Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Brandon Sanderson: Ylenemisen kaivo

Luin viime kesänä Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian ensimmäisen kirjan Viimeinen valtakunta (arvostelu). Nyt oli vuorossa mukavan lyhyen odotteluajan jälkeen kakkososa Ylenemisen kaivo (The Well of Ascension, 2007), joka toki alkuperäiskielellä ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten.

Lordihallitsija on kukistettu ja nykyisellä hallitsijalla, Elend Venturella, on kädet täynnä töitä saattaessaan valtakuntaa uuteen tulevaisuuteen, varsinkin kun hänen johtajuuteen ei luoteta. Lisäksi lordihallitsijan yhä kadoksissa olevat atiumvarastot kiinnostavat niin Elendin isää kuin muitakin hallitsijan paikkaa tavoittelevia ja pian useat sotajoukot ovat kolkuttelemassa Viimeisen valtakunnan pääkaupungin muureja. Usvasyntyinen Vin pyrkii turvaamaan uutta kuningasta ja kaupunkia Kelsierin perustaman ryhmän kanssa, mutta salaperäinen syvyys on muuttunut uhkaavammaksi ja legendaarinen ylenemisen kaivo kutsuu ja vaatii hänen huomiotaan. Vanhan diktatuurin poistuminen tuo mukanaan uudet ja hallitsemattomat haasteet.

Ylenemisen kaivon ekirjaversiossa on 755 sivua. Luin kirjan parin päivän aikana, sillä tarinankerronta piti otteessaan ja useista hieman hitaammista kohdista huolimatta, tapahtumien kulku pysyi kiinnostavana. Voisin jopa sanoa, että kakkososa oli parempi kuin ykkönen, vaikka yhä muutamat ”seurapiirikohtaukset” ja ihmissuhdejahkaukset huokaisuttivat naiiviudellaan. Annettakoon lipsahdukset kirjailijalle anteeksi. Juonitteluja tarinassa oli kiitettävästi ja myös positiivisesti erehdyksiä hahmojen käyttäytymisessä. Nuoruudelle ja kokemattomuudelle on annettu tilaa. Sanderson kuljettaa vanhaa legendaa nykyisen tarinan mukana onnistuneesti ja saa lopussa sen avulla aikaan yllätyksen juonessa.

Usvasyntyisen hienosti luotu taikuusjärjestelmä eli kyky polttaa metalleja ja saada niistä erikoisominaisuuksia tulee voimakkaasti esille kirjassa, mikä on hienoa. Pelkäsin, että jossain vaiheessa sen suhteen tulisi toistoa, mutta kirjailija onnistui välttää sen. Taistelukohtaukset sen sijaan oli makuuni nähden liian pitkään kuvattuja. Alussa yli 10 sivun pituinen ottelu oli hyydyttää minut alkutekijöihin, mutta pääsin onneksi sen yli. Ehkä kirjaa olisi editointivaiheessa voinut hieman tiivistää.

Ylenemisen kaivo on onnistunutta korkeaa fantasiaa ja erinomainen trilogian kakkososa, joka toimii kokonaisuutena, mutta jättää runsaasti kysymyksiä ja odotuksen kihelmöinnin loppuratkaisusta. Viimeinen osa, Ajan sankari, ilmestynee loppuvuodesta ja päätyy ehdottomasti lukulistalle.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Carol Emshwiller: The Secret City

Luin vuoden 2011 Aakkoshaasteessa E-kirjana Carol Emshwillerin Carmen Dogin (arvostelu) ja vaikka se herättikin ristiriitaisia tuntemuksia, on jälkikaiku ollut sen verran positiivinen, että samainen kirjailija pääsi myös 2015 Aakkoshaasteen E-kirjailijaksi. Kirjavalinta oli tällä kertaa Emshwillerin viimeisin romaani vuodelta 2007, eli The Secret City, joka on World of No Return-novellin laajennos.

Lorpas on maan ulkopuolista rotua, joka kuitenkin on syntynyt Maassa ja sopeutunut maan kulttuurisiin oloihin paremmin kuin hänet kasvattaneet muut turistina planeetallemme saapuneet ja jumiin jääneet alienit, joiden mukaan heidän omalla planeetallaan kaikki oli paremmin. Alienit perustivat vuorille salaisen kaupungin, joka vähitellen on autioitunut, osan tullessa pelastetuksi takaisin omalle planeetalleen. Lorpas on kiintynyt maahan, eikä halua tulla pelastetuksi hänelle vieraalle planeetalle ja siksipä hän etsii kontaktia muihin mahdollisiin lajitovereihinsa, löytääkseen tasapainon kahden rodun välissä.

The Secret City on eri planeetalta saapuneista päähenkilöistään huolimatta hyvin inhimillinen tarina, johon milloin tahansa voi vaihtaa tilalle Maan oman asukkaan kokemukset esim. vieraankielisessä ympäristössä ja asia tulee ymmärretyksi. Alienit ovat ulkonäöltään neandertalilaisia; tunnistettavissa ihmisiksi, joten helppo hyväksyä, vaikkakaan ei ihailtavan näköisiä nykykauneuskäsityksen mukaan. Lorpas on ikänsä pitänyt todellisen alkuperänsä piilossa, joten hänelle on helpotus tavata kaltaisiaan, joiden parissa hän kuitenkin myös tuntee outoutta, sillä hän, salaisen kaupungin ulkopuolella kasvaneena, ei puhu heidän kieltään.

Emshwiller on kirjoittanut omalla tavallaan humoristisen kauniin tarinan, missä on läheisyyden kaipuuta, hyväksyttävyyden etsintää ja halua elää ympäristössä, jota on oppinut ymmärtämään ja rakastamaan. Hahmot, niin alienit kuin ihmiset, ovat luonnollisia, mitään ristiriitaa ylemmästä tai alemmasta lajista ei ole, vaikkakin hahmoissa on karkeahkoa yksinkertaisuutta, naiiviutta ja epämiellyttävyyttäkin. Tämä tuntuisi olevan Enshwilleriltä ominaista, jos mitään voi päätellä vielä kahden luetun kirjan perusteella.

The Secret City on ajatuksia herättävä pikkukirja ja ehdottomasti omaääninen. Suosittelen ja saatanpa palata vielä myöhemminkin Emshwilleriin. Liitän teoksen myös I Spy Challengeen mukaan kohtaan 6. eli Places (city).

Aakkoshaasteen E-kirja

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Musta kansio

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjan lukemiseni on edennyt viimeistä myöten. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin yhteistyösarjakuvan kolmas tuotos, Musta kansio (The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier), julkaistiin englanniksi 2007 ja suomennos ilmestyi syksyllä 2013. Musta kansio poikkeaa sekä sisällöltään että rakenteeltaan kahdesta ensimmäisestä Merkillisestä herramiesliigasta (arvostelut), sillä se ei ajoitu viktoriaaniselle kaudelle vaan kertoo liigan varhaisesta historiasta ja vaiheista sekä jäsenistä 1900-luvun alkupuoliskolla marsilaisten kohtaamisen jälkeen. Nämä vaiheet on rekisteröity ns. mustaan kansioon, jonka Mina Murray ja Allan Quatermain varastavat haltuunsa 1950-luvulla. Ajat ovat muuttuneet ja Englantia hallitsevat uudet voimat, joiden toiveena on tehdä liigasta kokonaan historiaa.

Musta kansio on epätasainen kooste mennyttä ja nykyisyyttä, eivätkä kaikki osiot olleet yhtälailla kiinnostavia. Herrasmiesliigan tapahtumien kulku marsilaisten hyökkäyksen jälkeen kiinnosti eniten ja siirtyminen sen johdosta varhaiseen avaruusaikaan. Sen sijaan sukupuolta ajoittain vaihtavan Orlandon elämänvaiheet ja Fanny Hillin pornografinen osuus ovat lähinnä tylsiä, vaikka avaavat hahmojen taustaa. Samoin liigan ranskalaiset ja saksalaiset vastineet eivät innostaneet. Tarina etenee sarjakuvien lisäksi lyhyillä tarinoilla, joita kahdessa ensimmäisessä Herrasmies-albumissa on vain lopussa. Seassa on kuvia mm. Minan ja Allanin lähettämistä postikorteista tervehdyksineen, mikä piristää kokonaisuutta.

Musta kansio vilisee jälleen bongattavaa, vaikka juonipuoli itsessään pissiikin hieman. On James Bondia, Woosteria ja Jeevesia, Lovecraft ja Orwell-viitteitä ja paljon muuta kirjalliseen ja kuvalliseen median liittyvää. Lopussa lennetään satu- ja mytologiahahmojen kansoittamaan Liekehtivään maailmaan ja luetaan sarjakuvaa kolmeulotteisena kirjan mukana tulleet puna-vihreälasit päässä. Hauskaa, mutta samalla hieman rasittavaa. Enkä päässyt oikein edes kärryille Liekehtivän maailman perimmäisestä tarkoituksesta, mutta joukkoon liittyi joka tapauksessa historiaosuudessa alussa ollut miesnainen, Orlando.

