Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki (Die Stadt der Träumenden Bücher, 2004), joka ilmestyi suomeksi 2008, oli loppuunmyyty ja vähäisessä kierrossa, kun minä lähdin sitä tavoittelemaan noin viitisen vuotta sitten. Löysin vuotta myöhemmin vihdoin yhden hyväkuntoisen käytetyn ja maksoin siitä normaalia korkeamman hinnan, koska halusin kirjan hyllyyn myöhemmin ilmestyneen Uinuvien kirjojen labyrintin viereen. Sittemmin kirja on odottanut lukemistaan, kunnes tänä vuonna aloitin ystävänpäivän lukumaratonin yhteydessä ja lopetin heinäkuun lukumaratonin yhteydessä. Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin järjestämään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan kirjahyllyssä pitkään odottaneita kirjoja.

Zamonialaislohikäärme Hildegunst von Mythenmetz saa kuolleelta runokummiltaan perinnöksi uskomattoman käsikirjoitustekstin, joka häikäisee nerokkuudellaan aloittelevan nuoren kirjailijan. Hildegunst lähtee kuuluisaan Kirjalistoon, kirjailijoiden unelmakaupunkiin, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään lyhyen näytetekstin salaperäiseksi jäänyttä kirjailijaa. Kirjalisto on täynnä kirjakauppoja, antikvariaatteja, kustantamoita, haamukirjoittajia, kirjallisuusagentteja sekä runoilijoita ja kirjailijoita tietysti. Etsintä vie hänet kaupungin alle, katakombeihin, jossa kirjallisuuden uhkaavat puolet näyttäytyvät ja hänen henkensä joutuu vaaraan.

Uinuvien kirjojen kaupunki on hengästyttävän mielikuvituksellinen nuorille lukijoille suunnattu teos, joka käy erinomaisesti myös aikuisille. Moersin sanasto on nokkelaa, omaperäistä ja kuvailevaa. Kun Hildegunst meni kahvilaan ja menusta löytyi mm. musteviiniä, nyyhkykahvia, makeaa herkkupaperia, jolle saattoi myös kirjoittaa, muusansuukkokaakaota, ideavettä, Ojahnn-Golgo-van-Fonthewegin (anagrammi Johann Wolfgang von Goethelle) kierukoita ym., teki mieli lähteä kahvilaan lukemaan kirjaa ja lähdinkin. Lohikäärmelinnoituksen ja Kirjaliston asukkaissa löytyi lajikirjoa mitä omituisimmista otuksista, joilla on välillä suomennettuja kuvailevia nimiä, kuten Hildegunstin runokummi Danzelot von Tavutorvella. Tähän lienee inspiraationa ollut Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari, Lancelot (saks. Lanzelot). Osan nimistä kääntäjä on jättänyt sellaisikseen, kuten yllä Goethen anagrammin. Anagrammeja on useita, mutta en itsekseni niitä lukiessa juuri osannut väännellä tai edes tunnistaa.

Kirjalistoa kuvaavassa tekstissä vilisee kirjan tuottamiseen ja painamiseen liittyviä sanoja ja keksintöjä siinä määrin, että tulva alkoi jo hidastaa lukemista. Otin tauon. Kesti hetken ennen kuin pystyin taas omaksumaan tarinaa. Katakombeissa vauhti jatkui, mutta vaikka juonessa itsessään ei ollut paljon jutun juurta, niin maailman kuvailu kantoi koko paksun kirjan loisteliaasti. Kirjailijan itsensä tekemiä kuvituksia esiintyy niitäkin kirjassa runsaasti ja välillä ne, kuten tekstikin olivat humoristisia. Ajoittain hahmoja oli vaikea kuvitella eläimiksi/olennoiksi, kuten Hildegunst itsekin oli lohikäärme, mutta kuvat auttoivat pääsemään antropomorfisiin mielikuviin. Myös eri fonttien käytöllä oli merkitystä.

Uinuvien kirjojen kaupungissa on paljon yksityiskohtia mihin kiinnittää huomiota. Kirjailijat, kustantajat ja kirjapainohenkilöt löytävät niitä sieltä varmaan vielä tarkemmin kuin normi kohderyhmälukija, mutta silti anti on yltäkylläinen. Pidin kirjasta paljon, mutta ihan heti en lähde lukemaan jatkoa Zamonian maailmaan. Antaa ajan taas tehdä tehtävänsä.

J. Pekka Mäkelä: 391

Ostin J. Pekka Mäkelän 391-kirjan Finnconista vuonna 2013. Sain siihen nimmarin kirjailijalta samaisessa tilaisuudessa. Luin kirjan viimeisimmän lukumaratonin yhteydessä 2018. Vaikka lukutahtini on ihan kohtuullinen, niin minulla on kuitenkin niin paljon vanhempia kirjoja sekä vuosittain ilmestyviä uusia lukulistallani, että saattaa mennä hyvinkin 5-10 vuotta siitä kun kirjan hankin, ennen kuin se päätyy luettavaksi. 391 on julkaistu kuitenkin vuonna 2004, joten jo ostohetkellä se oli ns. vanhempaa tuotantoa.

Sairaskodin työntekijä tunnistaa työtoverinsa toisen maailman sodan aikaisesta kuvasta ja niinpä työtoveri ryhtyy yövuoron aikana kertomaan erikoista tarinaa ajassa matkustamisesta. Kanadansuomalainen sotavalokuvaajana toiminut henkilö tulee temmatuksi mukaan tulevaisuuden ihmisten aiheuttamassa aikapyörteessä Rooman valtakunnan hajoamisen ajankohtaan. Tulevaisuuden henkilöt ovat matkanneet sinne ottaakseen talteen Aleksandrian kirjaston harvinaisuuksia tuhoamisen alta. Useat vasten tahtoaan aikapyörteeseen joutuneet henkilöt etsivät itselleen oudossa ympäristössä paluuta takaisin kotiin tietämättä tulevatko koskaan onnistumaan.

