Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus

Paperilta ruutuun -lukuhaastetta varten luin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman Vitsaus-trilogian ensimmäisen kirjan, joka sekin on nimeltä Vitsaus. Englanninkielinen alkuperäisteos The Strain ilmestyi 2009 ja suomennos 2010, mikä antoi nopeutensa vuoksi odottaa, että kyseessä on kirja, jonka oletettiin myyvän massoille. Minua kirja ei silloin kiinnostanut, mutta nyt otin sen haasteen vuoksi luettavaksi. Käsittääkseni del Toron osuus on tarinan 12-sivuinen runko ja Hogan on kirjoittanut loput.

New Yorkin JFK:n lentokentälle laskeutuu lentokone, joka on pimeänä, eikä sisällä näy elonmerkkejä. Olosuhteet ovat epäilyttävät ja paikalle kutsutaan tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksen tohtori Eph Goodweather ja hänen kollegansa Nora Martinez. Mentyään koneeseen, he huomaavat, että neljä henkilöä onkin elossa. Heissä on kuitenkin jotain outoa ja pian kaikki katoavat, niin elävät kuin kuolleetkin. Panttilainaamon omistajalla, holokaustista selvinneellä Abraham Setrakianialla on menneisyydessään kokemuksia, joiden pohjalta hän epäilee, että on koittanut hetki, jota hän on kauan pelännyt. On alkanut sota vampyyrizombieviruksen tuhoa vastaan.

Vitsaus on tapahtumiltaan vauhdikkaasti kirjoitettu ja alku onkin hyvin lupaava. Jostain syystä tarina ei missään vaiheessa kuitenkaan saa syvyyttä, vaan jää tavanomaiseksi kauhumätöksi, joka on enemmän draamallinen kuin kirjallinen. Tarkoitus on enemmän yököttää kuin luoda pelkoa. Kokonaisuus on yksinkertaisesti mitään sanomaton, ja kun kuvataan esimerkiksi Setrakianin menneisyyden kokemuksia Treblinkassa, jäädään auttamattomasti esimerkiksi Jasper Kentin The Danilov Quintet -sarjan 1800-luvun vaihtoehtohistoriallisen vampyyrikuvauksen jalkoihin tyylillisesti (kaksi ensimmäistä osaa). Kohtaukset ovat kuin flashbackeja elokuvassa. Ehkä del Toro ja Hogan hakevat mytologista taustaa, mutta näin eurooppalaisen lukijan näkökulmasta kovin juurettomaksi uudenmaailman jutuksi ainakin ensimmäisessä osassa puitteet jäävät. Eikä niiltäkään osin edes onnistuneesti.

Aloitin katsomaan The Strain tv-sarjaa, mutta en kokenut olevani kovin kiinnostunut siitä, joten jätin kesken jo heti alussa. Käsittääkseni sarjasta alkaa piakkoin viimeinen eli neljäs kausi. Vitsaus on kirja, jolla on mainosarvoa, kuuluisa ohjaaja ”kirjailijana”, tusinatarina, joka uppoaa tasapaksuun massaan jne. Näitä kirjoja eksyy harmittavan usein kustantamojen käännöspinoihin vain rahantekomielessä (muita uusia esim. David Duvhovny ja Gillian Anderson) ilman mitään kirjallisia ansioita. Maailmassa olisi niin paljon muita kirjallisesti korkeatasoisempia kirjoja, kauhugenressäkin.

Dan Wells: I am Not a Serial Killer

I am Not a Serial Killer on Dan Wellsin vuonna 2009 julkaistu ensimmäinen ja tunnetuin kauhukirja, joka on myös ensimmäinen osa John Cleaver -sarjassa. Lukulistalleni kirja ilmestyi jo vuosia sitten, kun hankin pokkarin. Mutta en saanut sitä luettua ennen kuin sain käsiini äänikirjan ja aloitin kuuntelemisen osana viimeisintä lukumaratonia. John Allen Nelsonin tapa lukea hieman ärsytti koko kirjan ajan, mutta jatkoin sinnikkäästi loppuun. Pokkarista tarkistin lähinnä vain sivumääriä. Kauhugenreen kuuluvana teoksena liitän I am Not a Serial Killerin osaksi Hämärän jälkeen lukuhaastetta, jossa luettujen teosten lukumäärä on nyt 11. Olen muodostanut noitapiirin!

