Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Philip Pullman: Once Upon a Time in the North

Tämä vuosi alkaa olla taputeltu, joten on vuorossa vuoden viimeinen kirja-arvio. Marraskuun Philip Pullman -spurtissani luin vielä yhden kirjan, Once Upon a Time in the North (2008). 

Tarina sijoittuu Universumien tomua edeltävään aikaan, jolloin nuori Lee Scoresby Hester-daemoninsa kanssa laskeutuu kuumailmapallollaan pieneen arktiseen kaupunkiin, Novy Odenseen. Kaupungin pormestarin vaalit ovat tulossa ja käynnissä on poliittinen kampanja kaupungissa asustavaa karhuyhteisöä vastaan. Kaupungin karhut ovat älyllisiä ja puhekykyisiä ja ennen kovinkin uljasta rotua, mutta kaupungissa heidän on alennettu roskasakkiin, eivätkä he saa pukea ylleen tekemäänsä panssaria. Lee tutustuu yhteen karhuista, Iorek Byrnisoniin. Kapteeni van Bredan alus seisoo satamassa tullimuodollisuuksien vuoksi ja on menettää lastinsa kieroutuneen pormestariehdokkaan vuoksi. Lee päättää auttaa häntä Iorekin avustuksella. Edessä on koko Leen tulevaisuuden muuttava yhteenotto.

Nyt on viimeistään aika mainita, että Universumien tomu ei ole niitä sarjoja, joka olisi tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Sarjassa on huikeita ideoita, jännittäviä käänteitä ja erinomaisia kohtauksia, mutta samalla siinä näkyy kirjailijan ideologiaa, mikä työntää pois luotaan. Ehkä sarja olisi pitänyt lukea nuorena, mutta minun kohdallani se ei ollut mahdollista, sillä olin kolmenkymmenen kun ensimmäinen osa ilmestyi. Tai ehkä olisi paikallaan lukea sarja uusiksi ja katsoa pitikö ensivaikutelma todellakin paikkaansa. Se ei kuitenkaan houkuttele, sillä Lee Scoresbyn tarina muistutti fiiliksistä.

Once Upon a Time in the North on lyhyt kertomus, mutta se tuntuu täydeltä miehistyksineen ja tapahtumineen. Ehkä jos Leen ja Iorekin hahmoihin olisi kiintynyt pääsarjassa, olisi syntynyt nostalgiatuntemus, mutta minulle ei näin käynyt. Silti tarina on ihan mukava seikkailukertomus lännen tapaan, teksasilainen nuori seikkailija, tyttöjä, vanha vihollinen ja pyssytappelu. No, kuumailmapallo ja puhuvat karhut panssareissa sekä daemonit ovat hieman ekstraa.

Useimmat Universumien tomun fanit ovat pienoisromaanin varmaankin jo lukeneet, vaikka sitä ei ole suomennettu. Tarina on pieni lisä sarjan maailmaan, ei välttämätön, mutta menee siinä missä Lyran Oxfordkin (arvostelu). Kirjan paperisessa versiossa on lisukkeita, jotka äänikirjaversiosta puuttuu.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 1-3

Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin yhteistyönä on syntynyt sarjakuvasarja nimeltä Locke & Key. Olen lukenut kaikki 6 albumia aiemmin, mutta aloitin uusintakierroksen kesälukumaratonin yhteydessä ja bloggaan tässä kolmesta ensimmäisestä albumista (Standard editions). Ensimmäinen albumi kokoaan irtonumerot 1-6 yhteen ja on nimeltään Welcome To Lovecraft (2008). Toinen albumi, Head Games (2009) sisältää myös 6 numeroa, samoin kolmas, Crown of Shadows (2010). Kyseessä on kauhusarjakuva, joten korkkaan näillä kolmella albumilla Hämärän jälkeen -haasteeseen kolme pinnaa ja siirryn 7 luettuun. Olen tällä hetkellä haasteessa Vampyyri.

Welcome to Lovecraft alkaa Locken perheestä, jonka kotiin tunkeutuu tappajat ja perheen isä kuolee. Henkisesti rikkinäinen äiti muuttaa kolmen lapsen, Tylerin, Kinseyn ja Boden kanssa vanhaan sukukartanoon Keyhouseen, Massachusettsin Lovecraftiin. Koko perhe on hieman syrjällään tapahtumista, eikä asiaa auta, että Sam Lesser, murhaajateini pääsee karkuun ja palaa perheen jäljille. Vaan taustalla on jotain yliluonnollisen pahaa, joka tavoittelee Keyhousesta löytyviä avaimia omia tarkoitusperiään varten.

Head Gamesissa Zack ”Dodge” Wells soluttautuu Locken perheen läheisyyteen. Boden kykyjen kautta muutkin Locken perheen lapset vihkiytyvät avainten salaisuuksiin, mutta Tylerin virhearvionnin vuoksi joutuvat maksamaan tiedoistaan. Crown of Shadowsissa Dodge jatkaa erityisesti mustan oven avaimen etsintää. Jättikokoiset Tyler ja varjojen kruunun löytänyt Dodge ottavat yhteen. Äiti Locke vajoaa yhä syvemmälle suruunsa.

Kun luin sarjakuvaa ensimmäisen kerran vierastin sen piirrosjälkeä. Näin toisella kierroksella se jo menettelee, mutta yhä kasvot ovat ajoittain outoja ja suhteettomia. Tekstiä tuppaa olemaan kakkosalbumista lähtien aika tiuhassa, mikä tekee e-sarjakuvan lukijalle hieman haastetta. Toki jokaista ruutua voi suurentaa, mutta se tekee lukemisen hitaammaksi. Tarina itsessään on raaka, välillä erittäin raaka. Tarinan yliluonnollisuus voisi olla ahdistavampi, ellei Hill toisi sitä hieman lähemmäksi lukijaa Boden kautta. Bode on ehdottomasti pienenä poikahahmona sarjan parasta antia. Hänessä on hitunen huumoriakin mukana. Ja löytyy sitä sieltä täältä muualtakin.

Locke & Key selvästikin vaati minun kohdalla toisen lukukerran, sillä vaikka en edelleenkään pidä sitä huippusarjakuvana, koin sen helpommin lähestyttäväksi ja kiinnostavammaksi kakkoskierroksella. Tarina ei varsinaisesti tunnu pelottavalta, mutta siinä on paljon epämiellyttävyyksiä ja epätoivoa sekä todellista pahuutta. Ihmishahmoja enemmän pidän taustan kuvaamisesta. Itse Keyhouse ja kaivotalo ovat erityisen kiehtovia ja varsinkin Keyhousen kokokuvaukset hyvin lovecraftmaisia tai goottilaisia.

Joe Hill on tunnettu myös romaanikirjailijana, jolta on suomennettukin muutamia teoksia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Ehkä kuuluisan isän varjo hieman painaa, sillä en ole Stephen Kingistäkään erityisen innostunut. Sarjakuvan tekijänä Hill menettelee ja aion käydä uusintana läpi vielä Locke & Keyn kolme jälkimmäistäkin albumia ihan lähiaikoina. Sarjakuvasta on tekeillä tv-sarjakin. Pilotti on kerran jo kuvattu, mutta se ei saanut vihreää valoa. Toukokuussa saatujen tietojen mukaan Hill aikoo yrittää uudemman kerran. Katsotaan mitä tulee.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita (Tales from Outer Suburbia, 2008, suom. 2015) voitti reilu viikko sitten 2016 Tähtifantasia-palkinnon ja aiheutti jonkin verran ihmetystä. Luin kirjan kesämaratonin yhteydessä ja ihastuin sen pieniin, omituisiin ja herkkiin tarinoihin sekä tummansävyisiin kuviin huikeasti. Shaun Tan vastaa niin teksteistä kuin kuvituksestakin. Kirjassa on 15 lyhyttä tarinaa:

• Vesipuhveli
• Eric
• Hajonneet lelut
• Kaukana sataa
• Pohjaimu
• Vaarin tarina
• Ei missään muussa maassa
• Tikku-ukot
• Unohduskone
• Valpas muttei säikky
• Valvojaiset
• Tee oma lemmikkisi
• Tutkimusmatkamme
• Kilpikonnien pelastusyö
• Nimetön pyhä

Tähtifantasian lisäksi kirja on palkittu lukuisilla muillakin palkinnoilla ja ollut ehdolla esim. World Fantasy -palkintoon vuonna 2009, eikä syyttä. Esikaupunkien arkeen sijoittuvat välähdykset ovat oudon kiehtovia. Tan käyttää erilaista muotoa tarinoiden kertomiseen; välillä on tarina itsessään ja siihen liittyy isompia kuvia, jopa aukeaman kokoisia, sitten on tarinaa kuva kuvalta hieman sarjakuvamaisesti ja myös sanoina revityillä paperinpalasilla. Kirja on hyvin visuaalinen eikä kuvaa ja tarinaa voi erottaa toisistaan.

