erinomainen tieto- ja hakuteos. Se aiheutti jo ensimmäisellä lukukerralla innostuneita huomioita, varsinkin varhaisen kotimaisen fiktion osalta. Päädyinpä maakuntakirjastoon hakemaan bibliografiassa mainitun kirjoituksen vuodelta 1939, jossa nimimerkillä ”Sala” kirjoittanut henkilö kuvittelee millainen vuoden 2000 Kemi on. Lappilaiselle ja alueen tuntevalle tuo kirjoitus oli hilpeää luettavaa, enkä ilman Koposen teosta olisi osannut etsiä sitä käsiini. Mielelläni lukisin esimerkiksi myös 1910 kirjoitetun tarinan "Avioliitto vuonna 2010. (Paatuneen poikamiehen profetia)". Jo nimi on hupaisa ja Kemi-jutun perusteella epäilen, ettei tulevaisuuden visiot tässäkään tarinassa ole se vahvin valtti. Kemi-tarinassa mikään ei osunut kohdilleen.

Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa on siis kiinnostava ja hyödyllinen teos näin genrekirjallisuuden harrastajan näkökulmasta ja varmasti myös tutkimustyötä tekevien. Itse asiassa opinnäytelistaustenkin kohdalla tuli vastaan monta kirjoitusta, jotka kiinnostaisi lukea. Bibliografian koostamiseen on tehty melkoisesti työtä. 568-sivuisena, painavana teoksena toivoisin jälleen ekirjaversiota, joka olisi hakuominaisuuksiensa vuoksi myös kätevämpi ja ns. ”tätä päivää”, mutta se toive taitaa kaikua kuuroille korville, ainakin Avain-kustantamon osalta. Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan Koposen teoksen kautta mitä utopia- ja tieteiskirjallisuudella on tarjottavaa Suomessa 1800-luvulta aina 2013 saakka.

Aakkoshaasteen K-kirja

Juri Nummelin & Vesa Sisättö: Tolkien - elämä ja teokset

Luin kesällä 2012 Humphrey Carpenterin kirjoittaman J.R.R. Tolkienin ns. virallisen elämäkerran (arvostelu), joten ennen kuin tartuin Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön viime syksynä julkaistuun Tolkien – elämä ja teokset -kirjaan, minulla oli jonkinlainen mielikuva kirjailijasta. En ole juuri tuota enempää kuitenkaan perehtynyt kirjailija-Tolkieniin. Oli siis paikallaan tutustua myös "ensimmäiseen suomeksi kirjoitettuun yleisesitykseen fantasiakirjallisuuden mestarista ja hänen kirjallisesta tuotannostaan". Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta, sillä mielestäni se sopii tuohon kategoriaan ihan hyvin.

Kirja on jaettu kolmeen pääosaan: elämä, teokset ja vaikutus, joista elämä-osio on varsin lyhyt ja pääpiirteinen. Itse en kaivannut siihen enempää, mutta ehkä sellainen, joka ei ole lukenut Carpenterin teosta, saattaa kaivatakin. Tosin teokset ja vaikutukset -osiot valottavat myös Tolkienia persoonana ja kirjailijana siinä samassa, missä kuvaavat teoksia ja niihin liittyviä oheistuotoksia ja -toimintoja, joten kirja on sen suhteen tasapainoinen kokonaisuus.

Carpenterin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessa minusta tuntui, että hän ei aina sanonut asioita suoraan, vaan oli hienovarainen tai jopa peittelevä. Tolkien – elämä ja teokset tuntuu selkeämmältä, mutta sisältäähän se toki vähemmän yksityiskohtia. Olen ilahtunut siitä, että teoksien käsittelyssä tuodaan esille Tolkienin kirjallisista taidoista myös kritiikkiä, eikä niitä vastusteta tai vesitetä samoin kuin koin Edgar Allan Poen elmäkerrassa tehtävän (arvostelu).

Teoksiin liittyen sain uusia näkökulmia ja tietoa niin Tolkienin ajatusmaailmasta kuin kirjojen sisällöstäkin, mm. Sormusten herran uskonnollisesta rakenteesta ja yleisesti Silmarillionista, joka oli kohtalaisen haastava kirja minulle. Olen lukenut kirjat omalla tulkinnallani ja taustallani, joten en ole kaikkia nyansseja huomannut, varsinkaan jos ne ovat kieleen ja kielitieteeseen liittyviä. Suomennetuista teoksista Keskeneräisten tarujen kirja, Húrinin lasten tarina ja Kirjeet ovat vielä lukematta, mikä sinänsä harmi, sillä tämän kirjan anti olisi niiden kohdalla ollut todennäköisesti parempi, jos teokset olisivat luettuna. Se ei kuitenkaan ollut välttämätöntä.

