Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth

Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on vuonna 1992 julkaistu pääosin kuvakirja, joka sisältää kuvituksia Inger Edelfeldtiltä, Michael Haguelta, John Howelta, Anthony Galuidilta, Roger Garlandilta, Robert Goldsmithilta, Alan Leeltä , Ted Nasmithiltä ja Carol Emery Phenixiltä. Alussa on sivun mittainen tiivistelmä J.R.R. Tolkienin henkilöhistoriasta ja tuttu kuva hymyilevästä kirjailijasta piippu suussa.

Kunkin taiteilijan kuvitusta edeltää ote siitä tekstistä, mitä kuva esittää. Edustettuina ovat kirjat: Hobitti, The Fellowship of the Ring, The Two Towers, The Return of the King, The Silmarillion, The Book of Lost Tales, Volume One ja Two, The Smith of Wootton Major, The Lost Road, The Return of the Shadow.

Katkelmia ja kuvia noin 60 kpl eli useampi jokaiselta taiteilijalta. Minun ehdottomia suosikkejani ovat Alan Lee, John Howe ja Ted Nasmith, joiden maisemakuvauksissa on paljon tunnelmaa. Michael Haguelta pidin kovasti Rescue by Eaglesista, mutta toisessa kuvituksessa samainen piirtäjä on tehnyt haltioista keskiaikaisia kuninkaallisia muikeine suineen, mikä ei miellyttänyt silmää lainkaan. Katselin kuvia todellakin vain täytenä maallikkona, enkä osaa niistä sen kummemmin arvioida tekniikkaa tai muita taiteellisia arvoja. Osa kuvista on vesivärimaalauksia. Maisemat ovat usein hulppeita, mutta hobitit tai muut hahmot ovat sitten paljolti makukysymyksia. Yksikään hobitin naamataulu ei minusta ollut kovinkaan onnistunut.

Inger Edelfeldt: Legolas (osa)

Ruotsalaisen Inger Edelfeldtin piirroksissa paistaa läpi pohjoismaisuus tai ainakin tulkitsen ne niin. Esimerkkikuvassa on hänen näkemyksensä Legolasista, takana koivunrunkoja. Ja tietenkin Legolasin hiusten väri pistää silmään, kun on tottunut elokuvien näkemykseen Legolasin vaaleudesta.

Roger Garland: Earendil and
Elwing (osa)

Roger Garlandin tyyli on hyvin toisenlainen, jotkut kuvat miellyttivät toisia enemmän. Tällainen on esimerkkinä Earendil and Elwing -kuvitus.

Maisemakuvituksista Ted Nasmithin aukeaman kokoinen Rivendel ja Robert Goldsmithin On the Road to Rivendel (alla näytteet) ovat värimaailmaltaan ja tunnelmaltaan erilaisia, mutta pidän molemmista hyvin paljon. Tolkien tekstit ja niihin liittyvät kuvat ovat erinomainen yhdistelmä. Ne saivat aikaan melkoista haikeutta päästä sisään kirjojen maailmaan – ainakin juuri tuollaisiin maisemahetkiin, ei niinkään nazgûlien seuraan, jotka nekin löytyvät kuvituksista.

Kirjan lopussa on esittelyt taiteilijoista ja mikä heidän historiansa Tolkien-kuvitusten kanssa on. Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on välipalateos, mutta välillä lukemisten keskelle tarvitaan myös kuvia. Arvostan Tolkienin tekstejä paljon ja mielelläni kuvittelen ne omassa mielessäni, mutta muidenkin näkemyksille on oma sijansa ja jopa tarve.

Daniel Quinn: Ismael

Aakkoshaasteen Q-kirjailija ei ole minulle näköjään helppo pala, sillä vuonna 2011 haasteessa Quijanon Once Upon Europalle (arvostelu) ei minulta juuri kehuja herunut, eikä nyt lukemani vuonna 1998 suomeksi julkaistu Daniel Quinnin Ismael (Ishmael, 1992) kolahtanut yhtään enempää. Kirja on kuitenkin palkittu ja kehuttu. Sitä on pidetty käänteentekevänä filosofisekologisena teoksena, joka muuttaa ajattelutapaa jne. Kirjan lukijat jakautuvat jopa jyrkästi eri kannoille Ismaelin luettuaan.