James Bondin ja Minan kohtaaminen

Musta kansio tulvii niin paljon uutta, että yhdellä lukukerralla tuntuu olevan vaikea omaksua sen kaikkea sisältöä. Toisaalta sitä ei haluttanut lukea uusiksikaan epätasaisuuden vuoksi. Onneksi sen verran jäi kokonaisuudesta päähän, että eteneminen kolmeen viimeisimpään Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan tarinaan sujui saumattomasti. Tuntuu oudolta, että Musta kansio ilmestyi suomeksi vasta Century-albumien jälkeen, sillä se mielestäni sisältää asioita, jotka on hyvä tietää ennen etenemistä 1910, 1969 ja 2009:n tarinoihin. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Mustassa kansiossa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se on pettymys. Ihastuin kahden ensimmäisen Herrasmiesliigan steampunk-aikakauteen, ja siitä pois siirtyminen sekä joidenkin tuttujen hahmojen menetys ovat selkeä miinus fiiliksen kannalta.

Joe Abercrombie: Ennen hirttämistä

Jos en ole sitä vielä ennen esille tuonut, niin sanottakoon nyt, että Joe Abercrombie on yksi niistä neljästä kirjailijasta, jonka nostan ylitse muiden. Joskus kirjailijan tyyli vain osuu niin kohdilleen, että lukija on riisuttu kaikista aseista. Abercrombie on myös niitä harvoja kirjailijoita, jotka saavat minut nauramaan ääneen. Tällä alustuksella taitaa tulla selväksi, että Ennen hirttämistä -kirjan arvio on fanitusta. Luin Before They Are Hangedin (2007) muistaakseni viisi vuotta sitten ensimmäisen kerran. Suomennos ilmestyi tänä syksynä. Ennen hirttämistä on Ensimmäinen laki -trilogian keskimmäinen osa. Ykkösosan eli Ase itsen arvion reilun neljän vuoden takaa voi lukea täältä.

Logen Yhdeksänsormi matkaa Ensimmäisen tietäjän Bayazin seurassa kohti salaperäistä päämäärää Maailman ääreen. Seurueessa ovat mukana Ferro Maljinn, Jezal dan Luthar, suunnannäyttäjä Pitkäkoipi ja Bayazin oppipoika Quai, joille pikkuhiljaa valkeaa tietäjävelhon aikomukset ja kunkin rooli tehtävässä. Vaan vihollisia matkalla riittää, eikä verenvuodatukselta vältytä. Inkvisiittori Sand dan Glokta on puolestaan lähetetty etelään Dagoskaan selvittämään kollegansa katoamista ja pitämään gurkhulilaisten piirittämä kaupunki Unionin hallussa. Apuna hänellä on kiduttaja-alaistensa lisäksi takinkääntäjänä ja viinamäen miehenä tunnettu palkkasoturi Cosca. Pettureiden ja vihollisten keskellä verenvuodatukselta ei vältytä. Unionin pohjoisella rajalla Bethold joukkoineen uhkaa Anglantia ja kruununprinssi Ladisla on innokkaana todistamassa sankaruuttaan. Collem West ja Logenin vanhat pohjoisen ystävät Kolmipuun ja Vainukoiran johdolla joutuvat paimentamaan ja suojelemaan prinssiä ja tämän kokematonta joukkoa. Kun vastassa ovat pohjoisen taisteluiden karaistamat urhot verenvuodatukselta ei voi välttyä.

Ase itse on hahmojen ja yhteiskunnan eri ryhmittymien esittelyä. Abercrombien humoristinen tyyli tulee jo siinä esille, saaden jatkoa kakkososassa, mutta Ennen hirttämisessä myös tarinan juoni kasvaa ja muotoutuu. Unionin hauras rakenne tulee entistä selvemmin esille, ei korostaen vaan vaivihkaa. Ennen hirttämisessä fantasiamaisuus lisääntyy. Abercrombien kirjoissa taikuus on yleensä vähäistä, tässä ja sarjan kolmannessa osassa laajimmillaan. Taikuus on sidottu voimakkaasti historiaan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, voimallisen ja ristiriitaisen. Pidin toisella lukukerralla Ferrosta enemmän kuin aiemmin. Sarjan naishahmoja on kritisoitu mm. heidän yksipuoleisesta taustastaan, minkä kyllä ymmärrän, mutta mikäpä se naisen asema yleensä on todellisuudessakaan ollut valloittajien ja sotien melskeessä. Minulle Ferron vahvuus, katkeruus ja hauraus on ymmärrettävää. Ehkä se yleensäkin on enemmän eurooppalaisesta näkökulmasta. Olen kuitenkin iloinen, että kirjailija myönsi blogissaan myöhemmin ottaneensa kritiikin vastaan ja pyrkineensä kehittämään naishahmojensakin kuvausta.

Ase itsen yhteydessä kiinnitin huomiota käännökseen, mutta tällä kertaa mikään ei pompannut erityisesti esille. Teksti tuntuu aiempaa hiotummalta ja Maailman piirikin taisi pysyä samana koko ajan. Kirjaa oli sujuva lukea ja, kuten englanniksikin, lukukokemus on erinomainen. Trilogian päätösosa ilmestynee suomeksi aikaisintaan 2016, tai jos George R.R. Martinin The Winds of Winter ilmestyy jo ensi vuonna, niin siitäkin muutamia vuosia myöhemmin (oletan Martinin kirjan käännöksen menevän Abercrombien edelle). Sarjan suomeksi lukeminen vaatii siis kärsivällisyyttä, mutta on se kyllä sen arvoinen.

Erittäin suositeltava kirja.

Ursula K. Le Guin: Muistamisen taito

Muistamisen taito (2008) on Läntisen rannan aikakirjojen kolmas ja viimeinen osa, alkuperäiseltä nimeltään Powers (2007). Sarjan kolmesta osasta muistin sen tapahtumat parhaiten, mutta uudelleenluvun myötä myös tunnelma palautui varsin elävänä mieleen. Viimeinen tarina on selkeästi pisin 480 sivun mitalla (Näkemisen lahja 252 s. (arvostelu), Sanan mahti 320 s. (arvostelu)).

Etran kaupunkivaltiossa Arcamandin talossa orjana olevalla, Suomaalta varastetulla Gavrililla on kyky muistaa asioita niin menneestä kuin tulevastakin. Hänen sisarensa Sallo varoittaa häntä paljastamasta kykyään, sillä siitä ei pidetä ja se saattaisi olla vaarallista. Gavril tuntee olevansa onnellinen ja onnekas saadessaan olla juuri Arcamandin orjana, saadessaan leikkiä talon lasten kanssa ja opiskella kirjoista, mutta pian tapahtumat kääntyvät huonompaan suuntaan, kun Gavrilin etukäteen näkemän muiston mukaisesti Casicarin vihreä armeija ryhtyy sotatoimiin Etraa vastaan. Gavril joutuu huomaamaan, että luottamus on helppo menettää, eikä orjalla ole mahdollisuutta kunnioitukseen saati tasa-arvoon.

Kuten aiemmatkin osat, myös Muistamisen taito on kasvutarina. Teemat ovat vahvat, orjuus, luottamus ja tasa-arvo, kirjoja ja oppimista unohtamatta. Vaikka tarinan päähenkilö on nuori poika, ei kirjaa voi sanoa nuorille aikuisille suunnatuksi kirjaksi. Sarjan aikana on pikkuhiljaa hivuttauduttu lähemmäs aikuisille suunnattua kirjallisuutta, ja tarinoiden filosofinen ulottuvuus sen kun kasvaa. Gavril käy läpi ehkä aikakirjojen rankimman matkan oivallukseen ja koskapa Le Guin kuvaa tuon matkan kunnioitettavan hienolla tavalla, myös lukijan joutuu kokemaan tuntemuksia, jotka ainakin minua liikuttaa ja koskettaa.

On mielenkiintoista huomata, miten sarjan kirjoissa siirrytään astetta tiukempiin rajoituksiin vapauden suhteen. Näkemisen lahjassa päähenkilöt ovat käytännössä vapaita, mutta heitä sitoo perinteet ja odotukset. Sanan mahdissa päähenkilö elää miehitetyssä kaupungissa, mutta hän ei varsinaisesti ole orja, vaikka varsinkin naisena hänen liikkumistaan on rajoitettua ja hän joutuu elämään pelossa varoen sanomisiaan. Omiensa joukossa hän on kuitenkin kunnioitettu ja rakastettu. Muistamisen taidossa päähenkilö on orja, jota ehkä kohdellaan hyvin, mutta hän on kuitenkin omistustavaraa, ei kunnioitettu omana itsenään, eikä kohtelustakaan voi olla varma. Ensimmäisen kirjan Orrec ja Gry esiintyvät jokaisessa osassa, mutta heidän osuutensa pienenee kirja kirjalta.

