Richard Morgan: Muuntohiili - kirja ja tv-sarja

Richard Morganin esikoiskirja Altered Carbon julkaistiin vuonna 2002. Luin Muuntohiili-suomennoksen (2007) kuta kuinkin 10 vuotta sitten. 2011 Morgan oli Finnconin kunniavieraana, jolloin nappasin kirjaani kirjailijan nimmarin. Kuvaus vuoden Finnconista löytyy täältä. Netflix on tuottanut kirjaan pohjautuvan kymmenosaisen tv-sarjan, joka on otettu vastaan vaihtelevin mielipitein. Muistikuvani mukaan pidin kirjasta, mutta halusin lukea sen uudelleen ennen kuin aloitan tv-sarjan.

Altered Carbon, Muuntohiili, on kovanluokan kyberpunk-teos. Tarina sijoittuu dystopiseen maailmaan, jossa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin, joka voidaan asentaa kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Kehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeves). Vain katolilaiset kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. He protestoivat päätöslauselmaa 653 vastaan, mikä mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten. Rikkaimmat ihmiset sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain kerran. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä monikaan halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukaan psyykkisiä sopeutumisongelmia, mutta rikkaat metut, jotka käytännössä ovat kuolemattomia, ovat oma lukunsa. Takeshi Kovacs on entinen erikoisjoukoissa palvellut sotilas paranneltuine kehoineen. Hän menettää rikoksen vuoksi kehonsa ja joutuu varastoon kärsimään tuomiota. Laurens Bancroft -niminen metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavana armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin väitetty itsemurha saadaksen armahduksen.

Muuntohiili on vetävästi kirjoitettu tarina, joka sisältää yksityiskohtaista kuvausta väkivallasta ja seksistä. Tarina huokuu mielikuvia tummasta ja ankeasta maailmasta, jossa rikkaat porskuttavat kieroutuneissa ympyröissään. Kirja on piirteiltään scifi noir -dekkari, jossa huumorikin on niin synkkää, ettei sitä pimeydestä erota. Ihmiskauppa käy ja sitä riittää monenlaiseen kysyntään. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja. Olin saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen häivytettyä muistista ainakin yhden varsin vastenmielisen kuvauksen täysin, mutta taitaapa olla, että nyt se jäi valitettavasti mieleen pysyvästi.

Kaikesta synkkyydestään ja viallisuudestaan huolimatta henkilöhahmoissa löytyy valoa. Maailma ei ole ilman toivoa, ja se tasapainottaa tarinaa - hieman. Pidin kirjasta toisella lukukerralla hitusen enemmän kuin ensimmäisellä, mutta siihen saattaa vaikuttaa se, että tiesin mitä odottaa. Makunikin on ilmeisesti vuosikymmenessä muuttunut synkempään suuntaan, jos mahdollista. Kovacsin lisäksi rikosetsivä Ortega on kirjoitettu inhimilliseksi vikoineen päivineen. Minua huvitti, kun vihdoin tajusin Morganin piirtäneen omituskirjoituksen viereen juurikin Ortegaan liittyvän vihjeen. En ole varma olisiko Muuntohiili sopiva ensimmäiseksi kirjaksi tutustua kyberpunkiin, mutta suositeltava silti jossain vaiheessa. Suomennos on onnistunut.

Entä tv-sarja? Pääosin sarjan ensimmäinen kausi seuraa puoleen väliin kirjan juonta ja tapahtumia. Useita yksityiskohtia on kuitenkin lisätty, yhdistetty tai muutettu, enkä voi sanoa, että kaikki olisivat paikallaan. Sarjaan on sisällytetty kokonainen jakso alkuperäisestä Takeshista, ennen kaukaasialaista sukkaa ja tarinaa on henkilökohtaistettu tekemällä Kawaharasta hänen siskonsa. Ei toimi. Takaumajakso laajentaa taustatarinaa, mutta tekee kovapintaisista taistelijoista joukon aatteellisia kapinallisia. Erittäin epäonnistunut idea, jossa sekoitetaan kirjan kaksi eri ryhmittymää. Ison plussan voi antaa siitä, että alkuperäinen Takeshi saa niinkin paljon ruutuaikaa.