Luin kirjan heti Roger Zelaznyn Kujanjuoksun jälkeen, jossa oltiin tulevaisuuden dystooppisessa maisemissa Amerikan mantereella. 391 oli hyppäys pehmeämpään, ihmisläheisempään kuvaukseen Välimeren rannalle Egyptiin. Lukutoukalle ajatus Aleksandrian kirjastosta tarinan kohteena on kihelmöivä, mutta vaikka kirjastoa kuvataankin yhden luvun verran, ei se nouse mitenkään erityisesti pinnalle tai eläväksi. Tarina tasapainottelee ihmissuhteissa ja arjen kuvauksessa, miten selviytyä vieraassa paikassa, outojen ihmisten kanssa. Ihmisiä, heidän luonnettaan ja tapojaan kuvataan elävästi. Kukaan ei kuitenkaan nouse ylitse muiden.

Siinä missä Kujanjuoksussa päähenkilö on yksinäinen susi, 391:ssä päähenkilö hakeutuu lähelle ihmisiä. Hänellä on tarve kertoa tarinansa, lähestyä henkilöä jolle sen kertoo. Tätä läheisyyttä hän tarvii myös aikamatkansa alkuetapissa vieraassa ja vaarallisessa ympäristössä. Normaaleissa olosuhteissa, jos olisin lukenut Kujanjuoksun ja 391:n eri aikoihin, en todennäköisesti olisi millään lailla vertaillut niitä keskenään. En nytkään varsinaisesti tarinan sisällön puolesta, mutta tunnelman, tapahtumaympäristön ja hahmojen erilaisuutta ei voinut olla maratonissa huomaamatta. Kujanjuoksussa maailma oli ydinkatastrofin jälkeen vihamielinen, mutta niin myös 391:ssä, jossa todellisen historian tapahtumat kulminoituvat kohti hävitystä ja sotataisteluja. Tavallaan on merkittävää ja käytöstä selittävää, että 391:n päähenkilö joutuu keskeltä sotaa toiseen väkivaltaiseen muutoksen hetkeen.

Menneisyyden tapahtumat limittyvät vanhusten hoidon arkeen. Kuvaukset laitosapulaisen työstä ovat realistisia ja vaikka ympäristö on erilainen, turvallisempi, päähenkilö hakee kuitenkin edelleen läheisyyttä. Hän on yhä irrallaan omasta ajastaan, vaikkakin sopeutunut. Lopussa tarinassa on onnistunut kiemura, joka ehkä ei aivan yllätyksenä tule, mutta on silti tarinallisesti hyvä ratkaisu. Ongelmani kirjan suhteen on, että se ei varsinaisesti saanut tuntemuksia aikaan. Siitä ikään kuin puuttui ilma siipien alta.

Koska en ollut aiemmin lukenut Mäkelän teoksia, en osannut odottaa kirjalta mitään erityistä. Nyt minulle jäi kuitenkin positiivinen vaikutelma kirjallisesta tyylistä ja otteesta, jonka perusteella olen kiinnostunut lukemaan lisääkin.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Susanna Clarke: Jonathan Strange & Mr. Norrell

Susanna Clarken vuonna 2004 ilmestynyt esikoisromaani Jonathan Strange & Mr Norrell ilmestyi suomennettuna vuotta myöhemmin. Kirja on saanut lukuisia palkintoja, mm. Locus, Hugo, Mythopoic ja World Fantasy -palkinnot ja kirja oli myös mm. Booker ja Whitbread -ehdokkaana. Minun lukulistalleni lähes 800-sivuinen kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2008 ja nyt kirjaan pohjautuvan BBC:n minitv-sarjan alla luin teoksen uudestaan. Muuttuiko mielipiteeni kirjasta uusintaluvussa? Ei.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Napoleonin sotien aikaiseen vaihtoehtohistorialliseen maailmaan, josta magian on uskottu kadonneen useita vuosisatoja sitten keskiajalla. Maagikkojen seura koostuu teoreettisista maagikoista, jotka joutuvat epäuskokseen toteamaan, että eräs itseoppinut herra Gilbert Norrell hallitseekin käytännön taikuuden. Herra Norrell on varsin omalaatuinen hahmo, jonka omituisuuksiin kuuluu valtavan magiaa koskevan kirjaston kokoelman kasvattaminen – vain omaan käyttöön. Tultuaan julkisuuteen Norrell saavuttaa kuuluisuutta, joka ei kuitenkaan tuota hänen mielestään toivottua tulosta. Muutamia vuosia myöhemmin Jonathan Strange matkustaa Lontooseen tapamaan Norrellia ja ryhtyy tämän oppilaaksi saaden taikuuden suosion kasvuun, lahjakas ja sosiaalisesti miellyttävä kun on. Norrellin ja Strangen välillä on perustavaa laatua olevaa erimielisyyttä, joka koskee modernia taikuutta ja erityisesti historiallisen Raven Kingin merkitystä. Tämä salaperäinen keijujen armeijaa johtanut korppikuningas sitookin parivaljakon kohtalon yhteen tiukemmin kuin kumpikaan osaa arvata.

Susanna Clarke kirjoitti Jonathan Strange & Mr Norrellia kymmenisen vuotta. Samaan maailmaan sijoittuvaa seuraavaa kirjaa hän on myös kirjoittanut kutakuinkin sen saman verran, eikä vielä ole tiedossa milloin, jos koskaan, seuraava kirja ilmestyy. Eli Clarken fanit tarvitsevat pitkän iän ja runsaasti kärsivällisyyttä. Jonathan Strange & Mr Norrell on kuitenkin sen verran hieno teos, että sitä kestää lueskella useampaan kertaa odotellessa. Ja kuten aina, kannattaa tutustua kirjaan ennen kuin näkee tv-sarjan. Clarkelta on toki ilmestynyt aihetta sivuava lyhyt tarinakin (pienoisromaani), jota en ole vielä lukenut.