Muistamisen taidossa esitellään jälleen pari uutta kulttuuria ajattelu- ja toimintatapoineen ja kuvataan kaupunkivaltioiden keskinäisiä (sotaisia) suhteita. Suomaiden käyttäytymistavat ovat kiehtovia ja niistä löytää myös piirteitä Le Guinin monesti aiemminkin kirjoittamista kahtiajakautuneista yhteisöistä, missä miehet ja naiset ovat luoneet niin omat kuin yhteiseen kanssakäymiseen liittyvät säännötkin. Metsän rosvojen osuus ärsytti minua jopa enemmän kuin Arcamandin vaihe, sillä Arcamandissa oltiin tietoisesti eri asemassa, mutta metsässä oli tarkoitus luoda uutta maailmaa. Silti kahlattiin samassa paskassa. Kyllä sai Le Guin irti tältä lukijalta tunteenpaloa. Arcamandia kevensi myös kauniit ja haikeat tunnelmakuvaukset:

"Kun ajattelen tuota kesää ja sen jälkeisiä kesiä, on kuin katselisin meren yli kaukana veden takana kultaisena häämöttävää saarta, tuskin uskoen että joku tosiaan oli joskus asunut siellä. Ja silti kannoin sitä muistoissani suloisena ja intensiivisenä: tunsin kuivan heinän tuoksun, kuulin miten kukkuloiden sirkat sirittivät loputtoman kuuloisesti, maistoin auringossa kypsyneen varastetun aprikoosin, tunsin karkean kiven painon kädessäni, näin tähdenlennon upealla kesäisellä tähtitaivaalla."

Gavrilin ja Suomaiden kansan keskuudessa esiintyvä kyky, jota voisi eräänlaiseksi shamanistiseksi piirteeksikin kutsua, pysyttelee jälleen kohtalaisen taustalla, vaikka liittyykin tapahtumien kulkuun. Se ei ole kuitenkaan hahmon kannalta pääasia, kuten ei edellisissä kirjoissakaan, vaan ominaisuus, jonka kautta hahmo löytää todelliset kykynsä. Siksipä fantasiaelementtejä karttelevankin on suhteellisen helppo tarttua tähän kirjaan, joka niin ikään on itsenäisesti luettavissa.

Näin lopuksi kommentoin sarjan kirjojen nimien käännöksiä. Gifts ja Powers ovat niminä monisyisempiä kuin käännetyt nimet, Näkemisen lahja ja Muistamisen taito. Kakkososa Voices täyttyy Sanan mahdilla kohtalaisen hyvin, mutta muut jäävät vajaiksi. Suorat käännökset eivät tosin toimi nekään kovin hyvin monimerkityksellisyytensä vuoksi, joten käännökset puolustavat siinä mielessä paikkaansa. Jälleen kerran joutuu kuitenkin miettimään, mitä kaikkea tarina kuitenkin menettää käännöksen myötä. Joka tapauksessa, Läntisen rannan aikakirjat -trilogia on erittäin suositeltava lukukokonaisuus. Ursula K. Le Guin osoittaa olevansa edelleen taidokas tarinankertoja, yksi parhaista.

Jo Walton: Ha'penny

Jo Waltonin Ha'penny on samaan brittiläiseen vaihtoehtohistorialliseen maailmaan sijoittuva tarina kuin Farthing (arvostelu), jonka luin pari vuotta sitten. Se on itsenäinen osa, mutta siinä esiintyy samoja henkilöhahmoja kuin edellisessäkin Small Change -sarjan kirjassa ja se spoilaa Farthingia, joten kirjaa ei kannata lukea ensimmäisenä. Sisällytän tarina Science fiction -haasteen kategoriaan 9 eli Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi

Poliisitarkastaja Carmichael saa pian Farthing Setin jälkeen uuden tapauksen tutkittavakseen Lontoossa. On yhä vuosi 1949 ja on kulunut kahdeksan vuotta siitä kun britit solmivat rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler on saapumassa vierailulle Lontooseen ja hänen suunnitelmiinsa kuuluu mm. käydä teatterissa katsomassa Hamlet-näytelmä. Näyttelijätär Lauria Gilmore ja hänen seurassaan ollut tuntematon mieshenkilö saavat surmansa pommiräjähdyksessä. Carmichael lähtee seuraamaan tapahtuman johtolankoja ja haastattelemaan henkilöitä selvittääkseen kuka tai ketkä ovat pommi-iskun takana ja mistä syystä. Hän törmää jälleen Englannissa vallitsevaan juutalaisvastaiseen aatemaailmaan. Yläluokkaisesta perheestään irtautunut Viola Lark valmistautuu rooliinsa tulevassa Hamletissa, jossa surmansa saaneen Gilmorenkin oli tarkoitus esiintyä. Lark joutuu hieman vastentahtoisesti mukaan Hitlerin päänmenoksi suunniteltuun juonitteluun, jota Carmichaelkin pikku hiljaa tutkimuksissaan lähestyy.

Ha'penny on rakenteeltaan Farthingia vastaava, Violan osuudet minä-muodossa ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Dekkarimainen lähestymistapa on yhä käytössä, mutta syyllistä/syyllisiä ei tarvitse arvailla, sillä kirjailija paljastaa seikan jo heti alkuvaiheissa. Tarinan tärkeämpänä jännitysmomenttina onkin kuka onnistuu tehtävässään, sillä Walton luo vastakkaiset osapuolet, jotka molemmat saavat lukijan kannatuksen puolelleen. Minulla on Ha'pennyn suhteen sama ongelma kuin Farthinginkin: en päässyt sisään hahmoihin, enkä tuntenut oloani kotoisaksi heidän seurassaan. Carmichael ja Viola jäävät minulle etäisiksi ja kirjan tunnelma siten vajaaksi, sillä hahmot ovat pitkälti tarinan keskipiste. Etenkin Violan yhteydessä viritellään ristiriitaisten tuntemuksien ja valintojen dilemmaa, vapauden riistämistä ja pakottamista, mutta kevyeen tyyliin kirjoitettu tarina ruopaisee minulla vain pintatuntemuksia. Kevyt tyyli on selkeästi tarkoituksellinen, sillä ilmentää toisen päähenkilön selviytymistyyliä ja luulenpa, että ilman sitä kirja olisi reilusti synkempi. Mikä toisaalta ehkä olisikin ollut enemmän makuuni. Waltonin hahmot eivät ole yksiselitteisen pidettäviä, eikä loppuratkaisukaan yksioikoisen odotettava (tai riippuu siitä mitä kukanenkin odottaa), mistä kuitenkin erityispisteitä.

Ha'pennyn maailmassa on paljon epämiellyttävyyksiä, mutta vaihtoehtohistoriateosten loistavuus on siinä, että niissä saa muokata maailmaa todellisuudesta poikkeaviksi hyvässä ja pahassa niin paljon tai vähän kuin haluaa. Walton on tehnyt sen jopa uskottavan arkisesti. Sarjan kolmas kirja Half a Crown tullee lukulistalleni jossain vaiheessa sekin.

Science fiction -haaste

Steph Swainston: Uusi maailma

Steph Swainstonin The Modern Times (2007) julkaistiin viime kuussa suomeksi nimellä Uusi maailma. USA:ssa kirja on julkaistu nimellä Dangerous Offspring (Vaarallista jälkikasvua), mikä on yhtä kuvaava, joskin suoraviivaisempi nimi teokselle. Castle-sarjan aiemmat kirjat ovat nimeltään Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja Aika on lahjoista suurin (arvostelu). Swainstonilta on julkaistu myös sarjan maailmaan liittyvä esiosa Above the Snowline (arvostelu).

Kuolemattomien piirin arkkitehti Frost on kehittänyt uuden keksinnön, jonka avulla Nelimaa toivoo pääsevänsä eroon tappavista maanvaltaajista, turilaisista. Salamalla on kuitenkin muitakin huolia, sillä hänen perijätärtyttärensä Cyan on lähtenyt omille teilleen ja niinpä Salama joutuu pyytämään Jantia etsimään tytär ja huolehtimaan tämän turvaan. Jant tekee palveluksen ja sen myötä joutuu taas kohtaamaan Siirroksen rinnakkaismaailmat, jotka osoittautuvat entistä vaarallisemmiksi. Frostin keksintö aiheuttaa ongelmia ja itse keisari San joutuu lähtemään liikekannalle. Onko enää mahdollista pelastaa Nelimaata turilailta?

Vaikka olen lukenut The Modern Timesin nelisen vuotta sitten, odotin suomennosta innokkaasti. Aiempien osien uudelleenluku on ollut yhtä nautittavaa kuin ensimmäinen kertakin. Jotain kuitenkin tapahtui Uuden maailman kohdalla, sillä se tuntui hieman erilaiselta kokemukselta kuin alunperin. En tiedä oliko kysymys käännöksen vaikutuksesta vai omasta fiiliksestä, mutta suomennos ei sytyttänyt tällä kertaa samalla lailla. Edelleen hehkutan Swainstonin tapaa kirjoittaa kursailematonta tekstiä tyylillä, joka saa Joe Abercrombienkin varmasti välillä kateelliseksi. Kirjan ensimmäisten 100 sivun aikana sai irvistellä pariinkiin otteeseen (mikä on tässä tapauksessa positiivinen asia). Jantin ärsyttävyys kuuluu asiaan, mutta Salamaa en oikein tahtonut jaksaa.