Koska kirja on hyvin visuaalinen, on vaikea saada istutettua sarjan tarjoamia hahmoja omiin mielikuviin. Maailma sen sijaan menettelee. Hotellin virtuaaliäly on muunnoksista ehkäpä parhaimmasta päästä, sillä se keventää muuten niin raakaa maailmaa. Loppu sitten lässähtää prinsessa-satuineen. En pitänyt. Tv-sarja toimii itsessään hyvin, jos kirjaa ei ole lukenut. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan.

Ursula K. Le Guin: The Birthday of the World and Other Stories

Ursula K. Le Guinin The Birthday of the World and Other Stories -kokoelman (2002) myötä hainilaisten tarinoiden “urakkani” on päättymässä. Nyt pitäisi kutakuinkin kaikki olla luettuna. Kokoelman novelleista ainoastaan yksi eli Paradises Lost ei liity hainilaiseen maailmaan. Kokoelman pääteemana ovat seksuaalisuus ja ihmissuhteet.

• Foreword
• Coming of Age in Karhide (1995)
• The Matter of Seggri (1994)
• Unchosen Love (1994)
• Mountain Ways (1996)
• Solitude (1994)
• Old Music and the Slave Women (1999)
• The Birthday of the World (2000)
• Paradises Lost (2002)

Coming of Age in Karhide sijoittuu Pimeyden vasen käsi -kirjasta (arvostelu) tutulle Ekumeenin aikaiselle Gethenin planeetalle, jossa nuori getheniläinen Sov saapuu seksuaalisesti kypsään ikään ja kokee ensimmäisen kemmerinsä ja saa hetkittäisen sukupuolen. Le Guin esittelee tarkemmin normaalisti sukupuolettomien käyttäytymistä kemmer-hetken lähestyessä sekä päästää lukijat seuraamaa kemmertalon saloja. Ilmeisesti kirjailija koki, että tämä puoli tarinasta on syytä erikseen kertoa, mutta minulle siinä ei avautunut mitään lisäarvoa hainilaiseen maailmaan, päinvastoin, se vei jotenkin hohtoa getheniläisten omalaatuisuudesta.

The Matter of Seggri sisältää useiden eri kertojien kautta näkökulmia Seggrin planeetan kulttuuriin ja asukkaisiin Ekumeenin aikaan. Seggrillä on voimakas sukupuolinen jakautuminen, miehet ja naiset asuvat omissa yhteisöissään, naiset ovat planeetalla selvä enemmistö. Miehet viettävät fyysistä elämää, toimivat siittäjinä, eikä heille ole sallittu kouluttautua:

I asked Skodr why an intelligent man couldn’t at least come study in the college, and she told me that learning was very bad for men: it weakens a mans sense of honor, makes his muscles flabby, and leaves him impotent. “What goes to the brain takes from the testicles,” she said. “Men have to be sheltered from education for their own good.” 

Tarinassa seurataan tarvetta muutokseen ja saada päättää omasta kohtalosta. Novelli on kohtalaisen rankkaa luettavaa. Seggri on paikka, jossa osalla on hyvä asua, mutta josta osa maksaa liian suurta hintaa hyväksyttäväksi. Ja kuulostaako tutulta tuo lainauksen idea? Naisia on normimaailmassa kielletty opiskelemasta ja lukemasta ”heidän omaksi parhaakseen”. Välillä minusta tuntuu, että Le Guin on aika pirullisen kärkevä kirjailija, ja siksipä olisi mielenkiintoista tietää miten miespuoleinen lukija kokee tämän tarinan.

Unchosen Love sijoittuu Ekumeenin O-planeetalle, joka esitellään Sisämeren kalastaja -novellissa (arvostelu). O:lla avioliittoon kuuluu neljä henkilöä. Tarinassa kaksi voimakastahtoista henkilöä ajavat kahta muuta mukanaan avioliittoon ja nämä tuntevat olonsa ohjailluksi ja alistetuksi. Outo mysteeri puuttuu kuitenkin peliin leguinmaiseen tyyliin. Unchosen Love ei yllä Sisämeren kalastaja -novellin tasolle, sillä loppua lukuun ottamatta siitä puuttuu samankaltainen herkkyys.

