J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Voi hyvänen aika, kuinka aika kuluu nopeaan. Luin Harry Potter and the Half-Blood Princen (2005) Pottereiden uusintalukukierroksella jo viime heinäkuussa osana Pottermaratonia 2019. On aika kertoa ajatuksiani siitä. Luin kirjan ensimmäisen kerran heinäkuussa 2005, jolloin ostin sen keskiyön julkaisutapahtumasta Oulussa. Voi sitä jännitystä, kun koko maailma odotti yhtä aikaa kirjan julkaisua! Ajoin kirjan saatuani kotiin, mutta enhän minä malttanut odottaa matkan kestämää paria tuntia, vaan aloittelin lukemisen yön hiljaisessa liikenteessä jo autossa. Hups. Ajoin kyllä varovaisesti.

Nyt se on virallista. Voldemort on palannut ja hänen kannattajajoukkonsa on kasvanut ja entistä näkyvämpi. Julmuudet näkyvät jo jästimaailmassakin. Harry palaa takaisin Tylypahkaan, mutta tänä vuonna hänen opintosuunnitelmaansa kuuluu poikkeuksellisesti yksityistunnit itseltään Albus Dumbledorelta ja uudella opettajalla, Horace Slughornilla on merkittävä vaikutus lukuvuoden tapahtumiin. Harrylle alkaa vihdoin valjeta mitkä ovat panokset taistelussa Voldemortia vastaan.

Muistan pitäneeni Half-Blood Princeä ”kevyempänä” kirjana kuin edeltäjäänsä Order of the Phoenixia, ehkä siinä esiintyvien romanttisen kuvioiden vuoksi. Toisaalta kirjan loppuosa masensi minut ja olin kutakuinkin siinä tilassa parisen viikkoa. Aika tuo perspektiiviä tarinaan ja olen usein joutunut muuttamaan näkemyksiäni ja tuntemuksiani uudelleenluvun jälkeen. Näin myös nyt. Half-Blood Prince sisältää toki keveitä osioita ja huumoriakin, mutta se on silti synkkä kirja. Ihmisiä kuolee ja maailma muuttuu pelottavammaksi. Propagandakoneisto jyllää.

Harryn kannalta ollaan todellisessa taitekohdassa. Hän on tarpeeksi vanha, jotta tapahtumat eivät vain tule vastaan, vaan niitä kohti pyritään. Albus Dumbledore alkaa odottaa häneltä ymmärrystä ja toimia, asioita, joilta hän on aikaisemmin pyrkinyt suojelemaan Harrya. Tämä oli tietenkin odotettavissa edellisen kirjan lopun keskustelun jälkeen. Vaikka Harry ei ole lähelläkään Dumbledoren vertainen, hän saa osakseen vanhemmalta velholta kunnioitusta ja luottamusta. Harry on yhä kehitysvaiheessa, mutta välillä osoittaa jo teinikäytöksen sijaan kasvavansa aikuiseksi. Severus Snape – mitä minä sanoisin. Minulla olisi tästä hahmosta keskustelemista Rowlingin kanssa.

Half-Blood Princessä on paljon juonikuvioita ja uusia ihmeellisiä käsitteitä, taikuutta sekä esineitä. Se on potterversumin aarreaitta, joka lumoaa. Erityisesti ihastuin välähdyksiin menneestä. Potterversumilla on ollut tarinassa aina menneisyys ja historia syvästi mukana, mutta tässä se herää eloon niin kiehtovana, että hykertelen vielä vuosien jälkeenkin.

Nyt on jäljellä enää sarjan viimeinen osa uudelleenlukua vailla. Olo muuttuu jo ennen lukemista haikeaksi.

Koska olen päättänyt olla omapäinen klassikkomääritelmän kanssa, liitän kuudennen Potter-kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjojen joukkoon. Teoksella on laaja vaikutus genreen ja se on kirja, joka luetaan sukupolvesta toiseen.

Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Sopivasti kirjailija Liz Williamsin Finncon-vierailun alla ilmestyi suomeksi vuonna 2005 julkaistu Rikosetsivä Chen -sarjan ensimmäinen osa Aavekauppiaan tytär (Snake Agent).

Rikosetsivä Chen saa tutkittavakseen kadonneen aaveen tapauksen. Rikkaan teollisuusjohtajan tyttären Pearlin hautajaiset oli järjestetty viimeisen päälle ja luvat olivat kunnossa asianmukaisesti, jotta neidon sielu olisi päässyt siirtymään taivaaseen, mutta niinpä vain aave olikin havaittu helvetin satamasta ja huolestunut äiti ottaa yhteyttä Cheniin, jotta kadonnut aave saataisiin siirrettyä oikeaan osoitteeseen. Chen on lähitulevaisuuteen sijoittuvan Kiinan Singapore Kolmen poliisiyksikön yliluonnollisia tapauksia hoitava etsivä, jota työtoverit hieman välttelevät. Jatkuva yhteydenpito demoneihin kun jättää jälkensä. Chen saa tutkimuskumppaniksi senesalkki Zhu Irzhin, varsin hyvännäköisen demonin helvetistä. Kun selviää, että Pearl ei olekaan ainoa kadonnut aave -tapaus, vaan muitakin viattomia tyttöjä on siirretty laittomasti helvetin puolelle ja poliittisestikin arkaan vyyhtiin on sotkeutunut myös helvetin ministeriöt, on Chenin jälleen kerran itse matkustettava helvettiin, eikä hän voi olla varma jumalattarensa suojelusta.