John Cleaver on teini-ikäinen poika, jonka pakkomielteenä on sarjamurhaajat. Sosiopaatiksi määritetty poika haluaisi olla hyvä, mutta sisimmässään hän kamppailee pimeän puolensa kanssa, joka häiritsevästi muistuttaa häntä pakkomielteestään. Eräänä päivänä kaupungissa alkaa tapahtua murhia, joiden uhreilta katoaa ruumiinosia. John alkaa epäillä rituaalista sarjamurhaajaa ja tutkia asiaa omin neuvoin. Hän pääseekin murhaajan jäljille, mutta tämä on jotain muuta kuin John kuvitteli ja tilanteen ratkaisemiseksi hänen pimeä puolensa on ehkä päästettävä valloilleen.

Joskus minua yllättää, miten jotkut kirjat eivät ole päätyneet suomennettavaksi. Wellsin I am Not a Serial Killer on yksi niistä. Ei sillä, että se olisi erityisen hyvä teos, vaan koska se on suosittu ja ainakin USA:ssa myyntimenestys. Luulisi, että Stephen Kingin imussa tämä menestyisi Suomessakin ja on sitä pahempaakin, jopa roskaa, käännetty runsain mitoin. Myös tv-sarja Dexterillä (Jeff Lindseyn kirjoittama hahmo) tuntuu olevan katsojansa, joten ihan ei samanhenkistä touhua kirjana varmaankaan vierastettaisi. I am Not a Serial Killerin pohjalta on tehty myös elokuva, jota näytetään rajoitetusti USA:ssa elokuusta 2016 alkaen. Kansainvälisestä levityksestä en ole kuullut, mutta varmaankin ainakin dvd:lle elokuva päätyy jossain vaiheessa.

Kirjan alku oli epämiellyttävä, sillä Johnin yksinhuoltaja-äiti ja täti omistavat ruumishuoneen, jossa valmistellaan kuolleet haudattavaksi. Wells kuvaa Margaret-tädin ja Johnin tekemää balsamointiprosessia jokseenkin yksityiskohtaisesti. Luonnollista touhua, jota ammatti-ihmiset tekevät työkseen joka päivä ja sellaisen tuntuman tekstistä saakin, että Margaret ja myös Johnin äiti ovat hillittyjä, asiansa osaavia ihmisiä. Alun kuvaus on kuitenkin shokeeraava tavalliselle tallaajalle, kuten on tarkoitettukin.

Tarinan kauhuelementit ovat raakoja ja verisiä sekä toki myös yliluonnollisia. Jännitystä löytyy sopivasti. John kutsuu murhaajaa nimellä demon, joka enemminkin kuvaa symbolisesti hänen omaa sisimpäänsä kuin itse murhaajaa. John on uskottava teini-ikäinen, mutta ärsyttävä hahmona ja varmaankin asia korostuu erityisesti äänikirjan lukijan tulkinnan kautta. Wellsin kirjaa genressään voinee pitää ihan hyvänä, vaikka itselleni kirjoitustyyli on liian töksähtelevä. Kyseessä on YA-teos, sitä on kuitenkin markkinoitu myös aikuisille erikseen. Annan Wellsille erityispisteitä siitä, että hän ei ole nuorille suunnatussa kirjassa mitätöinyt eikä vähentänyt aikuisten asemaa, vaan varsinkin kuvaa Johnin äidin hyvin lämpimästi ja realistisesti. Tässä hieman koomisiakin piirteitä sisältävässä kauhukertomuksessa myös rakkaudella on oma sijansa.

Alla vielä elokuvan ensimmäinen trailer. Kyllä se varmastikin tulee katsottua, jos mahdollisuus ilmaantuu.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 1-3

Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin yhteistyönä on syntynyt sarjakuvasarja nimeltä Locke & Key. Olen lukenut kaikki 6 albumia aiemmin, mutta aloitin uusintakierroksen kesälukumaratonin yhteydessä ja bloggaan tässä kolmesta ensimmäisestä albumista (Standard editions). Ensimmäinen albumi kokoaan irtonumerot 1-6 yhteen ja on nimeltään Welcome To Lovecraft (2008). Toinen albumi, Head Games (2009) sisältää myös 6 numeroa, samoin kolmas, Crown of Shadows (2010). Kyseessä on kauhusarjakuva, joten korkkaan näillä kolmella albumilla Hämärän jälkeen -haasteeseen kolme pinnaa ja siirryn 7 luettuun. Olen tällä hetkellä haasteessa Vampyyri.

