Dick King-Smith: Vesihevonen

Katsoin joskus ihan sattumalta telkkarista koko perheen fantasialeffan nimeltä Vesihevonen – legenda syvyyksistä. En juurikaan muista elokuvasta muuta kuin pääidean ja että se oli sentimentaalinen, mutta tunnistin sen samaksi kun vastaan tuli Dick King-Smithin kirja Vesihevonen (The Water Horse, 1990, suom. 2008). Kirja on roikkunut hyllyssäni pitkän aikaa, mutta nyt tempaisin ja luin sen välipalana. Kirja on lapsille suunnattu, tekstikoko on suurehko, joten 123 sivun lukeminen ei vienyt kauaa. Suomennoksen kansi on elokuvakansi, kohtaus ei ole kirjasta. King-Smith on tunnettu muistakin filmatuista lastenkirjoistaan, esim. Babe-possusta.

Kahdeksanvuotias Kirstie löytää pikkuveljensä kanssa rannalta munan, jonka vievät salaa kotiin kylpyammeeseen. Siellä siitä kuoriutuu pienen pieni kelppi eli vesihevonen, eikä otus pysy kauaa salaisuutena, vaan pian koko perhe pohtii millä ruokkia ja mihin siirtää Crusoeksi nimetty uusi lemmikki. Se nimittäin kasvaa melkoista vauhtia. Salaisuus on kuitenkin säilytettävä ulkopuolisilta.

Vesihevonen on leppeän mukava ja harmiton tarina legendasta. Crusoe kiehtoo varmasti jokaista lasta, joka kaipaa lemmikkiä ja miksei aikuistakin. Oli hauska lukea sen ääntelystä ja rapsutuksen nautinnosta. Vaikka selvästikin perhe kiintyy otukseen ja todella näkee vaivaa sen piilossa pitämiseen, ei kirja ole ylitunteellinen, vaan aikuiset ja lapset yhdessä tekevät järkeviä päätöksiä. Toki tunteet ohjaavat niitäkin ajoittain, kun Kirstie haluaa kelpin olevan kuitenkin tavattavissa. 

Kirjan sisäkanteen on liitetty kartta Skotlannin ylämaan alueelta täydentämään tarinan sijainnillista kuvausta. Olen matkaillut ja vaellellut tuolla alueella, joten mielikuvat pohjautuvat niihin muistoihin. 

Tarinan loppu on sen suola, onnistunut. Minulle tuli kuitenkin tunne, että katsomani elokuva taisi olla erilainen ja niinhän se olikin. Lähes kaikki on muutettu; perhe, Crusoen kasvaminen, aikajakso sota-aikaan ja paljon muuta. Elokuva on kuvattu pääosin Uudessa-Seelannissa ja Loch Nesskään ei näytä siltä kuin pitäisi. Yksityiskohtien muutoksista huolimatta elokuva on hyvä ja viihdyttävä, se vain ei ole sama tarina kuin kirjassa, vaikka lähtökohta onkin sama. Niinpä siis on syytä aina lukea alkuperäinen teos. Useimmiten se on jopa parempi tarina.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 12-18

Vuorossa kolmas katsaus Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvaan. Ensimmäisessä kävin läpi albumit 1-5 ja toisessa 6-11. Tässä tarkastelun alla albumit 12-18.

Inverlochin aaveet (1990) ja Hypsiksen salamat (1990) muodostavat tarinakokonaisuuden, jossa Valérianin ja Laurelinen kanssa asioita selvittelevät lordi ja lady Seal.

Lordi Seal saa tietää, että ydinasevaltioissa tapahtuu outoja niille, joilla on valta painaa punaista nappia. Mukaan tarinaan palaavat kaupanteon kyseenalaiset mestarit shinguzit, jotka puolestaan saavat tiedon, että Maan tulevaisuutta uhkaa Hypsis. Porukat kerääntyvät Skotlantiin Inverlochin linnaan, saaden seuraansa vielä Albertin ja Galaxityn päällikön ja tehtävä on muuttaa ihmiskunnan historiaa uhkaava tekijä. Intensiivinen tarina, vaikka pomppiikin paikasta ja tapahtumista toisiin.