Viidestätoista tarinasta minuun eniten vetosi Eric. On vaikea edes kuvata kuinka tikkuhahmoinen vaihto-oppilas pääsikin niin vaikuttamaan. Kirjassa ei ole yhtään sellaista kertomusta mikä ei olisi koskettanut. Valpas muttei säikky ohjuksien uusiokäyttöineen oli yhtälailla huvittava kuin lohdullinenkin ja Tikku-ukot ravisteli. Vaarin tarina ja Tutkimusmatkamme olivat yhtä aikaa symbolisia kuin seikkailullisiakin. Tan haastoi joka tarinalla menemään pintaa syvemmälle, antamaan itselle mahdollisuuden tulkita ja katsoa realismin maagisuutta.

Kirjastossa kirja oli lasten kirjallisuuden luokassa, siellä kuvakirjojen seassa. Kirjastohenkilö sanoi minulle ensimmäisellä hakukerralla, että se on ihan pienille lapsille tarkoitettu. Olen vahvasti eri mieltä. Kyseessä on myös aikuisten kuvakirja. On todella harmi, jos se jää luokittelunsa vuoksi suurelta joukolta nuoria ja aikuisväestöä lukematta. Uskoisin, että tästä kokoelmasta löytyy useille ikäryhmille monenlaista ajateltavaa ja tulkittavaa ja jopa pelkästään katsottavaa. Jaana Kapari-Jatan suomennos tuntuu tavoittavan ihan omia sfäärejä käännöksenä ja Tan on todellakin loistava piirtäjä.

Etäisten esikaupunkien asioita on hieno teos, suosittelen sitä varauksettomasti ihan kaikille. Lukekaa, katsokaa, antakaa vaikuttaa. Kaunis, taianomainen ja herkkä teos.

 Aakkoshaasteen T-kirja

Brian K. Vaughan & Pia Guerra: Y: The Last Man, The Deluxe Editions 1-5

Brian K. Vaughan on vakuuttanut minut Saga-sarjakuvallaan (arvostelut volume 1-5) ja Paper Girlskin oli ihan kohtalainen aloitus uudelle tarinalle (arvostelu). Y: The Last Man on vanhempaa tarjontaa, joka on jäänyt minulta aiemmin väliin, mutta korjasin tilanteen nyt toukokuussa, kun ostin ja luin koko sarjan deluxe-versiona. Dystopista science fiction -sarjakuvaa julkaistiin 60 numeron verran vuosina 2002-2008. Kunkin deluxe-kirjan lopussa on lisäksi käsikirjoitusnäyte yhdestä numerosta. Kuvittajana Y: The Last Maneissa on Pia Guerra ja sarja on palkittu useilla Eisner-palkinnoilla sekä albumi 10, Whys and Wherefores, oli myös Hugo-ehdokkaana 2009.

• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume One sisältää numerot 1-10 eli Unmanned ja Cycles (2008)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Two sisältää numerot 11-23 eli One Small Step, Comedy & Tragedy, Safeword ja Widow’s Pass (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Three sisältää numerot 24-36 eli Tongues of Flame, Hero’s Journey, Ring of Truth, Girl on Girl ja Boy Loses Girl (2009)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Four sisältää numerot 37-48 eli Paper Dolls, The Hour of Our Death, Buttons, 1000 Typewriters, Kimono Dragons, The Tin Man ja Gehenna (2010)
• Y: The Last Man – The Deluxe Edition, Volume Five sisältää numerot 49-60 eli Motherland, The Obituarist, Tragicomic, Whys and Wherefores ja Epilogy (2011)

Lähtölaskenta varsinaiseen tarinaan alkaa vuonna 2002 24 minuuttia ennen Y-hetkeä esitellen päähahmot. Tapahtumat käynnistyvät kun kaikki elävät Y-kromosomilliset nisäkkäät, ihminen mukaan lukien, kuolevat - paitsi nuori escape artisti Yorick Brown ja hänen urospuoleinen kapusiiniapinansa, Ambersand. Myös naisia kuolee joukottain onnettomuuksissa, jotka johtuvat miesten kuolemista, kuten lentokoneen putoamiset ja auto-onnettomuudet. Naiset ovat hämmentyneitä, yhteiskunta joutuu kaaokseen ja vallitsee epävarmuus mistä tilanne johtuu, onko kyseessä sairaus, jatkuuko se ja aiheuttaako se vielä naistenkin kuolemia. Luonnollisesti surun ja kaaoksen keskellä herää myös ajatus ihmiskunnan ajautumisesta sukupuuttoon. Kun sukupuolipuutto tapahtuu, katoaa maapallolta 2,9 miljardia miestä, mikä maailmanlaajuisesti tarkoittaa mm. että 99% mekaanikoista, sähkömiehistä, ja rakennusmiehistä kuolee sekä 85% valtioitten hallituksista katoaa. Naisten joukosta ei löydy hetkessä tarpeeksi henkilöitä pitämään perustoimintoja yllä kuin organisoimaan sekavaa tilannettakaan.

Kun Yorick tajuaa olevansa ainoa miespuoleinen eloonjäänyt, hänen päämääräksi nousee elossa olevien sukulaistensa ja tyttöystävänsä (tämä ensisijaisesti) löytäminen sekä eloonjäämisensä syyn selvittäminen. Naiivi ja impulsiivinen nuorukainen joutuu naamioitumaan, sillä tulkinnat miesten kuolemaan johtuneista syistä ovat jopa profetiaalisia, eikä hän ole turvassa. Henkivartijakseen hän saa matkan varrella mysteerisessä Culper Ring -organisaatiossa työskentelevän Agentti 355:n ja tapahtumien tieteelliseen ratkaisuun geneetikko Allison Mannin, joka on kloonauksen asiantuntija. Allisonilla on takana oma mielenkiintoinen taustatarinansa. Hallitukset haluavat mielellään saada Yorickin ja hänen apinansa käsiinsä ja amerikkalaisten lisäksi joukkoja on liikkeellä niin Israelista, Australiasta kuin Venäjältäkin syystä tai toisesta.

Y: The Last Manin tarina polveilee useiden tahojen kerronnan kautta välillä yhtyen ja välillä eroten ja käsikirjoitus tarjoaa reippaasti myös yllätysmomentteja. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, hahmot eivät ole mustavalkoisia ja väkivaltaa esiintyy verrattain paljon. Kuka sanoo, että naisten vallitsema maailma olisi väkivallaton. Luin tarinaa verrattain kriittisesti välillä miettien siinä esiintyviä asenteita. Useimmat seikat mihin tartuin kiinni koin positiivisina, mm. naisvankiyhteisön kohdalla. Sekä alussa että loppupuolella oli pari kohtaa, jotka ehkä on herännyt keskustelua tai jos ei ole, niin pitäisi. Minua hieman häiritsi mm. väite, että naiset ovat aina muokanneet pojat sellaisiksi kuin he ovat miehinä - hyvässä ja pahassa. Tämä on mielestäni hyvin suoraviivaistettu väittämä, jota ei millään lailla kyseenalaistettu tarinassa. Eiköhän me kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olla osaltamme myös yhteiskunnan normien, kulttuurien ja monimuotoisten vuorovaikutusten kasvattamia, ei pelkästään äitiemme. Ja mihin jäi isät tuosta yhtälöstä, jo ennen kuin tarinan miehet katosivat olemasta?

On vaikea kuvitella oikeasti kuinka todenmukaisesti tarinan hahmot käyttäytyvät katastrofaalisessa tilanteessa ja millainen naisten hallitsema maailma olisi ilman miehiä. Toki science fictionissa on kehitelty vastaavia tarinoita aiemminkin, esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan (arvostelu) ja Charlotte Perkins Gilmanin Herland (arvostelu) -kirjoissa. Naisnäkökulmaa ja käyttäytymistä on kuvannut persoonallisen voimakkaalla tavalla myös Joanna Russ (katsaus). Erona luonnollisesti, että ne ovat naisten kirjoittamia, kun taas Y: The Last Man on miehen kirjoittama ja sarjakuvaformaattiin. Minä pidin Vaughanin tarinasta ja pidin Pia Guerran piirrosjäljestä, se oli ilmeikästä ja dynaamista.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että vaikka tarttuisi pieniin yksityiskohtiin ja mietityttäviin seikkoihinkin, niin Y: The Last Man on monipolvinen, palkitseva ja mieleenjäävä sarjakuva. Se on Yorickin kasvutarina, jossa on huumoria, mutta myös sydäntäsärkeviä tapahtumia. Kuten Sagassa, myös The Last Manissa on inhimillisyyttä. Tarinan loppu miellytti minua paljon ja kun luin sen myös käsikirjoitusversiona, siitä sai vielä enemmän irti. Suosittelen Y: The Last Mania kaikille sarjakuvista kiinnostuneille. Harmi, ettei sitä ole suomennettu. Lokakuussa 2015 ajatusta tv-sarjasta heräteltiin jälleen henkiin, mutta mitään etenemisuutisia en ole sittemmin kuullut. Jos jonain kaukaisena päivänä projekti toteutuu, ja Vaughan vielä itse käsikirjoittajana, voisin vaikka katsoakin.