Strangen ja Norrellin tarina taustamaailmoineen on perin brittiläinen sosiaalisessa arvoasteikossa; jäykähkö ja muodollinen, mutta silti mielenkiintoisia alasävyjä ja irtiottoja omaava (unohtamatta kuninkaallisia). Hyvinkin tapafantasiaa siinä missä vaihtoehtohistoriaakin. Clarke on tinkimätön hahmojensa luonteessa, eikä esimerkiksi Norrellista oikeasti voi sanoa pitävänsä, paitsi siitä puolesta, joka kerää kirjoja. Tarina sisältää merkittäviä sivuhahmoja ja alatarinoita taustoittamisen vuoksi. Clarke kylvää myös selittäviä ja paikoin huvittavia alaviitteitä, jotka välillä runsautensa vuoksi osaavat ärsyttääkin, varsinkin kun mittaa kertyy pienellä fontilla sivutolkulla. Hauskaa viittauksissa on, että ne on tehty oikeiden vanhojen kirjallisuus- ja lähdeviitteiden mukaisesti. Clarken tarinassa on muutenkin paljon myös kuivaa huumoria, joka joko puree tai sitten ei.

Kirjassa näkyy monia legendoihin ja myytteihin perustuvia viitteitä, tai ainakin niihin liittyvän kirjallisuuden vaikutusta. Itselleni nousi kakkoslukukerralla tunnelmia erityisesti Hope Mirrlessin Lud-in-the-Mististä (arvostelu), jota kaipailin jo vuonna 2010 suomennettavaksi, mutta vielä tätä ihmettä ei ole tapahtunut. Myös Lord Dunsany pyöri mielessä, ja yleensäkin hieman pimeänsävyn omaavat keiju/haltiatarinat (Thomas Riiminiekka). <kannanotto>Enkeleiden ja keijujen pitää olla ainakin hieman pelottavia ja ihmistä voimakkaampia</kannanotto>

Jonathan Strange & Mr Norrell on ajoittain hidastempoinen, mutta silti vetävä tarina. Sitä ei lue hetkessä, vaan se vaatii keskittymistä ja näköjään uudelleen lukeminen auttaa vielä paremmin pääsemään tarinaan sisään. Lasken kirjan yhdeksi kaikkien aikojen suosikeiksini (sanotaanko nyt Top50 tai jotain), mikä kertoo jo paljon mitä pidän kirjasta. Hehkutin kirjaa ensimmäisen lukukerran jälkeen ja hehkutan sitä edelleen.

Jonathan Strange (Carvel) & Mr. Norrell (Marsan)

Ja sitten se tv-sarja, jota olen Todellakin Odottanut Jännityksellä. Ensimmäinen osa sai ensi-iltansa eilen ja hurauttaa katsoin sen tuoreeltaan. Alku oli varsin lupaava, Eddie Marsan ja Bertie Carvel onnistuvat päärooleissa, mutta myös Childermassin näyttelijä ylitti odotukseni. Sarjassa oli tummuutta ja uhkan tuntua, ripaus goottilaisuutta ja vastapainoksi hilpeitä aksentteja. Villavat hiukset tuottivat pettymyksen, joka ilmeisesti toistuu jatkossakin, mutta ehkä sen voi antaa anteeksi. Ehdottomasti aion katsoa toteutuksen kokonaan.

Liitän kirjan I Spy Challengen kohtaan 23. Gender Indentifier (Mr./herra).

Ursula K. Le Guin: Näkemisen lahja

Lisää uusiksi luettujen kirjojen arvioita tulossa, tällä kertaa vuorossa Ursula K. Le Guinin fantasiatuotantoa. Kolmiosaisen nuorille suunnatun sarjan, Läntisen rannan aikakirjojen ensimmäinen osa Gifts ilmestyi vuonna 2004 ja suomennos Näkemisen lahja 2005.

Ylämaat on haja-asuttua köyhää, vuoristoista maaseutua ilman kehittynyttä teknologiaa, jossa elää sukuja, joiden keskuudessa periytyy erilaisia psyykkisiä erikoislahjoja. Orrec ja Gry kasvavat naapuruksina lapsesta saakka. Gryn lahjana on kyky kommunikoida eläinten kanssa, mutta hän haluaa käyttää kykyään muutoin, kuin houkutellakseen riistaa saaliiksi, mitä häneltä odotetaan. Orrecin lahja on tyhjäksi tekemisen taito, joka vaikuttaa olevan sen verran voimakas ja hallitsematon, että hän joutuu peittämään silmänsä, ettei vahingoittaisi ihmisiä vahingossa. Orrec ei taitoaan haluaisi edes käyttää. Ylämaiden suvut riitelevät toistensa kanssa ja varastelevat toisiltaan, naimakauppoja suunnitellaan niin, että kunkin suvut lahjat pysyvät voimissaan tai vahvistavat toista. Sukujen kesken vallitsee kauhun tasapaino tai eristäytyminen sen mukaan mikä kunkin erikoislahja on. Orrec ja Gry joutuvat etsimään omaa itseään ympäristön vaatimusten ja odotusten paineen alaisina, ja pohtimaan suostuako perinteisiin vai yrittääkö jotain uutta.

Näkemisen lahja on kirja, jossa Le Guin onnistuu jälleen antropologisessa maailmanluonnissa. Tarina henkii sellaisen kasvuympäristön henkeä, jonka pienen kylän kasvattina voin tunnistaa ja aistia rivien välistä. Olen palannut myös sukututkimuksen yhteydessä monta monituista kertaa kuvioon, jossa naapurimökkien ja -sukujen tyttäret ja pojat on liitetty/liittyneet yhteen syystä tai toisesta. Jos suvussani olisi ollut Le Guinin kuvaamia erikoistaitoja, esim. puukon taitoa, niin epäilen, että ruumiita olisi voinut syntyä. Tai ehkä joku eläinten kanssa kommunikoimaan pystyvä olisi kieltäytynyt kutsumasta hylkeitä tapettavaksi 1600-luvun alussa, mitäpä ei tietenkään olisi hyvällä katsottu. Olen iloinen, että suvussani ei löydy piirrettä mikä Le Guinin kirjassa tulee esille. Lähisuvussa riittävän kauan lisääntyminen aiheuttaa myös ongelmia. Le Guin ei kuitenkaan alleviivaa tätä, vaan antaa lukijan itse tajuta tiettyjä seuraamuksia.