Mountain Ways sijoittuu niin ikään Oon planeetalle. Siinä kaksi toisiinsa rakastunutta naista yrittää löytää ratkaisua päästä naimisiin ja saada liittoonsa neljä henkilöä, päätyen petokseen, jolla on omat seuraamuksensa. Mielenkiintoinen tarina, jossa jälleen kerran tarkastellaan kulttuurisia paineita menetellä oikein.

Solituden tapahtumapaikkana on Eleven-Soro, Ekumeenin äärilaidalla oleva kaukainen planeetta. Tuntemattoman kulttuurin tapoja saapuu seuraamaan ja raportoimaan Ekumeenille äiti kahden lapsensa kanssa. Tyttö ja poika kasvavat paikallisten tapojen mukaisesti. Le Guin on kehittänyt jälleen miehet ja naiset toisistaan erottavan kulttuurin, joka on myös hyvin tiukka käsityksiltään mikä on kunkin sukupuolen rooli. Solitude on monikerroksellinen tarina, jossa pinnan alla oman itsensä, sielun löytäminen on seikka, mihin Le Guin viittaa ekirjan lopussa olevassa haastattelussakin puhuessaan lapsuutensa yksinäisyyden hetkistä.

Old Music and the Slave Women palaa Four Ways to Forgiveness -kokoelman (arvostelu) Werelin ja Yeowen -maailmoihin. Esdardon Aya eli Old Music, joka mainitaan useammassa Four Waysin novellissa, esiintyy jälleen kerran tarinassa, jossa hän tulee sisällissodan tuoksinassa kaapatuksi propaganda-aseeksi ja tutustuu pariin orjanaiseen. Poliittinen ja kantaaottava tarina ei ihan pääse sille tasolle, jolle kaikki loistavan Four Ways to Forgivenessin novellit yltävät. Se jää hieman irralliseksi.

The Birthday of the World voi Le Guinin mukaan kuulua Ekumeeniin tai olla kuulumatta. Tarina kertoo kulttuurista, jota hallitsevat jumalat. Jumaluus on periytyvää, mutta sisäiset ristiriidat repivät sitä ja maailman ulkopuoleltakin saapuu muutoksen tuulia. Kiehtova tarina kulttuurista, jota hetken ajan pidin fantasiamaisena enteineen. Tarina osoittautuu kuitenkin hyvin scifimäiseksi lopulta.

Paradises Lost on kertomus sukupolvialuksen ihmisistä matkalla uuteen maailmaan. Maapallolta lähetettyjen jälkeläiset kasvavat steriilissä ympäristössä ja luovat muutamassa sukupolvessa oman maailmansa, jossa lähtömaailman käsitteet tuntuvat kaukaisilta ja oudoilta. Mitä on luonto ja eläimet, joita he eivät ole koskaan nähneet? Oman uskonnollisen kulttuuriympäristön kehittäneet matkaajat joutuvat päättämään jatkaako mielummin matkaa ympäristössä, joka on heille autuutta, vai kohdatako pelottava tuntematon planeetta ja ryhtyä uudisasukkaiksi. Kokoelman paras novelli, joka muistuttaa voimallisesti hainilaisesta maailmasta, vaikka sitä ei siihen joukkoon luetakaan. Tarinassa on jännitettä, joka pitää pintansa loppuun saakka.

The Birthday of the Worldissä käsitellään paljon seksiä ja erilaisten kulttuurien ihmissuhde- ja avioliittokäsityksiä. Se on yksityiskohtainen antropologinen lisäkatsaus moniin Le Guinin aiemmin luomiin maailmoihin ja sukupuolisuuden käsitteisiin. Neljä viimeistä tarinaa ovat minusta selkeästi parempia kuin alkupään tarinat, johtuen osittain niiden sisältämästä uutuuden viehätyksestä ja Old Musicin haikeasta pohjasävystä. Useammissa tarinoissa Le Guin yllättää hetkellisesti huumorillaan. Kokonaisuutena kokoelma ei yllä Four Ways to Forgivenessin tasolle ja sen antama lisäarvo hainilaiseen maailmaan ei osoittautunut niin merkittäväksi kuin olisin toivonut. Silti ihan mielenkiintoinen ja keskitasoa parempi, tarinoiden laadulta tasainen kokoelma jälleen Le Guinilta.

