Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Vuonna 2015 Hugo-palkintoehdokkaiden nimeämisrintamalla kuohui. Sad Puppies ja muut ryhmittymät kampanjoivat omien idealististen näkemysten mukaisia kirjoja ja kirjailijoita ehdokkaaksi ja siinä rytäkässä jäi jalkoihin monta hyvää teosta. Sittemmin äänestysmenettelyä on muutettu, mutta 2015 Cixin Liun The Three-Body Problem pääsi ehdokkaaksi vasta tarkistuksen jälkeen, kun yksi enemmän nimeämisiä saanut teos hylättiin. The Three-Body Problem, joka on alun perin kiinankielinen (三体, sān tǐ, 2006) tuli näin takavasemmalta ehdokkaaksi ja voitti saman tien Hugo-palkinnon – ensimmäisenä käännösteoksena Hugo-historiassa. En silloin saanut luettua kirjaa, mutta heti kun se ilmestyi Rauno Sainion suomennoksena nimellä Kolmen kappaleen probleema, kirja oli ehdoton hankinta. Nyt olen sen myös lukenut.

1960-luvulla Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana Ye Wenjie todistaa isänsä kuoleman petturina ja länsimaisen tieteellisen ajattelun kannattajana. Leima jää myös Ye Wenjieen, radioastronomiin, ja hän on vaarassa joutua vankilaan luettuaan vieläpä kielletyn kirjan ihmisen väärinkäytöksistä ja ajattelemattomuudesta luontoa kohtaan. Ye saa kuitenkin vaihtoehtoisesti pestautua töihin armeijan salaiseen tukikohtaan Punaiseen rannikkoon. Siellä syrjäisellä Tutkahuipulla hänelle selviää, että tukikohta on rakennettu maapallon ulkopuolisen älyllisen signaalin löytämiseksi. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Wang Miao, nanomateriaaleihin perehtynyt tutkija, kutsutaan sotatoimipalaveriin, koska joukko tunnettuja tiedemaailman huippuja on yhtä-äkkisesti tehnyt itsemurhan. Wangin tehtävä on soluttautua Tieteen rajaseutu –nimiseen organisaatioon ja selvittää mikä merkitys sillä on ollut tutkijoiden kuolemiin. Yen ja Wangin polut kietoutuvat pian toisiinsa maailmassa missä Kiinan poliittinen ilmapiiri ja ihmiskunnan suhtautuminen planeettansa muihin lajeihin tulevat äärimmäisen suuriksi vaikuttimiksi. Virtuaalinen kolmen kappaleen probleeman peli on avainasemassa.

Minulla oli aluksi vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Luin kirjaa noin sata sivua, kunnes päätin, että aloitan alusta. Se kannatti. Kun alku ja tarinan rytmi (ei totuttu angloamerikkalainen) oli kertaalleen tuttu, lähti lukeminen todella käyntiin. Kuten myös tarinakin. Kolmen kappaleen probleema sai ajatukset vilisemään. Sen aatemaailmat ovat tarkoituksella ja todellisuutta vastaavalla tavalla kärjistettyjä, tiede on kovaa matematiikkaa ja fysiikkaa, joka huipentuu todellisen kolmen kappaleen probleeman hallitsemaan kuviteltuun maailmaan. Tarinassa on vastakkainasettelua, joka saa kylmiä väreitä aikaan. Kuten aina ääriajattelussa, jää monet järkiperäiset seikat taka-alalle. Cixin Liun teos ei ole ainoastaan luonnontieteellistä tieteiskirjallisuutta, siinä on monia säikeitä ihmistieteisiin, ihmisen käyttäytymiseen.

Liun kirjassa on hyvin paljon arthurcclarkemaisuutta. Se on parhaimmillaan nokkelaa, kekseliästä, rajoja koettelevaa etsiessään teoreettisesti mahdollista. Minusta kirja on myös pelottava, se pakottaa lukijan miettimään mihin luokkaan kuuluu ja olemmeko niin kädettömiä huolehtimaan omasta planeetasta, että ääriajattelu on oikeutettua. Siinä missä Clarke paikoin tuntui ihannoivan ihmiskunnan ulkopuolista sivilisaatiota, Liu heittää peliin raa'an lauseen, joka saa hätkähtämään: ”Te olette hyönteisiä”. Siinäpä mietit millainen heinäsirkka olet.

Kolmen kappaleen probleemassa pelataan saman nimistä virtuaalipeliä, mitkä osiot ovat mielestäni kiinnostavia ja mielikuvituksellisia, jopa huumorintajuisia. Kaikesta katastrofimaisuudestaan huolimatta, ne kevensivät tarinan kerrontaa kaikkine tunnettuine tiedehahmoineen. Kirjan kovan tieteiskirjallisuuden leiman ei pidä antaa olla esteenä lukemiselle. Kirja on haastava, mutta tarina on erinomainen ja monisäikeinen. Tunnen suurta tarvetta lukea jatkon.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta Maasta -sarjasta. Sen toinen ja kolmas osa ovat jo ilmestyneet ja Aula Kustannukselta saamani tiedon mukaan kakkososa ilmestyy suomennettunakin näillä näkymin ensi syksynä. Sitä on hyvä odottaa. Laadukasta science fictionia ei julkaista suomeksi liikaa. Kannattaa tarttua kirjaan, suosittelen ehdottomasti. Minulla on vahva tunne, että tässä on seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja.

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta

Brandon Sanderson on lukemieni pienoisromaanien perusteella ollut lukulistallani myös pidempien teostensa osalta. Nyt kun Jalava päätti suomentaa viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla julkaistun Mistborn-trilogian, oli hyvä mahdollisuus nostaa ahkeran kirjailijan vanhempaa tuotantoa luettavaksi. Usvasyntyinen-sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta (Mistborn: The Final Empire, 2006) on luettavissa myös yksittäisenä kirjana.

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa aurinko on punainen, vuorilta tuleva tuhka peittää maan alleen ja kasvit kituvat ruskeina ja ankeina. Viimeistä valtakuntaa johtaa kovalla otteella Lordihallitsija ja skaa-väestö on alistettu orjiksi, joiden henki ei ole paljon arvoinen. Kaikki skaat eivät kuitenkaan tyydy asemaansa, vaan vahvimmat nostavat kapinan taikuutta harjoittavien allomantikkojen avulla. Allomantian osaajista vahvimmat, usvasyntyiset Kelsier ja nuori kadun kasvatti Vin käyvät etunenässä epätoivoista vastarintaa Lordihallitsijan ja aateliston tyranniaa kohtaan.

Usvasyntyinen-sarja ja Viimeinen valtakunta sen myötä ovat osa Sandersonin luomaa Cosmere-universumia. Siihen samaan versumiin kuuluu myös The Emperor's Soul (arvostelu), jonka luin muutamia vuosia sitten ja josta pidin hyvin paljon. Samaa tunnelmaa on myös Viimeisessä valtakunnassa, joka osittain vetää ajatuksia myös Scott Lynchin Locke Lamoran valheisiin päin (pitäisi joskus lukea uudestaan jatko-osineen). Sandersonin kehittämä taikuus on omaperäistä ja hänen luoma maailma kiehtova. Sanderson kirjoittaa sujuvalukuista ja vauhdikasta fantasiaa, jossa riittää juonenkäänteitä ja monipuolisia henkilöhahmoja.

Tarinan juoni on hyvä, mutta joissakin hahmoissa on sellaista naiiviutta, että pisteet laskivat. Kadulla kasvaneen 16-vuotiaan päähenkilön on vaikea kuvitella olevan niin siloinen kuin Vin on ja tarinaan ympätty romantiikka on vähintään teinitasoista kerrontaa. Sandersonin fantasia ei rikokaan sovinnaisuuden rajoja ja tällaiselle grimdarkin suosijalle Viimeinen valtakunta on melkoisen kesy. Silti se on varsin lukukelpoista fantasiaa kirjailijan alkutaipaleelta. Hienoa, että UK-kansikuva valittiin myös suomennoksen kanneksi. Pidän siitä.

Aion ehdottomasti lukea sarjan seuraavatkin osat, jotka kustantajan mukaan ovat suomeksi Ylenemisen kaivo ja Ajan sankari. Molempien pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Miten olisi lisäksi ne Sandersonin kirjoittamat Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan viimeiset kirjat, joita ei ole vielä suomennettu?