Sosiaalisen ympäristön kuvaus ja historia sekä erikoislahjat ovat oivallisesti kehitettyjä ja niiden kautta kirjailija pystyy luontevasti tuomaan esille tarinan juonikuvion siten, että tärkein ymmärrys lahjoista syntyy loppupuolella. Lahjojen käyttämisen tasapainotila uumoilee syvempää taustaa. Orrecista löytyy nuoruuden kompleksisuutta, mutta muuten kirjan hahmot ovat hieman alakanttiin kuvattu. Gry ja Orrecin etelämpää Ylämaille varastettu äiti ovat pääosin ärsyttävän täydellisen oloisia, mutta onneksi Gryn äiti sentään hieman häivyttää naisten pyhimysmäistä roolitusta tässä kirjassa.

Pidän Näkemisen lahjaa onnistuneena kokonaisuutena, jossa on monia samoja kuvattavien yhteisöjen tarkasteluun liittyviä piirteitä kuin kirjailijan sf-tuotannossakin. Näkemisen lahja ei ole kuitenkaan mielestäni Le Guinin parhaimmistoa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kyseessä olisi hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja nuorille ja myös vanhemmille aikuisille. Le Guinin kohdalla arvosteluasteikko on vain kalibroitu omalle tasolleen. Kirjan kansikuvasta annan pluspisteen, pidän siitä. Läntisen rannan aikakirjojen kakkososan arvio ilmestyy blogissani lähiaikoina.

Blomberg, Hirsjärvi ja Kovala (toim.): Fantasian monet maailmat

Fantasian monet maailmat (2004) on Kristian Blombergin, Irma Hirsjärven ja Urpo Kovalan toimittama suomalainen tietoteos fantasiakirjallisuuden taustasta ja ilmenemismuodoista. Kirja sisältää johdannon lisäksi kymmenen kirjoitusta, jotka on pidetty esitelminä Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen ja Englannin kielen laitoksen yhteistyönä ideoimassa luentosarjassa vuonna 2003.

• Irma Hirsjärvi & Urpo Kovala: Johdannoksi
• Johanna Sinisalo: Fantasia lajityyppinä ja kirjailijan työvälineenä
• Sabine Wienker-Piepho: Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä
• Sirkka Heiskanen-Mäkelä: Tolkien & me
• Maria Ihonen: Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot
• Sabine Wienker-Piepho: Potter-demonologia: fantasiaa vai kunnon tutkimusta?
• Irma Hirsjärvi: Suomenkielisen tieteiskirjallisuuden juuret
• Suvi Niinisalo: Keijukaisten lähteillä
• Matti Savolainen: Ulos getosta ja valtavirtaan (Miekka & magia, rotu ja seksuaalisuus Samuel R. Delanyn Nevèrÿon-sarjassa)
• Jyrki Vainonen: Miksi novellini ovat pikemminkin surrealistisia kuin fantastisia?
• Jean-Yves Malherbe: Ranskankielinen fantasiakirjallisuus

Johanna Sinisalo aloittaa kirjan vahvasti ja havainnollisesti kuvaamalla fantasian lajityypit ja esittämällä ne selkeästi kaavionakin, jossa science fiction, kauhu, high fantasy, myyttiset sankaritarinat ja mystinen ja parapsykologinen fiktio sisältyvät fantasiaan ja linkittyvät myös toisiinsa. Sinisalo käyttää määrittelyissä kiinnostavia esimerkkejä ja kuvaa fantasiaa kirjailijan työkaluna kahden oman teoksensa kautta. Erittäin suositeltava artikkeli.

Wienker-Piepholta on sisällytetty kaksi tekstiä kirjaan ja molemmat ovat kiinnostavia. Olen iloinen, että vuonna 2003 Harry Potter on otettu mukaan ajankohtaisena teemana ja Rowlingin loistava kyky hyödyntää olemassa olevaa mytologiaa on saanut arvostusta. Ensimmäisessä artikkelissa Wienker-Piepho käsittelee folkloren jälkiä ja vaikutuksia fantasiassa. Jälkimmäisessä hän pureutuu Potterversumin mytologisiin perinteisiin kuvaamalla useita sarjan sisältämiä maagisia uskomuksia ja olentoja, kuten alruuna, yksisarvinen ja basiliski. Lohikäärmeiden kohdalla Wienker-Piepho tekee ikävän kömmähdyksen väittämällä suklaasammakkokortin kertovan Dumbledoren maineen perustuvan kuuden erilaisen lohikäärmeen maidon käyttötavan keksimiseen. Kyseessä oli kaksitoista tapaa käyttää lohikäärmeen verta. Heti perään puhutaan Voldemortin Nagini-käärmeestä virheellisesti puoliksi lohikäärmeenä ja tämän lypsämisestä. Käärmeen lypsäminenhän ei liity maitoon mitenkään, mutta artikkelista jää epäselvä käsitys mitä Wienker-Piepho tarkoittaa. Nämä kömmähdykset vievät hieman pohjaa kirjoittajan asiantuntemukselta.

Tolkien mainitaan luonnollisesti useissa kirjoituksissa ja kokonainen artikkeli häneen liittyen on lähinnä historiallinen suomalaisesta näkökulmasta, sillä se on kirjoitettu ennen kuin Tolkienin kirjoja oli suomennettu ensimmäistäkään. Niinpä siinä on käytetty tänä päivänä vakiintuneiden termien sijaan mm. keiju-sanaa haltioiden tilalla. Historiaan pureudutaan todenteolla Hirsjärven tekstissä suomenkielisen tieteiskirjallisuuden juurista, mikä sekin tempaa mukaansa kiinnostavuudessaan, samoin kuin Niinisalon keiju-artikkeli. Keijujen alkuperäinen tulkinta olikin jo tiedossa, mutta sen muotoutuminen nykyasuun kuvituksen kera oli silti mielenkiintoista luettavaa. Olen myös iloinen, että lasten ja nuortenkirjallisuus sai oman osionsa Ihosen artikkelissa.