Jaksoittaisuudessa on kuitenkin elokuvamaista dramaturgiaa, minkä huomaaminen vaati toisen lukukerran. Jälleen kaksi hyvää albumia.

Rajoilla (1989) alkaa avaruudelliselta risteilyltä, jossa jo ennestään tuttu Maan asukas kaappaa risteilyaluksen ja suuntaa kohti Maata ajatuksena muuttaa historiaa ja palauttaa Maa. Laurelinen ja Valérian tie käy venäläisen ydinonnettomuuspaikan ja Suomen saamelaisen avustuksella Tunisiaan, jossa he löytävät ydinaseen. Nämä kaksi tarinaa linkittyvät yhteen. Vaikka Rajoilla onkin jatkumoa kokonaisuudessa, niin se ei ole niin vetävä kuin kaksi edellistä albumia. 

Elävät aseet (1991) -albumissa, joka on sarjassaan viidestoista, avaruuden kulkureiksi ajautuneiden Valérianin ja Laurelinen alus kaipaa kipeästi huoltoa. Rahoittaakseen korjaukset, he ottavat vastaan toimeksiannon kuljettaa lähetys Orferin tähtikuvioon, planeetalle, jossa paikallisilla on taka-ajatuksia. Tarina sisältää mielenkiintoisia muodonmuutostaiteilijoita ja räyhäri, mutta siltikään esittävään taiteeseen liittyvä tarina ei jaksa innostaa.

Vallan piirit (1994): Valérianin ja Laurelinen avaruusalus kaipaa jälleen huoltoa ja rahapulassa oleva kaksikko ottaa vastaan tehtävän Rubaniksen poliisipäälliköltä, Tlocilta. Tehtävä on selvittää kenen hallussa on viides piiri, jolla on valta kaikkien piirien ylitse ja miksi ylipappien, korkeimpien hallintojohtajien ja liike-elämän aristokraattien piiristä numero neljä ei tule enää määräyksiä. Huvittavien yksityiskohtien, kuten pörssiromahduksen aiheuttaman tavanomaisen kollektiivisen itsemurha-aallon ja kaupankäynnin siivittämänä tarina etenee kohtalaisen kiinnostavasti. Silti pieni laskusuunta jatkuu tasossa.

Ultralumin panttivangeissa (1997) Valérianilla ja Laurelinella on vihdoin rahaa käytössä ja he lomailevat rikkaiden ajanviettopaikassa. Kuinka ollakaan ultralum-polttoaineen tuotantoalueiden suuromistaja-kalifin perillinen kidnapataan ja Laureline mukana, jolloin Valérianin tehtäväksi jää pelastushommat. Omantunnon kolkuttama Jal ja hänen uhrinsa Kistna palaavat tarinaan hieman erilaisissa merkeissä tällä kertaa. Laurelinen turhamaisuus ja mielipidejankutus on jokseenkin ärsyttävää tässä tarinassa, mutta jospa sitä pitäisi ymmärtää kohtalaisen harvinaisena ilmiönä seikkailujen keskellä.

Tähtitarhojen orpo (1998) on 18. albumi, jossa Ultralumin panttivankien tarina jatkuu. Isoa lunnaspottia himoitsevan Kalman kvartetin jahtaamat Valérian ja Laureline pakoilevat pitkin kalifikunnan asteroideja kalifin perillisen kanssa, etsien tälle suojapaikkaa. Albumi on kokonaisuutena hauskempi kuin tarinan alkuosa. Laurelinen pääsee kokeilemaan näyttelijän osaa ja Valérianin kohdalle osuu vaihteeksi hienoinen mustasukkaisuuden kipinä. Tässä vaiheessa jo olen varma, ettei tämä ole lainkaan minun suosikkisarjakuvieni joukossa ja epäilen suuresti, että heikoilla näytteilijöillä varustettu tuleva elokuva ei onnistu tilannetta muuksi muuttamaan.