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät -kokoelmien (arvostelut) jälkeen luin kirjailijan teoksen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006). Luulin teosta alunperin nimensä vuoksi novellikokoelmaksi, mutta kyseessä on romaani. Ostin teoksen ekirjana, ja kuten edellisessäkin Jääskeläisen ekirjassa, tässäkin oli jokin tavutusongelma, joka häiritsi jonkinverran lukukokemusta. Kirja on muuten parhaillaan paperisena versiona kesäkampanjatuote AdLibriksessa ja sen saa todella edullisesti pokkarina. Lisäys: Ekirjanakin on alennuksessa.

Ella Milana on sijaisopettajana Jäniksenselässä, pienessä kylässä, joka on tunnettu kuuluisasta kirjailijasta Laura Lumikosta. Lumikko on perustanut aikanaan kirjallisuusseuran, johon hän valitsi yhdeksän lupaavaa lasta, joista kaikista on tullut sittemmin tunnettuja kirjailijoita. Kymmenes seuran jäsen, joka kuoli nuorena, onkin sitten salaisuus, josta kukaan ei halua vapaaehtoisesti puhua. Lumikko valitsee Ellan Seuran uudeksi kymmenenneksi jäseneksi, ja samana päivänä kun Ella liittyy virallisesti mukaan, myös kuuluisa kirjailija katoaa selittämättömästi. Ella ryhtyy pelaamaan Seuran sisällä kehitettyä peliä selvittääkseen kuolleen jäsenen ja kadonneen kirjailijan mysteeriä.

Lumikko ja yhdeksän muuta -tarinassa on paljon samanlaista outouden ja omaleimaisuuden tuntua kuin Jääskeläisen novelleissakin. Se on kuitenkin astetta kevyempi kokonaisuus. Vaikka tarina kertookin paljolti kirjoittamisen vaikeudesta ja raakuudestakin, lukukokemuksena se on vaivaton ja sujuva, useiden tyylien sekoituksesta huolimatta. Maaginen realismi tai reaalifantasia, miksi sitä haluaakin kutsua, on tullut hyvinkin tutuksi vuosien varrella ja silti aina yllätyn, kun jokin lajityypin kirja tuo mukanaan uutuuden tunnetta. Lumikossa sitä on, suomalaiseen tyyliin. On aina fantastista lukea kirjaa, joka jättää auki asioita mielikuvituksen varaan. Niinpä en ole lainkaan varma onko puutarhatonttuja olemassa vai ei...

Kirjan hahmot ovat ajoittain karrikoituja, mutta sellaisina kiinnostavia ja hauskoja. Lumikko onkin humoristinen kirja, ironinenkin. Nauroin monta kertaa mielikuville kirjailijoista kiipeilemässä ja väijymässä toisiaan, haastaakseen pelaamaan ja saadakseen ideoita tuleviin teoksiinsa. Haastamisen seuraus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä siinä vuodettiin enemmän tai vähemmän hahmojen syvintä sisintä ulos. Kirjojen ja lehtien sisällön muuttuminen vaikutti minusta metaforalta, sillä joskus tuntuu kuin olisin lukenut eri kirjan kuin joku toinen lukija, vaikka teoksella olisikin sama tekijä ja nimi. Niin monella tapaa eri asioita voi painottaa ja tulkita. Varmasti kirjailijoistakin joskus tuntuu oudolta miten heidän kirjojaan on tulkittu.Lumikossa on monikerroksellisuutta, ja niinpä siitä löytyy myös melankolian sävyjä, surua ja menetystä.

Miksihän kukaan elokuvantekijä ei ole tarttunut tähän kirjaan? Minulle lukijana se oli ainakin hyvinkin visuaalinen kokemus. Näin silmissäni paitsi edellä mainitut kirjailijoiden toistensa vaanimiset, myös esimerkiksi kirjailija Martti Talvimaan puutarhan ympärillä pyörivät koirat. Samoin Laura Lumikon kirjan hahmoista ja Seuran alkuvaiheista saisi oivallisia takaumakohtauksia. Ehkäpä nyt kun kirja ilmestyy myös englanniksi loppuvuodesta nimellä Rabbit Back Literature Society se saa arvoistaan laajempaa huomiota ja vaikkapa Tim Burtonin käsikirjoittaja/ohjaajakseen. Niin Helena Bonham Carterista tulisi ehkä Ingrid Kissalla. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on enemmän kuin mitä pystyn ilmaisemaan, joten suosittelen sen lukemista ja kokemista henkilökohtaisesti. Ties vaikka luette ihan erilaisen kirjan.

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin tuotanto ei ole minulle liiemmin ennestään tuttua, sillä olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain kaksi novellia: The Island ja The Things. Kävin viime vuonna Sweconissa kuuntelemassa hänen ajatuksiaan ja siltä pohjalta päätin lukea vasta suomeksi ilmestyneen Sokeanäkö -kirjan (Blindsight, 2006). Asiaan vaikutti myös se, että Watts on tämän vuoden Finnconin kunniavieras.

Tarina alkaa kun kymmenettuhannet Tulikärpäsiksi ristityt muukalaissatelliitit kuvaavat yhtäaikaa maapallon. Arvelut ensimmäisen yhteydenoton laadusta sinkoilevat jännittyneenä, mutta maapallolla ei jäädä odottelemaan kontaktia, vaan Theseus-alus lähetetään tarkastamaan paljastuneen vierasaluksen Rorschachin aikeet. Aluksen kapteenina on tekoäly ja johtajana geeniteknologian avulla henkiin herätetty vampyyri Jukka Sarasti. Tarinaa kerrotaan synteetikko Siri Keetonin näkökulmasta. Puolet hänen aivoistaan on korvattu istukkeilla, mutta myös miehistön muut jäsenet ovat erikoisia. Amanda Bates on hiiliplatinalla vahvistettu pasifistisotilas, Kopla on yhden naisen kehossa oleva joukko persoonia, kielitieteilijöitä, synesteetikkoja ja Szpindel on ihmisBioLääkis, joka kykenee näkemään ja maistamaan yli ihmisaistien. Joukko vierailee useamman kerran Rorschachin oudon muotoisella pinnalla pyrkiessään selvittämään mikä alus on ja onko siinä älykästä elämää. Alkaa matka tietoisuuden ja ymmärryksen pohtimiseen, ennen kuin selviää onko ihmiskunta kohtaamassa harmittoman vai uhkaavan vieraan.

Sokeanäkö on kovaa scifiä. Kirja sisältää oikeaan tieteeseen pohjautuvia termejä ja teorioita, ja osa saattaa olla pseudotiedettäkin, aina ei ota selvää. Vieraita asioita vilisee sivukaupalla, on aluksen teknistä kuvausta, näkökyvyn fyysisen prosessin kuvausta kuin myös nähdyn ymmärryksen muodostumisen pohdintaa. Kirjassa pyöritellään tietoisuuden sekä älyn käsitteitä, on hahmontunnistusta, kiinalaista huonetta, Chernoffin naamoja, sokeanäköä ja paljon muuta, joista läheskään kaikista en välttämättä ollut ennen tätä edes kuullut. Watts käyttää paljon myös fysiikan määreitä ja teknisiä sanoja. Välillä asioiden selittämisestä tulee infodumppauksen makua, vaikka Watts onkin sen verran taitava kirjoittaja, että niiden yli lukee sujuvasti.

Kirjan päähenkilön eli synteetikon tehtävä on tarkkailla ja pyrkiä ymmärtämään ulkoavaruuden vierasta, jonka kanssa ei välttämättä ole yhteistä kieltä. Sokeanäössä pohditaan paljon kielenmuodostusta, kuinka teknisesti voi hallita kielen mallintaen, silti ilman ymmärtämistä, ja samaa soveltaen käyttäytymisen tulkintaan. Tämä pohdinta kääntyy koskemaan myös pohtijoita itseään, sillä he kaikki ovat hahmoina vähintään yhtä outoja kuin vieraat. Kirjan puolessa välissä aloin hieman väsyä asioiden pyörittelyyn, eikä pienet toimintakohtaukset välissä jaksaneet nostaa aina lukuvirettä. Kaikki oivallusten ja ymmärtämisen tulokset johtavat kuitenkin onnistuneeseen ja ehkä hieman yllättäväänkin loppuratkaisuun ja välillä tunnelma tiivistyy tarinassa jopa pelottavaksi. Watts hallitsee myös kauhuelementtien käytön, varsinkin kun se liittyy jollain lailla outoon, mystiseksi koettuun ilmiöön.

Watts esittelee kirjassaan muinaisen ihmissaalistajalajin geenien ja salamurhaajien veren avulla henkiinherätetyn rodun edustajan, joka on saanut kaiken lisäksi suomenkielisen nimen. Wattsin vampyyri on tieteellä selitettävä ihmisrotua ravintoketjussa ylempi eläjä. Vampyyrivieroksujana pidän tästä kuvauksesta. Samoin häilyt ovat loistava keksintö avaruuden olennoiksi outoine liike- ja aistihermostoineen. Pelottavia ja erilaisia.