Aavekauppiaan tytär yllätti ja vieläpä positiivisesti. Urbaani fantasia -piirteitä omaava tarina on synkän humoristinen ja nokkela, ehkä hieman kyyninenkin. Ajoittain sen demonikaartista tuli mieleen Jonathan Stroutin Bartimeus-sarja, mutta aikuiseen ja vähemmän hersyvähumoristiseen tyyliin. Williamsin luoma maailma, missä Singaporen kaupunkikin on toimiluvallinen tuotemerkki, sisältää kiehtovia toimintoja, kuten biosähköverkon ja tietokoneen nestemäisen nanokalvonäytön (offtopic: auton tuulilasiinkin on tullut pistettyä jo nanokalvoa, mikä on loistava keksintö, suosittelen!) Maailma on business- ja byrokratiapainotteinen. Viehätyin ajatuksesta, että eri astraalitasot toimivat yhteistyössä kuin valtiot konsanaan, eikä se helvettikään ole juuri kummoisempi kuin naapurimaa (terveisiä siskoille Ruotsiin). Lähitulevaisuuden ympäristöön on solutettu onnistuneesti traditionaalista kiinalaista kulttuuria ja uskontoa hun ja po’ineen, mikä rikastuttaa entisestään mielikuvituksellista kokonaisuutta. Kohtuullisen pituisessa kirjassa ei selitetä maailman taustoja eli miten sen hetkiseen pisteeseen on kehitytty, mutta alun kulttuurishokin jälkeen sopeuduin tilanteeseen ongelmitta.

Chen on hahmona kiitettävän rauhallinen ja tavanomainen. Hänen vakaanoloisesta ja ennakkoluulottomasta asenteestaan on helppo pitää. Flirttailevampi demonihurmuri Zhu Irzh tuo keventävää vastapainoa. Williamsin maailmanluonti ja hahmojen persoonat ovat toimiva kokonaisuus. Hieman olisin kaivannut lisätietoa Chenin ja hänen demonivaimonsa suhteesta, ihmisen ja demonin liittoumasta, mutta ehkä asiaa valotetaan sarjan seuraavissa kirjoissa. Aavekauppiaan tyttäressä suhteen kuvaus on varsin hienovaraista.

Aavekauppiaan tytär ei ehkä ole mestariteos, mutta tummanpuhuvan hauskaa ja mielikuvitusta rikastuttavaa luettavaa, jota ainakin minun on helppo suositella, varsinkin jos etsivätarinat ja yliluonnolliset olennot yleensäkin kiinnostaa. Annan jälleen kerran miinusta kirjan kannesta, jolla on mahdollisesti lähdetty tavoittelemaan nuorta lukijakuntaa. Siinä jätetään huomioimatta kirjan hahmojen etninen tausta, eikä värityskään tunnu osuvalta. Ei kansi niin iso floppi ole kuin esimerkiksi Le Guinin viimeksi julkaistujen käännösten kannet, mutta kuitenkin. Sisältö ratkaisee joka tapauksessa ja siihen tutustumista suosittelen, paperi- tai ekirjana. Toivottavasti saamme sarjaa lisääkin suomeksi (ostakaa kirjoja, jotta niitä kannattaa kustantaa lisää!). Tervetuloa Suomeen Liz Williams.

Gene Wolfe: Christmas Inn

Genrejoulukirjojen valitseminen on vaikeaa. Joidenkin kirjojen esittelyteksti ilmineeraa jo heti kättelyssä sellaista imelyyttä, että sitä ei perunalaatikoiden suuret ystävätkään kestä. Olen tämän joulun kirjaksi valinnut ja jo viime keväänä hankkinut Gene Wolfen Christmas Inn -chapbookin. Teos on lyhyt, novellin mittainen, mutta painettu omaksi kirjasekseen vuonna 2006. Taustalla oli ajatus, että tutustun kirjailijaan hieman etukäteen, ennen Kiduttajan varjon ilmestymistä suomeksi (3/2012).

Tarina sijoittuu lumen vuoksi saarroksiin jäävään, muutenkin valtateiden varsilta syrjässä sijaitsevaan majataloon, jonka omistaa Christmasin perhe. Siitäpä paikka on nimensäkin saanut. Joulun aika on taloudellisesti tärkeää aikaa pienelle majatalolle, jonka lainojen eräpäivät lähestyy. Tuleva joulu näyttää synkältä, kun matkustajat ovat peruuttaneet tulonsa hankalan kelin vuoksi. Yhtä-äkkiä ovelle ilmestyy kuitenkin joukko hieman outoja matkaajia, joista yhtä lasta majatalon isäntä ja poika eivät tiedosta edes nähneensä, vaikka äiti on tämän kanssa jutellutkin. Oudon joukkion tuomat tulot ovat pelastava tekijä perheen joulussa, mutta se ei ole ainoa mitä he tarjoavat läsnäoleville.