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe: lyhyt elämä

Hieman uhkarohkeasti päätin tänä vuonna osallistua Aakkoshaasteen ja I Spy Challengen lisäksi myös Les! Lue! -blogin lanseeraamaan elämäkertahaasteeseen. Edgar Allan Poe on osittain mystifioitu hahmo, sillä hänen elämänsä viimeisten hetkien kulku ei ole täysin selvillä. Olen lukenut lukuisia Poen novelleja, joitain runoja sekä Arthur Gordon Pymin selonteon suomeksi ja viimeisempänä samaisia tarinoita myös englanniksi steampunk-kuvituksen kera (Steampunk: Poe). Minulla ei ollut kuitenkaan tarkkaa käsitystä millainen hän oli henkilönä ja mitä hän koki elämässään, joten elämäkertahaasteen myötä tuli oivallinen tilaisuus tarttua asiasta tehden vuonna 2008 suomennettuun Peter Ackroydin Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä -kirjaan (Poe: A Life Cut Short, 2008).

Kuten elämäkerroissa yleensä, myös Ackroyd luotaa läpi Poen 40-vuotisen elämän tärkeimpiä vaiheita 1800-luvun alkupuolella, joissa kaikissa tuntuu olleen läsnä köyhyys ja kurjuus. Leimaa antaa myös Poen selkeä alkoholiongelma, joka rappeutti hänen fyysistä terveyttään, kuin aiheutti myös jatkuvia epäonnistumisia liiketoimissa ja ideoiden toteuttamisessa. Varsinaisesti kuuluisiksi tulleiden tarinoidensa ja runojensa kirjoittamisen ohessa, hän työskenteli lehtimiehenä, opiskeli ja erosi kadettikoulusta, riitaantui kasvatti-isänsä John Allanin lisäksi kaikkien liikekumppaniensa ja työnantajiensa sekä aikalaistensa seurapiiriläisten kanssa. Hän ei myöskään saavuttanut suosiota muiden kirjailijoiden keskuudessa kärkevien lehtiarvostelujen vuoksi. Poe oli kirjailijana ylimielinen kollegojansa kohtaan, mutta tuntui silti ihmisenä jatkuvasti alistuvan kaikkien edessä ja kerjäävän alituiseen rahaa kirjeitse, joita teoksessa lainataan runsain mitoin.

Minua tökki reippaasti Ackroydin tapa kirjoittaa Poesta. Tuntui kuin olisin lukenut avoimesti väritettyä tekstiä. Luonnollisestikin Ackroyd on kirjailijan tuotannon ihailija, mutta hänellä tuntuu olevan asenne myös moniin Poen tekemisiin. Mm. alkuvaiheessa tuntui kuin hän olisi puolustellut Poen alkoholismia tai peräti kieltänyt sen, vaikka myöhemmissä vaiheissa ei sitä enää kyennytkään tekemään. Tosin hän siinäkin vaiheessa pystyi laittamaan viinanhimon aiheuttamisen varhaisen tilapäisen lapsenvahdin piikkiin, ja perintötekijöihin. Minulle jäi kuva, että Ackroyd pyrki tekemään ailahtelevaisesta, epävarmasta ja varsin hankalasta henkilöstä traagisen surullisen hahmon, jota hänestä riippumattomat koettelemukset, kuten äidin, kasvattiäidin ja vaimon kuolemat, hallitsivat. Hän tunsi menettämiään naisiaan kohtaan ”tuskallisen avutonta kaipausta”. Ackroyd viljelee dramaattisia ylikorostavia ja toistuvia ilmaisuja. Poelta puuttui pitkäjänteisyys, eikä hän tuntunut milloinkaan saavan vietyä mitään loppuun saakka. Paitsi tarinansa. Kirjailija-Poe oli ammattilainen. Jäin kuitenkin miettimään Poeta businessmies-kirjailijana. Eikö hänessä ollut kirjoittamisen paloa ja intohimoa, vai oliko se suodattunut tekstissä kaiken yksityiselämän ahdinkojen alle ja se meni minulta lukijana vain ohi. Ackroyd vetää kyllä yksioikoisia yhtäläisyyksiä kirjailijan tuotannon ja yksityiselämän traagisuuksien välillä, mutta liikemiesmäinen laskelmoivuus kirjoittamisessa on ristiriidassa siinä yhtälössä.

Aikalaisista harvat arvostivat Poen kirjallisia kykyjä, mutta ne jotka arvostivat, ylistivät Poeta neroksi. Kirjailija kuoli, kuten monet taiteilijat, saamatta tietää millaisen vaikutuksen hän jätti kirjallisuuden historiaan. Vaikka Poen viimeisiin hetkiin on haluttu luoda hänen tarinoidensa kaltaista romanttisen arvoituksellista salaperäisyyttä, minulle ei jäänyt olosuhteet huomioiden muuta kuin ankean realistinen mielikuva, jossa yksittäisillä tapahtumilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. James McTeiguen ohjaama The Raven-elokuva (2012), jossa yritetään yhdistää kauhufiktiota kirjailijan viimeisien päivien tapahtumiin, jäi minulta auttamattomasti kesken. Jo ennen kuin luin tämän elämäkerran.

Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä on nopea ja helppolukuinen katsaus kirjailijan elämään ja hänen aikakauteensa ja se taitaa olla ainoa suomenkielinen elämäkerta Poesta. Tekisi kyllä mieli lukea jonkun toisenkin kirjoittama versio, ihan vertailun vuoksi.

Neil Gaiman & P. Craig Russell: The Graveyard Book Graphic Novel, Volume 1 & 2

Luin Neil Gaimanin Hautausmaan pojan (The Graveyard Book, 2008) ensimmäisen kerran vuonna 2009 (arvostelu) ja tykkäsin kovasti. Kirja sekä viehätti ja pelotti. Moni muukin siitä on pitänyt ympäri maailman, sillä kirja on saanut mm. Hugo- ja Locus-palkinnot sekä brittiläisen Carnegie-mitalin ja amerikkalaisen Newbery-mitalin. Tänä vuonna tarina ilmestyi englanniksi myös sarjakuvamuodossa, usean eri piirtäjän kuvittamana, kahdessa osassa. Graphic novel, Volume 1 julkaistiin heinäkuun lopulla ja Volume 2 lokakuussa. Minulla on molemmista ekirjaversiot. Ensimmäinen puolisko sisältää luvut (suluissa kuvittaja):

1. How Nobody Came to the Graveyard (David Lafuente)
2. The New Friend (P. Craig Russell)
3. The Hounds of God (Tony Harris & Scott Hampton)
4. The Witch’s Headstone (Galen Showman)
5. Danse Macabre [kirjoitusasu] (Jill Thompson)
Interlude (Stephen B. Scott)

Ja toinen osa luvut:

6. Nobody Owen’s School Days (David Lafuente)
7. Every Man Jack ( Scott Hampton)
8. Leavings and Partings (Russell, Nowlan, Showman)

Tarina kertoo pojasta, jonka perhe murhataan salaperäisen Jackin toimesta, mutta taaperoikäinen poika itse pääsee karkuun hautausmaalle, jossa hänet ottaa suojelukseensa ryhmä aaveita. Nobody ”Bod” Owensiksi nimetty poika kasvaa aaveiden joukossa nuoreksi mieheksi, mentorinaan rajamailla kulkeva Silas ja opettajana Miss Lupescu. Eräänä päivänä hautausmaan anti ei enää riitä, vaan Bodin on astuttava ulkomaailmaan oppimaan elämästä lisää ja samalla kohdattava häntä yhä jahtaava Jack.