Sokeanäössä on paljon asioita, jotka vaativat melkeinpä toisen lukukerran. Jo pelkästään kirja-arviota varten tehty uusintaläpiselaus auttoi hahmottamaan joitain kohtia paremmin. Ehkä aihemaailmasta johtuen koin jopa Hannu Rajaniemen käyttämän kielen Kvanttivarkaassa (arvostelu) ja Fraktaaliruhtinaassa (arvostelu) helpommaksi lukea. Sokeannäkö olisi pärjännyt hieman vähemmälläkin jargonilla, mutta se lienee makuasia. Kirjan kansi on erittäin onnistunut, pidän siitä.

Sokeanäkö on kiinnostava ja uusia näkökulmia esille tuova teos, ja jos kova science fiction ei vieroksuta liikaa, se kannattaa ehdottomasti lukea. Tervetuloa Suomeen myös Peter Watts!

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williamsin toinen Rikosetsivä Chen -kirja Demonien taivas (The Demon and the City, 2006) ei juurikaan sisällä itse Chenia, vaan pääosassa uutukais-suomennoksessa on jo sarjan ensimmäisessä osassa, Aavekauppiaan tyttäressä (arvostelu) tutuksi tullut demoni, senesalkki Zhu Irzh.

Zhu Irzh työskentelee Singapore Kolmen poliisissa, mutta tällä hetkellä ilman partneriaan, sillä rikosetsivä Chen on vaimonsa kanssa lomalla. Irzhille tulee vastaan kuuluisan Deveth Sardain kuoleman tutkimus ja demoni kun on, hän suorittaa tutkimuksia omaan moraaliseen tyyliinsä sekaantumalla henkilökohtaisesti epäiltyyn Jhai Tseraihin, jolla on monia salaisuuksia. Devethin wanna-be tyttöystävä työskentelee laboratoriossa, jossa tehdään kyseenalaisia testejä demonille ja Jhailla on sormensa pelissä siinäkin puuhassa. Tapahtumaketju käynnistyy todenteolla, olennosta jos toisestakin paljastuu yllätyksiä ja Singapore Kolme on niin jumalien kuin demonienkin keskipisteenä hätää kärsimässä.

Aavekauppiaan tytär oli humoristinen ja pirteä tuulahdus urbaania fantasiaa. Kiinalaiset uskomukset upposivat loistavasti niin sf- kuin fantasiaelementtien keskellekin. Chen ja Zhu Irzh olivat kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Chen vaimoineen enemmän. Demonien taivaassa on jo kuitenkin väljehtyneen tuntua. Olin pettynyt kun Chenin ja hänen vaimonsa taustatarinaa ei tullutkaan enempää esille. Kirjailija ei muutenkaan tunnu haluavan selittää tarinassa taustoja. Sen sijaan hän antoi enemmän tilaa demonille, joka valitettavasti oli kiinnostavampi edellisessä kirjassa kuin tässä. Irzhistä tuli nyt jokseenkin naistenmies-tyylinen jepari, pilke jäi puuttumaan. Cheniä en enää tunnistanut kuin yhdessä kohden samaksi hahmoksi kuin Aavekauppiaan tyttäressä.

Singapore Kolme on yhä taivaan ja helvetin välimaastona kiehtova paikka ja meridiaanien kiinalainen tulkinta energioineen ja muine piirteineen omalaatuinen. Kuoleman jälkeinen elämä helvetissä tai taivaassa ja sielujen katoamispaikka tuovat mukaan yhä väriä, eikä hyvän ja pahan raja ole tukahduttavan selkeä. Ykköskirjan yksityiskohtien ilotulitusta ei kuitenkaan löydy. Tarina etenee sutjakkaasti, sillä kappaleet ovat lyhyitä, mutta samalla jos joutuu lukemaan kirjaa muutamia kymmeniä sivuja kerrallaan, se tuntuu myös pätkityltä ja kokonaisuus kärsii, kuten minulle taisi käydä. Huumori ei ole kadonnut sarjasta, sitä löytyy yhä, hieman laimeampana versiona.

Demonien taivas ei ole yhtä innostava kirja kuin Aavekauppiaan tytär, mutta tarina toimii. Jos sarjan kolmas osa, Precious Dragon, suomennetaan, luen sen kyllä. Harmi, ettei kustantaja enää viitsinyt tarjota asiakkailleen ekirja-versiota, kuten ekan osan kohdalla teki. Sain jopa sähköpostitse töykeän vastauksen kun kysyin ekirjan mahdollisuutta. Ei jäänyt hyvä maku. Ekirja tuntuu olevan yhä joillekin kustantajille kuuma peruna hyppysissä.

Max Brooks: Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat

Max Brooksin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat (World War Z: An Oral History of the Zombie War, 2006) ilmestyi pari vuotta sitten suomeksi. Minun lukulistalleni se päätyi tulevan elokuvan vuoksi. Halusin jälleen lukea ensin kirjan, ennen kesällä ensi-iltansa saavan elokuvan katsomista. Nyt kun olen lukenut kirjan ja vertaan sitä pariin ilmestyneeseen traileriin, odotan erilaista katselukokemusta kuin mitä zombit oli lukukokemuksena.

Kirja koostuu lukuisista kaksitoista vuotta zombisodan päättymisen jälkeen raporttia varten kootuista haastatteluista, jotka valottavat kukin omalta kohdaltaan, miten ja miksi maailmanlaajuinen zombiepidemia pääsi valloilleen. Haastatteluista paljastuu niin taloudelliset keinottelut kuin poliittiset ja hallinnolliset ratkaisutkin ennen kuin epidemia iski täysillä päälle ja vielä sen aikanakin. Ennen kaikkea selviytymistarinat kertovat inhimillisistä ihmiskohtaloista ja ihmiskunnan epätoivoisesta ja -tietoisesta taistelusta uudentyyppistä vihollista vastaan tilanteessa, missä piti tehdä omatoimisia ratkaisuja, kun kriisinhallintaoperaatiot epäonnistuivat.

Sukupolvi Z alkaa kiinnostavasti, kun kuvataan zombiepidemian alkua Kiinan maaseudulla ja sen leviämisen alkuaikoja, jolloin tartunnalta pakenevat ihmiset levittäytyvät pitkin Aasiaa ja ilmateitse myös länteen vieden joko tietoisesti tai tiedostamattaan taudin mukanaan. Alkuosan haastatteluissa on jännitystä ja Brooks onnistuu realistisella otteella kertomaan ihmisluonteen sellaisista piirteistäkin, jotka voi kuvitella todellisiksi tällaisissa tapauksissa. Eikä oikeastaan tarvitse edes kuvitella, vaan ne on monissa yhteyksissä todennettu. Ihmiskuvaukset ovat onnistuneimmillaan, kun niistä erottaa epätoivoa ja aitoa auttamisen halua. Kun tietoa ei ole tai sitä salataan, ja valtiot yrittävät yksinään torjua pandemiaa, niin tehdään vääriä ratkaisuja. Sitten astuu kuvioihin laajamittaisesti aseet, joita ja joiden käyttöä kirjailija kuvaa teknisellä ja amerikkalaishenkisellä otteella.

Vaikka haastatellut edustavatkin useita kansalaisuuksia ja etnisiä sekä sosiaalisia ihmisryhmiä, niin silti kirjan näkemykset ja tyyli ovat amerikkalaisia. Brooks epäonnistuu tyylillisesti globaalin tunnun luomisessa, vaikka kirjassa esiintyy useita maita ja paikkoja. Esimerkiksi Suomen Vaalajärvi on kirjassa triviaali, sillä ei ole merkitystä tarinan kannalta. Tietääkö joku miksi yleensäkin Vaalajärvi? Lisäksi tarina tuntuu polarisoituvan kapitalistiset/sosialistiset maat -tyyppiselle akselille, joka ilmeisesti amerikkalaiselle on helpompi käsittää maailmanlaajuisena ilmiönä. Tällaisen jaon havaitseminen tuppasi häiritsemään. Mielenkiintoista on huomata, että tarinassa zombisodalla on maailmanlaajuisia yhteiskunnallisia, ympäristöllisiä ja uskonnollisia vaikutuksia, eikä valtiot ole enää samoja kuin ennen kymmenvuotista sotaa.