Kirja alkaa jännittävissä asetelmissa kun oudot vieraat saapuvat mystisellä tavalla. Koko lyhyen tarinan ajan tihennetään tunnelmaa, että niskakarvatkin jo alkavat pikkuhiljaa reagoimaan. Sitten kirjailija kuvainnollisesti sanoen rätkäisee vetelästi haalean märällä rätillä lukijaa ja lopettaa tarinan siten, että jäljelle jää wtf-olo. Kaipa tässä nyt sitä joulun todellista sanomaa jaettiin, mutta kyllä vähän jäi sellainen moitituksi tulleen tunne. Tokihan jokainen lukija saa itse päättää miten lopun tulkitsee, mutta sanonpahan vaan, että metsään mentiin ja muutenkin kuin joulukuusta hakemaan. Viime jouluna luin Adam Robertsin I am Scrooge: A Zombie Story for Christmas (arvostelu), joka sekään ei kauhean joulutunnelmaa kohottava ollut, mutta toissajouluksi lukemani Connie Willisin Miracle and Other Christmas Storiesissa (arvostelu) oli sesongin meininkiä enemmänkin. Koskapa en voi suositella Wolfen pikkutarinaa joululukemiseksi hyvällä omallatunnolla, kun siinä ei ole Robertsin tarinan sisältämää huumoriakaan ilahduttamaan, niin palaan huomenna blogiini toistamiseen viime hetken suositusten kanssa.

Steph Swainston: Aika on lahjoista suurin

Steph Swainstonin No Present Like Time tuli luettua heti Castle-sarjan ykköskirjan The Year of Our Warin jälkeen vuonna 2008. Ensimmäinen kirja ilmestyi viime vuonna suomeksi nimellä Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja tänä vuonna saatiin myyntiin Aika on lahjoista suurin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viisi vuotta Kuolemattomien kaartin jälkeen. Keisarin Airut, kuolematon Jant on pysytellyt kuivilla huumeista, mutta sortuu jälleen joutuessaan vastentahtoisesti keisarin määräämänä pelottavaan tehtävään tilanteessa, jossa hänen vaimonsa Tiira tuntuu löytäneen uuden ihastuksen kuolemattomien parista. Mustasukkaisuuden riivaama Jant lähtee Utun ja Salaman kanssa pitkälle laivamatkalle omaehtoiselle Trisin saarelle, joka halutaan liittää osaksi keisarikuntaa ja jossa on mittaamattoman arvokkaita luonnonvaroja. Löytöretki Trisiin mutkistuu kun aiemmin kuolemattomien piiristä paikkansa haasteessa menettänyt Gio Ami ei tyydykään tappioonsa ja paluuseen kuolevaksi, vaan aiheuttaa sisällissodan pyrkiessään takaisin.

Aika on lahjoista suurin jatkaa Kuolemattomien kaartin linjalla omaperäisellä otteellaan sekoittaen keskiaikaa ja nykyisyyttä. Kreikkalaisten mytologioiden jumalien vaikutus näkyy yhä selvemmin Swainstonin luomien kuolemattomien keskinäisissä nahisteluissa. Kuten esikuvansa, he käyttäytyvät lapsellisesti, itsekkäästi ja heidän käsityksensä normaalimaailman realiteeteista ja arjesta on vinoutunut. Ajan merkitys korostuu kirjan nimen mukaisesti entisestään. Kuolemattomille ajan käsite on kärsinyt vuosisatojen aikana inflaatiota ja korruptoinut. Vanhenemisen pelko on korostunut, sillä sen kohtaaminen tarkoittaa epäonnistumista, ei kehitystä. Kirjailija antaa näkyä läpi, että kun maa ei ole välittömässä hätätilassa, aika ei ole heille niinkään keisarikunnan palvelemista varten, vaan heidän oman itsensä etuuksien ja hyötyjen lisäämistä varten. Silti pohjimmiltaan, kun tarve vaatii, jokainen on valmis uhraamaan henkensä puolustaessaan maataan turilaita vastaan. Kuolemattomuus onkin sarjassa mielenkiintoinen käsite, sillä se on oikeastaan fyysisen muutoksen pysäyttämistä, eikä se tarkoita haavoittumattomuutta. Epävarmuutta lisää se, että kuolemattomuus ei ole kuolemattomien käsissä vaan keisarin, joka tekee päätökset selvästi itsenäisesti ja oman suunnitelman mukaisesti selittelemättä. Kuolemattomien ajankäsitteen vastapainona esitetään Trisin saarelaisten näkemys asiasta. Heille aika on valuuttaa, joka merkitsee enemmän kuin kulta. Heidän kauttaan ajan korruptoituminen ihmisiän mittakaavassa on nopeammin näkyvissä.