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Jatkan yhä pikkuhiljaa tutustumista Neil Gaimanin teoksiin. Gaiman kirjoitti Coralinen vuonna 2002 ja se suomennettiin seuraavana vuonna pidennetyllä nimellä Coraline varjojen talossa. Mutta ajalla ei ole merkitystä tämän kaltaisten satutarinoiden kohdalla. Ne ovat aina pelottavia ja kiehtovia yhtäaikaa.

Coraline on pieni tyttö, joka on juuri muuttanut uuteen isoon, usean asukkaan taloon vanhempiensa kanssa. Vanhemmat ovat kovin kiireisiä ja laiminlyövät huomiotansa Coralineen, joten tyttö päättää äitinsä innoittamana tutkia ympäristöä ja taloa itsekseen hieman tarkemmin. Talosta löytyykin erikoinen ovi, joka ei johda mihinkään. Sen takana on tiiliseinä. Eräänä yönä, kun Coraline on yksin liikkeellä, seinä on poissa. Nyt ovi johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa Coralinea odottaa toiset vanhemmat, innokkaat rakastamaan ja huomioimaan, mutta silti painajaismaiset. Kun Coralinen oikeat vanhemmat katoavat, tarvitaan Coralinelta paljon rohkeutta ja neuvokkuutta tilanteen korjaamiseksi.

Coraline varjojen talossa on tarkoitettu lapsille, ja siksipä juoni ei ole kovin monimutkainen. Mitään suuria yllätyksiä on turha odottaa. Silti, kun aloitin kirjan lukemisen yön sydäntunteina, niin jopa näin aikuistakin hieman pelotti. Kyllä ne lapsuusaikaiset kummitus- ja kauhujutut ovat jättäneet jälkensä ja siksipä oli lohdullista tietää, että lapsille suunnatussa tarinassa käy hyvin. Se nimittäin kerrotaan tarinan juoniselostuksessa, jonka luin ennen kuin aloitin kirjan. Coraline on osaava ja nokkela pikkutyttö, joka selviytyy vaikeistakin tilanteista, hyvä esikuva muille pikkutytöille, jotka eivät vain halua leikkiä barbeilla ja mylittleponyilla. Tarinasta tulee paikoin mieleen Liisa ihmemaassa. Coraline selviää peloistaan selittämällä loogisesti asioita, mikä minusta tuntui välillä hieman ylilyönniltä, mutta menköön se aikuisuuden piikkiin.

Coraline varjojen talossa on visuaalinen kirja. Gaiman onnistuu kuvailemaan toiset vanhemmat varsin ilmeikkäästi, ja täytyy sanoa, että ne nappisilmät ovat pelottavat, puhumattakaan irtokädestä, vaikka se onkin jo klisee tässä vaiheessa. Jos järjellä ajattelee, niin kuka haluaisi lapsena lukea tällaista kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Mutta taitaa vain olla tosiseikka, että lapset tarvitsevat pelottavia tarinoita jäsentääkseen todellisuutta ja löytääkseen selittäviä tekijöitä. Psykologiassa tämä osataan varmaankin selittää paremmin. Gaiman ei selitä mistä rinnakkaismaailma tai toinen äiti tuli, enkä ole varma tarvitaanko tätä tietoa edes. Sen sijaan loppuratkaisu ei minulle ollut suinkaan todellinen ratkaisu. Voin kuvitella ongelman yhä olevan olemassa, ei lopullisesti hoidettu. Coralinea voi hyvin suositella myös aikuislukijoille. Vaikka olen lukenut vasta muutaman Neil Gaimanin kirjan, niin silti jokainen niistä on ollut erittäin viihdyttävä. Jatkan tutustumismatkaani hänen teoksiinsa myös jatkossa.