Raporttimainen ja dokumentaarinen tyyli onnistuu kerrontatapana ja kertojat erottuvat toisistaan riittävän hyvin. Tosin en kokenut yhdenkään haastateltavan olevan erityisen merkittävä alkua lukuunottamatta. Haastattelutyyliin tuntuu pääsevän helposti mukaan myös epätasaisuutta. Jotkut osiot ovat armottoman tylsiä, kun jotkut vetävät mukaansa lähinnä inhimillisyydellään.

Täytyy todeta, että viime vuonna lukemani Daniel H. Wilsonin Robopocalypse (arvostelu) ammentaa todellakin reilusti Max Brooksin kirjasta, vain zombit on korvattu roboteilla. Wilson ei kuitenkaan pääse lähellekään Brooksin luomaa jännitettä. Brooksin kirjassa on pelottavia ja ajatuksia herättäviä hetkiä. Johtuen kuitenkin epätasaisuudesta ja amerikkalaistyylin korostumisesta, Sukupolvi Z ei jaksanut innostaa läpi kirjan. Se ei päässyt nousemaan erinomaiseksi lukukokemukseksi potentiaalisuudestaan huolimatta. On tämä lukemistani zombikirjoista kuitenkin paras.

Alla tulevan Brad Pittin tähdittämän leffan kakkostraileri. IMDb antaa Suomen ensi-illaksi heinäkuun 19. päivän. Elämää ja aspartaamia blogista vaikkapa voi katsoa sen ensimmäisen trailerin ja toisen mielipiteen eekoo-kirjasta. Artsi mainitseekin kuka on Max Brooksin isä, mutta minä kerron vielä, että äitikin on tunnettu, nimittäin upea Anne Bancroft.

Ursula K. Le Guin: Sanan mahti

Läntisen rannan aikakirjojen toinen osa, Voices ilmestyi englanniksi 2006 ja suomeksi 2007 nimellä Sanan mahti, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Sanan mahti sijoittuu samaan maailmaan kuin edellinen osa, Näkemisen lahja (arvostelu), mutta on itsenäinen tarina. Kirjassa esiintyy kuitenkin aiemman kirjan henkilöitä, joten taustan ymmärtämiseksi suosittelen kirjojen lukemista ilmestymisjärjestyksessä.

Memer on elänyt koko nuoren ikänsä miehitetyssä Ansulissa ja oppinut vihaamaan Asudarin autiomaista tulleita tunkeutujia, aldeja, jonka jälkeläinen hän itsekin puoliksi on äitinsä tullessa raskaaksi raiskauksesta miehityksen alussa. Aldit hallitsevat Ansulia raa’alla ja taikauskoisella otteella. Kirjat ovat demoneista ja lukeminen, ja jopa puhuminen kirjoista tai lukemisesta, on kuoleman uhalla kielletty. Ennen kirjastostaan ylpeä opiskelun tyyssija, on nyt puhdistettu kirjoitetuista sanoista. Memerin suvun Galvan väylävoudin kotoa Oraakkelin talosta löytyy kuitenkin yhä salainen kirjasto, johon ulkopuolisetkin salakuljettavat edelleen opuksia riskeeraten henkensä. Vain Galvan suvun jäsenellä on pääsy kirjastoon, ja Memer oppii lapsesta alkaen hieman pelottavassakin huoneessa väylävoudin johdolla tietoja maailmasta lukemisen kautta. Kun kuuluisa runoilija ja esiintyjä Orrec Caspro saapuu vaimonsa, eläintenkesyttäjä Gry Barren kanssa Ansuliin, alkaa tapahtua muutos sanojen voiman kautta. Ansulin ja Memerin kohtalo ovat kietoutuneet toisiinsa. Mutta onko mahdollista toteuttaa muutos rauhanomaisesti vai onko edessä vedenvuodatusta. Kapinalliset ovat liikkeellä asein ja Memerin sydänkin halajaa kostoa.

Le Guin siirtyy Näkemisen lahjan syrjäisestä maalaisympäristöstä kaupunkiin ja kauhun tasapainosta siirrytään pelon keskelle, miehittäjän vallan alle. Le Guin kuvaa realistisella, mutta siedettävällä tasolla aldien tekoja uutena isäntämahtina. On teloituksia, kidutusta ja raiskauksia, poltettuja rakennuksia, tuhottuja palvontapaikkoja ja myöhemmin rajoitettuja kansalaisoikeuksia. Varsinkin naisten asema tuntuu olevan melkoisen rankka, mistä syystä Memerkin esiintyy tarinassa usein poikana. Sanan mahdissa käsitellään uskontoja, valloittajan propagandaa, kapinallisuutta, politiikkaa, ja anteeksiantoa kohtalaisen monipuolisesti. Näkökulma on kuitenkin nuoren, joten asioita käsitellään myös vasta kehittyvän ymmärryksen kautta. Le Guin pääsee mielestäni hyvin Memerin pään sisään varsinkin kirjan loppupuolella, mikä on erityisen hienoa, että lähes kahdeksankymppinen kirjailija löytää yhä nuoren ajatusmaailman ja siihen liittyvän kourallisen mustavalkoisuutta, vaikka selvästikin näkyy, että ikä on tehnyt kirjailijasta lempeämmän ja viisaamman.

Le Guin kuvaa kahta erilaista kulttuuria, joiden välissä Orrec ja Gry ovat katalyyttina muutokselle. Sanan mahti on ylistys runoudelle ja kirjallisuudelle, ja vaikka karrikoidusti kirjaton kulttuuri vaikuttaa barbaariselta, kerrontaperinne löytää myös sen keskuudesta tervetulleen sijansa. Toki valloittajan yksijumalaisen kirkon papit ja tiukimmat seuraajat eivät hyväksy edes tarinankerrontaa. Kirjailija sekoittaa omaan tapaansa länsimaissa vallitseviin rodullisiin piirteisiin kiinnitettyjä stereotypioita. Näkemisen lahjassa hieman ärsyynnyin parin naishahmon kuvauksesta, mutta Sanan mahtia lukiessa ymmärsin paremmin aikakauden ja maailman olosuhteet, vaikka yhä hienoinen siloisuus arvelutti Gryn kohdalla. Gry saa kuitenkin väriä muutaman yksityiskohdan kautta. Yleensäkin hahmojen suhteen Le Guin tuntuu vaativan lukijaltaan yhtä paljon humaanisuutta ja anteeksiantoa kuin päähenkilöiltä, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Tarinassa on ripaus taikuutta ja selittämätöntä, mikä palvelee tarinaa työkaluna, mutta ei ole esillä etualalla. Kirja sisältää tällä kertaa myös Läntisen rannan kartan, josta etsin heti Näkemisen lahjan tapahtumien sijaintipaikan ja tietenkin Ansulin. Käytin karttaa apuna myös sarjan kolmannen kirjan, Muistamisen taidon, tapahtumapaikkojen seuraamiseen, sillä kolmosessa karttaa ei jälleen ole. Kuten ykkösosan kohdallakin, pidän myös Sanan mahdin kansikuvaa onnistuneena ja tunnelmallisena. Sanan mahti liikuttaa hiljaisella tavalla, mikä on Le Guininille omaperäistä sanojen voimaa. Sitä on vaikea kuvata, se pitää kokea.

M. John Harrison: Nova Swing

M. John Harrisonin Nova Swing osui käsiini kirjastokäynnillä, odotti pari kuukautta lukemistaan, ja kun en enää viitsinyt uusia lainaa, luin sen pois alta. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 2006 ja suomennos 2008. Kohtalaisen tuore teos siis. Mutta miksi minä otin kirjaan kirjastosta, vaikka kotonakin on jonossa luettavaa? Nova Swing kolkutteli takaraivoa muistuttamassa, että se on jonkin sortin tärkeä luettava, sillä onhan se yltänyt Booksyn koostamalle 101 spefin helmeä -listallekin.

Saudaden kaupungin ”tapahtumapaikka” on poikkeuksellinen aika-avaruus-alue, joka syntyi kun Kefahuchin vuosta alkoi putoilla maahan osia muuttaen aluetta epätodelliseksi. Paikasta on tullut seikkailijoiden luvaton turistikohde oppaanaan Vic Serotinin. Tapahtumapaikan outoja ja tuntemattomia artefakteja kuljetetaan alueelta laittomasti kaupattavaksi ja ihmisillä on erikoisia kuvitelmia mikä tapahtumapaikalla on mahdollista tai ei, vieläpä olettaen, että vastauksia löytyy kadoksissa olevasta päiväkirjasta. Näyttäisi siltä, että tapahtumapaikalta on virtaamassa kävijöitä kahteen suuntaan eikä altistuminen vuolle ole suinkaan vaaratonta.