The Graveyard Book toimii myös sarjakuvamuodossa, vaikka pidin tarinasta selkeästi vielä enemmän proosana ja siihen liittyvinä kuvituksina. Sarjakuvassa tulee kuitenkin tarpeeksi hyvin esiin kirjan tunnelma ja ajoittain on todella hienoa katsoa piirtäjien kädenjälkeä. Osioilla on kuitenkin myös eroja, ja huomasin kuvittajan vaikuttavan siihen, miten pidin tarinan kyseisestä kohdasta. Ensimmäisessä albumissa Tony Harrisin piirrosjälki oli häiritsevää, etenkin kasvojen osalta. Tuntui aivan kuin olisi hypännyt P. Craig Russellin työstä johonkin aivan muunlaiseen kerrontaan. Russellin osuudet istuivat parhaiten minun kykyyni lukea hahmoja ja heidän kasvojen ilmeitä, jotka kuitenkin tunnepitoisessa(kin) tarinassa ovat tärkeitä yksityiskohtia. Jill Thompsonin kasvopiirroksetkaan eivät olleet mieleen, mutta muuten hänen ruuduissaan oli eloa. Alla ensimmäisessä kuvassa Harrisin Bod ja toisessa Showmanin. Sitä seuraavassa kuvassa Thompsonin tanssia.

Sarjakuvan loppu liikutti, kuten kirjoitetun tekstinkin ja aavemaailma oli yhtälailla innoittava ja kiehtova. Nyt jopa tunnistin viitteitä muihin kirjallisuuden teoksiin (Kipling, Le Fanu) ja legendoihin, sekä Gaimanin Hempstock-kierrätykseen.

The Graveyard Book kestää ajan kulutuksen, vaikka sarjakuva itsessään jää ehkä marginaaliin verrattuna Gaimanin muuhun sarjakuvatuotantoon. Gaiman kuitenkin vahvisti viime elokuussa, että kirjan pohjalta olisi tulossa myös Disney-elokuva, jonka ohjaajaksi on suostunut Ron Howard. Odotan kyllä näkeväni miten kirjan sovitus valkokankaalle onnistuu kohtalaisen toimivan sarjakuvasovituksenkin jälkeen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät

Ostin Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2008 ilmestyneen Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelman ekirjana aikomuksenani vihdoinkin tutustua kirjailijan tuotantoon. Pienenä kynnyksenä matkalla on ollut tuputtava reaalifantastikkouden lanseeraustyyli, aivan kuin lukijan pitäisi ymmärtää nyt tulkita juttuja tietyllä tavalla, ei toisella. Myös kirjan esipuhe, joka sinänsä on yksi omaperäisimmistä lukemistani esipuheista, hieman korostaa genreluokittelua. Ehkä sen on tarkoitus olla hauska, tai siinä on jotain sisäpiirijuttua, jota en vain ymmärrä. Joka tapauksessa, esipuheessa käy ilmi, että osa novelleista on julkaistu ennenkin, mm. Missä junat kääntyvät -kokoelmassa. Novelleja on kuitenkin editoitu ja niinpä minulle iski hillitsemätön halu saada vanhempi kokoelma käsiini. Siihen liittyy oma tarinansa, josta myöhemmin.

Taivaalta pudonnut eläintarha jakautuu kahteen osioon: Morfeus ja Katakombit, jotka sisältävät esipuheen lisäksi yhteensä 12 novellia.

I Morfeus

• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• On Murmaa kaatunut!
• Missä junat kääntyvät
• Morfeuksen kolikot
• Armandin ratsu
• Laurelia etsimässä

II Katakombit

• Katakombeista
• Viimeinen luku
• Alla pinnan Toiseus piilee
• Olisimmepa mekin täällä
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
• Taivaalta pudonnut eläintarha 

Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 on kauhutyyppinen kertomus naapuruston lapsijoukosta ja ajoittain näkyvästä salaperäisestä talosta. Taustajuonen ohella keskitytään lasten keskinäiseen dynamiikkaan ja aikuisten maailman ulkopuolisuuteen. Tarina toi välittömästi mieleen kotikylän kummitustalon, jonka luona kylän tenavien piti osoittaa rohkeutta kiertämällä talo kolme kertaa myötäpäivään ja koputtaa oveen kolme kertaa, jolloin kuollut vanha-Maija avaisi oven. Kukaan kylän lapsista ei tainnut uskaltaa tehdä rohkeuskoetta oikeasti (itse koputin vain kahdesti), päinvastoin kuin Jääskeläisen novellissa, jossa tarina muutenkin kääntyy hieman toisenlaiseksi.

On Murmaa kaatunut! vaikuttaa ensilukemalta fantasiaparodialta, mutta pidemmälle edetessä tarinan psykologinen luonne muuttuu. Tulkitsin tarinan saaneen vaikutteita Taru sormusten herrasta -teoksesta ja ehkä muista luomiskertomusmytologioista. Novellin loppupuoli ei toimi minulle ja muutenkin novelli tuntuu liian pitkältä. Silti pidin monista yksityiskohdista. Missä junat kääntyvät kertoo pojasta, jonka äiti yrittää muuttaa oman mielensä mukaisesti, hyvää tarkoittaen, pois mielikuvitusmaailmoista realismiin. Jälleen tarinan alkupuoli on kiehtova ja selittämättömän hienoa kerrontaa, mutta vaihtoehtohistorialoppu ei toimi. Novelli hyppäsi tosiaan raiteilta, kuten minäkin. Eri aikaan vain. Morfeuksen kolikoissa kerrotaan sisarusten välisistä tuntemuksista unen ja todellisuuden maagisrealistisessa hengessä. Tarina on lyhyt, mutta vielä lyhyempi on Armandin ratsu, jossa myös käsitellään tuntemuksia lapsen näkökulmasta.

Laurelia etsimässä on pitkä tarina, jonka alkulainaus asetti ajatukseni elokuvamaailman polulle, mitä kautta sain visuaalisia mielikuvia novellin hahmoista ja ilmeisestä. Samalla tipuin kristinuskon hallitsemaan maailmaan, jonka ahdistavuus, puhumattomuus, salailu ja epävarmuus tihkui lukukokemukseen. Kahden keskeisen hahmon välinen suhde tuntuu raastavalta ja katkeransuloiseltakin. Vaikka olen jälleen sitä mieltä, että tarina olisi voinut olla lyhyempikin, se kuitenkin puhutti tunnelmallaan.

Katakombeista meni idealtaan minulta ohi, voin vain aavistella mitä kirjoitus tarkoittaa ja loikata täysin pieleen ajatuksineni. Viimeinen luku kertoo kirjailijavanhuksesta, jolle kirjoittaminen on menneisyyttä ja maailmassa on tapahtunut galaktista luokkaa oleva muutos. Mutta muutama omaelämäkerrallinen sana on silti vielä sanottavana.

Tajusin heti, etteivät ohjelmat olleet ihmisten tekemiä. Kaikki oli totaalisen käsittämätöntä, lumoavaa ja lamauttavaa.
Tuona historiallisena syysaamuna katsoin uusia kanavia pisamanenäisen naisen seurassa. On mahdotonta kuvailla sanoin mitä näin. Välillä kuvittelin melkein ymmärtäväni jotain. Katsoin televisiota puoli tuntia. Sitten purskahdin itkuun ja oksensin rakastajattareni syliin.
Hän ei pahastunut, silitti vain päätäni ja jatkoi ohjelman katsomista.
Erosimme iltapäivällä mitään sanomatta. Emme nähneet pariin päivään. Kun yritin soittaa hänelle, kuulin hänen hypänneen sillalta Thamesiin.

Alla pinnan Toiseus piilee -tarinassa Montgomery Laurentius saa kenttätehtävän ja joutuu lähtemään Toiseuteen, Ihmisyyden rajan toiselle puolelle, pois synteettisestä yleviä humanistisia periaatteita ja päämääriä ilmentävästä kaupungista. Tehtävänä on oikaista mytologiaa oikeille raiteille. Laurentius kohtaa mytologian Erasmuksen ja kuulee tämän tarinan. Alla pinnan Toiseus piilee on kokoelman paras tarina, jonka dystopinen maailma on täynnä mieltäkutkuttavia yksityiskohtia, kuten erityyppiset leonardot ja luonnon kokemisen kauheus, mikä myös lopulta selittyy. Tarinassa on huumoria ja traagisuutta ja se toimii alusta loppuun saakka tyylillisesti.