Nimensä mukaisesti kirjassa nousevat korokkeelle jälkikasvut, niin turilaitten kuin Salamankin. Niinpä tämä kuolemattomien piirin vanhin jäsen saa kiitettävästi huomiota. Salama ei kuitenkaan ole minusta erityisen kiinnostava. Hänen ylisentimentaaliutensa aiheuttaa negatiivissävyisiä irvistyksiä. Salaman historian purkaminen tuntuu liialliselta selittelyltä, jonka hoitaa osin myös lääkäri Rayne, toinen piirin vanhimmista jäsenistä. Ymmärrän hyvin miksi kirjailija on halunnut tuoda Salaman menneisyyden esille, sillä siitä löytyy syyt hänen käyttäytymiseensä ja samalla se syventää loppuratkaisun emotionaalista sävyä. Silti, minusta taustan kertominen nousi liikaa esille. Salaman tytär on teinikiukuttelussaan yhtälailla ärsyttävä, mutta uskottava teiniaikuinen. Loppuratkaisu hänen osaltaan on suoraan sanottuna tyydyttävä. Siirroksesta paljastuu jälleen paljon asioita. Sinne saa sijoitettua vaikka mitä mielenkiintoista ja mielikuvitusta stimuloivaa materiaalia ja näin kirjailija on lahjakkaasti myös tehnyt.

Uusi maailma ei minusta ole trilogian päätös, vaan sarjan kolmas osa, joka jää osin auki uumoillen muutoksen tuulia, siirroksen suurempaa vaikutusta Nelimaahan. Kirjassa jopa kritisoidaan Nelimaan nykyistä kehitystä ja toimintatapaa. Vanhat myytit romutetaan ja uuden oppiminen käy yrityksen ja erehdyksen kautta. Kirjailija ei anna kaikkia vastauksia, vaan ilmassa on jatko-osan tuntu. Saammeko sitä koskaan edes englanniksi, on vielä arvoitus sekin.

Rebecca Stott: Ghostwalk (Veden muisti)

Rebecca Stottin Ghostwalk (2007) on kirja, jonka käännöstä jäin odottamaan innolla, kun näin kirjan juoniselostuksen. Käännöksen ilmestyminen on lykkääntynyt koko ajan myöhemmäksi, joten luin kirjan englanninkielisenä ekirjana. Ensin en ollut varma haluaisinko kirjoittaa kirjasta arvostelua lainkaan, mutta kun näin eilen YLE Teemalta mielenkiintoisen Tieteen läpimurtoja -dokumentin (kuusi osaa, kannattaa katsoa!), jossa myös Isaac Newton mainittiin, sain insipiraation palata Newtoniin vielä näin kirja-arvostelun yhteydessä. Kirja herätti jokseenkin ristiriitaisia tuntemuksia.

Historioitsija Elizabeth Vogelsang löydetään mysteerisesti kuolleena. Hänen työn alla ollut kirjoituksensa tiedemies Isaac Newtonista ja varsinkin tämän suhteesta alkemiaan jää kesken, mutta saa jatkajan kun Elizabethin poika Cameron Brown pyytää entistä rakastettuaan Lydia Brookea saattamaan sen valmiiksi haamukirjoittajana. Lydia asettuu työskentelemään Elizabethin taloon ja syventyessään kirjoituksiin, hän alkaa havaita outoja ilmiöitä. Pikkuhiljaa Lydia saa huomata, että Elizabethin kuolema ei olekaan ehkä ensimmäinen tai yksittäinen tapaus, vaan viimeisin liittyen hänen vuosisatojen taakse ulottuvaan tutkimukseensa Newtonista ja tämän alkemiakokeiluista.

Fysiikkaa, kemiaa ja tähtitiedettä opiskelleelle kirja, jossa käsitellään fiktiivisesti luonnontieteen kehitykseen merkittävästi vaikuttanutta henkilöä, kiinnostaa aina. Oli tämä henkilö sitten tietämyksen mukaan miten sietämätön tahansa. Stottin kirja lähestyy Newtonin osuutta tutkielman tavoin. Newtonin tunnettu alkemian harrastus kuten myös kiinnostus okkultismiin saa kiitettävästi huomiota ja Newtonin persoonaakin valotetaan tarvittavassa määrin. Vaikka Stottin perehtyneisyyden ansioita ei voikaan kiistää, nämä osiot tuntuvat välillä hieman kuivilta. Sen sijaan, että olisin tuntenut lukevani historiallisilta yksityiskohdiltaan tarkkaa fiktiota, minulle tuli tunne, että luin hieman popularisoitua tieteellistä esseetä. Enkä lukuhetkellä tuntenut olevani siihen otollinen (olin juuri lukenut töissä yli 10 tieteellistä artikkelia arviointimielessä). Suhtaudun alaviitteisiin fiktiivisessä tekstissä yleensä kielteisesti, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Usein viittaukset rikkovat lukurytmiä, varsinkin ekirjassa, ja tuskin loppuun sijoitetut selitystekstit paperiversiossakaan kovin käteviä ovat. Jätin pian alaviitteet huomioimatta ja vilkaisin niitä vasta kirjan loputtua. Sen sijaan kuvitusta tekstin keskellä pidin ihan mukavana lisänä.

Lydian suhde neurotieteilijä Cameroniin ei herätä minussa suuria tunteita. Tavallaan tällainen yliopistomaailman piirre on tuttu mm. monista Komisario Morse -tv-sarjan jaksoista, jotka välillä väkisinkin pulpahtavat mieleen miljöönä, vaikka kysymyksessä onkin Oxford ei Cambridge. Lydian ja Cameronin välisen suhteen pitäisi tarinan tunnelman kannalta varmaankin koskettaa jossain määrin, mutta minua se ei onnistunut vakuuttamaan. Siksipä kokonaiskuvani kirjasta jää haaleaksi. Juonen monikerroksellisuus on kirjan positiivisempia puolia, joskin mysteerikirjasarjassa se ei pärjää kovinkaan hyvin. Elizabethin kirjoitukset, Newtonin aikaiset tapahtumat, radikaalit nykyeläinaktivistit ja Cameronin neurolaboratorio salaperäisine tutkimuksineen kiedotaan yhteen kudelmaksi, joka ulottuu läpi vuosisatojen hieman onnahdellen. Stottin kirjoitustyyli on sen sijaan erittäin kaunista ja kuvailevaa. Jopa paikoin siinä määrin, että aloin kaipaamaan syksyiseen Cambridgeen.

"It was one of those fine October days—the sun on the river, bushes and trees along the riverbank, a spectrum of greens. From time to time runners jogged past us. Reflected colours ran from the brightly painted barges into the water. Greens—so many greens all around us: the silver-green of the underside of the willow trees, the emerald of the grass along the bank, the mottled grey-brown-greens of the scrubland of the common on the other side. Virginia Woolf had once described the riverbanks as being on fire on either side of the Cam, but there was no such fire here now. Or at least not yet. There was red—rowan berries, rose hips, pyracanthas—but the red sat against the astonishing palette of autumn green like the sparks of a newly lit fire, like drops of crimson blood in the hedgerows. It was yet to pull itself to a blaze or a haemorrhage. And those famous willow trees she had described as weeping in perpetual lamentation, their hair about their shoulders, had been pollarded since she walked here, so there was no elegant weeping for them anymore, only the flurry of silver-green leaves, shorn demented heads against the sky. The river still reflected everything that passed over it, as it had done for Woolf, who would drown herself in another river in 1941: sky, bridges, red berries, and from time to time the colours melted, forked and quaking, as rowers oared their way through the reflections, only to form again as if their surfaces had never been broken."

Ghostwalkia, joka julkaistaan luultavasti lähiaikoina suomeksi nimellä Veden muisti, voinee pitää onnistuneena kirjailijan esikoisteokseksi siitäkin huolimatta, että se ei kaikilta osin onnistunut lumoamaan minua. Outoa, että kirjailijalta suomennettiin ensin myöhemmin julkaistu teos Korallivaras, mutta ehkäpä valtavirtakirja oli kustantajalle hieman helpompi ratkaisu kuin hieman genrevivahtava teos. Ghostwalk / Veden muisti on mysteeritarina, jossa on häivähdys yliluonnollista. Se on faktan ja fiktion sekoitusta maustettuna reilulla hyppysellisellä romantiikkaa. Korallivarkaasta pitäneet ottanevat tämänkin kirjan lukulistalle.

Richard Morgan: Musta mies

Richard Morgan on tulossa heinäkuussa Finnconiin, joten todennäköisesti sen innoittamana Like päätti suomentaa vuonna 2007 ilmestyneen Black Manin, joka USAssa tunnetaan nimellä Thirteen. Olen lukenut Morganilta aiemmin Muuntohiilen, Takeshi Kovacs -sarjan aloitusosan sekä The Steel Remainsin, A Land Fit for Heroes -sarjan aloitusosan. Ensimmäisestä pidin kohtuullisen paljon, jälkimmäisestä vähemmän. Musta mies on yksittäinen teos, joka ilmestyi pari viikkoa sitten.