Suomi-näkökulma (suomenkielen vaikutus kirjailijaan, käännökset, Suomi-fandom, Tolkienin vaikutus suomifantasiaan) on ilahduttavasti mukana, ja yleensäkin Tolkien-fandomiin ja Vaikutus-osioon oli sisällytetty paljon sellaista tietoa, joka oli minulle uutta. Vastaavan kaltaista vaikutuksen käsittelyä oli esim. Poen elämäkerrassakin, mutta huomattavasti lyhyemmässä mittakaavassa ja vähemmän asiantuntevasti. Tässä teoksessa on tarkastelussa akateemista otetta, mutta silti se on helppotajuisessa muodossa.

Mukana on myös Tolkienin bibliografia, mutta varsinkin lähdeteokset sekä lista tutkimuksista ja opinnäytetöistä avarsi kirjailijan asemaa entisestään. Eli Tolkien – elämä ja teokset on varsin antoisa paketti. Kannattaa tutustua. Kirjan kansi on yksinkertainen, o:n osalta oivaltava ja sinänsä hyvinkin onnistunut, mutta samalla humoristisella tavalla aavemainen. Liekö tarkoituksella. Jään kaipaamaan ekirjaversiota, josta olisi helpompi hakusanoilla löytää erityisesti kiinnostavia kohtia.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 4

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga -sarjakuva on edennyt volume 4:een saakka (2014). Volume 1:n arvio löytyy täältä, volume 2:n täältä ja volume 3:n täältä. Volume 4 kokoaa yhteen irtonumerot 19-24.

Alana ja Marko ovat asettuneet Hazelin kanssa Cardenian planeetalle, jossa Alana on liittynyt esiintyvään Open Circuit -ryhmään ja Marko huolehtii pienokaisesta. Parin arjessa on paineita, jotka saavat liiton rakoilemaan. Prince Robot IV:n ollessa varattuna muualla, robottien kuningaskunnassa Princess Robot synnyttää heille jälkikasvua, tosin luulleen puolisonsa kuolleen. Vaikka kuningaskunnalla periaatteessa menee hyvin, on sielläkin sosiaalisia ongelmia, ja niinpä Prince Robot IV joutuukin pian toteamaan pienokaisensa kadonneen kapinallisen Dengon myötä, jolla on omat päämääränsä, joihin liittyy myös Hazel.

Saga jatkaa vahvaa menoa. Tämän kertaisen albumin sisältö oli jopa riipaiseva. Sydän ihan muljahti numero 19:n lopussa. Olipa maailma miten outo ja erikoinen tahansa, Sagan ihmissuhteiden kuvaus on yhä realistinen ja herätti runsaasti sympatioita. Ydinperhe on yhä tarinan keskus, mutta ympärillä tapahtuu paljon, ja välillä sivuhahmojen juonikuviot saavat reilusti palstatilaa, ja vaikuttavat olevan hieman erilläänkin toisistaan. Silti eri langat pysyvät jollain ihmeellisellä tavalla Vaughanin käsissä ja suunta on koko ajan kohti Alanan ja Markon kiistanalaista perhettä.

Mukaan tulee joitain uusia hahmoja, mutta ennen kaikkea jo tutuiksi käyneet hahmot, kuten Gwendolyn ja Sophie The Lying Catin kera jatkavat matkaansa tarinassa ja saapa sininen kissamme vastaansa toisen erikoisotuksen Sweet Boyn. King Robot vilahtaa kuvioissa muutaman ruudun verran huvittavan isoine päineen. Oikeasti! Mahtava. Dengon kuvaruutu-lapsenvahti on ristiriitaisen suloinen hahmon väkivaltaisuudelle. Hieno oivallus. Yleensäkin robottiporukan kuvaruutuja on entiseen tapaan käytetty säästeliäästi, mutta onnistuneesti kuvaamaan hahmoja.

Tarinassa on paljon jännitettä suuntaan jos toiseenkin, ja on todella mielenkiintoista nähdä miten kirjoittaja homman hoitaa eteenpäin ja jossain vaiheessa loppuunkin. Vaughan osaa jättää lukijansa roikkumaan cliffhangereihin, ja pakko on tunnustaa, että seuraavaa numeroa tässä jo kovasti odotan. Staplesin kynänjälki niin ikään on entistä vetoavampaa, ja volume 4 on kokonaisuutena mielestäni vielä parempi kuin edellinen osa.