Olisimmepa mekin täällä tuo eteen maailman, jossa on mahdollista irtaantua lihallisesta ruumiistaan ja jatkaa elämäänsä sähköisenä entiteettinä. Tarinassa vaimo haluaa siirtyä virtuaalielämään, kun taas psykologipuoliso ei. Kun vaimo tekee ratkaisunsa, seuratan mitä tapahtuu kahdessa eri rinnakkaismaailmassa. Tarina keskittyy voimakkaasti ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin tilanteissa enemmänkin kuin juonikaareen.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on kunnianhimoinen ja monitahoinen sekä hauska tarina Oswaldista, joka kohtaa elämänsä rakkauden ja selvittelee tämän kanssa aikaan liittyviä fysiikan lakejakin rikkovia ominaisuuksia. Jälleen yksityiskohdat aikavirtoineen, akankoskineen ja kirjailijakomppuineen innostavat.

Kirjailijakomput olivat kalliita, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi ostaa Dostojevskin, Vonnegutin, Waltarin, Irvingin ja Tolkienin kompuversion ja panna sen tuottamaan tekstiä annettujen parametrien mukaisesti. Tosin kun työtoverini yritti saada Tolkien-kompun kirjoittamaan pornoversiota Sormusten herrasta, järjestelmä kaatui kerta toisensa jälkeen. Tolkien-kompussa ei ollut lainkaan erotiikkapiiriä.

Maailmanluonti nousee minulle henkilöhahmoja tärkeämmäksi tekijäksi, vaikka Jääskeläinen on vahvasti ihmisten ja heidän välisten vuorovaikutusten kuvaaja. Psyyke ja sen kuvaaminen epätavanomaisessa tilanteessa ovat avainsanoja. Taivaalta pudonnut eläintarha päättää kokoelman ja tekee sen loistavasti. Tarina on syvän symbolinen kertomus perheen isän menneisyydestä, josta hän ei ole kyennyt puhumaan, mutta päätyy lopulta purkamaan tarinan pojalleen lapselle sopivalla tavalla.

Monissa novelleissa kiehtoo etenkin lapsen näkökulma ja kyky erilaisiin tulkintoihin. Mieleen tulevat reilu pari vuotta sitten lukemani M. Rickertin novellit Holiday-kokoelmassa (arvostelu), tosin osa näistä on huomattavasti raaempia ja synkempiä mitä Jääskeläisen. Lasten kautta kerrotut tarinat voivat olla onnistuessaan usein moninkertaisesti vaikuttavampia kuin aikuisten kautta kerrotut.

Maakuntakirjastoon tehdyn haun perusteella koko Lapissa ei löytynyt kirjastosta Missä junat kääntyvät -teosta (2000). Koska Frank-monihaku kertoi kuitenkin, että kirjaa saa muualta, tein kaukolainapyynnön. Oli sunnuntai. Maanantai-aamuna sain ilmoituksen, että kirja oli noudettavissa. Siitä ei peritty varausmaksua. Ihmettelin ja tarkistin, että kirjaa ei todellakaan ole tietokannassa ja yllättäen se oli, mutta sijaintipaikka jäi kummittelemaan.

Ilmestyykö kauan sitten loppuunmyyty Missä junat kääntyvät meidän maailmassamme kirjastooni silloin kun sen joku haluaa, ja katoaa sitten taas kun se palautetaan. Missä kirja on silloin kun se ei ole kirjastossa tai lainassa?

• Esipuhe – Liisa Rantalaiho
• Missä junat kääntyvät
• Pinnan alla Toiseus piilee
• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• Laurelia etsimässä
• On Murmaa kaatunut!
• Olisimmepa mekin täällä
• Taivaalta pudonnut eläintarha
• Perheterapiaa
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa

Missä junat kääntyvät sisältää ainoastaan yhden novellin, joka ei ole myös Taivaalta pudonneessa eläintarhassa. Perheterapiaa kertoo teinipojasta, joka aiheuttaa käytöksellään harmia perheelleen ja paikalle kutsutaan terapeutti korjaamaan tilanne. Novelli on pikkunäppärä ja toimii ihan hyvin, vaikka ei olekaan kaikkein omaperäisin tarina. Kuten jo alussa ilmeni, niin varhaisemman kokoelman novelleja on muokattu myöhempään kokoelmaan ja viilaukset olivatkin selvästi havaittavissa ja vaikutus on pääsääntöisesti positiivinen. Tarinojen varsinainen sisältö ei ole muuttunut. Yhden novellin otsikon sanajärjestys näyttää muuttuneen ja olen tyytväinen, että muun muassa Laurelia etsimässä -novellin loppulainaus on muutettu Taivaalta pudonnut eläintarha -kokoelmassa alkuun. Sillä on yllättävän paljon vaikutusta.

Jääskeläisen novellit pärjäävät fantastisesti maailmanluokan vertailussa. Lukukokemus oli sen verran mainio, että aloittelin jo Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjaa. Taivaalta pudonneen eläintarhan e-kirjaversiosta on pakko mainita sen verran, että se sisältää tolkuttoman paljon tavutusvirheitä, riippumatta millä sovelluksella sen luki. En ole huomannut samanlaista ongelmaa muiden suomenkielisten ekirjojen kohdalla. Seikka jäi häiritsemään melkoisesti. Kirjan saa myös paperiversiona.

J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti ja Satujen valtakunta

Käyn läpi J.R.R. Tolkienin kaksi suomennettua kokoelmaa yhtä aikaa, sillä niiden sisällöt ovat osin yhteneviä. Puu ja lehden (Tree and Leaf, 1964) käännös ilmestyi vuonna 2002. Se sisältää Christopher Tolkienin esipuheen, Tolkienin esseen Saduista, Niukun lehti -tarinan ja Mythopoeia-runon. Satujen valtakunta (2010) on käännösversio kirjan uudemmasta englanninkielisestä versiosta, johon on lisätty Roverandom-pienoisromaani. Kirjasta on kuitenkin jätetty pois Tom Bombadilin seikkailut -runokokoelma, joka ilmestyy nyt syyskuussa ihan omana itsellisenä teoksena. Satujen valtakunta sisältää Roverandomin lisäksi Maamies ja lohikäärme, Seppä ja Satumaa ja Niukun lehti -tarinat sekä Saduista-esseen. Näistä kolme olen arvioinut jo erillisinä teoksina, ne voi lukea yllä olevien linkkien kautta. Kirjassa on myös Alan Leen tekemää kuvitusta liittyen tarinoihin.

Tolkien ei pitänyt allegorioista, mutta Niukun lehteä ei voi lukea vetämättä siitä yhteyttä kirjailijan omaan elämään. Tarina kertoo taiteilijasta, joka lähes pakkomielteisesti haluaisi keskittyä maalaukseensa, elämäntyöhönsä, saadakseen sen valmiiksi ennen kuin hänen täytyy lähteä matkalle, jolta ei ole paluuta. Niukku on kuitenkin hyväsydäminen ja keskeyttää työnsä auttaakseen toisia, tosin ei ilman harmitteluja. Niukku on selvästikin Tolkien itse ja maalaus kirjailijan elämäntyö, Keski-Maan fantasiamaailma, joka yksityiskohdissaan laajeni ja muuttui kunnianhimoisemmaksi, mutta myös tuskaisemmaksi vuosien myötä. Niukun kirjoittamisen aikaan, Tolkienille alkoi jo valjeta, mitä Taru Sormusten Herrasta tulisi häneltä vaatimaan. Pidin tarinan alkupuolesta ja ajatuksesta fantasiamaailmasta todellisuuden jatkumona, mutta tarinan päätös ei ollut ihan mieleeni, sillä koin siinä liikaa uskonnollisia sävyjä luomisesta.

Tolkien hengellinen vakaumus näkyy mielestäni myös Mythopoeia-runossa, joka on vastine eräälle herralle, joka joka kutsui satujen kertomista 'hopean läpi henkäistyiksi valheiksi'. Christopher Tolkien paljastaa esipuheessa kyseisen herran olleen C.S. Lewis. Mythopoeia ei vaikuta kovinkaan onnistuneelta runolta. Siinä on hieman todistelun makua ja ylitunteellisuutta tavalla, joka enemmän häiritsee kuin kiehtoo.

Saduista-essee on osin populaarinen, osin akateeminen katsaus satuihin, niiden luomiseen ja tarkoitukseen. Tolkienin ajatus lasten kohtelemisesta tasa-arvoisina lukijoina ja kuuntelijoina aikuisten kanssa on kannatettava. Lapsille pitää tarjota haastavia ja pelottaviakin satuja, ei siloteltuja tai holhoavia tekeleitä:

"Lasten on tarkoitus kasvaa, ei muuttua peterpaneiksi"

"Heille voi kuitenkin olla hyväksi lukea joitain tekstejä, erityisesti satuja, jotka ovat pikemminkin heidän ymmärryksensä yläpuolella kuin alapuolella. Kuten vaatteissa, lasten kirjoissakin tulisi olla kasvun varaa, ja heidän kirjojensa tulisi joka tapauksessa rohkaista sitä."

Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä tuolla samalla ajatusmaailmalla käsitystä, että sadun pitäisi tarjota helpotukseksi onnellinen loppu. Tai ehkä sadun, mutta ei fantasian. Sadun ja fantasian määritelmäerot Tolkienin näkökulmasta jäävätkin minulle hieman epäselviksi, sillä hänen ajatusmaailmansa nykykirjallisuuden näkökulmasta on hieman vanhentunut (määritelmä ei tosin ole yksiselitteinen muutenkaan). Luento, johon essee perustuu on kirjoitettu 1930-luvun lopulla. Tolkien ilmaisee myös, ettei satuja tulisi pitää vain lapsille tarkoitettuna. Sama koskee fantasiaa. Fantasiakirjallisuuden lukeminen ei ole pakoa arkimaailman velvollisuuksista sen enempää kuin muunkaan kirjallisuuden.

Puu ja lehti taitaa olla aikaa sitten loppuunmyyty, mutta Satujen valtakuntaa on yhä saatavilla. Ihastuin valtavasti jälkimmäisessä oleviin Alan Leen kuvituksiin. Pidän Pauline Baynesin tuotoksistakin, mutta Leen tyyli kolahtaa kovaa. Kuvia olisi voinut katsella enemmänkin.

Pekka Halonen: Peuraheimo

Luin Pekka Halosen Peuraheimon tuoreeltaan sen ilmestymisvuonna 2008. Halusin verestää muistiani kirjan tapahtumilla ja luin sen uudestaan viikonloppuna. Peuraheimo on yksi harvinaisista paleofiktion edustajista genressä. Tarina sijoittuu noin 5000 vuoden taakse aikaan, jolloin nykyinen Itämeri oli Litorinameri-vaiheessa kivi-kuparikaudella.

Meren rannalla kotamajoissaan asusteleva Sahvan kylän peuraheimo elelee sukupolvi toisensa jälkeen luottaen perinteisiinsä ja uskomuksiinsa. Kylän noidat huolehtivat henkien suopeudesta niin metsästysonneen kuin heimolaisten lisääntymiseenkin. Naapurikylien kanssa on eletty kutakuinkin sopuisasti, mutta nyt etelästä saapuvat koidalaiset tuovat mukanaan uudet tapansa ja uskomuksensa, eikä yhteenotolta vältytä. Mikä on peuraheimon kohtalo?

Sujahdin Peuraheimon maailmaan uudelleenluvun yhteydessä vaivattomasti. Kirja alkaa eräänlaisella luomiskertomuksella. Tarinan kaari etenee syntymästä hautaan, mutta sisältää yhden elämän sijaan kuvausta useasta sukupolvesta. Peuraheimo sisältää runsaasti shamanistisia kohtauksia, jotka ovat kuitenkin normaali osa tuonaikaista arkea. Koska tarinaa kerrotaan kylän noitasuvun silmin, uhraaminen ja kanssakäyminen henkiolentojen kanssa ovat pinnalla ja välillä yhteyttä toispuoleiseen terästetään sienienkin avulla. Halonen onnistuu kuvaamaan muinaisen yhteisön elämää uskottavasti luonnonantimia hyödyntäen. Metsästys ja kalastus, hylkeenpyynti ja kasvien keräily hallitsivat elämää ennen maatalouden rantautumista. Merkit muutoksesta ovat jo kuitenkin tuloillaan metallin hyödyntämisen, uuden rakennustavan ja laiduntavan karjan myötä.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjasta tuli mielleyhtymiä Megan Lindholmin The Reindeer Peoplen/Wolf’s Brotherin aihemaailmaan, mutta koskapa näiden kirjojen lukemisesta on jo jonkin aikaa, en muista tarkalleen millä lailla tarinat toisiaan muistuttivat. Ehkä palaan Lindholmin kirjoihin vielä myös uudemman kerran. Peuraheimo on hyvinkin luettavissa alussa historiallisena romaanina Suomea varhain asuttavista ihmisistä, mutta varsinkin loppupuolella fantasian osuus kasvaa, eikä tarina enää mene läpi realistisena aikakausikuvauksena. Lopun elementeissä on jopa kauhukirjallisuuden piirteitä.

Kirjan henkilökaarti on varsin lukuisa ottaen huomioon, että kirja on vain reilun 200 sivun pituinen. Hahmojen nimet onnistuvat luomaan lisää tunnelmaa aikakaudesta ja lisäksi erottavat tyylissään heimot toisistaan. Kirjassa kiinnitetään huomiota muualta tulleiden erilaiseen kieleen, ja itse asiassa kieli onkin se mikä eniten mietityttää koko tarinan ajan. Muinaisten suomalaisten kieli erosi nykyisin ymmärrettävästä puheesta, joten tarinankerronnassa käytetään väkisinkin hahmojen suuhun sopimattomia ilmaisuja. Halonen välttää pahimmat sudenkuopat modernismissa pitämällä dialogit lyhyinä, mutta välillä jäin kaipaamaan vielä enemmän jonkinlaista tunnetta outoudesta. Pelkät hahmojen nimet eivät riittäneet. Litorinameren kartta on kyllä yleisesti katsottavissa, mutta minua jäi mietityttämään myös mihin kirjailija sijoittaa mielessään kirjassa mainitun Sahvan kylän (en löytänyt yhtään Halosen haastattelua netistä). Kylän nimi on ilmeisesti saanut alkunsa venäjänkielestä.

Peuraheimo on uudelleen luettuna entistä parempi lukukokemus. Tarina on hieman kiireinen ja lyhyt, mutta yhtä kaikki mukaansa tempaava ja kiinnostava. Tällaista soisi julkaistavan lisääkin. Kirjan on julkaissut pienkustantamo Vaskikirjat, joka on avannut juuri uuden sivustonsa. Muutama vuosi sittenhän Pekka Halonen osti toiminimen itselleen ja nyt toiminta on ilmeisesti pikkuhiljaa jatkumassa, ainakin pari kirjaa on julkaisusuunnitelmissa, joista toista eli Michael Moorcockin The Warlord of the Air -teoksen suomennosta odotan erittäin innostuneena. Vaskikirjojen kirjoja voi tilata Kirjapuodista ja sieltä saa Peuraheimoakin 10 euron hinnalla (sis. postikulut) tai Adlibriksestä vielä edullisemmin (jos valitsee hitaamman ilmaisen kuljetuksen).

Terry Pratchett: Valtio

Terry Pratchettin tuotoksia suomennetaan uskollisesti, sillä hänellä lienee vakaa ja lukuisa lukijakuntansa, joka ostaa kirjoja, jotta niitä kannattaa myös kääntää. Valtio (Nation) ilmestyi englanninkielisenä vuonna 2008 ja muistelen kuulleeni siitä silloin hyvinkin ristiriitaisia lausuntoja. Kirja on jälleen yksi niistä, joka on roikkunut ilmestymisensä jälkeen lukemattomana hyllyssä – kahdella kielellä. Nyt se sitten tuli luettua osana aakkoshaastetta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1860-luvulle vaihtoehtomaailmaan Suurelle eteläiselle saaristomerelle (emme mainitse sen muistuttavan Tyyntävaltamerta). Mau on melomassa kohti kotisaartaan Valtiota, kun valtava tsunami vyöryy saaren yli surmaten sen asukkaat. Britti-imperiumin kuninkaan sukulaistyttö Ermintrude on laivalla samaan aikaan matkalla kuvernööri-isänsä luo Port Mercian saarelle, kun jättiaalto haaksirikkoo laivan. Tyttö huomaa olevansa laivansa ainoa elossa rantautunut ja kahden Maun kanssa Valtio-saarella, jonne pian kuitenkin alkaa saapua muitakin katastrofista selvinneitä. Alun kieliongelmien jälkeen Daphneksi itsensä uudelleen nimennyt Ermintrude ja Mau löytävät yhdessä voimia selvitä ja auttaa myös muita ihmisiä muodostamaan uuden yhteisön, jossa on paikkansa vanhoilla perinteillä, mutta myös uusilla ajatuksilla. Pian rauhaa rikkoo kuitenkin niin piraatit kuin kannibaalitkin.