Kirjassa päästään tutustumaan lisää myös Siirrokseen, rinnakkaismaailmaan, jonne Jant ajautuu huumeiden yliannostuksen kautta. Siirros on erikoinen paikka, missä luonnon lait eivät tunnu toimivan ihan normaalisti ja se on myös vaarallinen. Siirros saa kakkoskirjassa lihaa luiden päälle, kun avautuu lisää paljastuksia. Paljon jää kuitenkin vielä salaperäisyyden verhon taakse mukavasti kutkuttamaan mieltä. Keisaristakin paljastuu uusia tietoja, mutta Aika on lahjoista suurin on ykkösosaa selkeämmin sarjan osa ja lukijalle jätetään useita teasereita sen sijaan, että annettaisiin vielä vastauksia.

Vaikka Aika on lahjoista suurin tuntuu hieman irralliselta Kuolemattomien kaartiin nähden, se on ehdottomasti juonellisesti ja tapahtumiltaan paikallaan odotellessa The Modern Worldin (am. Dangerous Offspring) käännöstä. En tiedä aikooko Like kääntää myös esiosan Above the Snowlinen (arvostelu) (toivottavasti!), mutta sen tapahtumiin löytyy viittauksia ykkösosan tapaan myös kakkoskirjasta. Steph Swainston herätti keskustelua ja itse asiassa närääkin kesällä ilmoittaessaan siirtyvänsä pois julkaisubisneksestä. Syitä oli useita, mm. nopea julkaisutahtivaatimus ja sosiaalisen median paineet. Swainston lähti opiskelemaan kemian opettajaksi, mikä tuntuukin oikealta alalta kirjailijasta saamani käsityksen perusteella. Hän ei ole hylännyt kirjoittamista, mutta uutta kirjaa voidaan tuskin odottaa kuin vasta useamman vuoden kuluttua. Onko se sitten Castle-sarjan ennakkoon ilmoitettu työn alla ollut osa, vai jotain muuta, jää nähtäväksi. Steph Swainston on sen verran upea kirjailija, että olisi sääli jos hän ei enää löytäisi kirjoittamisesta yhtä suurta tyydytystä, mitä hänen kirjojensa lukeminen antaa minulle.

Lavie Tidhar: An Occupation of Angels

An Occupation of Angels on israelilaissyntyisen Lavie Tidharin ensimmäinen julkaistu pienoisromaani vuodelta 2005. Ostin kirjan ekirjana ja minulla on siitä myös äänikirjaversio.

Toisen maailman sodan aikana arkkienkelit saapuivat maapallolle ja asettuivat suuriin, vanhoihin kaupunkeihin ja niiden historiallisiin kohteisiin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kylmän sodan tunnelmissa jokin ryhtyy surmaamaan enkeleitä. Killarney on salaistakin salaisemman brittiläisen Bureaun agentti, joka saa tehtäväkseen jäljittää kryptografi nimeltä Eldershott. Tämän kerrotaan epämääräisesti olevan avain murhiin. Etsintä vie Killarneyn useilla eri identiteeteillä varustettuna Euroopan kautta Moskovaan ja siitä junalla läpi puolen Siperian kylmään Novosibirskiin. Matka on vauhdikas ja vaarallinen, ja vaarassa on ihmiskuntaakin suuremmat voimat. Nyt ei ollakaan valloittamassa kaupunkeja ja kyliä.

An Occupation of Angels yllätti minut tyylillään. Se on hieman erilainen kuin aiemmat Tidharilta lukemani kirjat, mutta omassa lajissaan silti erinomainen. Kirja on kylmänsodan vakoojatarina, ideologisten asetelmien vaihtoehtohistoriaa, jossa pääpaino on taivaallisilla otuksilla. Ja millaisia otuksia ne ovatkaan. Tidharin enkelit ovat suuremmoisia, pelottavia ja vaarallisia. Juuri sellaisia, että niiden voima tulee esille. Silti Tidhar esittää ne myös inhimillisinä ja haavoittuvina sekä sotaisina. Tarinasta ei puutu vauhtia. Välillä lukemista pitää itse oikein hidastaa, sillä paikasta ja tapahtumasta toiseen siirtyminen on sen verran nopeaa, että mukana ei tahdo pysyä. Tidhar onnistuu kuvaamaan kutakin tilanne ja ympäristöä tiiviisti, mutta riittävässä määrin, jotta tunnelman luonti onnistuu. Minulle tuli tapahtumista selkeitä visuaalisia välähdyksiä, aivan kuin olisi filmiä katsonut.

Tarinan jotkut ratkaisut tuntuvat hieman oikaistuilta, mutta eivät ne toisaalta poikkea yleisesti agenttitarinoiden sankarien osaamisesta ja pystyvyydestä. Tällä kertaa jamesbondmaisena hahmona on kuitenkin nainen. Osittain oikaisun tunne voi johtua siitä, että ekirjana tarina on vain 111-sivuinen ja siihen on mahdutettu jos vaikka mitä ja vielä saatu tarina päätökseenkin. Vaikka Killarney onkin ihan mielenkiintoinen hahmo, hänestä ei tämän tarinan puitteissa ehdi tulla kovin syvää kuvaa. En sitä itse asiassa odottanutkaan, sillä enkelit varastivat kyllä pääasiallisen huomioni. Ihastuin niihin ja haluaisinpa lukea enemmänkin tämän kirjan tyylisistä enkeleistä tarinoita. Niitä sadunomaisia suojelusenkeleita on nähty ihan tarpeeksi.