Ismael kertoo miehestä, joka lehti-ilmoituksen kautta päätyy Ismael-nimisen gorillan oppiin etsimään vastausta kuinka ihmiskunta on ajautunut nykytilanteeseensa. Kirja koostuu opetusmaisesta keskustelusta, jossa Ismael esimerkkien ja kysymysten kautta yrittää saada oppilaansa purkamaan vallalla olevan sivilisaation mytologista ajattelua evoluution ihmiskeskeisyydestä. Opissa luodaan uudelleen ihmisen lajin kahtiajakautuminen jättäjiin ja ottajiin Raamatun luomiskertomukseen pohjautuen ja avataan millaisen ajattelun kautta ollaan ajauduttu lajin kehityksessä tuhoisaan vaiheeseen. Samaisen ajattelun oivaltamisen kautta voisi löytyä myös avaimet ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen.

Ismael on filosofinen teos, jonka tyylistä nauttinee enemmän ainetta opiskelleet kuin tavallinen tallaaja. Tarina etenee dialogimuodossa, jossa Ismael selittää ympäripyöreästi ja kysyy sitten oppilaaltaan kysmyksen tai pistää tekemään kotiläksyjä. Oppilas vastaa välillä tyyliin ”aivan”, ”kyllä”, ”ahaa”, ”en ymmärrä” tai ”taidan ymmärtää”. Joskus gorilla nälväiseen takaisin jotain älykkyyspillerin unohtamisesta tai jotain vastaavaa. Kirjassa on myös jaksoja, varsinkin kun lähdetään purkamaan Raamatun tarinan pohjalta nykyajan mytologiaa, joissa Ismael tarinoi opettavaiseen tyyliin sivukaupalla. Teksti on suoraan sanottuna tylsää. Siinä ei ole lainkaan kaunokirjallista vetoa. Asioita toistetaan kyllästymispisteeseen saakka, mikä ilmeisesti kuuluu kuvioon, kun oppilaskin (toisin sanoen lukija) on välillä hidas ymmärtämään.

Kirjoitustyylin vuoksi sanotun kiinnostavuus ja haastavuus hiipuu. Luonnontieteilijälle kirjan ajatusmaailma ihmisen evoluutioajattelun itsekeskeisyydestä ei yllätä, en kokenut saavani minkäänlaista ahaa-elämystä jättäjä-ottajalinjauksista, enkä mitään uutta ravintoa aivoille. Päinvastoin, koin kirjailijan johdattaman ajatusmaailman osittaiseksi (ehkä se kantaaottavuuden laimeus vaikutti), amerikkalaissävyiseksi, enkä ole lainkaan varma edes tieteellisten väittämien paikkaansapitävyydestä. Tosin ei minulla ole mitään halua ryhtyä muuta osoittamaan. Tarinan ratkaisulle annan ns. juonellisesti pisteitä, se on juuri niin avoin, kuin ajattelua muuttamaan pyrkivän pohdiskelun jälkeen kuuluu ollakin. Harmi, että se Raamattu ja luomisoppi pitää näköjään olla läsnä tämän kaltaisessa (amerikkalaisen kirjailijan) teoksessa, eikä evoluutiota voi yksinkertaiseksi käsitellä pelkästään tieteelliseltä pohjalta, edes filosofisesti.

Ismael ei ollut minun makuun, mutta kuten mainitsin alussa, se on saanut myös kehuja, joten tämän arvion perusteella ei ehkä kannata jättää lukematta, jos aihe kiinnostaa. Kielellisesti en kylläkään suosittele sitä kenellekään.

Aakkoshaasteen Q-kirja

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Jane Yolen: Briar Rose

Jane Yolenin Briar Rose julkaistiin vuonna 1992. Kirja on alun perin kirjoitettu aikuisille, mutta myöhemmin sille on annettu Young Adult -leima, mikä minusta tuntuu hieman keinotekoiselta. Ei ole syytä miksei nuoretkin kirjaa voisi toki lukea ja Yhdysvalloissa sitä onkin ilmeisesti käytetty kouluissa kirjallisuuden opetuksessa. Ehkä juuri tämä on vaikuttanut kohderyhmämarkkinnoinnin muuttamiseen. Kirjassa ei ole kuitenkaan mitään erityisesti nuorille suunnattua, vaikka päähenkilö onkin nuori aikuinen.