Eletään vuotta 2107. Yhdysvallat on jakautunut läntiseen rannikkoalueeseen, joka on vauras ja teknologisesti kehittynyt, liberaaliin vanhaa Amerikkaa muistuttavaan itäiseen unioniin ja uskonnollisesti vahvaan oikeistolaisalueeseen, jota kutsutaan Jesuslandiksi. Kiina on ottanut paikan maailman suurvaltiona, Lähi-idässä vallitsee rauha ja Euroopallakin tuntuu menevän hyvin. Variantti kolmetoista -miehet luotiin muutamia vuosikymmeniä sitten alfasotilaiksi, kun feminiinistynyt sosiaalista kanssakäymistä harjoittava kansakunta tuntui kadottaneen todellisen miehisyytensä. He olivat paluuta metsästäjä-kerääjä -aikakauteen. Sosiopaattisia taipumuksia omaavia anti-sosiaalisia variantteja kuitenkin pelättiin ja ruotsalaisen Jacobsenin vaikutuksesta heidän elinolojaan rajoitettiin ja useat pakkoasutettiin Marsiin sen jälkeen, kun Marsin ilmakehä saatiin ihmiskelpoiseksi. Carl Marsalis on yksi varianteista kolmetoista, geenilisenssiasiamies, jolle geneettinen neuroverkko mahdollistaa lähes yli-inhimilliset voimat ja nopeuden. Marsalis on myös kirjan nimen musta mies (joskaan nimi ei viittaa pelkästään häneen). Hänet kutsutaan apuun konsultiksi kun Marsista saapuu Maahan toinen variantti, joka tuntuu summittaisesti murhaavan ihmisiä raa'alla tavalla. Alkaa kimurantti ja verinen takaa-ajo.

Musta mies sisältää monia puhututtavia teemoja; tiedettä, politiikkaa ja uskontoa. Jokainen näistä aiheista on syttymisherkkä, jos ne ottaa turhan vakavasti. Amerikkalainen kustantaja otti kirjan nimen sen verran vakavasti, ettei tarjonnut rotuasioissa herkkänahkaiselle amerikkalaiselle lukijakunnalle mustaa miestä, mutta toisaalta Kolmetoistakaan ei ole lainkaan huono nimi kirjalle. Morganin kirja tuntuisi tieteellis-tekniseltä osalta huomattavasti omaperäisemmältä, jos en olisi tullut lukeneeksi muutama kuukausi sitten William Gibsonin Neurovelhoa (arvostelu). Maailmanluonnissa ja hahmojen cyberpunkuskottavuudessa Gibson pesee Morganin mennen tullen. Mustan miehen Marsalis vaikuttaakin erikoisominaisuuksistaan huolimatta lähinnä jamesbondmaiselta superjätkältä, johon naiset tuntevat vetoa. Välillä ehkä jopa pehmommalta kuin tappamisluvan omaava brittiagentti, mikä itse asiassa Marsaliskin on. Kumpainenkaan ei oikein välitä esimiestensä käskyistä, mutta pysyvät pitkässä liekassa. Morganin kuvaamat poliittiset ja uskonnolliset piirteet ovat näkyvissä jo tänä päivänä, ja jako edellä mainittuihin alueisiin ei poikkea nykyisestä suuntauksesta juuri lainkaan. Ainakaan kun katsoo näin eurooppalaisen silmin Yhdysvaltoja. Atwoodin Orjattaresi -kirjan (arvostelu) USA on vain muutaman askeleen pidemmälle Morganin Jesuslandista. Morgan käsittelee uskontoihin ja rodullisiin seikkoihin liittyviä ennakkoluuloja ja pelkoja dialogissa ihan kiitettävässä määrin. Jäin kuitenkin kaipaamaan tarkempaa kuvausta miten jakautuneeseen tilanteeseen oli päädytty ja mikä kirjassa siteeratun Jacobsenin rooli vaikuttajana oli. Olisin mielelläni lukenut poliittista trilleriä tuosta lähihistorian vaiheesta.

Kirjan henkilöitä ja maailmaa alustetaan melkoisen pitkään. Kerronta on silti sen verran tiivistä, että se pitää mukanaan. Noin puolentoistasadan sivun kieppeillä tunnelma tihenee ja tarina oikeasti hurahtaa vauhtiin. Sitten Morgan päättää harhailla johtolangoissa, jotka jättää töksähtäen roikkumaan. Loppua kohden vauhti taas kiihtyy, mutta koska niin oikeita lankoja kuin vääriäkin roikkuu sen verran paljon, menee loppuselittelyssä aikaa ja tunnelma ehtii lässähtää. Sitten onkin vuorossa vain suoraa toimintaa, joka kieltämättä on kuvattu hyvin. Morgan yrittää luoda Marsalisin mentorin kautta ajatusta siitä, etteivät hahmot ole vain geeniensä summa. Sinänsä hän onnistuukin, mutta ongelma on se, että Marsalis ja muutkaan variantit kolmetoista eivät ole alunperinkään tarpeeksi uskottavia, että tämä seikka erottuisi. Myöskään Marsaliksen ja naisagentti Sevgin välille ei näin (yksittäisen) naisen näkökulmasta synny sellaista tunnelatausta, joka kantaisi juonikuviota.

Musta mies on sen verran tiheätunnelmainen, että lukemiseen on helppo keskittyä. Väkivaltaa kirja sisältää yllin kyllin ja seksiäkin sopivina annoksina - ne ovat Morganin tavaramerkkejä. Kirjailija ei ole luopunut kiroilustakaan. Vittu-sana eri taivutusmuotoineen esiintyy 587-sivuisessa kirjassa 864 kertaa, jos tilastot sattuvat kiinnostamaan ketään (laskettu englanninkielisestä versiosta fuck-sanat, jotka suomentaja on todennäköisesti uskollisesti kääntänyt). Musta miehen juoni ei ole ehkä kaikkein omaperäisin, mutta Morganin tyyli on omalaatuinen ja erottuva. Päällisin puolin Musta mies on hyvinkin maskuliininen teos (kansikuvaa myöten), mutta entä pinnan alta... sitä pitänee kysyä kirjailijalta Finnconissa. Pidin Muuntohiilestä Mustaa miestä enemmän, ja melkeinpä toivon, että Takeshi Kovacs -sarjan suomentamista olisi jatkettu.

Kage Baker: Rude Mechanicals

Kuluvalla viikolla oli töissä puhetta klassikoista, joita on tai ei ole tullut luettua. Siinä yhteydessä mietin, että vaikka William Shakespearen monet teokset ovatkin tuttuja, niin en muista lukeneeni yhtäkään niistä kokonaan, vain osittain. Monia on kylläkin tullut nähtyä näytelminä ja elokuvina, useinakin versioina. Juhannusyön uni on yksi tutuimmista ja uskoisin, että myös monet genrekirjailijat ovat ottaneet näytelmästä vaikutteita omiin kirjoihinsa. Näin ainakin Kage Baker, jonka pienoisromaanissa Rude Mechanicals näytelmä on suuressa osassa, paitsi itse tarinan sisällössä, myös sen tyylissä. Kirjan nimenkin Baker on lainannut Shakespearelta. Rude mechanicals on näytelmässä Puckin nimitys alempiluokkaisille työläisille (ei ole suomennosta käsillä, jotta voisin tarkistaa miten käännös kuuluu). Kage Bakerin Rude Mechanicals on osa kirjailijan The Company-sarjaa ja tarinan pääosassa ovat kaksi yhtiön tehtävissä olevaa kyborgia, joihin kirjan nimi viittaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1934, hetkeen jolloin ohjaaja Max Reinhardt valmistaa näyttelijäryhmäänsä esittämään Hollywood Bowlissa ja sen ympäristössä Shakespearen Juhannusyön uni -näytelmäspektaakkelia. Mukana näyttelijäkaartissa ovat mm. Olivia de Havilland ja Mickey Rooney. Avustajana ja tulkkina hänellä on Lewis, joka on itseasiassa kuolematon kyborgi ja toimii aikamatkailuun erikoistuneen Dr. Zeus Incorporatedin eli The Companyn antamassa tehtävässä. Hänen tulee hankkia käsiinsä The Companyn asiakkaalle näytelmän kuiskaajakäsikirjoitus. Joseph on niin ikään yhtiön hommissa oleva kyborgi ja hänen tehtävänsä on löytää hukassa ollut suuri timantti. Suunnittelemattomasti tehtävät sotkeutuvat toisiinsa kun Joseph joutuu pyytämään Lewisilta apua, ja luvassa on kaaosta ja kommellusta, joka vaarantaa kumpaisenkin tehtävän.

Baker on Shakespearen tapaan ujuttanut lyhyehköön tarinaansa näytelmän näytelmän sisään. Rude Mechanicals on sekoitus historiaa ja science fictionia onnistuneella ja hauskalla tavalla. Todellista historiaa on Reinhardtin näytelmän toteutus, jonka yksityiskohtiin Baker on kiitettävästi perehtynyt ja tunnelmassa päästään hyvin 30-luvun aikalaistapahtumiin. Koskapa kyborgit ovat kuitenkin tulevaisuudesta, tarinaa pystytään tarkastelemaan myös toisesta näkökulmasta. Jos Shakespearen näytelmässä on käänteitä ja mutkia matkassa, on niitä samalla tyylillä myös Rude Mechanicalsissa. Josephin timantinjahtaus on farssia kerrakseen, ote lipsuu hommassa kuin saippua kylpyammeessa.