Jälleen kerran hyppäsin tuntemattoman kirjailijan ja teoksen kanssa altaan syvään päähän lukematta edes takakansitekstiä ja katsoin osasinko uida. Nova Swingin kanssa meni hieman räpeltämiseksi, mutta pysyin pinnalla ja pääsin myös eteenpäin, vaikka uintitekniikka ei ollutkaan ihan hallussa. Kirjassa on kovasti film noirin ja haikean tangon tuntua ja henkilöhahmot, kuten Vic ja Einsteiniksi itsensä tuunauttanut poliisi Aschemann, ovat enemmän tai vähemmän oman elämänsä syrjäpoluilla. Sellaisia, joita saattaa tavata kuppilassa istumassa ja haaveilemassa joko entisestä tai tulevasta. Kirjan juoni ei avaudu kovin helposti, ja ehkäpä Harrisonin aiemman samaan maailmaan sijoittuvan kirjan Valon lukeminen olisi ollut ensin paikallaan, vaikka käsittääkseni Nova Swing onkin itsenäinen teos. Hahmot itsessään ja heidän tarinansa kuitenkin vaikuttaa varsinaista juonta tärkeämmältä.

Nova Swing on tunnelmaltaan kirja, joka vaatii ainakin minulta tietynlaisen lukufiiliksen. Jopa suomennoksessa on havaittavissa Harrisonin mielikuvituksen laitamia hipova onnistunut maailmankuvaus; vuon Schrödingerin kissan kaltaisuus. Ja yleensä pidän hahmojenkin rosoisuudesta. Nyt koin kuitenkin hahmoissa sellaista melankolista alisuorittamista, mikä ei sopinut stressaavan arkielämäni ajankohtaan. Lopun toiveikkuus nosti pisteitä kuitenkin paljon. Nova Swing ei ole minulle täysosuma, edes suomalainen tango ja kissat eivät sitä pelastaneet. Uudelleenluku voisi tuoda kirjaan uusia ulottuvuuksia, mutta juuri nyt se ei ole paikallaan. Silti olen tyytyväinen, että kirja on luettuna ja ehkäpä tartun toiseenkin M. John Harrisonin teokseen jossain vaiheessa.

Naomi Novik: Black Powder War

Olen lukenut pari Naomi Novikin Temeraire-sarjan kirjaa suomeksi ja pitänyt molemmista. Koskapa sarjan jatkokääntäminen on arvoitus, päätin jatkaa lukemista englanniksi. Sarjan kolmas kirja Black Powder War ilmestyi vuonna 2006 ja tarinat Temeraire-lohikäärmeen ja kapteeni Will Laurencen yhteisistä seikkailuista 1800-luvun alkuvuosina jatkuvat. Sarjan edellisen kirjan Jadevaltaistuimen arvostelu löytyy täältä.

Will ja Temeraire lähtevät Kiinasta kohti koti-Britanniaa, joka elää koko ajan Napoleonin hyökkäyksen pelon alla. Matkaan tulee kuitenkin mutka, sillä Britannian hallitus on ostanut Ottomaanien imperiumilta kolme arvokasta lohikäärmeen munaa ja kaksikko seurueineen määrätään noutamaan ne Istanbulista ja tuomaan mukanaan kotiin ennen kuin munat kuoriutuvat. Britannia tarvitsee kuumeisesti juuri munissa kehittyviä tultasyökseviä lohikäärmeitä sotajoukkoihinsa. Sattumusten kautta matkaa Istanbuliin joudutaan tekemään maitse ja saattue kohtaa autiomaan vaarojen lisäksi muun muassa villejä lohikäärmeitä. Eikä munienkaan saaminen loppujen lopuksi ole yksioikoista, mutta kun se lopulta onnistuu, Will ja Temeraire huomaavat olevansa loppumatkalla keskellä Ranskan ja Preussin sotaa, ilman brittien lohikäärmearmeijaa tukenaan, vastassaan myös Kiinasta paennut taivaslohikäärme Lien.

Lohikäärmeiden ystävänä melkeinpä millaiset versiot tahansa näistä otuksista jaksavat viehättää minua. Black Powder Warin alkupuoliskolla kävi kuitenkin niin, että ehdin hieman pitkästyä ja Temerairekin tuntui enemmän rasittavalta kuin kiehtovalta, mitä ei missään vaiheessa edellisten kirjojen aikana tapahtunut. Tähän saattaa vaikuttaa, että kirja on tekstiltään hyvin muodollista verrattuna pariin edelliseen lukemaani kirjaan, eikä Black Powder War ollut tyylillisesti paras valinta tässä vaiheessa. Novikin kaava tuntuu olevan, että ensin matkustellaan ja kohdataan haasteita/ongelmia ja sitten päästään itse kirjan päätapahtumiin. Näin myös sarjan kolmannessa kirjassa. Temeraire, jonka pohdinnat lohikäärmeiden tasa-arvoisuudesta käynnistyivät toden teolla Jadevaltaistuimessa kiinalaisten lohikäärmeiden kautta, jatkoi suunnitelmiaan, ja Novik toi lukijoille uutta vertailukohtaa Temerairen tilanteeseen villien lohikäärmeiden myötä. Silti Temerairen ajatukset saavat hänet tuntumaan enemmänkin lapselliselta kuin vakavasti otettavalta aatteenpalon sytyttämältä otukselta. Mutta kaipa Temeraire vielä aika nuori onkin ja kirjasarja jatkuu vielä pitkään, jotta tätä suuntaa voidaan jalostaa. Temerairen ja Willin välit eivät kuitenkaan enää tunnu yhtä aidoilta kuin ensimmäisessä kirjassa. Oletan, että tässä vaiheessa pitää alkaa asennoitumaan, että kaksikko kasvaa hieman irti toisistaan.

Kun matkanteko ja Turkin osuudet olivat ohi, aloin vihdoin päästä mukaan kirjan tunnelmaan. Vaikka jo Turkin tapahtumat ottomaanihallintoineen ovat vaihtoehtohistoriaa, vasta Preussin ja Ranskan yhteenotossa historian tapahtumat löivät minulle läpi ja antoivat ahaa-elämyksiä. Turkin osio jää ilman kosketuspintaa. Novik onnistuu kevyehkönä sodankäynnin kuvaajana ja uusi lohikäärme on iloinen tuttavuus, jonka kohdalla reipas lapsellisuus on Temerairea helpommin hyväksyttävissä. Liekö Novikin tietoinen valinta brittityylissä syynä siihen, että vielä kolmannessakaan kirjassa henkilöhahmot, ja erityisesti Will, eivät saa syvyyttä. Black Powder War on sarjan tähän astisista heikoin osa, enkä voinut olla hieman pettymättä. Silti sarjan jatko kiinnostaa vielä, sillä ehdottomasti haluan tietää mihin ja miten Novik lohikäärmeidensä tarinan kuljettaa.

Aakkoshaasteen N-kirja.

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthyn The Road ilmestyi vuonna 2006 ja suomeksikin vuonna 2008. Monta kertaa on ollut aikomus lukea kirja, mutta vasta nyt se tuli tehtyä. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan näin viime vuonna. McCarthy kertoo isän ja pojan tarinan suurten katastrofien jälkeisessä maailmassa. Se miten tilanteeseen on päädytty ei ole tärkeää. Tärkeää on miten selviytyä eteenpäin.

Isän muistojen perusteella selviää, että pojan äiti luovutti elämästä jonkin aikaa sitten. Isä tukahduttaa muistot, sillä menneeseen päin on turha katsoa. Niinpä isä ja poika matkaavat kahden tuhon keskellä kohti etelää ja valtamerta. Isä tekee kaikkensa pojan hyväksi, mutta mikään ei ole helppoa; syömäkelpoisesta ruuasta ja juomakelpoisesta vedestä on jatkuva pula, eikä ilmakaan ole hyvä hengittää. Harvat vastaan tulevat ihmiset voivat olla "pahoja", kannibalismiin sortuneita, joita pitää yrittää parhaan mukaan välttää. Kuka tahansa voi yrittää ryöstää kaiken sen vähän mitä kaksikko omistaa.

Tie on yhtenäistä tekstiä, eikä tarinaa ole jaettu lukuihin, vaan se on jatkuvaa matkaa, kuten sisältönsäkin. Merkittävimmäksi teemaksi nousee ihmisyys, sen kaksi eri puolta, tuhoava ja pelastava. Tuhoava näkyy tapahtuneessa, siinä mikä katastrofin on aiheuttanut. Se näkyy ihmisissä, jotka eivät välitä inhimillisyydestä, vaan syövät toisiaan. Isä yrittää elää toisin ja opettaa poikaansa "hyväksi". Poika etsii isältään varmistusta hyvyydestä koko ajan, sillä hänen koko maailmankuvansa on syntynyt isän moraalin kautta. Niin ainakin isä uskoo. Silti kun isä ei aina yllä sanojensa tasolle, poika kyseenalaistaa hänet. Hänen kauttaan kirjailija tuo esille sen aidosti luottavan ja optimistisen puolen, jonka avulla ihmiskunnalla vielä voisi olla toivoa.