An Occupation of Angels on erilaista Tidharia, mutta yhtä kaikki erinomainen pikku tarina. Minulla on vielä pari kirjaa Tidharilta lukematta ja syksyllä ilmestyy vaihtoehtohistoriateos Osama, jota mielenkiinnolla odotan.

Margaret Atwood: Penelopeia

Margaret Atwoodin Penelopeia: Penelopen ja Odysseuksen myytti (2005) on tilaustyö Canongate Myth -sarjaan, jonka alla on julkaistu useita myyttejä uusintaversioina. Atwood kokeili alunperin kirjoittaa jotain ihan muuta, mutta päätti antaa sitten äänen Penelopelle ja tämän 12 hirtetylle palvelijalle. Hänen päämääränään on pohtia miksi palvelijattaret hirtettiin ja mikä Penelopen todellinen rooli tapahtumassa oli.

Odysseuksen tarina on varmasti kaikille tuttu. Palvelusneitojen osuus alkuperäisessä tekstissä on varsin pieni. Odysseus surmasi heidät poikansa kanssa Penelopen kilpakosijoiden ohessa syyllisenä vehkeilystä vihollisten kanssa. Atwood kuitenkin perustaa oman kirjoituksensa myös muihin lähteisiin kuin Homeroksen tekstiin. Hän tuo esille ja kyseenalaistaa mitä todella tapahtui, niin Odysseuksen matkoilla kuin Ithakan kotisaarella, jossa Penelope myytin mukaan odotteli miestään palaavaksi kaksikymmentä vuotta selibaatissa uskollisena. Atwood paneutuu myös Penelopen varhaisvaiheisiin, isä- ja äitisuhteisiin, sekä suhtautumiseen serkkuunsa, kauniiseen Helenaan. Tarina on kirjoitettu kreikkalaista näytelmää jäljitellen ja sitä kerrotaan Manalan liljakedoilta. Penelopen osuudet ovat suoraa proosaa, mutta palvelijat pääsevät luikauttamaan oman näkemyksensä kuorolauluina ja näytelminä.

Vain uni meille levon suo,
vain silloin rauhan saan;
ei komenneta keittiöön
tai sontaa siivoomaan
...
Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan -
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Jo heti alussa tulee tunne, että Penelope kertojana ei ole kaikkein luotettavin. Atwood vihjailee, mutta ei tulkitse uudelleen mytologiaa. Hän asettaa kuitenkin useaan otteeseen Odysseuksen ja Penelopen samalle tasolle, vertaisikseen. Kun tarinassa pohditaan huhuja Odysseuksen matkoista, se herättää myös miettimään, mitä muualla kuullaan Penelopesta.

"Hän [Odysseus] oli pannut miehensä tunkemaan vahaa korviinsa, sanoivat jotkut, kun oli purjehdittu ohi viekoittelevien Seireenien - ne olivat puoliksi lintuja, puoliksi naisia - jotka houkuttelivat miehiä saarelleen ja sitten söivät heidät, mutta itsensä Odysseus oli käskenyt köyttää mastoon, jotta saattaisi kuunnella Seireenien vastustamatonta laulua hyppäämättä yli laidan. Ei, sanoivat toiset, kyseessä oli korkeatasoinen sisilialainen ilotalo - siellä kurtisaanit olivat kuuluisia musikaalisesta lahjakkuudestaan ja näyttävistä höyhenkoristeisista asuistaan."

Atwood käyttää rohkeasti aikaa tarinassa, sillä hän pistää hahmot vierailemaan myös nykyajassa, jossa varsinkin pintaliitoinen ja muotitietoinen Troijan Helena on elementissään. Siinä missä Atwood haluaa pudottaa Helenan myyttiseltä palvotulta jalustaltaan, hän haluaa myös vapauttaa Penelopen madonnamaisesta puoliso/äiti -uhrin taakasta. Tähän viittaa erityisesti kohtaus Odysseuksen paluun jälkeen, jolloin Penelope rinnastaa itsensä mieheensä.

Penelopeia on erinomainen esimerkki Atwoodin paikoin jopa pirulliseksi yltävästä huumorintajusta. Kirjan erityisiä hetkiä ovat palvelijattarien rehevät osuudet, joissa pilkataan niin emäntää kuin isäntääkin. Niiden kautta kyseenalaistetaan Penelopen kertojaosuutta, mutta myös muinaisten sankarimyyttien maskuliinisuutta ja väkivaltaisuutta. Atwood saa mytologiset hahmot tuntumaan oikeilta ihmisiltä; hänen Penelopensa ja Odysseuksensa, samoin kuin Helenansa, löytää hyvinkin todellisesta maailmasta. Saavatko palvelijat sitten oikeutta? Oliko heidän hirttämisensä perusteltua? Se selviää lukemalla kirjan.