Rude Mechanicalsin pystyy lukemaan itsenäisenä teoksena. Ainakaan en jäänyt kaipaamaan jotain puuttuvaa The Company-sarjasta. Taitaa olla kuitenkin aika, että aloitan varsinaisen sarjan lukemisen sen ensimmäisestä kirjasta, ennen kuin jatkan millään muulla Company-kirjalla. Rude Mechanicals on hauska, nokkela pikku tarina, joka hyödyntää todellisia tapahtumia hienosti, ja uskoisin sen asettuvan myös saumattomasti sarjaan, koskapa siinä ei tunnu olevan tulevaisuuden aikaleimaa. Ainoa mistä en kirjassa pitänyt, on J.K. Potterin kansikuva ja kuvitus. Hänen tyylinsä ei ole edelleenkään makuuni.

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat

Kardinaalin miekat (2010) on Pierre Pevelin saman nimisen sarjan ensimmäinen osa. Ranskankielisen wikin mukaan sarjasta on ilmestynyt alkuperäiskielellä kolme osaa.

Eletään vuotta 1633 Pariisissa, jossa kuningas Ludvig XIII:n hallituskaudella todellista valtaa käyttää kardinaali Richelieu. Hänen toimestaan perustettiin ja toimi aikanaan eliittiryhmä, Kardinaalin miekat, jota johti kapteeni La Fargue, kunnes yksi heistä petti ryhmänsä viholliselle ja aiheutti toverinsa kuoleman. Seurauksena Richeliu jätti ryhmän tuetta ja hajotti heidät. Kruunulla on kuitenkin yhä vihollisia, jotka saa voimansa muinaisista lohikäärmeistä. Menneisyyden epäonnistumisen, petoksen ja surun rippeistä Kardinaalin miekat kootaan uudelleen vastustamaan vihollista, mutta voiko kehenkään enää luottaa?

Kardinaalin miekat käynnistyy juonellisesti hitaasti. Hahmot esitellään alussa kukin tahollaan erikseen ja vasta pitkälti reilun sadan sivun jälkeen varsinainen juonen kehittely alkaa. Tarina on paljolti vaihtoehtohistoriaa todellisten Ranskan historian hahmojen ja tapahtumien läsnäollessa. Välillä annetaankin pieniä historiainfoja lukijalle. Pariisi mutaisine katuineen kuulostaa hyvinkin myöhäiskeskiajan jälkeiseltä hygienialtaan kehittymättömältä kaupungilta. Ajan tunnelma on saatu hyvin tallennettua. Vaikka itse juoneen ei päästäkään heti käsiksi, silti kirjassa on enemmän energiaa kuin litrassa redbullia. Tarinassa hypitään hahmosta toiseen, ikkunasta ulos, talojen katolla, nelistetään hevosella ja miekkaillaan. Sen jälkeen vielä miekkaillaan lisää. Päitä katkotaan ja veri pursuaa haisevissa kohtauksissa. Kirja on taistelukuvauksiltaan välillä melkoisenkin raaka.

Fantasiaa kirjassa edustavat lohikäärmeet, tai ainakin niihin liittyvä mytologia. Nämä osuudet ovat parhaita tällaisen lukijan kannalta, jolle Dumasin muskettisotureiden tyylinen miekkailoittelu ei anna kovin paljoa. Kirjassa esitellään mielenkiintoisia lohikäärmeisiin liittyviä hahmoja; on liskoihmisiä ja sekaverisiä muinaisten lohikäärmeiden ja ihmisten perillisiä, pieniä lemmikkilohikäärmeitä ja suuria draakkeja. Lohikäärmeisiin liittyy myös vastenmielisesti kuvattu tarttuva tauti. Valitettavasti fantasia jää kirjassa taka-alalle, ehkäpä siitä nimenomaisesta syystä, että lohikäärmeet ovat tässä tarinassa kylmiä ja julmia vihollisia, ja miekkasankarit taistelevat niitä vastaan. Sankareiden kuvaus on etusijalla.

Välillä toivoin, että osaisin ranskaa sen verran hyvin, että pystyisin lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Sinänsä suomennos oli ok, mutta ajoittain tuntui, että joitain lauseita piti oikein pysähtyä lukemaan, jotta niiden sanoma aukesi. Kirjassa esitellään monia hahmoja, mutta esittelyt jäävät kovin pinnallisiksi. Kardinaalin miekat on vauhdikasta seikkailulukemista, ja jos siihen tyytyy, kirja on mitä mainioin. Itse jäin kaipaamaan hieman enemmän, mutta ehkäpä seuraavassa kirjassa, kun hahmojen yleisesittelyyn ei tarvitse käyttää enää niin paljoa aikaa, vaan heihin voidaan mennä syvemmälle. Tarina jätti roikkumaan pari mielenkiintoista cliffhangeria, joten seuraavaa kirjaa on hyvä odottaa.

Connie Willis: All Seated on the Ground

Connie Willisin All Seated on the Ground voitti parhaan pienoisromaanin Hugon vuonna 2008. Se julkaistiin ensin Asimov's Science Fiction -lehdessä ja myöhemmin Subterranean Pressin kovakantisena painoksena (kansikuva oik.).

While shepherds watched their flocks by night, all seated on the ground, the angel of the Lord came down, and glory shone around.

Oletko ajatellut, kuinka paljon joululauluissa esiintyy tuhoa ja väkivaltaa sisältäviä sanoja? Connie Willis osoittaa että näin on. Avaruuden alienit ovat laskeutuneet Denveriin yliopiston kampukselle ja seisoa jököttävät siellä sen kummemmin kommunikoimatta. Yhteyttä on yritetty toki saada, heille on soitettu teemaa Ensimmäisen asteen yhteys -elokuvasta ja puhuttu jos minkäkinlaisia tervehdyssanoja. Eri alan asiantuntijat ovat tehneet kaikkensa saadaakseen altairilaisiksi päätetyt vierailijat reagoimaan. Yhdeksän kuukautta on kulunut ja joulu lähestyy, kun lehtijuttuja avaruusolioista huumorimielessä kirjoittanut Meg Yates kutsutaan mukaan kommunikointitiimiin. Kun alienit viedään ostoskeskukseen esittelykierrokselle, tapahtuu outoa. He istuutuvat. Siitä alkaa kuumeinen selvittely mihin vieraat reagoivat ja miten se auttaisi jatkokommunikoinnissa. Meg saa selvittelyavukseen kuoronjohtaja Calvinin. Mitenkäs ne joululaulujen sanat asiaan liittyvätkään?

All Seated on the Ground on erinomaisen hauska pieni tarina, joka pitää tiukasti otteessaan. Ajoittain olin suorastaan malttamaton tietämään kuinka tarina päättyy. Willisin mm. To Say Nothing of the Dogissa ja Bellwetherissäkin (arvostelut) kylvämä huumori loisti ajoittain myös All Seated on the Groundissa. Pariin otteeseen sai nauraa ääneen seuratessa salapoliisityön etenemistä. Tarina oli ovelasti rakennettu siten, että alussa ilmenevät asiat ovat merkittäviä lopussakin. Pari karikatyyrihahmoa eivät sinänsä häirinneet, vaikka olivatkin äärimmäisiä rooleissaan, mutta toisaalta, kuten olen jo aiemminkin todennut, todellisuudesta löytyy hyvinkin karikatyyrisiä hahmoja, mitenkään erityisemmin liioittelematta.

Ehkä olisi ollut osuvampaa lukea All Seated on the Ground vielä lähempänä joulua, mutta nytkin siitä sai irti vuodenaikaan liityvää tunnelmaa. Ehdottomasti helppo tarina suositeltavaksi: lukekaa nyt tai joulun alla... All Seated on the Ground löytyy kokonaisuudessaan ihka ilmaiseksi Asimov'sin sivulta.

Connie Willis: D.A.

Connie Willisin D.A. on Subterranean Pressin julkaisema novelli J.K. Potterin kuvituksella varustettuna. Täytyy sanoa, etteivät tämän tyyliset valokuvakuvitukset kiehdo minua juurikaan, mutta lyhyessä teoksessa ne antavat mukavasti täytettä.

Theodora Baumgarten on nuori nainen, joka tulee valituksi IASAn avaruuskadettikouluun. Ongelmana on vain se, ettei hän ole sinne haluamassa tai edes pyrkinyt, kun puolestaan kaikki muut hänen opiskelutoverinsa tekevät melkein mitä vain päästäkseen koulutukseen. Hakkeriystävänsä avustuksella Theodora lähtee selvittämään mistä on kyse ja miksi vastentahtoinen opiskelija väenväkisin raahataan kouluun, joka ei häntä edes kiinnosta.

D.A. (kirjainyhdistelmän merkitys selviää novellissa) on vauhdikas tarina. Pidän sitä nuorille aikuisille suunnatuksi, mutta mikään ei taaskaan estä vanhempia aikuisiakaan sitä lukemasta. Avaruuskertomukseksi novellin tekniikan kuvaus ei ole erityisen tarkkaa tai edes merkityksellistä, mikä ei Willisin tärkein pointti yleensä olekaan, mutta pienoisella huumorilla höystettynä tarina on viihdyttävä ja hauska. Mukava pieni välipala, jonka lukee muutamassa tunnissa.

Tämän myötä heräsi into lukea lisää Willisia tänä syksynä.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Patrick Rothfussin The Name of the Wind ilmestyi vuonna 2007 ja luin sen ensimmäisen kerran keväällä 2008. Käännös Tuulen nimi julkaistiin muutamia viikkoja sitten ja se on Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa: ensimmäinen päivä.