Luin myös Savolaisen Ulos getosta ja valtavirtaan -artikkelin, joka pohtii Miekka & magia, rotu ja seksuaalisuus -käsitteitä Samuel R. Delanyn Nevèrÿon -sarjassa, vaikka en ole sarjaa lukenutkaan. Päätin, etten välitä spoilaantumisriskistä tämän kohdalla. Savolaisen tekstin jälkeen en ole lainkaan varma, että haluaisin edes lukea sarjaa. Delaney alkaa tuntua entistä enemmän kirjailijalta, joka olisi todella haasteellinen minulle. Tämä kävi mielessä jo Hyönteisdokumentti-blogin Hogg-kirjan arvionnin jälkeen. Kaksi kirjan viimeistä kirjoitusta hieman solahtivat ohi, sillä en löytänyt niihin minkäänlaista tarttumapintaa.

Kaiken kaikkiaan Fantasian monet maailmat on suositeltava teos, jos on vähänkään kiinnostunut eri kirjallisuuden lajien taustoista, ilmenemismuodoista ja historiasta tutkimuksellisesta näkökulmasta.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchellin Pilvikartasto (Cloud Atlas, 2004) julkaistiin suomeksi vuonna 2008. Nyt tulevan elokuvan myötä päätin vihdoin nostaa sen luettavien kirjojen pinon syvyyksistä. Pilvikartasto on ollut mm. Booker, Nebula, Tähtivaeltaja ja Arthur C. Clarke -palkintoehdokas ja kirjaa on saatavilla sekä sidottuna että pokkarina. Kirjan pohjalta tehty elokuva saa ensi-iltansa lokakuussa USA:ssa, mutta en edelleenkään ole nähnyt Suomen aikataulua. Ehkä marras-joulukuussa, kuten muissa Pohjoismaissa?

Pilvikartasto on rakenteeltaan erikoinen ja hieman haastava. Se sisältää kuusi tarinaa, jotka sijoittuvat eri aikakausiin aina 1800-luvulta lähitulevaisuuteen ja eri paikkoihin Tyynen valtameren saaristosta Amerikkaan, Eurooppaan ja Itä-Aasiaan. Kirjan jokaisessa osiossa on eri päähenkilö. Ensimmäisessä osassa notaari Adam Ewing kertoo matkapäiväkirjan muodossa purjelaivamatkastaan Tyynellämerellä ja havaintojaan saarten heimolaisista ja heidän elämästään sekä kärsimästään sairaudesta. Toisessa englantilainen muusikko Robert Frobisher kirjoittaa kirjeissä kokemuksistaan Belgiassa tunnetumman muusikon assistenttina. Kolmannessa osassa journalisti Luisa Rey tutkii ydinvoimalan turvallisuutta koskevia raportteja fyysikko Sixsmithin avustuksella. Neljännessä kustantaja Timothy Cavendish julkaisee ainokaisen menestysteoksensa ja joutuu pakenemaan asiakkaansa uhkaavia sukulaisia. Kuudennessa tarinassa geneettinen klooni Sonmi~451 on kuulusteltavana kapinallisuudesta ja viimeisessä post-apokalyptisessa tarinassa vanha heimolaismies Zachry kertoo tapaamisestaan entistä maailmaa edustavan Meronymin kanssa.

Itse tarinat eivät sinänsä ole kirjan ”se” jippo, vaan rakenne, joka avautuu vasta lukiessa, ja siksipä en siitä sen enempää arvostelun yhteydessä halua kertoa. Kirjan takakannessa oleva maatuskanukke-vertaus ei kuitenkaan mielestäni pidä täysin paikkaansa. Itse en rakenteesta etukäteen tiennyt, minkä koen positiiviseksi asiaksi näin jälkikäteen. Jokainen tarina on tyyliltään erilainen ja kuvastaa aikakauttaan, mutta silti niissä on sen verran samaa, että ne muodostavat kuin hämähäkin seittiin sijoittuvan yksittäisen kokonaisuuden, linjan. Yhteiset teemat toistuvat, ne ovat vain kunkin tarinan kohdalla puettu hieman eri asuun.

Osa tarinoista kiehtoo enemmän kuin toiset. Esimerkiksi Zachryn osio tuntui pitkästyttävältä, mutta parani loppua kohden kun sen sisältö lopulta aukesi. Suosikikseni nousi Sonmi-kloonin osiot niiden science fictionmaisuuden vuoksi. Paitsi kirjan rakenne niin myös Mitchellin kirjoitustyyli on haastava. Alussa keskittymistä sekoitti ja-sanan ajoittainen korvaaminen &-merkillä sekä yhden kirjaimen lyhenteet ja myöhemmin yhdessä osiossa sanojen yhteen kirjoittaminen puhetyylin ilmentämisessä. Kääntäjällä on varmasti ollut tekemistä tekstin työstämisessä ja luulenpa, että kirjan lukeminen englanniksi olisi vienyt vielä enemmän aikaa kuin nyt meni. Kirjailija pitää koko kirjan ajan lukijaa varpaillaan mitä seuraavassa osiossa tuleman pitää. Kirjoitustyyli pakottaa hitaaseen lukutyyliin.

Mitchell on kirjoittanut ovelan ja älykkään kirjan. Yli 600-sivuinen Pilvikartasto ei päästä lukijaa helpolla, mutta on loppujen lopuksi antoisa kokemus. Jokin jäi silti kaihertamaan, jotta se olisi tuntunut täysosumalta. Ehkä keskittyminen esimerkiksi kolmeen-neljään tarinalinjaan olisi tuottanut tiivistetympää ja sisällöllisesti voimallisempaa jälkeä. Kirjailijalta ilmestyy ensi vuonna uusi käännös, Jacob de Zoetin tuhat syksyä, joka tosin ei taida olla genrekirja. Luultavasti tulee kuitenkin luettua.

Alla vielä uusin pitkä traileri tulevasta elokuvasta. Sen perusteella kirjaan nähden on tehty muutoksia, uusia tulkintoja. On mielenkiintoista nähdä miten ne toimivat. Näyttelijäkaarti on ainakin nimekäs.