Welcome to Lovecraft alkaa Locken perheestä, jonka kotiin tunkeutuu tappajat ja perheen isä kuolee. Henkisesti rikkinäinen äiti muuttaa kolmen lapsen, Tylerin, Kinseyn ja Boden kanssa vanhaan sukukartanoon Keyhouseen, Massachusettsin Lovecraftiin. Koko perhe on hieman syrjällään tapahtumista, eikä asiaa auta, että Sam Lesser, murhaajateini pääsee karkuun ja palaa perheen jäljille. Vaan taustalla on jotain yliluonnollisen pahaa, joka tavoittelee Keyhousesta löytyviä avaimia omia tarkoitusperiään varten.

Head Gamesissa Zack ”Dodge” Wells soluttautuu Locken perheen läheisyyteen. Boden kykyjen kautta muutkin Locken perheen lapset vihkiytyvät avainten salaisuuksiin, mutta Tylerin virhearvionnin vuoksi joutuvat maksamaan tiedoistaan. Crown of Shadowsissa Dodge jatkaa erityisesti mustan oven avaimen etsintää. Jättikokoiset Tyler ja varjojen kruunun löytänyt Dodge ottavat yhteen. Äiti Locke vajoaa yhä syvemmälle suruunsa.

Kun luin sarjakuvaa ensimmäisen kerran vierastin sen piirrosjälkeä. Näin toisella kierroksella se jo menettelee, mutta yhä kasvot ovat ajoittain outoja ja suhteettomia. Tekstiä tuppaa olemaan kakkosalbumista lähtien aika tiuhassa, mikä tekee e-sarjakuvan lukijalle hieman haastetta. Toki jokaista ruutua voi suurentaa, mutta se tekee lukemisen hitaammaksi. Tarina itsessään on raaka, välillä erittäin raaka. Tarinan yliluonnollisuus voisi olla ahdistavampi, ellei Hill toisi sitä hieman lähemmäksi lukijaa Boden kautta. Bode on ehdottomasti pienenä poikahahmona sarjan parasta antia. Hänessä on hitunen huumoriakin mukana. Ja löytyy sitä sieltä täältä muualtakin.

Locke & Key selvästikin vaati minun kohdalla toisen lukukerran, sillä vaikka en edelleenkään pidä sitä huippusarjakuvana, koin sen helpommin lähestyttäväksi ja kiinnostavammaksi kakkoskierroksella. Tarina ei varsinaisesti tunnu pelottavalta, mutta siinä on paljon epämiellyttävyyksiä ja epätoivoa sekä todellista pahuutta. Ihmishahmoja enemmän pidän taustan kuvaamisesta. Itse Keyhouse ja kaivotalo ovat erityisen kiehtovia ja varsinkin Keyhousen kokokuvaukset hyvin lovecraftmaisia tai goottilaisia.

Joe Hill on tunnettu myös romaanikirjailijana, jolta on suomennettukin muutamia teoksia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Ehkä kuuluisan isän varjo hieman painaa, sillä en ole Stephen Kingistäkään erityisen innostunut. Sarjakuvan tekijänä Hill menettelee ja aion käydä uusintana läpi vielä Locke & Keyn kolme jälkimmäistäkin albumia ihan lähiaikoina. Sarjakuvasta on tekeillä tv-sarjakin. Pilotti on kerran jo kuvattu, mutta se ei saanut vihreää valoa. Toukokuussa saatujen tietojen mukaan Hill aikoo yrittää uudemman kerran. Katsotaan mitä tulee.