Kirjan päähenkilö on Kvothe, majatalon isäntä, joka kertoo Kronikoitsijalle menneisyydestään. Kvothe ei ole kuka tahansa, hän on legenda, josta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Majatalon syrjäisään tuntemattomuuteen vetäytynyt Kvothe itse valottaa elämästään sen alkupuolta; millaista oli poikana Edema Ruhina, musisoivien vanhempiensa kanssa kiertävänä esiintyjänä, miten selvisi hengissä Tarbeanin kaupungin kaduilla ja kuinka päätyi yliopistoon. Tuulen nimi on johdanto:

"Olemme nyt tehneet kaiken pohjatyön. Luoneet perustukset, jolle tarinan voi rakentaa."

Se sisältää tarinan maailmaan liittyvien käsitteiden perusteiden, mytologian ja hierarkian kuvausta. Erityisesti keskitytään yliopistoon, sen järjestelmän vahvuuksiin ja heikkouksiin. Tapaamme musiikkia rakastavan Kvothen ja kiehtovan Dennan, joka jättää jälkensä hänen sydämeensä. Alamme ymmärtää miten legenda syntyi ja miksi.

Patrick Rothfuss on yksi genren tämän hetken kielellisesti taitavimmista kirjailijoista, jos jotain voi yhden kirjan perusteella päätellä. Hänen tarinansa ei ehkä ole se juoneltaan kaikkein omaperäisin, mutta hänen kielenkäyttönsä on kaunista. Sanat soivat kuin musiikki. Vaikka Rothfuss on ehdottomasti kirjailija, jota suosittelen lukemaan alkuperäisellä kielellä, käännös on erittäin tervetullut (päätin tällä kertaa, etten puutu käännösvirheisiin). Ihastuin kirjaan ensimmäisellä lukukerralla, ja toinen ei heikentänyt tarinan lumoa. Tuulen nimi ei ole virheetön. Johdannoksi se on pitkä ja se sisältää monia eeppisen fantasian teemoja, jotka voisivat tuntua kliseiltä, jos kirjailija olisi vähemmän taitava. Kvothe tuntuu hahmona olevan erinomaisen osaava, nokkela ja nopeaälyinen. Hän oppii nopeasti ja osaa niitäkin asioita, joita hänen ei ole erityisesti kerrottu oppineen. Kaikkine virheineenkin hän tuntuu hieman liian hyvältä ollakseen totta. Silti Kvothe on kiinnostava ja sympaattinen ja ehkäpä seuraavat trilogian osat tuovat häneen rosoisuutta. Onhan Kvothe ensimmäisen kirjan tarinoissa vasta nuori kasvamassa kohti aikuisuutta. Rothfuss on kirjailijana myös romantikko. Näin minä koin hänen tapansa kuvata tuntemuksia, hiljaisuutta ja tuulta. Kirja sisältää tarinankerronnan kannalta muutamia kömmähdyksiä, mutta ainakin minun on helppo jättää ne vähemälle huomiolle Rothfussin taitavan kielenkäytön ansiosta.

Kun luin kirjan ensimmäisen kerran kirjoitin toisaalla, että parasta antia kirjassa on yliopiston opiskelijamaailman realistinen kuvaus, joka tuo elävästi mieleen oman opiskeluaikani ja laboratoriotyöskentelyt. Miten turhauttavaa oikea yliopistokin oli pienelle luonnontieteilijäidealistin alulle, kun ensimmäisenä vuonna opiskeltiin vain perusjuttuja ja pohjustettiin tulevia vuosia, eikä "itse asiaa" raapaistu kuin pinnalta. Opiskelijaelämän riennot, uudet ihmiset ja ihmissuhteet tuntuivat olevan ensisijalla, vaikka joskus labroissa puurrettiin pitkääkin iltaa. Pidän kirjassa paljon myös loruista, joille käännös ei valitettavasti tee mielestäni oikeutta. Harmittavan vähälle Tuulen nimessä jää vielä Chandrianien ja Amyrien selvittely, mutta tarvitsimme varmaankin tämän johdannon, jotta olisimme valmiita niihin seuraavissa kirjoissa.

Tuulen nimi on hieno teos, joka lupaa paljon jatko-osilta. Wise Man's Fear ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden maaliskuussa, ja se on yksi eniten odottamiani kirjoja. Toivottavasti se vastaa odotuksiin, joita niin monet ovat sille asettaneet.

Ellen Kushner: Swordspoint ja The Golden Dreydl

Ellen Kushnerin Swordspoint on ensimmäinen kirja Riversiden kaupunkiin sijoittuvasta sarjasta. Kirjan toinen painos (ja sen jälkeiset painokset) sisältää myös kolme samaan maailmaan sijoittuvaa novellia: The Swordsman Whose Name Was Not Death, Red-Cloak ja The Death of the Duke. The Golden Dreydl on kuvitettu lastenkirja, joka sopii hieman vanhemmillekin lukijoille.

Swordspointin tarina kietoutuu seurapiiriin, jossa poliittisten ja henkilökohtaisten suhteiden ristiriitoja ratkotaan palkkaamalla laillinen miekkamies taistelemaan asian puolesta jopa kuolemaan saakka. Toki miekkamiehiä voi tilata vaikka häihin näytösmielessä ottelemaan, mutta kirjan päähenkilö Richard nostaa palkkaa vain vaativimmista tehtävistä, eikä ole kertaakaan vielä hävinnyt. Richardin rakastaja Alec on entinen opiskelija, kirjanoppinut, jonka taustassa on jotain salamyhkäistä. Miekkamiehen ja nuoren siniverisen suhde on täynnänsä väkivallan uhkan ja hellyyden vaihtelua, ja koko ylhäisen yhteisön juonittelut tuntuvat kiertyvän heidän ympärilleen.

Swordspoint kulkee pitkälti dialogin varassa. Seurapiirin jäsenten väliset keskustelut luovat niin taustaa kuin kuljettavat juontakin eteenpäin. Kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, etenkin päähenkilöt Richard ja Alec. Richardin ja Alecin suhde on yllättävän kirpeä, mutta samalla hellä. Alecin kieli ei aina hyväile rakastettunsa korvaa ja välillä hänen epätasapainoinen käyttäytymisensä saa suhteessa aikaiseksi jännitteitä. Kushnerin hahmot ovat pääosin kiitettävän harmaita, eivät läpeensä hyviä tai pahoja. Swordspoint ei ollut keskustelupainotteisena kirjana juuri ominta minulle, mutta ehdottomasti täytyy sanoa, että Kushner on loistava luomaan tunnelmia. Kirjan kanteenkin painettu George R.R. Martinin kehu aloituksesta pitää paikkansa ja samaan luokkaan menee myös kirjan loppukappale. Swordspointin aikana tulee eittämättä mieleen, että joskohan Lynn Flewelling on saanut vaikutteita omiin Seregiliinsä ja Aleciinsa Ellen Kushnerilta.

The Golden Dreydl on lastentarina, ja arvostelen sen eri asteikolla. Aikuiselle lukijalle se ei ole kovinkaan haastava, mutta koska juutalainen kulttuuri on minulle kohtalaisen vierasta, oli mielenkiintoista lukea siihen liittyvä tarina. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, Sara, joka harmittelee, etteivät he juutalaisina vietä joulua. Varsinkin joulukuusi ja koristeet kiehtovat lapsen mieltä. Hän suhtautuu perinteisen hanukan vieton leikkiin, nelisivuisen hyrrän pyöritykseen nuivasti, ja saa vanhalta tädiltään vielä epämieluiseksi lahjaksikin hyrrän. Lahja kuitenkin yllättää ja Saralla on edessä ihmeellinen seikkailu.

The Golden Dreydl on yksinkertaisesti mutta kiehtovasti kirjoitettu. Tarina sisältää arvoituksia, jonkalaisten muistan kiinnostaneen lapsena kovastikin. Eikä arvoitusten viehätys mihinkään ole aikuisenakaan kadonnut. Vaikka tarina sijoittuu uskonnolliselta taustaltaan vieraaseen kulttuuriin, se ei himmennä lopputulosta. Voin löytää siitä oman joulun ihmeen joka tapauksessa. Pitää vielä erityisesti mainita kirjan sivuissa käytetty "revitty reuna"-tyyli, joka ihastutti. Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla millaisia ajatuksia Ellen Kushner kirjailijana tuo esille Finnconissa.

Laini Taylor: Blackbringer

Mitä tapahtuu kun ihmiset tietämättömyyttään vapauttavat 25 000 vuotta sitten vangitun  pullon hengen saadakseen kolme toivomusta? Ainakin syntyy tarina Magpie Windwitch -nimisestä keijusta. Blackbringer on Faeries of Dreamdark -sarjan ensimmäinen kirja ja Laini Taylorin esikoisteos. Kirja on suunnattu nuorille, mutta näin aikuisenakin sitä oli mukava lukea, erityisesti Taylorin käyttämän kielen vuoksi. Sarjan toinen osa, Silksinger, ilmestyi tänä syksynä.