Iain M. Banks: Use of Weapons

Iain M. Banksin kolmas Kulttuuri-kirja Use of Weapons ilmestyi vuonna 1990. Suomennos julkaistiin v. 1997 nimellä Aseiden käyttö, mutta sen vaikean saatavuuden vuoksi luin kirjan englanniksi. Kultturi-sarjan ensimmäisen kirjan Muista Flebastan arvostelu löytyy täältä ja toisen kirjan Pelaajan arvostelu täältä. Kirja pääsee mukaan science fiction -haasteen Aikuisten science fiction -kategoriaan.

Cheradenine Zakalwe, alunperin Kulttuurin ulkopuolelta, tulee värvätyksi Erityisolojen jaokseen osallistumaan sotaoperaatioihin, joiden lopputuloksen Kulttuuri haluaa mieleisekseen, mutta ei halua suoraan osallistua sotatoimiin utopistisen pasifisminsa vuoksi. Zakalwe on luotu tehtäväänsä, mutta toisaalta hänen mielensä vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa menneisyytensä kanssa, minkä vuoksi hän on pyrkinyt eroon Kulttuurista. Zakalwen värvännyt Diziet Sman tehtävänä on saattaa ja ohjata Zakalwe jälleen ruotuun, mutta hänkään ei tiedä miehen menneisyydestä kaikkea. Samalla kun Zakalwen historiaa Kulttuurin leivissä puretaan, käydään läpi myös miehen torjuttuja muistoja pala kerrallaan.

Use of Weaponsin tapahtumat sijoittuvat varsinaisen Kulttuurin ulkopuolelle. Kirjan rakenne on haastava, ehkä vielä haastavampi kuin kahden aiemman kirjan. Tarina ei etene suoraviivaisesti vaan siirtyen aikajanassa edes takaisin, mikä vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta jo edelliset osat lukeneelle rakenne ei sinänsä tuota yllätystä, vaikka onkin hieman monimutkaisempi. Pidin Pelaajaa synkkänä kirjana ja varauduin keksimään uusia synonyymeja Aseiden käytölle, jos se osoittautuisi vastaavanlaiseksi. Mikään hilpeä kirja Use of Weapons ei todellakaan ole, vaikka se sai minut kertaalleen nauramaan ääneenkin (hattu-vitsille). Silti luonnehtisin Use of Weaponsia ennen kaikkea surulliseksi kirjaksi. Ainakin minulle se jäi päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta. Tarina on kuvaus hyväksikäytöstä, ja siinä missä esimerkiksi Muista Flebastassa pidin Kulttuuria kiehtovana, ilmestyi nyt mieleeni myös vähemmän positiivisia tuntemuksia. Ensimmäisen kirjan tavoin Use of Weapons on voimakkaasti Kulttuuri-kriittinen ja myös sodanvastainen teos, vaikka näitä seikkoja ei erityisesti alleviivatakaan. Kirjan ajoittaisessa lohduttomuudessa on myös jotain ironiaa ja itsekriittisyyttä siinäkin.

Kirjan loppu yllätti siitäkin huolimatta, että minulle oli etukäteen hieman ladattu odotuksia. Yritin selailla jälkeenpäin kirjan alkupuolta saadakseni selville mitä minulta jäi huomaamatta, mutta Banks on rakentanut tarinan siten, että se aukeaa lopullisesti todellakin vasta lopussa. Banks on kehitellyt hauskimmat sananvaihdot robotti Skaffen-Amtiskaw’n ympärille, kuten aiemmissa kirjoissakin muiden robottien kohdalle. Melkein jäin kaipaamaan Banksilta kokonaista kirjaa robottihuumoria. Diziet Sma ei hahmona ole yhtä onnistunut kuin Cheradenine Zakalwe, josta puolestaan voi antaa science fiction -hahmoksi kovastikin kiitosta onnistumisesta, samalla kun tekisi mieli kirota kirjailija samasta syystä. Use of Weapons/Aseiden käyttö on kirja joka vaatisi melkeinpä uudelleen luvun. Ehkä ei kuitenkaan ihan heti. Uskon, että kirjasta irtoaisi toisellakin kerralla vielä ajateltavaa ja ehkä asioita osaisi huomioida myös paremmin. Use of Weapons ei ole helppo kirja lukea rakenteensa ja tunnelmansa vuoksi, mutta silti se on erinomainen teos, joka sitoi minut yhdeksi viikonlopuksi tiiviisti huomaansa.