Brian K. Vaughan & Pia Guerra: Y: The Last Man, The Deluxe Editions 1-5

Brian K. Vaughan on vakuuttanut minut Saga-sarjakuvallaan (arvostelut volume 1-5) ja Paper Girlskin oli ihan kohtalainen aloitus uudelle tarinalle (arvostelu). Y: The Last Man on vanhempaa tarjontaa, joka on jäänyt minulta aiemmin väliin, mutta korjasin tilanteen nyt toukokuussa, kun ostin ja luin koko sarjan deluxe-versiona. Dystopista science fiction -sarjakuvaa julkaistiin 60 numeron verran vuosina 2002-2008. Kunkin deluxe-kirjan lopussa on lisäksi käsikirjoitusnäyte yhdestä numerosta. Kuvittajana Y: The Last Maneissa on Pia Guerra ja sarja on palkittu useilla Eisner-palkinnoilla sekä albumi 10, Whys and Wherefores, oli myös Hugo-ehdokkaana 2009.

• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume One sisältää numerot 1-10 eli Unmanned ja Cycles (2008)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Two sisältää numerot 11-23 eli One Small Step, Comedy & Tragedy, Safeword ja Widow’s Pass (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Three sisältää numerot 24-36 eli Tongues of Flame, Hero’s Journey, Ring of Truth, Girl on Girl ja Boy Loses Girl (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Four sisältää numerot 37-48 eli Paper Dolls, The Hour of Our Death, Buttons, 1000 Typewriters, Kimono Dragons, The Tin Man ja Gehenna (2010)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Five sisältää numerot 49-60 eli Motherland, The Obituarist, Tragicomic, Whys and Wherefores ja Epilogy (2011)

Lähtölaskenta varsinaiseen tarinaan alkaa vuonna 2002 24 minuuttia ennen Y-hetkeä esitellen päähahmot. Tapahtumat käynnistyvät kun kaikki elävät Y-kromosomilliset nisäkkäät, ihminen mukaan lukien, kuolevat - paitsi nuori escape artisti Yorick Brown ja hänen urospuoleinen kapusiiniapinansa, Ambersand. Myös naisia kuolee joukottain onnettomuuksissa, jotka johtuvat miesten kuolemista, kuten lentokoneen putoamiset ja auto-onnettomuudet. Naiset ovat hämmentyneitä, yhteiskunta joutuu kaaokseen ja vallitsee epävarmuus mistä tilanne johtuu, onko kyseessä sairaus, jatkuuko se ja aiheuttaako se vielä naistenkin kuolemia. Luonnollisesti surun ja kaaoksen keskellä herää myös ajatus ihmiskunnan ajautumisesta sukupuuttoon. Kun sukupuolipuutto tapahtuu, katoaa maapallolta 2,9 miljardia miestä, mikä maailmanlaajuisesti tarkoittaa mm. että 99% mekaanikoista, sähkömiehistä, ja rakennusmiehistä kuolee sekä 85% valtioitten hallituksista katoaa. Naisten joukosta ei löydy hetkessä tarpeeksi henkilöitä pitämään perustoimintoja yllä kuin organisoimaan sekavaa tilannettakaan.

Kun Yorick tajuaa olevansa ainoa miespuoleinen eloonjäänyt, hänen päämääräksi nousee elossa olevien sukulaistensa ja tyttöystävänsä (tämä ensisijaisesti) löytäminen sekä eloonjäämisensä syyn selvittäminen. Naiivi ja impulsiivinen nuorukainen joutuu naamioitumaan, sillä tulkinnat miesten kuolemaan johtuneista syistä ovat jopa profetiaalisia, eikä hän ole turvassa. Henkivartijakseen hän saa matkan varrella mysteerisessä Culper Ring -organisaatiossa työskentelevän Agentti 355:n ja tapahtumien tieteelliseen ratkaisuun geneetikko Allison Mannin, joka on kloonauksen asiantuntija. Allisonilla on takana oma mielenkiintoinen taustatarinansa. Hallitukset haluavat mielellään saada Yorickin ja hänen apinansa käsiinsä ja amerikkalaisten lisäksi joukkoja on liikkeellä niin Israelista, Australiasta kuin Venäjältäkin syystä tai toisesta.