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan (engl. Mortal Engines Quartet) ensimmäinen kirja, niin ikään nimeltään Kävelevät koneet julkaistiin suomeksi vuonna 2004 ja alkuperäinen ilmestyi 2001. Risingin tietokannasta kurkkasin, että kirjailija on jatkanut sarjan maailmaan sijoittuvien kirjojen kirjoittamista suomennettujen neljän kirjan jälkeenkin ja on julkaissut pari esiosaa (osat 5-6) ja ilmeisesti itsellisen teoksen tänä vuonna (osa 7). Reeve on päätynyt ostoslistalleni lähinnä siksi, että steampunk on alagenrenä kiehtonut jo jonkin aikaa, oli se sitten aikuisten tai nuorten kirjallisuutta. Vaikka jälkijunassahan tässä joka tapauksessa taas tullaan.

Kävelevät koneet sijoittuu yhden tunnin maailmansodan jälkeiseen postapokalyptiseen maailmaan, jossa geologisten suurkatastrofien seurauksena kaupungit ovat muuttuneet telaketjuilla kulkeviksi kerroksellisiksi rakennelmiksi, jotka liikkuvat koko ajan. Maailmassa vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Lontoon kulkukaupungissa asuva museoharjoittelija Tom ei muunlaisesta elämästä tiedä ja paikallaan pysyvät kaupungit ovat hänelle ajatuksenakin järjettömiä, eikä hän ymmärrä miksi jotkut sellaisen asuinpaikan voisi valita. Kun Tom kohtaa kapinallisen Hesterin, jolla on missio, hän alkaa pikkuhiljaa tajuta, ettei kaikki mitä hänelle on opetettu ja sanottu ole välttämättä totta. Näin käy myös Tomin ihannoiman historioitsija Valentinen tyttärelle Katherinelle, kun tämä joutuu kohtaamaan isänsä salaamat asiat.

Kävelevien koneiden synkkä maailma on kiehtova. Korruptio ja salakähmäisyys tuo siihen lisäleimansa, mutta jo perusasetelman nälkäiset kaupungit, jotka kamppailevat olemassaolostaan, tarjoaa runsaasti aineksia. Kun sekaan ripottelee nykypäivää muunnettuna menneisyydeksi, saadaan tarinaan vielä mittakaavaa. Sarjan ensimmäisessä kirjassa kirjailija kuvaa elävästi kulkukaupungin toimintaa, joka ei aina ole kaunista ja puhdasta, vaikkakin idearikasta. Reeven ihmiset ovat usein pelinappuloita, heitä riistetään ja hyödynnetään jopa raa’asti. Darwinismi toimii paitsi kulkevien kaupunkien myös ihmisten välillä. Vastarinta kuitenkin elää kansan syvissä rivissä. Nostin kirjan pisteitä sen mukaan mitä enemmän kirjailija uskalsi toimia realistisesti. Sankarit eivät ole kauniita ja voittamattomia, ja mikä tärkeintä he eivät ole kuolemattomia, eivätkä aina sankareitakaan.

Reeve antaa hahmoilleen luvan olla herkkäuskoisia ja inhimillisiä, joille virheet ovat luontaisia oppimisprosessin aikana. Nuorten kirjaksi sanoisin Kävelevien koneiden olevan rohkea ja omaperäinen, eikä se alleviivaa asioita liikaa. Tokihan siitä löytyy kaupallisesti menestyvälle teokselle ominaisia piirteitäkin. Tarinassa on synkkyyden vastapainoksi ystävyyttä, hieman orastavaa romantiikkaa, toimintaa, ihailtavaa moraalia jne. Kävelevät koneet ei ole Harry Potter, mutta kyllä ensimmäisen kirjan perusteella tuntemukset samantyyppisestä ajatusmaailmasta on mahdollista havaita. Reeven kirja on piristävä ja positiivinen lukukokemus, niin synkkyydestään huolimatta ja ehkä jopa sen vuoksi. Tarina jäi selvästi kesken, joten jatkoa pitää ehdottomasti lukea ja toivottavasti taso tästä sen kun paranee. En ihmettele yhtään ensimmäisen kirjan perusteella, että sarja on kutkuttanut elokuvaohjaaja Peter Jacksonin mieltä sen verran paljon, että hänellä oli ainakin jossain vaiheessa suunnitelmia tarinan siirtämisestä valkokankaalle. Väliin ovat hyppineet hobitit, mutta ehkä sen jälkeen… jossain vaiheessa.

Aakkoshaasteen R-kirja.

Mary Louise Quijano: Once Upon Europa

Jos en olisi tullut valinneeksi Mary Louise Quijanon Once Upon Europaa aakkoshaasteen Q-kirjaksi, en todennäköisesti olisi kirjoittanut siitä arvostelua vaikka olisin lukenutkin.

Alen McCormick on komea amerikkalaisen sankarin perikuva, perheellinen mies, joka on edennyt urallaan nopeasti ja on nyt NASA:n astronauttina ensimmäinen ihminen astumassa Jupiterin Europa-kuun pinnalle Amerikan lippua pystyttämään. Avaruustutkimusalukseen tulee yllättäen vika ja se räjähtää. Tämä ei kuitenkaan ole Alenin loppu, vaan mahdollisuus päästä tutkimaan elämän tarkoitusta.

Ilmeisesti Mary Louise Quijanolla on jonkin sortin mediakäsikirjoituksiin liittyvää työhistoriaa taustallaan, sillä tämä vuonna 2004 julkaistu kirja yrittää olla kovin elokuvallinen tyyliltään ja rakenteeltaan ja onnistuukin siinä. Ainakin se on saanut runsaasti vaikutteita esim. Apollo 13 ja Astronautin vaimo ym. elokuvista. Melkein voisi sanoa, että kirjassa olevista kohtauksista monet muistuttavat kovin olemassa olevien elokuvien kohtauksia. Niissä päästään katsomaan menneessä tehtyjä virheitä; ei käyty lapsen urheilukilpailuissa/ näytelmissä/synttäreillä kun oli kiire luoda uraa, vaimo on uhrannut oman uransa miehen uran eteen, eikä mies ole huomannut, ettei se ollutkaan hyvä ratkaisu naisen mielestä ja seurauksena on konflikteja. Kirja on kooste sellaisista kliseistä, jotka saavat minut jo useaan kertaan niihin törmänneenä voimaan pahoin.