Science fiction -haaste

Dan Simmons: Hyperionin tuho

Dan Simmonsin Hyperionin (arvostelu) jatko-osa Hyperionin tuho ilmestyi suomeksi vuonna 1998, kahdeksan vuotta englanninkielisen alkuperäisversion jälkeen. Hyperion teki vaikutuksen, joten hieman jännityksellä odotin pystyisikö jatko-osa samanlaiseen saavutukseen.

Ihmisten Hegemonia ja Hyljityt ovat sodan kynnyksellä ja pyhiinvaeltajat ovat saapuneet avautuville Aikahaudoille kohdatakseen Lepinkäisen. Tapahtumien kehitystä käydään läpi nyt myös Hegemonia-hallituksen ja sen johtajan Meina Gladstonen näkökulmasta, jonka näin päästään seuraamaan ihmiskunnan strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista asioista. Poliittiset päätökset ja niitä johdatteleva TekoÄlyn hallitsija TeknoCore eivät kuitenkaan ole erillään pyhiinvaeltajien kohtalon hetkistä. John Keatsin uudelleen synnytetyn kybridihahmon kautta jokaisen pyhiinvaeltajan lopullinen rooli galaksin ratkaisevassa sodassa paljastuu, kuin myös kuka on kenenkin vihollinen ja miten ihmiskunnan lopulta käy.

Hyperionin tuho on rakenteeltaan erilainen kuin edeltävä Hyperion. Vaikka edelleen seurataan tapahtumia vaihtelevien näkökulmien mukaan, varsinaisia selkeitä tarinankertojien osuuksia ei ole, mikä on pettymys, sillä tyyli toimii erinomaisesti Hyperionissa. Kakkoskirja tuntuu enemmän ”tavalliselta” proosalta. Kuten ensimmäisessä kirjassakin, myös tässä minulle syntyi ahaa-elämys, mikä on aina positiivinen merkki siitä, että tekstiä on onnistuttu johdattamaan eteenpäin paljastamatta asioita liian varhaisessa tai väärässä vaiheessa. Koska intiimi lähestyminen kertojahahmoihin puuttui, Hyperionin tuho tuntui astetta etäisemmältä kuin Hyperion ja myös tapahtumien osalta toiminnallisemmalta. Kakkoskirjan tarinankulku on hieman epätasainen. Välillä viivyttiin pitkäänkin tunnelman ja maailmankuvauksessa, kun taas esimerkiksi ainakin yhden pyhiinvaeltajahahmon lopullinen kohtalo tuntuu seinään pikaisesti kohdistamatta rätkäistyltä tapetilta ja pitkään tehty pohjustustyö valui hukkaan. Hahmon rakentelussa kyber-Severn/Keats floppasi makuuni nähden hieman lopun yliromanttisuudellaan, mutta Gladstone sen sijaan syventyi ja parani osuudessaan. Runouden ja klassikoiden vaikutus tarinaan on yhä havaittavissa, tällä kertaa etenkin Danten, mutta harmittelin lopun runolainauksien päälleliimausta. Samaa lainauksien itsetarkoituksenmukaisuutta harmittelin myös Hyperionissa.