Y: The Last Manin tarina polveilee useiden tahojen kerronnan kautta välillä yhtyen ja välillä eroten ja käsikirjoitus tarjoaa reippaasti myös yllätysmomentteja. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, hahmot eivät ole mustavalkoisia ja väkivaltaa esiintyy verrattain paljon. Kuka sanoo, että naisten vallitsema maailma olisi väkivallaton. Luin tarinaa verrattain kriittisesti välillä miettien siinä esiintyviä asenteita. Useimmat seikat mihin tartuin kiinni koin positiivisina, mm. naisvankiyhteisön kohdalla. Sekä alussa että loppupuolella oli pari kohtaa, jotka ehkä on herännyt keskustelua tai jos ei ole, niin pitäisi. Minua hieman häiritsi mm. väite, että naiset ovat aina muokanneet pojat sellaisiksi kuin he ovat miehinä - hyvässä ja pahassa. Tämä on mielestäni hyvin suoraviivaistettu väittämä, jota ei millään lailla kyseenalaistettu tarinassa. Eiköhän me kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olla osaltamme myös yhteiskunnan normien, kulttuurien ja monimuotoisten vuorovaikutusten kasvattamia, ei pelkästään äitiemme. Ja mihin jäi isät tuosta yhtälöstä, jo ennen kuin tarinan miehet katosivat olemasta?

On vaikea kuvitella oikeasti kuinka todenmukaisesti tarinan hahmot käyttäytyvät katastrofaalisessa tilanteessa ja millainen naisten hallitsema maailma olisi ilman miehiä. Toki science fictionissa on kehitelty vastaavia tarinoita aiemminkin, esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan (arvostelu) ja Charlotte Perkins Gilmanin Herland (arvostelu) -kirjoissa. Naisnäkökulmaa ja käyttäytymistä on kuvannut persoonallisen voimakkaalla tavalla myös Joanna Russ (katsaus). Erona luonnollisesti, että ne ovat naisten kirjoittamia, kun taas Y: The Last Man on miehen kirjoittama ja sarjakuvaformaattiin. Minä pidin Vaughanin tarinasta ja pidin Pia Guerran piirrosjäljestä, se oli ilmeikästä ja dynaamista.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että vaikka tarttuisi pieniin yksityiskohtiin ja mietityttäviin seikkoihinkin, niin Y: The Last Man on monipolvinen, palkitseva ja mieleenjäävä sarjakuva. Se on Yorickin kasvutarina, jossa on huumoria, mutta myös sydäntäsärkeviä tapahtumia. Kuten Sagassa, myös The Last Manissa on inhimillisyyttä. Tarinan loppu miellytti minua paljon ja kun luin sen myös käsikirjoitusversiona, siitä sai vielä enemmän irti. Suosittelen Y: The Last Mania kaikille sarjakuvista kiinnostuneille. Harmi, ettei sitä ole suomennettu. Lokakuussa 2015 ajatusta tv-sarjasta heräteltiin jälleen henkiin, mutta mitään etenemisuutisia en ole sittemmin kuullut. Jos jonain kaukaisena päivänä projekti toteutuu, ja Vaughan vielä itse käsikirjoittajana, voisin vaikka katsoakin.

Saara Henriksson & Markku Soikkeli (toim.): Surupukki

Viime kesänä Osuuskumma julkaisi Saara Henrikssonin ja Markku Soikkelin toimittamana antologian ruotsalaisista tieteistarinoista suomennettuna. Surupukki (2015) sisältää novelleja viideltä minulle tuntemattomalta kirjailijalta, sekä kuudentena Karin Tidbeckiltä, jonka oman novellikokoelman Jagannathin (arvostelu) intouduin kehumaan pari vuotta vuotta sitten. Suosittelen edelleen tätä englanniksi käännettyä kokoelmaa, paitsi jos ruotsi sujuu. Minulla on Surupukista ekirjaversio. Kirjan lopussa on Johan Jönssonin katsaus "ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan uudella vuosituhannella", mikä onkin ihan mielenkiintoinen lisä, toisaalta hieman masentava kaikkine julkaisujen loppumisineen, mutta samalla näkemys mahdollisesta tulevaisuudesta. Mukana tuli uutta tietoa ja myös suomenruotsalainen Enhörningen mainittiin.