Tie on rankan harmaansävyinen vaellus. McCarthyn teksti on vähäeleistä ja ytimekästä. Siinä on kauneutta ilman mitään lisukkeita. Erityisesti pidän anonyymiydestä, joka isää ja poikaa ympäröi. Heillä ei ole nimiä. He ovat vain muutamia ihmiskohtaloita muiden miljoonien joukossa ja silti teksti tekee heistä intiimin läheisiä. Vaikka pidin elokuvasta sen nähtyäni, kirjan lukemisen jälkeen se ei enää tyydytä. Elokuvassa on liikaa tulkintaa, mikä tietenkin elokuvan kannalta on hyvä asia, mutta tekee heikomman vaikutuksen kuin itse kirja. Parasta McCarthyn kirjassa on, ettei se selittele liikaa. Ainoa joka minulla hieman tökkii, on kirjan loppupuoli. Siinä on jotain liian amerikkalaista jumalanuskoineen. Jos toiseksi viimeinen kappale olisi jätetty kirjasta pois, niin olisin ollut huomattavasti tyytyväisempi päätökseen.

Tie on palkittu niin Pulitzerilla kuin Tähtivaeltajallakin (eivät ihan yhteismitallisia palkintoja, nuo), ja kyllä kirjalla ansionsa onkin. On eri asia löytyykö dystopiakirjallisuudesta yhtä vaikuttavia tai vaikuttavampiakin teoksia kuin Tie, joita ei ole palkittu kyseisillä palkinnoilla. Joka tapauksessa, jos joku toinenkin Matti/Maija Myöhäinen pohtii lukeako kirjan vai ei, vastaukseni on ehdottomasti lukemisen kannalla.

Aakkoshaasteen M-kirja.

Paul Kearney: This Forsaken Earth

Paul Kearneyn The Mark of Ran (arvostelu) oli jokseenkin pettymys, mutta päätin silti lukea heti perään The Sea Beggars -sarjan toisen osan This Forsaken Earth, joka on julkaistu vuonna 2006.

Jokunen vuosi on kulunut The Mark of Ranin tapahtumista ja Rol Cortishanesta on tullut kokenut merenkulkija Revenant-laivallaan. Hän taistelee ystäviensä kanssa bionarilaisia vastaan pitääkseen salaisen turvapaikkansa Ganesh Kan yhä salassa. Menneisyys kuitenkin palaa Rolin eteen Cancerin, entisen Varkaiden kuninkaan muodossa, kun hänen sisarpuolensa Rowen haetuttaa hänet tykönsä. Bionar on sisällissodassa, sillä Rowen pyrkii saamaan hänelle oikeutetusti kuuluvan kruunun haltuunsa. Hieman vastahakoisesti Rol suostuu auttamaan Rowenia. Hänen tunteensa sisartaan kohtaan ovat yhä voimakkaat.

This Forsaken Earth on aloitusosaa tasapainoisempi ja kypsempi teos, johtuen paljolti siitä tosiseikasta, että päähahmo on hieman varttuneempi. Kearney myös laajentaa maailmaa tuoden esille uusia paikkoja, vaikkakin näin lyhyessä kirjassa niihin ei ennätetä keskittyä kovinkaan pitkään. Toiminta on kirjan pääantia. Taistelukuvaukset niin merellä kuin maallakin ovat vahvoja ja onnistuneita. Mutta erityisesti esille nousee yksittäinen matkakuvaus kylmän vuoriston läpi. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta Rol onnistuu olemaan siedettävä hahmo ja vaikka Gallico ja Elias eivät ehkä olekaan fantasian syvimpiä sieluja, niin heihin pystyy jo kiintymään. Kirjan loppua kohden myös Rol parantaa osakkeitaan huimasti, vaikka heti kirjan ensimmäisellä kolmanneksella olin heittää kirjan nurkkaan syystä mitä sanoja Kearney laittoi hahmolleen suuhun.

Merenkäyntiin liittyvä kuvaus asettuu tekstissä osaksi tarinaa enemmän kuin The Mark of Ranissa, missä se tuntui välillä olevan itse asia. Tämä tunne saattaa johtua toki myös siitä, että maailma tulee toisessa kirjassa jo tutummaksi ja lähemmäksi. Silti kirjassa vietetään aikaa merellä yllättävän vähän. Päätapahtumat käydään maalla, mikä pienoisena pettymyksenä todettakoon. Jotenkin tuntuu, että ensimmäisessä kirjassa annettu lupaus (Ranin merkin yhteydessä) ei tunnu toteutuvan siinä määrin mitä pitäisi. Tosin sarja on vielä kesken, joten ehkä tästä vielä noustaan lupausten tasolle. Mytologinen osuus lisääntyy ja siihen puoleen olen tyytyväinen. This Forsaken Earth päättyy varsin mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa olen näkevinäni suuntauksen, joka on tuttu Kearneyn yksittäisistä kirjoista. Jatkossa näemme ehkä enemmän kirjan todellisen maailman ja Rolin nyt jo vieraileman "toisen" maailman vuorottelua.

This Forsaken Earth on ensimmäistä osaa parempi kirja. Jos kehitys jatkuu entisellään, niin päätösosalta on lupa odottaa varsin tyydyttävää ratkaisua. Valitettavasti viimeistä osaa, Storm of the Deadia, ei julkaista itsellisenä teoksena, vaan se ilmestyy osana kolmen kirjan omnibusia. Niinpä kaksi ensimmäistä osaa ostaneiden pitää ostaa ne osat uudelleen, jotta saavat sen kolmannen. Toivottavasti Solaris tajuaa edes laittaa siedettävän kannen kirjaan, eikä mitään kulmiensa alta tuijottelevaa miesmallihahmoa. Omnibus-versiota on lupa odotella aikaisintaan ensi vuoden loppupuolella.

George R.R. Martin: The Ice Dragon

Vuonna 1980, kun The Song of Ice and Fire -sarjasta ei ollut vielä tietoakaan, George R.R. Martin kirjoitti novellin nimeltä The Ice Dragon. Novelli julkaistiin tuolloin Dragons of Light -antologiassa ja myöhemmin useaan kertaan eri kokoelmissa sekä omana erillisenä kuvitettuna painoksena vuonna 2006 (kansi vas.). Luin tuon kuvitetun painoksen kolme-neljä vuotta sitten ja muistan pitäneeni siitä silloin. Otin kirjan nyt uusinnan alle, kun sain käsiini sen äänikirjana. Kokemus oli upea! Äänikirja kesti alle 50 minuuttia ja lukijana oli Maggi-Meg Reed, loistava ääni, jota oli miellyttävä kuunnella ja jonka ääntämys ei missään vaiheessa päässyt häiritsemään.

The Ice Dragon on lapsille suunnattu kertomus nuoresta Adara-tytöstä, joka on erilainen kuin muut lapset. Adara on talven lapsi, hän on aina viileä, eikä hän koskaan itke ja hymyileekin harvoin. Adaran äiti kuoli hänen synnytykseensä ja Adara asuu isänsä, isoveljensä ja -siskonsa kanssa pohjoisessa. Jäälohikäärme on pelätty ja mystinen olento, jonka voi nähdä vain talven kylmimpinä hetkinä, eikä sitä voi kesyttää päinvastoin kuin sen tulisempia lajitovereita. Adaralle jäälohikäärme on kuitenkin salainen ystävä, jota tarvitaan apuun, kun vihollinen aloittaa valloituksen ja hyökkää, ja kuninkaan lohikäärmekaarti jää alakynteen sodassa.