Beccan isoäiti, Gemma on iät ja ajat kertonut satua Prinsessa Ruususesta (Briar Rose) tyttärentyttärilleen hieman omalaatuiseen tyyliinsä ja erityisesti Becca on rakastanut kerrontaa. Kun Gemma sairastuu ja kuolinvuoteellaan pyytää Beccaa selvittämään totuuden sadusta väittäen olevansa itse Prinsessa, Becca toteuttaa pyynnön ja päätyy vähäisten mummilta jäljelle jääneiden johtolankojen vetämänä Eurooppaan, jossa satu ja yksi ihmiskunnan synkistä vaiheista kietoutuu toisiinsa koskettavalla tavalla.

Kirja jakautuu kolmeen osaan; Yhdysvalloissa sijaitsevaan kotiosuuteen, jonne palataan myös lopussa Puolaan sijoittuvan Linna-osuuden jälkeen. Maantieteellisen matkaamisen ohella Yolen kuljettaa lisäksi tarinaa limittäin ajassa. Hän palaa muistoissa Beccan lapsuuteen isoäidin kanssa vietettyihin hetkiin ja puolalaisen Josefin tarinaan siitä kuinka hänestä tuli osa Gemman elämää ja kuinka Puolan tapahtumat liittyvät kerrottuun satuun. Kirjan pääteema on isoäidin menneisyyden mysteeri, joka ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan muita perheen jäseniä kuin Beccaa, mikä minusta tuntuu oudolta. Edes Gemman oma tytär eli Beccan äiti, joka ei ole koskaan tuntenut isäänsä, ei suhtaudu uteliaasti äitinsä salattuun historiaan. Isoäidin puheet prinsessuudestaan kuitataan enemmän tai vähemmän höperyytenä yrittämättä selvittää mitä niiden takana on. Ehkä tuollainen käyttäytyminen on luonnollista sodanjälkeisissä juutalaisperheissä, mutta minä koin sen tukahduttavana miinuksena. Jo kotiosuudessa ennen Puolan matkaa alkaa lukijalle muodostua käsitys mistä on kyse, mutta vasta Euroopan puolella satu ja historia todella löytävät toisensa.

Yolenin Briar Rose kuuluu niihin kirjoihin, joita jotkut amerikkalaiset ovat päättäneet vastustaa ja jopa polttaa roviolla. Pääsyynä lienee kirjassa esiintyvä homoseksuaalisuus. Niin kuvitteellisia kuin kirjan tapahtumat itsessään ovatkin, niiden taustalla on todellisuus kaikessa karuudessaan. Se todellisuus, josta jotkut haluavat vaieta, leimata sen epätodeksi tai unohtaa epämiellyttävänä. Juuri sen vuoksi on tärkeää, että Briar Rosen kaltaisia sotaan liittyviä tarinoita on kirjoitettu ja kirjoitetaan tulevaisuudessakin, silläkin uhalla että aihe kuluu ja sen kammottavuuteen turtuu. Briar Rosessa tunnettu satu on puettu hienosti uuteen asuun ja tarinan rakennekin on sopivan haastava. En ole prinsessa-satujen ystävä, sillä ne ovat perinteisesti kovin kapea-alaisia naisnäkökulmasta, mutta Briar Rosessa on paljon muutakin. Yolen ei kirjoitustyyliltään ole nappiosuma minulle, mutta kirjan ansioita en voi kieltää. Kirja on vakava aiheeltaan, joten pikkuruisen enemmän iloa ja jopa huumoria olisin siihen kaivannut vastapainoksi nykyosioihin.

Aakkoshaasteen Y-kirja.

Paul Kearney: The Way to Babylon

Paul Kearneyn The Way to Babylon on kirja Michael Rivenistä, kirjailijasta, joka onnettomuuden jälkeen joutuu sisälle luomaansa fantasiamaailmaan. Maailmaa uhkaa tuho ja Rivenin selvitettäväksi jää kuinka paljon tuosta uhkasta on hänen aiheuttamaansa, miten hän korjaa tilanteen ja mitä se häneltä vaatii.
Olen lukenut Kearneylta aiemmin A Different Kingdom ja Riding the Unicorn -kirjat, ja The Way to Babylon jatkaa samalla linjalla. Tai oikeastaan aloitti linjan, sillä Babylon on näistä kirjoista ensimmäinen, Kearneyn esikoiskirja.