• Karin Tidbeck: Olen laskenut suruni yllesi (Jag har lagit min sjukdom på dig)
• Carl Ahlström: Mustaa raparperia (Svart rabarber)
• Kristina Hård: Kirjasiirtymiä (Intrabokulär teleportering)
• K. G. Johansson: Ennen kuin taivas putoaa (Innan himlen faller)
• Jorun Modén: Sosiootit (Socioterna)
• Oskar Källner: Pancasila (Pancasila)

Karin Tidbeck ei petä tässäkään antologian tarinassa, vaan nimikkonovelli Surupukki on hienoa jälkeä. Novellissa päähenkilö kärsii masennuksesta ja saa hoitokeinoksi seurakseen kutun. Vaikka tarina on kiihkottomasti kerrottu, sen mukana myötäelää vahvasti. Luin tekstin kahteen kertaan läpi ja se parani uusintakierroksella. Mustaa raparperia sen sijaan ei auennut juuri lainkaan. Jonkinlaista luopumista siinä oli ja elementtejä, jotka sinänsä kiinnostivat, mutta en jaksanut ryhtyä tarkempaan tulkintaan. Ehkä jossain vaiheessa luen tekstin uudelleen, nyt se ei siihen houkutellut. Kirjasiirtymiä on hauska ja persoonallisella äänellä kerrottu tarina, joka sisältää niin Humisevaa harjua kuin Wild Bill Hickokinkin. Mustan raparperin jälkeen se oli kepeä tuulahdus hieman Jasper Fforden jalanjäljissä.

Ennen kuin taivas putoaa kuvaa maailmanlopun meininkiä, mutta omalla tavalla interaktiivisella otteella. Pidin tarinan alun outoudesta ja lopun kuvion kehittymisessä oli ideaa, tosin taidan olla hieman mollivoittoinen henkilö, kun kaipasin vielä enemmän synkkyyttä loppuun saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kirjailija olisi silti kirjoittanut varsin tyydyttävää tarinaa. Sosiootit on dystopinen kapinatarina, joka vaikuttaa tyyliltään tutulta implantteineen päivineen. Teksti on varsin sujuvaa, himpun satiirimaista, mutta en ehkä niin paljon innostunut siitä kuin useimmista muista. Pancasila on kokoelman pisin novelli, jossa on mukana leguinmaisuutta ja mielikuva välähti myös M.R. Careyn The Girl with All the Giftsiin päin (arvostelu). Lopetustarinassa riitti synkkyyttä ja olin siihen varsin tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että googlasin Oskar Källnerin ja löysin lisää ruotsalaisia novelleja koottuna, tällä kertaa englanniksi käännettyinä. Vieläpä uutukaisia, joten yritän saada niitä luettua, ennen kuin teen päätöksen Hugo-ehdokkaistani.

Surupukki: Ruotsalaisia tieteistarinoita on lyhyt antologia, mutta sen tarinat hyviä ja suositeltavia lukukokemuksia, myös se Mustaa raparperia, joka ei minulle auennut kertalukemalla. Kyllä sen sujuvasti luki silti. Minulle jäi jälkitunne, että näissä tarinoissa oli kaikissa haikeutta, tai tietynlaista surullisuutta eri tilanteissa yhdistävänä tekijänä. Jopa Kirjasiirtymissä. Ehkä se on lukijasta kiinni miten lukemansa kokee. Jäin kaipaamaan sellaista pientä yksityiskohtaa, että milloin alkuperäiset novellit on julkaistu. Googlaamalla asia ei kaikilta osin selvinnyt. Näitä olisi kiva saada lisääkin suomeksi. Liitän tämän teoksen osaksi I Spy Challenge -haastetta, kohtaan 20. eli Emotion/Feeling (suru).

Bryan Talbot: Grandville

Lisää sarjakuvaa. Tällä kertaa luvun alla oli Bryan Talbotin vaihtoehtohistoriallinen steampunk-trilleri Grandville, joka ilmestyi suomeksi syyskuussa 2013. Englanniksi vuonna 2009 ilmestynyt albumi on sarjan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa käännetty. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme albumia ja neljäs on tulossa loppuvuodesta 2014.