Penelopeia on hyvin erilainen näkökulmakirjoitus kuin esimerkiksi Ursula Le Guinin Lavinia (arvostelu), joka antaa toiselle Troijan sodan suuren sankarin puolisolle äänen. Siinä missä Lavinia on uskottava kertoja ja Le Guin pyrkii tekemään vaihtoehtoisen tulkinnan, Atwood vain tuo esille seikkoja ilkikuriseen tyyliin ja jättää tulkinnat lukijalle itselleen. Molempien kirjailijoiden kirjassa esiintyy kuitenkin vahvaa kuvausta siitä mikä naisen asema näissä myyteissä on ja ne onnistuvat herättämään lukijan pohtimaan.

Penelopeia: Penelopen ja Odysseuksen myytti on innostavaa ja ajoittain hauskaakin luettavaa, joka pääsee myös yllättämään. Erittäin suositeltava kirja, joka valitettavasti ainakin toistaiseksi on loppuunmyyty, mutta eiköhän kirjastoista löydy.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Vuonna 2005 julkaistu Ole luonani aina on ensimmäinen kirja, jonka olen Kazuo Ishigurolta lukenut. Siitäkin huolimatta, että hänen kirjaansa perustuva elokuva, The Remains of the Day eli Pitkän päivän ilta on yksi pitkäkestoisista suosikeistani. Myös tästä Never Let Me Go -kirjasta on tehty elokuvasovitus, josta arvostelun loppuolella hieman enemmän.

Kirjan kertojahahmo on Kathy, 31-vuotias valvoja, joka muistelee elämäänsä Hailshamin eristetyssä sisäoppilaitoksessa, jossa hän vietti lapsuutensa yhdessä ystäviensä Tommyn ja Ruthin kanssa. Muistelmat kattavat myös Hailshamin jälkeisen väliajan Mökeissä ennen valvojiksi ja luovuttajiksi ryhtymistä ja hieman kuvausta Kathyn valvoja-ajalta. Lapsuus vaikuttaa pintapuolisesti kovinkin onnelliselta isossa suojatussa yhtenäisessä joukossa. Lukijalle tippuu kuitenkin matkan varrella outoja yksityiskohtia, kuten etteivät lapset voi poistua alueelta, heihin suhtaudutaan oudoksuen tai etteivät he voi saada omia lapsia, mikä herättää epäilyn, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Hailshamin lapsilla ei tunnu olevan vanhempia ja heidän opettajiansa kutsutaan kasvattajiksi. Pian alkaa hahmottua todellisuus, totuus Kathyn, Ruthin, Tommyn ja muiden heidän kaltaistensa merkityksestä yhteiskunnalle ja heidän elämänsä päämäärä.

Ishiguro kutoo tarinaa kuin ryijyä, josta kuvio paljastuu työn edetessä. Ensin saamme nähtäville värejä ja osakuvioita ja kun puolet kuvioista on valmiita, pitää odottaa ja katsoa tuleeko kokonaisuudesta symmetrinen vai jotain muuta. Kirjailija luo jännitettä hienovaraisen vähäeleisesti, luottaen hahmojensa karismaan. Kathyn, Ruthin ja Tommyn ystävyys on kolmiodraamaa ilman suurta draamaa. Heidän suhteidensa ja tunteidensa kautta kirjailija pyrkii antamaan ainekset tärkeimmän kysymyksen vastaukseen, lopussa kaiken ytimeksi paljastuvaan seikkaan, joka kuitenkin loppujen lopuksi on lukijan itsensä päätettävissä. Kirja etenee ilman fanfaareja, kaiken hiljaisena hyväksyntänä, mikä tekee itse asiassa koko tarinasta entistä ahdistavamman ja surullisemman. Ishiguro osaa luoda synkän tulevaisuudenkuvan ravisuttavan hiljaisella tavalla, taistelematta vastaan, antautuen, todeten ja pakottaen lukijan siten kokemaan.

Ole luonani aina ei tee kompromisseja, eikä yritä miellyttää. Siksi siitä saattaa jäädä tunteeton ja etäinen käsitys, vaikka en usko sen olevan tarkoitus. Koin kirjan samoin kuin koin aikanaan Pitkän päivän ilta -elokuvan. Siksi harmittaa, että menin katsomaan tämän kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Ole luonani aina -elokuvan käsikirjoitus on epäonnistunut, näyttelijät päälleliimattuja Carey Mulligania ehkäpä lukuunottamatta, ja ilman muutamia maisematunnelmaotoksia ja loistavan Rachel Portmanin musiikkia olisin lopettanut elokuvan katsomisen ensimmäisen puolen tunnin aikana kesken. Nyt pokkarina ostamani kirjan elokuvakansikin ärsyttää. Kaikista Ishiguron kirjoista ei näköjään saa hyviä elokuvia, mutta eipä tässä ollut näyttelijöinäkään Anthony Hopkinsia ja Emma Thompsonia. Suositukseni on: lukekaa kirja, jättäkää elokuva katsomatta. Kuunnelkaa vaikka pelkkää elokuvan soundtrackia mielummin:

Aakkoshaasteen I-kirja.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Dmitri Gluhovskin Metro 2033 -kirjan takaliepeessä kerrotaan, että kirja on julkaistu alunperin internetissä ja että sen pohjalta on tehty myös suosittu konsolipeli. Kirja on saanut jatko-osan nimellä Metro 2034 ja elokuvakin on sunnitteilla. Käännöstä on tukenut Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILI.