Once Upon Europassa on kuitenkin loppu, joka kohoaa hieman kokonaisuutta korkeammalle. Sekään ei mikään omaperäisyyden huippu ole, mutta joka tapauksessa parempi loppu kuin mitä kirjalle olisi saattanut odottaa. Edes lopunkaan vuoksi minun on vaikea suositella kirjaa kenellekään, vaikka eihän siinä ole kuin reilut 200 sivua, joten kovin kauaa sen kanssa ei tarvitse aikaansa tuhlata.

Aakkoshaasteen Q-kirja.

Paul Kearney: The Mark of Ran

Aloitin Paul Kearneyn tuotantoon tutustumisen pari vuotta sitten. Olen tähän mennessä lukenut hänen yksittäisiä kirjojaan ja nyt rohkaistuin tarttumaan sarjaan. The Sea Beggars -sarja on houkuttanut minua jo jonkin aikaa meriaiheisella teemallaan (kerrottakoon nyt jos en ole aiemmin maininnut: rakastan merta, laivoja, kompasseja ja vanhoja karttoja) ja upeilla kansikuvillaan, mutta koska sarjan viimeisten osien julkaisusta ei ollut tietoakaan, niin olen viivyttänyt lukemista. Nyt kun sarjan päätös (ilmeisesti yksi kirja) on varmasti luvassa, aloitin lukemalla ensimmäisen osan The Mark of Ran, joka ilmestyi vuonna 2004.

Rol Cortishanen elämä muuttuu, kun hän joutuu pakenemaan turvalliselta saareltaan ja saa yllättäen tietää olevansa harvinaista puhdasta vanhaa rotua. Teinipoika joutuu häikäilemättömän Pselloksen kasvatettavaksi ja tutustuu tämän toiseen oppilaaseen, kauniiseen mutta vaaralliseen Roweniin rakastuen tähän. Kun Rowen lopulta torjuu hänet, kaksikon tiet eroavat. Nuori Rol lähtee merille, jota hallitsevat jumalat Ussa ja tämän hurja puoliso Ran. Mutta varsinainen jumala, kaiken luoja, hylkäsi maan kauan sitten, eikä maailma ole ollut enää entisensä.

The Mark of Ran jäi aika kauas odotuksistani, joten pitäisiköhän päätellä että odotukseni olivat liian korkeat tai vääränlaiset. Meriteema näkyi kyllä kirjassa mm. sanastossa, mutta todellinen suolanpärske, sinivihreät ulapat ja valkoiset vaahtopäät jäivät kuvainnollisesti kokematta. Kirjassa lähinnä räpiköitiin veden pinnalla, mutta ei sukellettu syvemmälle katsomaan mitä ihmeellisyyksiä sieltä löytyy. Rol on fantasiagenren tyypillinen kliseinen nuori mies. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä hän tiedä taustastaan juuri mitään. Hän on kookas ja vahva ikäisekseen, ja omaa erikoistaitoja ja oppii nopeasti. Ja sitten hän saa vieläpä ihmemiekan omakseen. Ja tietenkin hänellä on Kohtalo.

Kearneyn päänaishahmo osoittautuu kovia kokeneeksi ja näitä rankkoja kokemuksia pitää vielä kuvata siten, että Rol pääsee osoittamaan sankaruuttaan samalla. Tokihan Rowen on sisäisesti herkkä, mutta maailma on opettanut, että kova kuori pitää olla ja ratkaisut tehdä sen mukaisesti. Hän on kaunis ja tappava. Rolin ja Rowenin ominaisuuksissa ei olisi sinänsä mitään ongelmaa minulle lukijana, jos nitä ei olisi kirjoitettu niin suoraviivaisen yksiulotteisesti. Rol suorastaan tanssii läpi teini-ikänsä tulematta yhtään hullua hurskaammaksi tai kyseenalaistamatta itseään hetkeäkään. Kumpainenkaan ei oikeasti tunnu aidolta, eikä heihin pysty kiintymään tai eläytymään hetkeksikään.

Mutta... Paul Kearney osaa kuitenkin kirjoittaa. Vaikka juonen alku ja henkilöhahmot pissiikin, niin Kearneyn maailmanluonti on ajoittain hyvinkin onnistunutta ja hän kirjoittaa sangen kuvailevaa tekstiä. Parhaimmillaan Kearney yltää lähelle Patrick Rothfussin tasoa, kunnes notkahtaa unohtamaan, että vaikka yhteen kappaleeseen pistää viisikymmentä merenkäyntiin liittyvää sanaa, se ei tuo laivaelämää lukijaa lähemmäs, vaan lointontaa. Hop, hop Hobbin oppiin. On suunnattoman harmi, että Kearney ei kirjoittamisen jokaisessa osa-alueessa pääse tyydyttävälle tasolle. Olen aiemminkin tuskaillut, että hänen kirjansa ovat epätasaisia. Toisaalta keskinkertaisia, mutta joiltain osin niin erinomaisia, että kirjailijaan palaa kerta toisensa jälkeen odottaen sitä täysosumaa.

Aloitin The Sea Beggars -sarjan toisen osankin jo, ja tiedän että ainakin alku lupaa enemmän kuin ykkösosa pystyi antamaan, joten siinä mielessä The Mark of Ranin jättämä harmistus ei kestänyt kauaa. Ensimmäisessä osassa ei päästy vielä syvemmälle maailman mytologiaan ja Rolin alkuperään, mutta ehkäpä myöhemmissä osissa. Onhan nämä kirjat kuitenkin kohtalaisen normaalipituisia, ei mitään ns. läskifantasiaa. Ja toivottavasti Rol oikeasti kehittyy hahmona. Ihan sormet ristissä toivon. Jos kliseisyys ei hirveästi haittaa, niin The Mark of Ran kannattaa lukea. Kearney tekee hienojakin ratkaisuja tekstissään.