Tarinan hahmot ovat antropomorfisia eli ihmisenkaltaistettuja eläimiä. Hahmojen vartalot ovat ihmisten ja päät eläinten. Kaksisataa vuotta sitten Britannia hävisi sodan Napoleonille ja Ranska valloitti maan sekä Eurooppaa lajemmaltikin. Kuningasperhe teloitettiin. Tarina alkaa tilanteesta, jolloin Britannia oli reilut 20 vuotta sitten ryhtynyt anarkistiseen ja väkivaltaiseen kapinaan ja saavuttanut Ranskalta vastahakoisen itsenäisyyden. Tämä vaihe on aiheuttanut ranskalaisissa voimakkaita antipatioita brittejä kohtaan, heitä päin jopa syljetään. Scotland Yardin rikosetsivä LeBrock saapuu Britannian sosialistisesta tasavallasta Ranskan keisarikunnan puolelle Pariisiin (Grandville) ratkomaan diplomaatin murhaa ja pääsee taustalla olevien poliittisten juonittelevien tahojen jäljille. LeBrock ja hänen apulaisensa Ratzi-rotta saavat tehdä kaikkensa, että juonittelijoiden suunnitelmat saataisiin estettyä.

Kiehtova, todella kiehtova sarjakuva. Pidin piirrostekniikan selkeydestä, hahmojen ilmeikkyydestä, värimaailmasta, juonen vauhdikkuudesta ja vahvuudesta, sekä tietysti maailman steampunkmaisuudesta kaikkine mielenkiintoisine höyryvempaimineen (mm. fantastinen höyrypillipuhelin), robotteineen ja yksityiskohtineen. Ihmishahmoillakin on tarinassa rooli, mikä ihastutti ja muistuttaa perusajatukseltaan ranskalaisen Pierre Boullen Apinoiden planeetasta (arvostelu). Ainoa mikä ei niin hirveästi innostanut on juonenkulkuun kuuluvat pitkähköt tappelukohtaukset. Sherlock Holmesia hyvinkin imitoiva LeBrock on hahmona ehkä hienoisesti yllättäen melkoinen tappelijatyyppi, mitä ilmentää hänen fyysisesti treenattu kroppansakin.

(Suurenna kuvaa nähdäksesi ihmislajin syntyyn liittyvän teksti)

Olin tunnistavina tarinasta useitakin kulttuurisia ja historiallisia viittauksia. Viitteet ovat hienovaraisempia kuin Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa (osat 1 ja 2). Molemmissa sarjoissa on kuitenkin havaittavissa omanlaisensa maailman ja hahmojen korruptoituneisuus. Naishahmot saavat mielestäni Mooren käsittelyssä enemmän seksuaalista silausta, mutta jostain syystä kiinnitin Talbotin sarjakuvassa enemmän väkivaltaan.

Mainitsinkin jo hahmojen ilmeikkyyden, mutta samalla minuun kolahti kuinka hyvin eläinlaji oli valittu sopimaan eri rooleihin. Kun näin alla olevan kohdan, napsahti heti mielikuva, ettei mikään muu valinta olisi osunut paremmin "Herran mieheksi". Itse LeBrockiin, joka on mäyrä, ei ole niinkään saatu ilmehtivyyttä, mutta ehkä se sopii hahmon luonteeseenkin. Tietenkin voi miettiä kuinka stereotyyppisiä lajivalinnat ovat (vai ovatko), mutta ainakin ne toimivat.

Grandvillen ensimmäinen albumi innosti sen verran paljon, että hankin Grandville Mon Amourin ja Bête Noirenkin englanninkielisinä sähköisinä versioina luettavakseni. Mon Amourin ehdin jo aloittaakin. Toivottavasti sarjan kääntämistä jatketaan edelleen, vaikka itse siirryin alkuperäiskielisten pariin. Suosittelen tutustumaan, jos ei vielä ole tuttu. Ykkösosan trailerin voi katsoa YouTubessa tämän linkin kautta. Grandville on ehditty noteerata myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Valopolussa.

Pierre Pevel: Varjojen alkemisti

Pierre Pevelin Kardinaalin miekkojen lukemisesta (arvostelu) on vierähtänyt yllättäen jo kolmisen vuotta ja vaikka sarjan kakkososa ilmestyi suomeksi jo 2011, tuli se luettua vasta nyt. Varjojen alkemisti julkaistiin alkuperäiskielisenä L'Alchimiste des Ombresina vuonna 2009. Trilogian viimeinen osa Le Dragon des Arcanes ilmestyi ranskaksi 2010 ja englanniksi 2011.