Vuonna 2033, ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jäljelle jääneet elävät Moskovan metrotunneleissa, eristyksessä ja suojassa maanpinnan tappavalta säteilyltä. Metroon on syntynyt lukemattomia hallintoja, uskonnollisia, aatteellisia ja kulttuurisia ryhmittymiä, joiden yhteiselo ei ole aina mutkatonta. Metro on kuin Venäjä pienoiskoossa. Asemat ovat asutettuja, tunnelit vaarallisia ja salaperäisiä. Maanpinnalla säteily on saanut aikaan mutaatioita, uusia organismeja ja vaikuttanut evoluution kulkuun. Ihminen on enää vain pieni osa uutta, erilaista ja vaarallista maapalloa. Nuori Artjom matkaa läpi koko Metron oppien ja kokien koko ihmiskunnan rippeiden kirjon. Hänellä on tehtävä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä.

Kirjassa ei kerrota onko tuho kohdannut koko maailmaa, mutta näin voi olettaa käyneen. Koska henkilöt spekuloivat muiden suurten kaupunkien metrojen mahdollisesta asutuksesta, lukija voi arvella, että myös mm. Euroopassa ja Amerikassa on elossa ihmisiä, eritymässä kukin tahollaan omaan suuntaansa. Metrossa tapahtuu selittämättömiä asioita, joita jää miettimään ovatko ne todellisuutta vai suljetussa tilassa asuvien hallusinaatioita ja joukkosuggerointia. Toisaalta kirjailija antaa ymmärtää, että jotkin mysteerit voisi selittää tieteellisestikin.

Metro 2033 on kahtiajakoinen kirja. Toisaalta se sisältää erinomaista tunnelma- ja ympäristökuvausta. Teksti on pohdiskelevaa ja siinä tulee erinomaisesti esille ajatus, että vaikka ihmiskuntaa kohtaisi millainen tragedia, ei ihmislajin perusluonne muuttuisi miksikään. Syntyisi yhä uudelleen ja uudelleen yhteiskuntaa jakavia klikkiytymiä, niin poliittisia kuin uskonnollisiakin, jotka taistelevat keskenään sen sijaan että kamppailisivat yhdessä eloonjäämiseksi. Ajatus sinänsä on masentava ja vielä masentavammaksi sen tekee tieto, että tällainen ilmapiiri, joka sai ihmisen kaipaamaan pikemminkin jopa menneisyyden pysähtyneisyyttä kuin muutosta, oli todellisuutta Venäjällä pitkään, ehkä alueittain vieläkin. Eikä ajatus ole tuntematon länsimaissakaan, päätellen tämän päivän dystopiakirjallisuudesta. Metron joidenkin tunneliosuuksien kuvaus on niskavilloja kihelmöittävää. Yliluonnolliset elementit pelottivat jonkin verran, mutta myös ihmisten aatteellinen käyttäytyminen asemien tiukkoine passitarkistuksineen ja rajoituksineen. Kirjassa oli kuitenkin vähän kauhuelementtejä, mm. kuvatut mutaatiot lähinnä hymähdyttivät. Ajoittain teksti muuttui satiiriksi, mm. silloin kun kuvattiin kommunistisen liittouman pyrkineen saamaan valtaansa koko metron. Epäonnistuttuaan, he uskottelivat kovasti, että heille itseasiassa riittää aatteen väkevä palo yhdellä metrolinjalla.

Metro 2033 epäonnistui vakuuttamaan minua maanpäällisellä osuudellaan. Meillä on sen verran kokemuksia säteilylle altistumisista, että on vaikea uskoa nisäkkäiden suurten evoluutiotapahtumien nopeaan kehitykseen. Kokonaan uusien lajien syntyminen ei tunnu uskottavalta kirjan antamassa aikakehyksessä. Niinpä kirjastonhoitajat, niin karmaisevia kuin toisessa yhteydessä olisivatkin, eivät vakuuttaneet. Samoin kuin mustat jäivät epätodellisiksi. Ajoittain minua häiritsi myös hieman vanhahtava ajattelutapa, joka paistoi läpi tekstin. En tiedä kuinka tahatonta se oli, kuinka paljon kirjailijan tarkoituksellisesti luomaa. Ristiriitaisesti osa kirjasta oli hyvinkin modernia scifiä, osa 80/90-luvun tyyliä, ehkäpä jopa varhaisempaa. Suuri plussa siitä, että kirjan etukannen taakse oli painettu metrokartta, sillä sitä todellakin tarvittiin välillä tapahtumien seuraamisessa.

Metro 2033 on ajoittaisista heikkouksistaan huolimatta kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tarina pitää mielenkiintoa yllä. Ehdottomasti suositeltavaa science fictionia naapurimaasta.

Alla englanninkielinen uutiskatsaus kirjailijasta ja kirjasta:

Connie Willis: Inside Job

Inside Job on Connie Willisin kirjoittama pienoisromaani, joka voitti vuonna 2006 Hugon kyseisestä kategoriasta. Tarina julkaistiin alunperin Asimov's Science Fiction -lehdessä ja piakkoin sen jälkeen Subterranean Pressin kovakantisena erikoispainoksena (kansikuva vas.).