Kaikissa kolmessa ensimmäisessä kirjassaan Kearneylla tuntuu olevan teemana miehen kasvu ja sisäinen itsetutkinta naissuhteen kautta. Tapahtumat alkavat normaalielämässä, josta siirrytään fantasiamaailmaan. Kuten muissakin kirjoissa, myös Babylonissa normimaailman kuvaus on Kearneyn vahvinta aluetta. Heti kun siirrytään fantasiamaailmaan, alkaa tarinaan tulla kliseitä ja se latistuu. Babylonissa näemme jättiläisiä, kääpiöitä ja jäämatoja jne. jotka eivät genreen tuo oikeastaan mitään uutta. Sinänsä harmi, sillä kirjan alku on vahva, ja minua kiehtoo tapa, jolla Kearney on kertojahahmonsa päässä, kunnes päästää tarinan lipsumaan. Oikeastaan vain A Different Kingdomissa hän saa vietyä tarinan kohtalaisen ehyenä ja mielenkiintoisena loppuun saakka. Myös Babylonin loppu on hyvä, mutta keskiosa ei jaksa kantaa ja on paikoin pitkästyttävä.

Kearney ei ole fantasiakirjallisuuden suuria nimiä, ja sen perusteella mitä olen lukenut, se on ymmärrettävää. Ehkä hän on kuitenkin hieman aliarvostettu, sillä selvästi hänellä on kuitenkin oma tyylinsä, jos näistä kolmesta kirjasta voi vielä mitään päätellä. Kearneyta lukiessa minulla on tunne, että vaikka juuri tämä kirja ei ollutkaan se napakymppi, niin seuraava voi olla. Jos vain kaikki menee kohdilleen. Niinpä jatkan hänen kirjojensa lukemista.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Ystäväni suosituksesta tartuin Connie Willisin Tuomiopäivän kirjaan (Doomsday Book) tuntematta kirjailijaa ja hänen teoksiaan ennestään. Aloitin lukemisen lauantai-iltana, harmittelin kun uni alkoi painaa yötä myöten ja piti nukkua eikä voinut lukea kirjaa, ja ensimmäinen ajatus herättyäni aamulla oli, että missä kirja on, jotta voin jatkaa lukemista. Tuomiopäivän kirja on sivunkääntäjä. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän kuin reilut 800 sivua, olisin lukenut sen yhteen putkeen. Ei ihme, että kirja on voittanut sekä Hugon että Nebulan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin kahdelle eri aikakaudelle, 2050-luvulle ja 1300-luvulle, joiden välillä tehdään aikamatkoja. Kirjan tulevaisuuden Oxford ei poikkea nykymaailmasta juurikaan muuten kuin kuvapuhelimet ovat käytössä ja älyvaatteet tuntuvat olevan vähintään tulossa. 1300-luvun Oxfordin kuvaus on täsmällistä ja kiehtovaa, uskottavaa. Uskonnollisuus on kirjan yksi teemoista ja mielestäni myös se kuinka eri aikakausilla olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan loppujen lopuksi samanlaisia. Aikakaudet linkittyvät usealla tavalla toisiinsa tarinassa.

Aikamatkustusta käytetään kirjassa historian tutkimukseen ja kuinka ollakaan siinä mennään pieleen kunnianhimon ja epäpätevyyden vuoksi. Tarinan kannalta erinomaista, tieteellisen tutkimuksen kannalta ei ehkä niinkään täysin uskottavaa. Muutamat kirjan hahmot ovat lähinnä parodioita, mutta toisaalta ei ole kovin vaikea uskoa, etteikö moisia henkilöitä ole tosimaailmassakin olemassa. Keskiajan maailman kuvaus toimii paremmin kuin nykymaailman kuvaus ja siinä esiintyvät henkilöt onkin kuvattu syvemmin. Nykymaailman osioista löytyy sen sijaan enemmän huumoria. Tuomiopäivän kellot kumajavat molemmissa osioissa.

Tuomiopäivän kirja on erinomainen kirja ja uskoisin, että se on helppoa luettavaa sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue Science fictionia. Ehdottoman suositeltava kirja, ja luulenpa, että jatkan muidenkin Connie Willisin kirjojen parissa jatkossa, vaikkakin harmi, että kirjailijan muita teoksia ei ole suomennettu.