Eletään vuotta 1633. Kardinaali Richelieun suojelusta vaativan salaperäisen ja kauniin italiattaren hallussa on todisteita, että Mustan kynnen salaseura punoo juonia kuninkaan päänmenoksi, mutta jää epäselväksi millaisista juonista on kyse. La Farguen johtama Kardinaalin miekat ryhtyy selvittämään asiaa ja estämään mahdolliset aikeet, joiden julkitulokin jo saattaisi johtaa Ranskan sotatilaan. Mutta vastustajana ei ole kuka tahansa, vaan vaarallinen varjojen alkemisti, joka käyttää hyväkseen mustaa taikuutta.

Varjojen alkemisti on erilainen kirja kuin Kardinaalin miekat. Miekoissa esiteltiin paljon hahmoja ja miekkailun jaloa taitoa, mikä teki siitä hengästyttävän nopeatempoisen ja vauhdikkaan kirjan. Jopa siinä määrin, että hahmot jäivät hieman pinnallisiksi. Varjojen alkemistissakaan hahmot eivät ole kovin syviä ja vauhtia ja käänteitä riittää ihan tarpeeksi, mutta tällä kertaa tarina on enemmän fantasiaa kuin muskettisoturitarinaa, mikä sopii minulle paremmin. Ja vaikka hahmot eivät ole syvällisiä, heillä on kaikilla on paikkansa ja roolinsa.

Epähygieenisen Pariisin kuvaus ei ole kaikkein miellyttävintä luettavaa, mutta se tuo autenttisuutta tarinaan. Richelieun ja poliittisen aikakauden kuviot ovat niin ikään aitoja, kuninkaan puolison Anna itävaltalaisen keskenmenoja myöten, mihin Pevel kutoo vaihtoehtohistoriallisen, voimakkaasti fantasialla panostetun kuvion joukkoon. Lopputulos on kohtalaisen onnistunut. Tarinassa on muutama pomppaus paikasta ja tilanteesta toiseen, jonka olisi voinut hoitaa paremminkin, jotta alkemisti olisi sitoutettu tarinaan tiukemmin ja tarinan rakenne olisi muodostunut ehyemmäksi. Silti maailman luominen on kypsempää tässä toisessa osassa kuin ykköskirjassa. Mukaan tuodaan ripaus uskonnollista järjestelmää, jossa Pyhän Linnan Marian sääntökunnan ”linnanneidot” taistelevat lohikäärmeitä vastaan manaamalla. Pidin tästä sisarkunnasta paljon.

Miekkailujakaan ei ole unohdettu Varjojen alkemistissa, vaikka taikuus ja lohikäärme-aihe nousevat entistä enemmän esille. Kaikki lohikäärmeihmiset, niin sekaveriset kuin liskoversiotkin ovat kiehtovia, siitäkin huolimatta, että ehkä osittain myös hieman stereotypioituja. Saint-Lucq on kardinaalin miekkojen mielenkiintoinen sekaverinen sooloilija, josta soisi kerrottavan enemmänkin. Ehkä sarjan päätösosassa… Varjojen alkemisti päättyy muutenkin melkoiseen cliffhangeriin, joten viimeisen osan lukeminen houkuttelee kovasti.

Varjojen alkemistin ilmestymisestä on jo siis pari vuotta. Tiedustelin kustantajalta, josko trilogian päätösosa olisi tulossa suomeksi, mutta en ole saanut vastausta. Ei ilmeisesti ole saanut kukaan muukaan tiedustelija? Hiljaisuus on paljon puhuvaa. Näyttää pahasti siltä, että kustantaja on jättänyt sarjan julkaisun kesken juuri ennen viimeistä osaa, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovat yhä myynnissä normaalihintaisina. Toivon, että näin ei ole, ja Le Dragon des Arcanes saadaan vielä suomeksi, eikä sarjasta tule jälleen yksi niistä surullisista kirjahyllyissä kököttävistä keskeneräisistä.