Aakkoshaasteen K-kirja.

Steph Swainston: Kuolemattomien kaarti

Luin Steph Swainstonin The Year of Our War -kirjan pari vuotta sitten. Päätin lukea kirjan uudestaan nyt kun se ilmestyi suomeksi nimellä Kuolemattomien kaarti, koska kirja on ehdottomasti uudelleenluvun arvoinen. Toisaalta käännetyissä kirjoissa minua kiinnostaa aina myös millaisiin käännösratkaisuihin suomentaja on päätynyt. Näin myös Kuolemattomien kaartin kohdalla, joka aluksi esiintyi työnimellä Sotamme vuosi. Molemmat nimet ovat sisällön puolesta osuvia, mutta olisin suosinut suoraa käännöstä, vaikka suomeksi se kuulostaa enemmän Talvisodan muisteluteokselta. Kuolemattomien kaarti on Castle-sarjan ensimmäinen kirja ja kyseessä ei ole trilogia, vaikka kirjan takakannessa niin kerrotaankin (ehkäpä suunnitelmissa on vain kolmen kirjan kääntäminen). Sarjaan kuuluvia kirjoja on julkaistu tällä hetkellä englanniksi neljä, joista viimeisin on ns. esiosa. Seuraava Castle -kirja julkaistaan ensi vuoden alkupuolella ja sen työnimenä on The Musician's Evolution (nimi voi vielä vaihtua).

Kirjan päähahmo on Jant Shira - Komeetta, Airut - Keisarin luoman kuolemattomien piirin ainutlaatuinen jäsen. Ainutlaatuinen siinä mielessä, että hän on 50 kuolemattoman (ja lisäksi heidän mahdollisten puolisoidensa) joukossa ainoa siivekäs, joka pystyy lentämään. Jant on puoleksi awialainen, jota perua siivet ovat, ja puoleksi rhydanne, vuoristolainen, jonka ansiosta hän on kevytrakenteisena lentokykyinen. Jant on myös huumeaddikti ja valehtelija, eikä hänen menneisyytensäkään ole kovin puhdas. Hän on toisaalta muiden kuolemattomien joukossa uskottava ja hänellä on myös vaikutusvaltaa, joskin ei kaikissa tilanteissa ja häntä myös halveksitaan narkkarina. Swainston on luonut loistavan ristiriitaisen päähahmon, jonka silmien kautta on mielenkiintoista tarkastella tapahtumaympäristöä ja muita hahmoja.

Kuolemattomien kaarti keskittyy Nelimaassa käytävään sotaan hyönteisiä, turilaita, vastaan sekä esittelemään päähenkilön ja muutamia muita kuolemattomia tarkemmin. Kirja sisältää useita pitkiä taistelukohtauksia, jotka on kuvattu tarkasti. Turilaiden ulkonäköä, niiden käyttäytymistä ja kollektiivisuutta valotetaan niin riittävästi, että syntyy elävästi kuva taistelun vaativuudesta ja epätoivosta. Mutta sota ei ole ainoa haaste kuolemattomille ja tavallisille kansalaisillekaan, vaan piirin sisällä käydään omaa taistelua. Vuosisatoja ja tuhansia elävät kuolemattomat eivät suinkaan ole irti tavallisten ihmisten tunteista ja kilpailuvieteistä. He voivat olla ajoittain hyvinkin typeriä kaikista kokemuksistaan ja paremmuudestaan huolimatta. Jokaisella heistä on erityisominaisuus, jonka ansiosta he ovat kuolemattomaksi päässeet, mutta nuo ansiot voidaan haastaa ja haastetaankin. Usealla kuolemattomalla on omallatunnollaan kaikenlaista.

Swainstonin tapahtumamaailma ei rajoitu pelkästään Nelimaahan, vaan hän antaa ymmärtää, että rinnakaismaailmoja on useita, ja esitteleekin Kuolemattomien kaartissa yhden. Huumeen ansiosta Jantilla on henkensä kaupalla mahdollisuus matkustaa Siirrokseen. Siirros on erilainen kuin Nelimaa, siellä ei päde samat lainalaisuudet. Niinpä näemme Siirros-osiossa mm. matotytön ja trunkit sekä Felicitian, Jantin nuoruuden tuttavuuden, naisen miehen hahmossa.

Kuolemattomien kaartin suomennos on hyvä, vaikka alussa lukeminen takkusikin. Kääntäjä ei ollut lähtenyt kaikkien paikannimien kääntämiseen, mutta mm. Screesta on tullut Soraikko ja Darklingista Pimento. Kuolemattomien ja heidän kumppaniensa nimet on pääosin suomennettu. Vähän aikaa piti miettiä keitä ovat Pääsky (Swallow), Utu (Mist) ja Tiira (Tern). Nyt kun on lukenut myös Above the Snowlinen, osasi kiinnittää enemmän huomiota Jantin menneisyyden viittauksiin. Above the Snowlinen tapahtumat mainittiin Kuolemattomien kaartissa, mikä kertoo siitä, että vaikka Swainston on kirjoittanut (julkaissut) Snowlinen kuusi vuotta ensimmäisen kirjan jälkeen, on tarina ollut taustoineen mietittynä jo sitä ennen.

Kuolemattomien kaarti on omaperäinen ja loistava kirja, alusta loppuun saakka. Se ei ole helppo kirja, sillä siinä ei tarjoilla perinteistä fantasiamaailmaa tiettyine sääntöineen ja kliseineen, eikä helposti samaistuttavia, sympaattisia hahmoja tarjota suoraan hopealautaselta. Swainston haastaa lukijansa; hän sekoittaa miekat ja kilvet lehtiuutisten, t-paitojen ja meikkien kanssa samaan todellisuuteen, leikkii tulevilla ja menneillä vuosiluvuilla ja sen joko hyväksyy tai ei. Suosittelen ehdottomasti antamaan itselle mahdollisuus rikastuttaa mielikuvitustaan.

Above the Snowlinen arvostelu löytyy täältä.