En ole juurikaan erityisen ihastunut keijutarinoihin, ja Blackbringer on minun kategoriassani enemmänkin satu kuin fantasiaa (henkilökohtainen jaottelu), mutta pieniä kirosanoja päästelevä keiju ja sauhuttelevat varikset olivat vastustamattomia. Varsinkin kun yhden variksen nimi on Pulu ja toisen Raivohullu (huom. suom. minun). En tiedä kirjailijasta juurikaan muuta kuin, että hän on amerikkalainen ja hänellä on pinkit hiukset. Kirjan kieli ei kuitenkaan viittaa amerikkalaisuuteen, vaan on viehättävän pseudokelttiläistä:

"Piff! Ye weigh no more than dust mouse, so hush yer spathering. 'Twill be a sore day for me when I can't carry my 'Pie."

Blackbringer ei tarinana anna sinänsä mitään uutta, ja jos keijuaspekti poistetaan, niin ennemmin suosittelisin aikuiselle lukijalle vaikka Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogiaa luettavaksi. Blackbringer on kuitenkin hyvä kirja omassa kategoriassaan ja hienoisesta naiviudestaankin huolimatta pidin siitä. Tarinassa on synkät hetkensä ja ajoittain teki mieli taputtaa käsiä... I do believe in faeries, I do, I do.

Aion lukea myös Silksingerin.

Daniel Abraham: A Shadow in Summer ja A Betrayal in Winter

Luin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan ensimmäisen kirjan A Shadow in Summerin kesällä ja nyt sitten kakkososan A Betrayal in Winterin. Sarjasta on vielä kaksi kirjaa lukematta, joten tämä on puolivälin arvio. Nämä kaksi ensimmäistä kirjaa on julkaistu yhteisniteenä nimellä Shadow and Betrayal, mutta minulla oli käsissäni kaksi erillistä kirjaa.

A Shadow in Summer vie meidät itämaiseen feodaaliseen maailmaan, joka käsittää kaupunkivaltiot, khaiemit, joiden jokaista kaupunkia hallitsee Khai. Kaupungeissa on hierarkinen rakenne ja sen huipulla sijaitsevat runoilijat (poet) ja heidän hallitsemat andatit, joista riippuu kunkin kaupungin vauraus ja kilpailukyky. Andatit ovat jonkin sortin ihmishahmoisia ilmentymiä ja vaikka ne ovat sidottuja runoilijaansa, niillä on oma persoona ja tahto. Andatit hallitseminen vaatii runoilijalta tahdonvoimaa ja taitoa. Abraham luo taidokkaasti maailmankuvaa, joka poikkeaa hieman valtavirrasta itämaisuudellaan. Hänen kuvauksensa on verkkaista ja paikoin kielellisesti kaunistakin.  
 
Kirjan näkökulmahenkilöistä mielenkiintoisimmat ovat Otah Machi ja Amat Kyaan. Otah on nuori mieshenkilö, joka ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja Amat vanhempi naishenkilö, joka on jo kauan tehnyt omia ratkaisuja. Kukaan Abrahamin hahmoista ei ole mustavalkoinen, vaan heistä löytyy kerroksia ja syvyyttä. Ensimmäisen kirjan heikoin lenkki on kuitenkin se, että koska se keskittyy pitkälti sosiaalisiin ja poliittisiin asetelmiin ja kiemuroihin, siinä ei ole juurikaan toimintaa. Kirja ei ole kovinkaan vauhdikas. Myös hahmojen elekieli, joka on tavallaan toinen heidän käyttämänsä puhekieli, vaati alussa totuttelua.

 A Betrayal in Winteriä lukiessa maailma oli jo tuttu, elekieli ei enää vaatinut totuttelua ja osa hahmoistakin oli saanut jo historiansa ensimmäisessä kirjassa. Betrayal vie tarinan pohjoiseen Machin kaupunkiin, jossa poliittinen peli käy kuumana. Kirjassa on mielenkiintoista yhteiskunnallisten asemien kuvausta; naisten asema, moniavioisuus ja perimystraditiot. Abraham esittelee uuden runoilija/andat -parin, joiden myötä pääsemme vilkaisemaan näiden keskinäisiä asetelmia ja toimintaa. Valitettavasti olisin kaivannut vielä enemmän kuvausta siitä mitä andatit ovat ja miten heidät sidotaan. Aihe on kiinnostava, sillä se on ainoa taikuuteen viittaava seikka sarjassa. Betrayalkaan ei juuri sisällä toimintaa, mutta maailmankuvan luominen jatkuu yhtälaisen vaivattomana kuin ykköskirjassakin.

Kumpikaan The Long Price Quartet-sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta ei ole kovinkaan pitkä, vain hieman yli 300 sivuisia, ja silti Abraham onnistuu luomaan onnistuneesti sekä maailman että hahmot. Aina ei fantasiakirjojen tarvitse olla massiivisia tuhatsivuisia teoksia, jotta tarina olisi mielenkiintoinen. Pidin siis erittäin paljon sarjan ensimmäisestä puoliskosta ja lähiajan lukulistalla onkin jo ne kaksi viimeistä kirjaa.

David Anthony Durham: Acacia: The War with the Mein

David Anthony Durham voitti John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailijana Hugo-palkintojen jaon yhteydessä ja ihan ansiotta hän ei sitä kunniaa saavuttanut. Durham ei ole aivan uusi kirjailijana, mutta Acacia on hänen ensimmäinen julkaistu fantasiakirjansa, ja siten hänen oli mahdollisuus olla yleensäkin ehdokkaana. Toisin kävi aikanaan Patrick Rothfussin, joka ei päässyt esikoisteoksellaan The Name of the Wind ehdokkaaksikaan, koskapa häneltä oli julkaistu novellinpoikanen v. 2002. Tuo novelli ilmeisesti päätyi sittemmin osaksi ensimmäistä kirjaa. Otin tarkoituksella esille Rothfussin, koska jos asettaisin nämä kaksi (hyvin erilaista) kirjailijaa vastakkain uusina kirjailijoina, niin Durham ei siinä vertailussa pärjäisi.

Mutta The Name of the Wind (tuleva suomennos Kirjavalta: Tuulen  nimi) ei ole se kirja, johon Acaciaa tulee lukiessa verrattua. Tarinan puitteet vie ajatukset väkisinkin Tulen ja jään laulu -sarjaan, niin paljon yhtäläisyyksiä niiden välillä on. Ja Acacia ei pärjää siinäkään vertailussa. Jätän yksityiskohdat mainitsematta spoilereiden vuoksi, mutta lyhyesti sanottuna kirja kertoo Acacia-nimisen valtion hajoamisesta Meinin valloitettua sen ja maanpakoon joutuneiden kuningasperheen lasten kohtaloista, kuin myös Acacian itsensä kohtalosta.

Acacia: The War with the Mein on Acacia-trilogian ensimmäinen osa ja se on jaettu kolmeen osioon, jotka kukin kattavat tarinasta tietyn ajallisen vaiheen. Ensimmäinen osio on sivunkääntäjä. Se on ehjää ja sujuvaa kerrontaa ja siinä paljastuu pikkuhiljaa Acacia-valtion historiaa, josta löytyy melkoisen synkkiäkin piirteitä. Nämä historialliset seikat ovat syynä tulevaan sotaan Meinin kanssa ja niitä valotetaan myös Meinin näkökulmasta. Ensimmäinen osio on myös se osioista, joka eniten tuo mieleen Tulen ja jään laulun, mutta toki vain pinnallisesti. Durham ei pärjää Martinille hahmojen kuvauksessa. Hahmot jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, eikä tilanne valitettavasti parane toisessa osiossakaan, jonka tarkoitus lienee juuri kuvata hahmojen kasvamista kolmannen osion puitteisiin. Yhden hahmon kehittyminen huikeaksi taistelijaksi tapahtuu kuukaudessa ja melkoisen vähäisellä kuvauksella. Suurin ongelma kirjassa ehkä onkin, että hahmot saavat haluamansa liian helposti ja liian nopeasti. Mikään ei varsinaisesti "kypsytä" heitä lopputulokseen.

Mutta jos henkilöhahmot eivät olekaan Durhamin vahvimpia puolia kirjassa, niin kolmas osio antaa hieman viitteitä siitä, että valtapeli, valtiollinen politiikka, tasa-arvoon pyrkiminen ja oppiminen historian tapahtumista ovat Durhamin ominta aluetta. Martinin tasolle hän ei niissäkään teemoissa pääse, mutta kolmas osio palauttaa joka tapauksessa jälleen uskon kirjaan. Loppua kohti tarina saa muutaman käänteen, jotka parantavat huikeasti laatua. Durham hallitsee cliffhangereiden viljelyn ja tietyt taikuutta käsittelevät kohdat ovat lupaavia.

Jo heti alkupuolella mainitaan salaperäinen Lothan Aklun -kansa, jonka kanssa Acacia tekee kyseenalaista kauppaa. Lothan Aklunit asuvat meren takana The Other Lands -alueella, joka on myös trilogian kakkoskirjan nimi. Tämä antaa toiveita, että sarjan toisessa osassa saamme kokea enemmän Durhamin vahvuuksia kirjailijana, ja kun kirjan loppu antaa toiveita vielä hahmojenkin kehittymisestä mustavalkoisista harmaiksi, niin jatko-osa on melkeinpä pakko lukea.