Simmons käsittelee Hyperionin tuhossa runsaslukuisia teemojaan (ihminen-tekoäly, teknologian hyväksikäyttö–maapallon luonnon säilyttäminen, kovat ja pehmeät arvot, uskonto, kulttuuri) riittävässä määrin onnistuneesti ja myös tarina saa mielestäni varsin tyydyttävän päätöksen. Tai ainakin melkein. Mikä ihme se Lepinkäinen oikein on ja kenen joukoissa se nyt sitten oikeastaan toimikaan? Hieman jäi motiivi epäselväksi, kuin myös olion kohtalo, mutta ehkä se on tarkoituskin ja tarina jatkuu Endymioneissa.
Hyperionin tuhon teksti pitää edelleen otteessaan, vaikka se ei ylläkään ensimmäisen kirjan tasolle. Kahden kirjan lukeminen viikon sisällä sai aikaan hienoisen yliannostustuntemuksen, joten nyt on aika siirtyä toisten kirjailijoiden pariin, ennen kuin kyllästymispiste saavutetaan.

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin Hyvien enteiden arvostelun pitäisi olla kai hauska ja sisältää näppäriä pikku sutkauksia ja vaikeita sanoja, joita lukiessa joutuu käyttämään tietosanakirjaa apuna. Sellaista ei tässä arvostelussa ole kuitenkaan tulossa. Nämä kaksi kyseistä kirjailijaa hoitavat tuon paikoin nerokkaan huumorin heittelyn ja sanakikkailun muidenkin edestä. Alkuteos Good Omens ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten. Olen siis reilusti jälkijunassa lukiessani kirjan vasta nyt, ja siinä mielessä onkin hieman harmi, että olen ehtinyt jo moneen kertaan kuulla välillä ylistäviä, välillä välinpitämättömiä arvioita tästä teoksesta. Odotukset olivat jokseenkin suuret, sillä olen pitänyt joistain Pratchettin kirjoista ja joistain Gaimanin kirjoista todella paljon. Luin kirjaa osittain yhtäaikaa englanninkielisen version kanssa ja pidin kääntäjän tekemistä suomennosratkaisuista. Ei hassumpaa jälkeä.

Maailmanloppu on tulossa ja antikristus syntyy sitä toteuttamaan. Hupsista vain, lapsi tulee sijoitettua väärille vanhemmille ja näin hetkeen kukaan ei tiedä missä se antikristus oikeastaan varttuukaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat tehtävissään maanpäällä. He ovat yrittäneet parhaansa mukaan vaikuttaa väärään antikristukseen, joka ei oikein ole altis ottamaan onkeensa. Niin demoni kuin enkelikin ovat itseasiassa molemmat tykästyneet elämiseen maassa sen verran, että yhteistuumin päättävät yrittää etsiä ja tuhota oikean antikristuksen ja estää harmageddonin, jonka on ennustanut hienosti ja tarkasti noita Agnes Nutter kolmisensataa vuotta sitten. Hänen jälkeläisensä Anathema Nippell on yrittänyt tulkita Agnesin paikoin hyvinkin omalaatuisella tavalla kirjoittamia enteitä ja on lähellä ratkaisua. Koko joukko sekalaista porukkaa maailmanlopun puolesta ja vastaan taistelee maailman kohtalosta ja sillä välin Atlantis asukkaineen pulpahtaa meren pintaan ja kraakken kostaa sushinsyöjille.