Valtion tarina alkaa selkeästi seikkailukirjamaisesti, ja vaikka heti alussa tapahtuukin hyvin rankka katastrofi, joka saa varsinkin Maun pohtimaan yksinäisen olemassaolonsa merkitystä, kirjan tunnelma on pääosin kevyt ja hauska. Kahden eri kulttuurillisista lähtökohdista olevan nuoren tutustumiseen liittyy oivallisia kommelluksia ja virkistävää oppimisprosessia. Huumoria jatkuu läpi kirjan, mutta se jää taaemmas mitä pidemmälle kirja etenee ja Pratchett ottaa esille enemmän uskontoon ja yhteiskuntaan sekä yksilöön liittyviä filosofisia kysymyksiä.

Vain muutamia Pratchettin kirjoja aiemmin lukeneena en ihan osannut odottaa sitä, mitä Valtio tarjosi. Kirjassa on yllättävää tummavireistä pohdiskelua rakkaus ja kuolema -teemojen osalta. Mau ja Daphne ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, vaikka välillä Daphnen Polva-tyylin tiinamaisuus löi yli. Ihminen toki tekee ja oppii pakon edessä jos vaikka mitä, mutta ehkäpä kirurgiset taidot olivat jo hieman liikaa, vankaa maalaisjärkeäkin käyttäen. Siinä mielessä Mau tuoreine menetyksineen, pelkoineen ja epäröimisineen on hieman uskottavampi hahmo. Minulle tuli tunne, että Maun painiskelut uskonsa kanssa on kirjailijan tarkoituksellinen keino laittaa myös lukija pohtimaan käsityksiään uskostaan.

Joka kerta kun luen Pratchettia suomeksi, jään miettimään, miksi yleensäkin luen hänen tekstejään käännettynä. Jotain puuttuu, vaikka yleensä ottaen käännökset ovat ihan hyviä. Pratchett on kuitenkin kirjailija, joka käyttää sanaleikkejä ja sellaista värikästä kieltä, joka ei täysin välity käännettynä, valitettavasti. Kyse voi olla niinkin pienestä kuin:

Englanniksi: He was a rum ’un and no mistake. Had more tattoos than the Edinburgh Festival and all his teeth filed as sharp as daggers…

Suomeksi: Siinä vasta outo tyyppi, usko pois. Hänellä oli enemmän tatuointeja kuin edinburghilaisella kansanjuhlalla, ja kaikki hampaat oli viilattu teräviksi kuin tikarit…

Kirjan loppu yllätti koskettavuudellaan. Terry Pratchett on saanut minut nauramaan, mutta enpä olisi uskonut, että hän pääsee minua niiskututtamaankin. Valtiota voi surutta suositella kaiken ikäisille lukijoille, vaikka se onkin luokiteltu nuorille suunnatuksi.

Aakkoshaasteen P-kirja.

Reeta Aarnio: Maan kätkemät ja Veden vanki

Huomasin, etten ole tänä vuonna lukenut yhtään suomalaisen kirjailijan kirjaa, joten ennen kuin vuosi päättyy päätin muuttaa tilannetta. Virvatulet on kiehtonut minua lapsesta alkaen, ja kun huomasin kirjauutuuksien joukossa Reeta Aarnion kirjan Virvatulen vartijat, päätin lukea hänen teoksensa. Samalla kuitenkin tajusin, että kirjaa edeltää kaksi muuta kirjaa, joten otin ne ensin luvun alle. Maan kätkemät on ilmestynyt vuonna 2008 ja Veden vanki 2009.

Maan kätkemät -kirjan päähenkilö on neljäsluokkalainen Liina Puhurinen, joka on vanhempiensa työpaikan vaihdon myötä muuttanut perheineen uuteen kaupunkiin. Totuttelu uuteen kouluun ei ole helppoa, eikä kavereita tahdo löytyä. Sen sijaan kiusaajia kylläkin. Tilanne muuttuu piakkoin kun Liina huomaa omaavansa omalaatuisia kykyjä ja pääsee valittujen koulun oppilaiden joukkoon taikatunneille opiskelemaan tontuista, maahisista ja muista ihmisten joukossa elävistä lajeista. Liinalle avautuu aivan uusi maailma tuntien myötä ja saapa hän pari kaveriakin, Siri Valkian ja Eetu Maavallan. Mutta pian alkaa kadota mysteerisesti lapsia, ja kolmikko huomaa maahisten olevan asialla. Miten käy väkien välisen rauhallisen rinnakkaiselon?

Tämän kirjan yhteydessä on mainittu niin monta kertaa Harry Potter, että ihan tuntuu jo kliseeltä sanoa se uudelleen, mutta sanonpa kuitenkin. Kirja sisältää melkoisen määrän yhtäläisyyksiä Pottereihin; on mm. taikakoulua, hupsun oloinen rehtori, jolla on kuitenkin voimia ja valtaa, taikaesineitä, jotka on suojattu tavallisten pulliaisten silmiltä loitsuilla, jako hyviin ja pahiksiin oppilaissa, leijutusta ja erkaannutusta, sekä ehkä kaikkein räikeimpänä samankaltaisuutena lentävä rättisitikka siinä missä Pottereissa lentävä Ford Anglia. En voi sanoa, etteivätkö yhtäläisyydet harmittaneet, vaikka fantasiassa on jo vuosikymmenien ajan kierrätetty samoja ideoita tarinoista toiseen. Useimmiten ideat on kuitenkin puettu edes hieman erilaiseen asuun, jotta ne ovat lähentyneet omaperäisyyttä. En pidä uudelleenkierrätystä sinänsä pahana asiana, vain jos se on niin läpinäkyvää kuin Maan kätkemissä tuntuu olevan.

Mutta... löytyy kirjasta hyviäkin puolia. Vaikka kirja onkin lapsille tarkoitettu ja siten hieman mustavalkoistaa hahmoja, Liina, Siri ja Eetu ovat mukavaa seurattavaa ja heidän välisensä vuorovaikutus toimii hyvin. Kirja on muutenkin erityisen sujuvasti kirjoitettu ja tuntuu luontevalta alusta loppuun saakka. Eniten minulta plussaa saavat kuitenkin kotimaiseen mytologiaan liittyvät olennot ja uskomukset. Mitä enemmän Reeta Aarnio keskittyy näihin seikkoihin ja kalevalaistyylisiin lorutteluihin, niin sen paremmaksi kirja muuttuu. Niinpä kun siirryin lukemaan Veden vankia, odotukset olivat sen suhteen korkealla, että ensimmäisen kirjan jälkeen kirjailija uskaltaisi jättää ulkolaiset fantasiaideat pois ja keskittyä enemmän kotimaisiin.

Ja niin hieman kävikin. Vaikka yhtäläisyydet Pottereihin yhä olivat ajoittain läsnä (tällä kertaa löytyy hyvinkin HP & liekehtivästä pikarista vertailukohteita ja Eetu muistuttaa yhä entistä enemmän Neville Longbottomia), Veden vanki asettui suomalaiseen maisemaan paremmin.

Liina, Siri ja Eetu jatkavat seikkailujaan myös Veden vangissa, saaden joukkoonsa nyt myös musikaalisen Viola Lampio -tyttösen. Kuunangan järvi saastuu yllättäen, kun Liinan vanhempien työpaikalta paperitehtaalta pääsee veteen myrkkyjä. Järven ekosysteemi kärsii, puhumattakaan järven väestä, joka suunnittelee joko poistumista tai kostotoimia ihmisiä kohtaan. Kolmikko joutuu kuitenkin uteliaisuuttaan selvittelemään onko syy sittenkäänn ihmisissä vai ei. Taikakoulussa oppilaat oppivat jälleen uusia mielenkiintoisia asioita.

Veden vangissa on seikkailun lisäksi kaksi muutakin teemaa. Ympäristöasiat otetaan esille ja myös vanhempien ja lasten kiinnostusten kohteiden ristiriidat ja niiden selvittely. Pisteitä kerää mukakärttyinen tonttu ja että tarinaa kerrotaan hetken myös Sirin näkökulmasta. Kirjassa hieman myös vihjataan, ettei erilaiset persoonat aina ole helppoja ystävyyssuhteiden kannalta. Ystäviltäkään ei voi hyväksyä ihan kaikkea. Päätellen kirjan nimistä, tarinojen kehykset perustuvat kreikkalaisiin elementteihin, maahan, veteen, tuleen ja ilmaan. Maan kätkemät oli Eetu Maavallan nimikkokirja ja Veden vanki Viola Lampion. Virvatulen vartijat viittaa Siri Valkiaan, joten neljäs kirja on sitten Puhurisen Liinan ilma-elementtikirja, jonka nimeä en vielä tiedä.