The Ice Dragon vaati sen toisen lukukerran minulta ennen kuin sen kauneus todella avautui. Tarinassa on paljon elementtejä, jotka ovat päätyneet myös Tulen ja jään laulu -sarjaan, enkä voinut olla luomatta Adaran ja Aryan välille hienoista linkkiä. Mukana on häivähdys ehkä varhais-Daenerysiakin, mutta enemmän Aryaa. Martin itse arvelee olevansa ensimmäinen kirjailija, joka on luonut jäälohikäärmeen myyttisen hahmon ja antanut näin genrelle jotain uutta. En lähde haastamaan Martinin laajaa genretuntemusta, mutta itselläni on 70-luvulta muistikuva venäläisestä sadusta, jossa olisi ollut jäästä tehty lohikäärme, tosin muistikuva saattaa pettääkin mitä todennäköisimmin. Lohikäärmeet ovat suosikkiotuksiani ja niinpä kiitän tästä luomuksesta joka tapauksessa. Tarinaa lukiessa / kuunnellessa tulee mielikuva uskomattoman kylmän kauniista olennosta, joka pitkän ja runsaslumisen talven pimeimpinä hetkinä pohjoisella napapiirillä syntyneelle (minulle siis) luo sielunsisaruuden tunnetta. Ehkäpä myös muillekin. Reedin esitys herättää tarinan henkiin erilailla kuin pelkästään tekstin lukeminen. Normaalisti Martinin kuvaileva teksti on itsessään jo tarpeeksi liikuttamaan, mutta tämän tarinan kohdalla sain enemmän irti ääneenluettuna. Tai sitten olin vain vastaanottavaisemmassa tilassa.

Lohikäärmeiden lisäksi tarina on rakkaudesta ja perheestä. Kuten myös Tulen ja jään laulussa, myös The Ice Dragonissa lapsen ja hänen vanhempansa suhde tulee vaikuttavasti esille. Äänikirjan yhteydestä luin yhden äidin arvostelun, jossa hän oli antanut kirjalle arvosanaksi 1 / 5. Perusteluna oli, ettei hän pitänyt tarinan lopusta. Niinpä... kirjailijan nimi on George R.R. Martin. Ruusuisia loppuja on turha odottaa ilman piikkejä. Martin on sanonut pitävänsä katkeransuloisista lopuista ja niitä hänen tarinoissaan meille tarjotaan, olivat ne sitten lasten tai aikuisten tarinoita. Kaikkia ne eivät välttämättä miellytä.

The Ice Dragon on monipuolinen fantasiakertomus, josta löytyy niin synkkyyttä kuin kauneuttakin. Erittäin suositeltava. Alla olevassa videossa Martin kertoo itse kirjastaan ja sen synnystä hieman enemmän.

M. Rickert: Map of Dreams

Map of Dreams on kokoelma M. (Mary) Rickertin vuosien 1999-2006 välillä kirjoittamista novelleista. Kirja sisältää 17 novellia, Christopher Barzakin kirjoittaman kirjailijan esittelyn ja Gordon Van Gelderin kirjoittaman jälkipuheen.

• Who is M. Rickert?
• Map of Dreams
• Introduction - Annie Merchant
• Dreams: Dreaming Sun
• Leda
• Cold Fires
• Angel Face
• Night Blossoms
• Nightmares: Feeding the Beast
• Bread and Bombs
• Art is not a Violent Subject
• Anyway
• A Very Little Madness Goes a Long Way
• Waking: What I Saw, When I Looked
• The Girl Who Ate Butterflies
• Many Voices
• More Beautiful Than You
• Peace on Suburbia
• Rising: Flight
• Moorina of the Seals
• The Harrowing
• The Super Hero Saves the World
• The Chambered Fruit
• Afterword

Oletko koskaan lukenut kirjaa, joka on unenomaisen kaunis, taianomainen, mutta samalla hyvin realistinen, runollinen, kuvaileva, välillä hiljainen, välillä äänekäs, intohimoinen ja sensuelli? Map of Dreams on tätä kaikkea. Se on myös ruma, raaka ja ahdistava, kaikki puettuna asuun, josta ei ota selvää minkä värinen se on. Rickertin novellit eivät ole ihan science fictionia, niistä voi löytää maagista realismia, ehkä hieman fantasiaa, mutta yhtä kaikki, jättäisin luokittelut sikseen.

Kirja alkaa nimikkonovellilla Map of Dreams, jossa heti ensimmäiseksi saamme todeta äidin menettävän tyttärensä sala-ampujan satunnaiseen luotiin. Samassa tilanteessa kuolee myös kaksi muuta henkilöä ja salamurhaaja itse. Tapahtuma on järkyttävä ja siitä toipuminen ei ole helppoa. Ampujan surmaaman naisen kirjailija-aviomies lukee kirjoittamaansa tarinaa, kuinka vaimonsa menettänyt mies astuu ulos ajan rajoitteesta ja löytää jälleen tiensä puolisonsa luokse. Annie uskoo kirjailijan kertovan tositarinaa, ja ryhtyy kaikin keinoin selvittämään ajan luonnetta ja kuinka pääsisi takaisin yhteen tyttärensä kanssa. Matka vie hänet aboriginaalien unimaailmaan sekä aikaan, ja maksaa hänelle totuuden. Matkan aikana Annie ryhtyy kirjoittamaan, ensin oman tarinansa, sittemmin tämän kokoelman muut tarinat, joiden kertojat vaihtuvat.

Rickertin tarinoissa kertojat ovat tärkeitä ja heillä on oma äänensä. Ajoittain heidän tarinaansa saatetaan ottaa näkökulma ulkopuolelta, mikä useimmiten lisää tarinan outoutta. Esimerkiksi Ledassa nainen kertoo tulleensa joutsenen raiskaamaksi. Hänen miehensä ja lehtiuutisten kautta kyseenalaistetaan naisen sanat, mutta naisen omasta näkökulmasta kaikki on totta. Jää lukijan harteille koota omat ajatuksensa tarinasta ja päättää mihin uskoa, mihin ei.

Useissa kokoelman tarinoissa on uskonnollissävytteinen juoni. On ilmiintyvä Neitsyt Maria, pedofiilipappi ja useampaan otteeseen enkeleitä. Enkelien teot eivät aina ole järkeenkäyviä, mm. Many Voicessa ne kehoittavat surmaamaan. Jälleen kerran asetetaan vastakkain mitä normaalimaailma uskoo ja ajattelee, ja miten tarinan pääkertoja asian näkee.

Minulle kokoelman novelleista ylitse muiden nousivat Bread and Bombs, Anyway ja The Girl Who Ate Butterflies. Ensimmäinen on lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina, jota kerrotaan lasten näkökulmasta. Lapset elävät maailmassa, jossa aikuisilla on tuhoisia ennakkoluuloja, ajatus lentäen matkustamisesta on käsittämätöntä ja lumi on pelottavaa ja vaarallista. Anyway on tarina naisesta, jolle annetaan mahdollisuus tasapainottaa maailma, mutta se vaatii häneltä henkilökohtaisen valinnan. The Girl Who Ate Butterflies kertoo hieman erilaisesta tytöstä, jolla on hieman erilainen maku. Kaikki Rickertin tarinat ovat upeasti kirjoitettuja, kuvailevia ja täynnä yksityiskohtia. Joidenkin tarinoiden loput ovat minun makuuni liian "kauniita" (ei tarkoita "onnellisia"). Kaipasin välillä hieman rosoisuutta loppuihin. Kirja oli kohtalaisen raskas lukea, sillä jokainen novelli vaati keskittymään. Kokoelmaa ei voi lukea iltaviihdykkeenä noin vain. Ehkäpä olisi ollut parempi lukea tarina silloin tällöin, ei kaikkia yhteen menoon. Joka tapauksessa, M. Rickert on ehdottomasti kirjailija, jolle valtavirtakirjailijana voisi ehdottaa jopa suuria huomionosoituksia. Genrekirjailijana hän on kohtalaisen tuntematon, vaikkakin on saavuttanut useita palkintoja. Ehkäpä suurempien tunnustusten aika on vielä edessä.

Kage Baker: Dark Mondays

Dark Mondays on Kage Bakerin vuonna 2006 julkaistu novellikokoelma. Novellit on kirjoitettu vuosien 2004 ja 2006 välillä. Kirjan rajoitetussa erikoispainoksessa on novellien lisäksi Dark Mondays and Peculiar Tuesdays -essee, jossa Baker kertoo novellien taustoista ja kirjoittamisesta. Minulla oli luettavana normaali painos.

• The Two Old Women
• Portrait, With Flames
• Monkey Day
• Calamari Curls
• Katharine's Story
• Oh, False Young Man!
• So This Guy Walks Into a Lighthouse
• Silent Leonardo
• The Maid on the Shore

Ensimmäinen tarina, The Two Old Women kertoo vanhasta naisesta pienessä kalastajakylässä armottoman meren rannalla, ja siitä mitä kaipaus ja yksinäisyys saa ihmisen tekemään, jos hallussa on ripaus taikakeinoja. Teoilla on kuitenkin seuraamuksensa, eikä kilpailija menneisyydestä luovuta hetkeksikään.

Portrait, With Flamesissa Shadow luo itsensä uudestaan, mutta millaista päämäärää kohden?