Neil Gaiman: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel

Klassisten satujen uusioversioita ja muunnoksia on viime vuosina ilmestynyt yksi jos toinenkin. Minulle tuli vastaan pari Neil Gaimanin työstämää: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel. Molemmat on julkaistu 2014.

The Sleeper and the Spindle on melkein kuin Prinsessa Ruusunen, paitsi, että siinä on mukana melkein Lumikki ja kääpiöt, sekä liuta melkein zombeja. Tarinassa on pari todella hienoa käännähdysväännähdystä alkuperäiseen Ruususeen nähden, mitkä saivat hykertelemään, ja vaikka netti on pullollaan kuvia yhdestä kiemurasta, niin vastustakaa kiusausta älkääkä guuglatko, vaan lukekaa tarina ensin. Niin minä onneksi tein. Yllätys oli mukava. Nostan hattua Gaimanille, varsinkin koko loppuosasta ja tarinan muuttamisesta tummempaan suuntaan sekä modernimmaksi naisnäkökulmasta. Tällaisia tarvitaan.

Kirjan kansipaperi on läpinäkyvää vahvaa ”voipaperia”. Materiaalilla on varmaan jokin oma kirjapainoterminsäkin, jota en tiedä. Joka tapauksessa, nukkuvan naisen kuva on kannessa ja mustat kukat + vihertävänkultaiset varret ja lehdet kansipaperissa.

Kultaus näkyy myös Chris Riddellin sisäkuvituksessa, joka on muuten mustavalkoista, mutta jokin tai jotkin pienet yksityiskohdat kullattuja. Pidin piirroksista paljon. Ne ovat upeita ja synkän energisiä, eli tukevat tarinaa erinomaisesti.

Gaiman on saanut mahdutettua tarinaan sopivasti huumoriakin:

”Have you noticed,” asked the shortest of the dwarfs, ”something unusual?” They had names, the dwards, but human beings were not permitted to know what they were, such things being sacred.

The queen had a name, but nowadays people only ever called her Your Majesty. Names are in short supply in this telling. 

The Sleeper and the Spindle on kaikessa lyhykäisyydessään onnistunut väännös perinteisistä saduista ja kuvituksensa ansiosta varsin ihastuttavaa katsottavaakin. Suosittelen.

Hansel and Gretel onkin sitten puolestaan aika uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja koskapa olen lukenut Hannuni ja Kerttuni tosi kauan sitten, en ole varma mitä eroavuuksia tarinassa alkuperäiseen nähden yleensä olikaan. Tarinahan on todella julma; katovuodet ja nälänhätä pakottavat vanhemmat eksyttämään lapsensa synkkään metsään pariinkin otteeseen, josta nämä lopulta eksyneet rievut eivät löydä enää kotiin, vaan törmäävät piparkakkutalon, jota asuttaa noita. Noidan tarkoituksena on syödä kummatkin, mutta lapset keksivät konstin päästä karkuun ja vihdoin löytää tien takaisin kotiin. Gaiman on todennäköisesti muokannut hieman ainakin lopun tapahtumia.

Kuten kansikuvastakin näkyy, tarinan synkkyys yltää myös Lorenzo Mattottin kuvituksiin, jotka ovat kauttaaltaan hyvin mustia. Välillä saa katsoa tarkasti mitä niissä valkoisissa kohdissa erottuukaan. Kävin katsomassa Mattottin töitä netissä ja hänellä oli galleriassaan myös tämän teoksen kuvia ja kuinkas ollakaan, ne olivat yhtä lailla tummanpuhuvia, mutta valkoiset kohdat olivat kuin valoa, joka toi elävyyttä ja terävyyttä kuviin (kuten alla). Painetussa paperissa tätä ilmiötä ei näe, vaan kuvat ovat tunkkaisia ja suttuisia. Auts. Melkoinen moka painotekniikassa. Liekö piirtäjä itsekään tyytyväinen jälkeen. Ainakaan se ei tee oikeutta hänen taidoilleen.

Sinänsä kuvitus on hyvin kiehtovaa, kuin varjokuvateatteria, laajoja siveltimen vetoja. Se on pelottavaa jo ilman tarkkojen yksityiskohtien erottamistakin. En voi sanoa, että tyyli purisi yhtä hyvin kuin Chris Riddellin The Sleeper and the Spindlessä, mutta omalla tavalla se sopii tähän nimenomaiseen tarinaan – kunpa vain painojälki olisi terävämpää.

Hansel and Greteliä en oikeastaan voi suositella muuta kuin keräilykappaleeksi Gaiman-faneille.