Rob on The Jaundiced Eye -lehden journalisti-kriitikko-aknostikko H.L. Menckeniä ihaileva kustannustoimittaja. Hän on skeptikko, jonka tavoitteena on paljastaa New Age -kanavoijat, jotka huijaavat ihmiset uskomaan muinaisten ihmisten puhuvan heidän kauttaan. Suurten showesitysten ohessa myydään kaikenlaista talismaani- ja horoskooppikrääsää isolla rahalla. Kildy, julkisuudesta vetäytynyt entinen hollywoodnäyttelijä, on pestautunut Robin avuksi lehteen. Hän antaa Robille vihjeen erikoislaatuisesta tapauksesta, huijarikanavoijasta nimeltä Ariaura, jonka sessioissa näyttäisi tapahtuvan jotain outoa. Niinpä Rob Kildyn avustuksella ryhtyy selvittelemään missä mitassa huijausta tapahtuu ja kuka huijaa ketäkin.

“Nobody ever went broke underestimating the intelligence of the American people.” -H.L. Mencken

Yllä olevalla lainauksella alkava Inside Job ei mielestäni ole parasta Willisiä, johtuen ehkä aiheesta, mutta enpä voi sanoa tarinaa huonoksikaan. Se sijoittuu ehkä Willis-mitta-asteikolla sinne keskivaiheille. Vaikka tarina on kerrottu kevyellä, humoristissävytteisellä tyylillä, kirjailija on tarttunut aiheeseen, johon jotkut suhtautuvat hyvinkin vakavasti. Spiritismi, henkien yhteydenotot, uudelleensyntymiset jne. ovat varsinkin Amerikassa aihe, johon miljoonat uskovat. Heille Willisin kirja ei varmaankaan ole ykköslukusuosikki. H.L. Menckenin lainaukset ja osuus tarinassa pakotti minut tarkistamaan kenestä on kyse, sillä henkilö ei ollut ennestään tuttu. Tarinan sisältöön tuli täytettä ja eloa, kun Mencken sai todelliset kasvot. Tosin vasta jälkeen päin. Vaikka kyseessä onkin fiktiotarina lähitulevaisuudessa, se on sidottu todellisilla ihmishahmoilla ja tapahtumilla lähihistoriaan. Shirley MacLaine ja Uri Keller puhututtivat myös Suomessa, varsinkin kun jälkimmäinen kävi taivuttelemassa lusikoita meidänkin televisiolähetyksessämme.

Inside Job on sivunkääntäjä ja pienoisromaanina se on siten nopealukuinen ja viihdyttävä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, etenkin kun sen voi lukea Asimovsin sivulta ihan ilmaiseksikin.

Eldon Thompson: The Crimson Sword

Eldon Thompsonin The Crimson Sword on kirjailijan esikoisteos ja The Legend of Asahiel -trilogian ensimmäinen osa.

Pienessä kylässä kasvanut poika, Jarom, saa kuulla yhtä-äkkiä olevansakin kuninkaallinen, ja lähtee metsästämään legendaarista miekkaa parhaan kaverinsa kanssa pelastaakseen valtakunnan ilkeältä velhoveljeltään, joka on surmannut iskänsä ja vallannut valtaistuimen. Kun peruskuvioon liitetään vielä vasta herätetty demonikuningatar, lohikäärmeitä ja haltioita, on kasassa perinteisen eeppisen fantasian ainekset. Aineksista voi saada loistavankin tarinan, mutta valitettavasti Thompsonin kirjailijantaidot ovat tässä sarjan ensimmäisessä osassa niin alkuvaiheissa, että seurauksena on puuduttavan kliseinen tarina niin hahmojen kuin juonikuvionkin osalta. Tänä päivänä ei enää mielestäni riitä, että otetaan perinteiset tutut ainekset käyttöön lisäämättä niiden joukkoon jotain uutta tai omaperäistä.

Seikkailun ja temmellyksen ohessa tarina yrittää kuvata Jaromin sisäistä kasvua, mutta hahmo jää silti pitkästyttävän yksiulotteiseksi. Kirjassa on muutama naishahmokin; marttyyriäiti, demoni ja neitokainen, jonka tehtävä on tulla pelastetuksi. Näin naisena ei paljoa näille hahmoille voi hurrata, sen verran köyhäksi heidän osuutensa jää. Kirjan mielenkiintoisin hahmo on Shadow, salamurhaaja. Hänen ansiostaan kirjan alku on kiinnostava. Syy ja seuraus -suhteet tarinassa eivät ihan vakuuta. Muun muassa syy miksi Jarom kasvaa tietämättä todellista identiteettiään on kohtalaisen heikko pitkälti sen vuoksi, että Thompson on rakentanut sen heikon naishahmon varaan. Myöskin velhon roolin muuttuminen alkuvaiheesta vähäpätöisemmäksi häiritsee, samoin kuin tarinan rakenteen heikkous.

Valitettavasti The Crimson Sword oli minulle suuri pettymys. En aio jatkaa sarjan lukemista.