Veden vangit antaa toiveita, että juuri aloittamani Virvatulen vartijat astuu jälleen askeleen kohti kotimaista taruperinnettä ja mytologiaa. Veden vangeissa oli ajoittain todella kaunista luontoon ja luonnon kokemiseen liittyvää kuvausta. Ehkä minun toiveeni ovat kuitenkin turhia ja kirjailija on vakaasti päättänyt hyödyntää Pottereita myös tulevissa tarinoissaan. Onhan se toki kaupallisempaa, vaikkakin vähemmän omaperäistä. Uskon kyllä lapsien pitävän näistä tarinoista ja miksei saavan myös innokkeen siirtyä lukemaan vastaavanlaisia paksumpiakin kirjoja. Aarnion lukijat kun eivät välttämättä ole vielä niitä pottereitaan lukenut.

Ken Scholes: Long Walks, Last Flights and the Other Strange Journeys

Ken Scholesin Lamentation teki kohtalaisen vaikutuksen (arvostelu), ja koskapa kirjailijaa on kehuttu erityisesti novelleistaan, päätin katsoa millaisia ne ovat kokoelmassa Long Walks, Last Flights and the Other Strange Journeys. Kirja sisältää 17 novellia, esittelyä ja jälkisanat.

• Preface, by Patrick Swenson
• Introduction, by James Van Pelt
• The Man With Great Despair Behind His Eyes
• Action Team-Ups Number Thirty-Seven
• Soon We Shall All Be Saunders
• A Good Hair Day in Anarchy
• Into the Blank Where Life is Hurled
• The Santaman Cycle
• Hibakusha Dreaming in the Shadowy Land of Death
• One Small Step
• Of Metal Men and Scarlet Thread and Dancing with the Sunrise
• So Sang the Girl Who Had No Name
• Edward Bear and the Very Long Walk
• That Old-Time Religion
• East of Eden and Just a Bit South
• Fearsome Jones' Discarded Love Collection
• The Doom of Love in Small Places
• Summer in Paris, Light from the Sky
• Last Flight of the Goddess
• Afterword, by Ken Scholes

Novellikokoelmissa, joita viime vuosina on tullut luettua useampia, tuntuu monesti olevan se ongelma, että ne sisältävät joitain todella vahvoja novelleja, joitain ihan hyviä tarinoita ja joitain sellaisia kirjoituksia, jotka eivät mahdollisesti liikuta suuntaan tai toiseen tai eivät avaudu lainkaan. Long Walks, Last Flights and the Other Strange Journeys on tällainen kokoelma. Scholes osoittaa olevansa kylläkin erinomainen lyhyen proosan kirjoittaja. Novellit ovat poikkeuksetta ehyitä ja niiden tarinankaari on kaunis, ei töksähtelyä. Scholes on myös selkeästi amerikkalainen kirjailija ja amerikkalaisuus näkyy hänen teksteissään. Ajoittain niissä oli pienten budjettien independent elokuvien tunnelmaa, läpileikkausta keskilännen kaupunkien elämästä höystettynä science fiction mausteella.

The Man With Great Despair Behind His Eyes sisältää todellisuudesta poimittuja hahmoja toisenlaiseen maailmaan/historian kulkuun sijoitettuna. Tarina pohjautuu amerikkalaisen tutkimusmatkailijan Meriwether Lewisin oletettuun itsemurhaan. Action Team-Ups Number Thirty-Seven on humoristinen kuvaus eläkeläisaktiviteeteista, mutta eläkeläiset ovatkin jotain muuta kuin Matti Meikäläisiä. Soon We Shall All Be Saunders on pelottava skenaario samanlaiseksi muuttumisesta, vaikka muuttuneille prosessissa ei olekaan mitään pelkäämisen aihetta. A Good Hair Day in Anarchy on puolestaan avaruuswestern-tyyppinen tarina New Texas -nimiseltä planeetalta hieman Wild Bill Hickok ja palkkiometsästäjä -hengessä. Novellin voi lukea täältä.

Into the Blank Where Life is Hurled, joka on luettavissa täällä, The Santaman Cycle ja Hibakusha Dreaming in the Shadowy Land of Death kuuluvat siihen ryhmään, joissa ei ollut mitään mieleenpainuvaa tai joista en löytänyt kosketuspintaa. One Small Step oli puolestaan mielenkiintoinen tarina simpanssin kehityksestä. Tarinasta näkee kirjailijan saarnaajataustan ja uskonnon tarkoituksenmukaisen vaikutuksen, kuten myöhemmin myös That Old-Time Religion -novellissa.

Of Metal Men and Scarlet Thread and Dancing with the Sunrise tuntuu tässä kokoelmassa vajaalta tarinalta nyt, kun Lamentation on tullut luettua kokonaisuudessaan. Novellissa Rudolfo löytää metallisen miehen Windwirin kaupungin raunioista ja antaa tälle tehtäväksi kirjaston uudelleenrakentamisen. Päässä pyörivä idea ja novellin saama kannustava vastaanotto sai Scholesin laajentamaan tarinaa kirjasarjaksi saakka. Valitettavasti tämä pätkä esittelee tarinan ainokaisen naishahmon lähinnä kiertopalkintona.

So Sang the Girl Who Had No Name alkaa lainauksella John Miltonin Kadotetusta paratiisista:
The Mind is its own place, and in itself
Can make a Heaven of Hell, a Hell of Heaven
joka kuvaa erinomaisesti myös novellin sisältöä amerikkalaisessa helvetissä. Tarina on luettavissa täällä.

Edward Bear and the Very Long Walk -novellin voi kuunnella täällä tai lukea täältä. Minulle tämä karhutarina vieraalla planeetalla ei oikein avautunut. Kirjailija on saanut siihen inspiraatiota A. A. Milnen Nalle Puhista, joka on minulle nimeltä tuttu. En vain ole koskaan saanut luettua yhtään mitään Nalle Puh -tarinaa, joten ehkäpä sen vuoksi Scholesin novellikaan ei avautunut. That Old-Time Religion on oudolla tavalla sekoitus kauhua ja huumoria. Pienen amerikkalaisen kaupungin papilla on uusi jumala, joka antaa hänelle mitä hänen sydämensä halajaa. Pian yhdellä jos toisella asukkaalla on samanlaiset jumalat, eikä siitä hyvä seuraa. Tarinassa on voimakas amerikkalainen tunnelma ja lukiessa melkein kuulee leveän aksentin hahmojen puheenvuoroista.

East of Eden and Just a Bit South on hyvin omaperäinen tarina siitä kuinka punaniska Cain saa vaimonsa. Asuntovaunuparkissa vieraileva jumala kun alkuunsa suunnittelee, että Cainin ja Abelin äitsykkä pyöräyttäisi vielä tyttölapsia pojilleen puolisoiksi ja ajatus ei oikein houkuttele veljeksiä. Fearsome Jones' Discarded Love Collection kertoo perheensä hylänneestä entisestä vangista, joka keräilee rakkauteen liittyneitä poisheitettyjä tavaroita, ja saakin kokoelmaansa hieman poikkeuksellisen vauvan.

The Doom of Love in Small Places kertoo kahden henkilön välisen suhteen kehittymisestä valheiden pohjalta postapokalyptisessa maailmassa, kun taas Summer in Paris, Light from the Sky on vaihtoehtohistoriatarina Adolf Hitleristä. Novelli pistää ehdolle mitä Aatusta olisikaan tullut, jos maailmanhistoria olisi kulkenut hieman eri polkuja... olisiko Hitler ollut ehkä ihmisoikeuksien puolustaja? Mielestäni Summer in Paris, Light from the Sky on kokoelman paras tarina, joka luo tutuille maailmanhistorian hahmoille uusia kutkuttavia rooleja. Novellin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

Last Flight of the Goddess on kirjan pisin novelli ja se kertoo Andro Giantslayerista, entisestä sankarista, joka jättää jäähyväisiä vaimolleen Luendyl the Fierce and Fairille. Kokoelman ehkäpä perinteisin fantasiatarina lohikäärmeineen, tunteikas, mutta ei kovinkaan omaperäinen. Silti yksi kokoelman parhaista tarinoista. Tarinan voi ladata luettavaksi pdf-muodossa täältä.

Suurin negatiivinen seikka tarinoissa oli naishahmojen yksiulotteisuus. Olivat välillä niin omenaisen tuoksuisia ja kovasti rintoihin tuijoteltavia. Ehkäpä se on sitä elämänmakuisuutta, mutta ajoittain puuduttavaa luettavaa, ainakin näin suomalaisnaisen näkökulmasta. Ehkäpä tämä annos Scholesin novelleja riittää minulle, jatkan The Psalms of Isaak -sarjan parissa.