Monkey Dayssa pikkupoika Patrick osoittaa Isä Souzalle ja opettajalleen uskon ja järjen voiman. Siihen tarvitaan jopa King Kongin apua.

Calamari Curls kertoo oudosta pikkukaupungista, jossa herra Brightin ruokalaa uhkaa uusi tyylikkäämpi kilpailija naapurissa. Hänen pitää turvautua kaupunkilaisten vieroksuman shamaani Betty Step-In-Timen apuun säilyttääkseen asemansa ja elinkeinonsa. Nunas Beach osoittautuukin erikoisemmaksi kuin normaaliksi kaupunkipahaiseksi.

Katherine's Story on tarina ei-niin-onnellisesta Katherinesta vuosina 1937-1940; hänen elämästään avioliitossa vaimona, äitiydestään erikoiselle lapselle ja tulevaisuudenvalinnastaan.

Madame Rigby on nerokas keksijä Oh, False Young Man!-novellissa. Hän esittelee näyttelyään, jossa teknisesti liikutettavat pienet asetelmat ihmisineen ja eläimineen ilahduttavat yleisöä. Samaan aikaan hänen muita suunnitelmiaan on toteuttamassa apuna omatoiminen automaatti-ihminen, jota ei erota aidosta. Tarina pohjautuu kirjailijan mukaan Nathaniel Hawthornen vuonna 1852 julkaistuun Feathertop -novelliin.

So This Guy Walks Into a Lighthouse on Edgar Allen Poen keskeneräinen tarina, jolle Baker on luonut omanlaisensa mahdollisen lopun. Tarina sijoittuu vuoden 1796 alkuun, ja sitä seurataan päiväkirjamuodossa kertojana toimivan majakanvartijan kautta. Hänen rauhaansa tunkeutuu häiritsemään sekalainen joukko haaksirikkoutuneita ja vielä sekavammaksi meno äityy, kun mukana olevan tohtorin ihmevekotin alkaa pukkaamaan paranneltuja pykmejä ulos tiheään tahtiin.

Silent Leonardo on vaihtoehtohistoriatarina Leonardo da Vincista, toisen henkilön näkökulmasta kerrottu kertomus tarinan sisällä.

The Maiden on the Shore on kokoelman pisin tarina, ja sen voisi luokitella pienoisromaaniksi. Kertojahahmona toimii laivalle töihin pestautuva John, joka valottaa kapteeni Henry Morganin taisteluista espanjalaisia vastaan Karibianmerellä ja Panaman valloituksesta. Mukana on ripaus rakkautta, kun John ihastuu tulisieluiseen tyttöön, joka on Morganin verta ja lihaa... tai sitten ei.

Kage Bakerilla on oma erikoinen tyylinsä kirjailijana. Hän sekoittaa tarua ja todellisuutta tavalla, josta on vaikea välillä erottaa mikä on tästä maailmasta mikä ei. Samalla kun tyyli hämmentää se myös kiehtoo. Kokoelma on tasoltaan hyvin tasainen. Sen tarinat eivät ole suuria ja tunteita kuohuttavia, eivätkä ne aukea heti, vaan haastavat lukijan käyttämään omaa mielikuvitustaan, selittämään tarinat itselleen. Ja selityksiä voi joissakin olla useita.

Pidin ehkäpä Katherine's Storysta eniten, sillä se jätti minut eniten hämilleni. Baker nakkasi ohimennen kriittisellä hetkellä päin kasvoja Orson Wellesin kuunnelman Maailmojen sodasta ja sen jälkeen koko tarina sai mielessäni kaksi tulkintaa, mainstreamin ja science fictionin. Myös The Two Old Women yllätti loppua kohden, kun tarinan todellinen luonne ratkesi. Silent Leonardo oli muuten mielenkiintoinen tarina, mutta sen loppu tuntui hieman antikliimaksilta.

Kaikki tämän kokoelman tarinat jättivät miettimään mitä kirjailija halusi sanoa tai millaisen mielikuvan hän halusi lukijoilleen antaa. Bakerin novellit ovat hienosti ja älykkäästi kirjoitettuja. Suositeltava kokoelma, vaikka ei sisälläkään yhtään The Company -novellia.

Jo Walton: Farthing

Pari vuotta sitten lukemani Jo Waltonin Tooth and Claw oli loistava teos. Olen viitannut teokseen muutaman kerran puhuessani lohikäärmeistä fantasiakirjallisuudesta. Farthing on vaihtoehtohistoriaa ja salapoliisiromaani. Molemmat kirjat ovat hyvin brittiläisiä, Tooth and Claw janeaustenmaiseen tyyliin ja Farthing agathachristiemäiseen.

Poliitikko, tuleva pääministeri, Sir James Thirkie löytyy murhattuna juhlien päätteeksi Farthingin maalaiskartanossa, jonka omistaa päähenkilön Lucy Eversley Kahnin vanhemmat. Yläluokkaisen perheen tytär on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa ja on siksi äitinsä ja muiden aikalaisten paheksuma. Tarina sijoittuu vuoteen 1949, kahdeksan vuotta sen jälkeen kun Sir James neuvotteli briteille rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler mellastaa yhä mantereen puolella ja Saksan sota Venäjää vastaan jatkuu edelleen. Juutalaiset ovat Euroopan paarialuokkaa, ja vaikka Englannissa ei olekaan "työleirejä", niin heihin suhtaudutaan sielläkin alemmuudentuntoisesti. Maanalaiset juutalaisjärjestöt salakuljettavat juutalaisia Euroopasta turvaan Kanadaan ja Brasiliaan. Yhdysvallat ei heitä huoli. Sir Jamesin murhaa saapuu tutkimaan toinen päähahmo, poliisitarkastaja Carmichael. Kaikki todisteet viittaavat siihen, että Lucyn juutalainen aviomies, David on tehnyt murhan, mutta Carmichael huomaa yhden jos toisenkin läsnäolijan salailevan jotain.

Farthingissa on kaikki brittiläisen salapoliisitarinan ainekset; on joukko yläluokkaisia ja poliittisestikin aktiivisia henkilöitä, palvelijoita, jotka näkevät ja kuulevat kulissien takana, useita mahdollisia syyllikseksi epäiltyjä, joista yksi epäilyttävän ilmeinen. Puuttuu vain viiksiään vahaava belgialainen salapoliisi tai tarkkanäköinen vanhempi maalaiskylän rouvashenkilö ratkomasta juttua. Waltonin pääpoliisikaan ei ole ihan tyypillinen pahvipää, mitä monesti salapoliisiromaaneissa tarjoillaan. Farthingin asetelmissa on poliittista valtapeliä ja Euroopan vaihtoehtoinen historia tekee siitä epätyypillisen. Ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen on myöskin hieman poikkeavaa valtavirtadekkarista (tosin en ole aikoihin lukenut uutta brittiläistä dekkarikirjallisuutta).

Vaikka Farthing onkin tapahtumaympäristöltään kiinnostava, niin se jää tunnelmaltaan hieman vajaaksi. En päässyt sisälle hahmoihin. Tarinaa kerrotaan kahdesta näkökulmasta; Lucyn näkökulma on minä-muotoinen ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Lycyn asema on mielenkiintoinen, sillä hän periaatteessa kuuluu yläluokkaiseen etuoikeutettuun ryhmään, mutta kapinoi sitä vastaan, ja on nyt ns. vertaistensa hylkimä. Asema on selvä alusta alkaen. Carmichaelin tilanne avautuu pikkuhiljaa ja sen merkitys kasvaa tarinan myötä. Valitettavasti hahmot ja heidän käymänsä keskustelut paljastavat ja selittävät liikaa pitkin matkaa ja varsinainen kliimaksi jää latteaksi. Ehkä kirjan ei ole tarkoitus ollakaan christiemäinen dekkari, jossa lopussa on huipennus, jolloin lukija joko yllättyy tai voi onnitella itseään siitä, että arvasi murhaajan oikein. Ehkä kirjan tarkoitus on kertoa ennakkoluuloista ja ahdasmielisyydestä, nurkkakuntaisuudesta ja siitä millainen ihmisluonto on. Farthing tarjoaa mm. Lucyn isän hahmossa kirjan ehkäpä ankeimman hetken loppupuolella.

Farthing ei yllä Tooth and Clawn tasolle tarinankerronnassa. Waltonin Farthingissa luoma vaihtoehtoinen maailma on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että aion lukea kirjailijan muutkin vaihtoehtohistoriateokset, Ha'penny ja Half a Crown sekä myöhemmässä vaiheessa myös Sulien-kirjat.