Pratchettin ja Gaimanin luomat hahmot ovat hersyvän värikkäitä, teksti pursuaa komiikkaa, sanallisia neronleimauksia ja hauskoja oivalluksia. Kohdallani hilpeyttä herätti muun muassa auton hansikaslokeroon jätetyt kasetit, joiden musiikki muuttui muutamien viikkojen jälkeen kaikissa Queeniksi. Musiikkikohtausten lukeminen oli loistavaa viihdettä. Toinen erityinen huvituksen aihe oli ilmestyskirjan ratsastajien, tai siis bikersien perässä roikkuva alati nimeään muuttava Helvetin enkeli tovereineen. Tekstissä on jonkin verran alaviitteitä, joista mm. brittivaluutan selventäminen oli sarkasmia parhaimmillaan. Hyviä enteitä sisältää paljon terävää huumoria ja hienosti oivallettuja ja kirjoitettuja kohtauksia ja sitten myös vähemmän hauskoja yrityksiä. Kokonaisuutena kirja ei yltänyt napakymppiin hienoisen sekavuutensa vuoksi, eikä kaikki hahmot tuntuneet mielenkiintoisilta, saati tarpeellisilta. Hyviä enteitä on sopiva lukukokemus hetkeen, jolloin kaipaa kirjalta jotain vähemmän vakavaa ja jopa päätöntä menoa. Kumpaiseltakin kirjailijalta löytyy tuotannostaan parempiakin kirjoja, mutta olen tyytyväinen, että Hyviä enteitä on nyt ainakin luettu.

Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka

Törmäsin ensimmäistä kertaa (muistaakseni) skotlantilaiseen Thomas the Rhymeriin Harry Potter -kirjojen yhteydessä, kun tutkiskelin pohdintoani varten orapihlajaan ja numero seitsemään liittyviä mytologioita. Kyseessä lienee oikea historiallinen henkilö, johon samanniminen balladi perustuu. Koska hahmo oli jo ennestään tuttu, olin innostunut lukemaan, millaisen version Ellen Kushner hänestä oli saanut aikaiseksi. Thomas Riiminiekka on toistaiseksi ainoa kirja, joka ensi kesänä Suomeenkin saapuvalta kirjailijalta on suomennettu. Kirja on alunperin julkaistu jo v. 1990, mutta suomennos saatiin vasta v. 2008.

Thomas Riiminiekka kertoo taitavasta laulajasta/lauluntekijästä Thomasista, joka on naisten mieleen ulkonäöllisestikin. Ja naisia Skotlantia kiertävällä Thomasilla riittää. Lapseton pariskunta Gavin ja Meg tarjoavat suojaa kiertolaiselle ja Thomasista tuleekin heille kuin poika. Gavinin ja Megin luona Thomas tapaa nuoren Elspethin, johon hän tykästyy, ehkä enemmän kuin aluksi itselleen myöntääkään. Sattuupa kuitenkin niin, että Haltiamaan kuningatar saa houkuteltua Thomasin vuoren alle maailmaansa seitsemäksi vuodeksi ja palattuaan takaisin, jo ennestäänkin tunnettu musikantti, saa legendaarisen maineen haltialahjan, todenpuhumisen, myötä.

Kirja on jaettu neljään osioon, joilla kullakin on oma kertojahahmonsa. Kirja alkaa Gavinin näkökulmasta, ja siinä esitellään nuori Thomas ennen Haltiamaahan joutumista. Suuren osan tarinasta kertoo kakkososiossa Thomas itse Haltiamaassa. Kuningattaren ehtona on, ettei Thomas puhu kelleen toiselle kuin hänelle sinä aikana, jonka hän kauniin väen joukossa viettää. Thomas kuitenkin saa laulaa ja säveltää uusia lauluja. Haltiamaassa ollessaan Thomasille tulee ratkottavaksi arvoituksia ja ihmiskohtaloita. Kolmannessa osiossa Meg kertoo Thomasin paluusta ihmisten pariin seitsemän vuoden jälkeen ja vaikeuksista saada ihmiset uskomaan hänen epätavallista tarinaansa todeksi. Todenpuhujana ja ennaltanäkemisen taidon haltijana hän kuitenkin saavuttaa sijaa jälleen ihmisten parissa ja vaurastuu. Viimeisen osion kertoo Elspeth Thomas Riiminiekan vaimona.

Thomas Riiminiekka on kaunis kasvutarina, jossa Kushner kunnioittaa alkuperäistä legendaa. Kauneudestaan huolimatta tarina on myös piinallinen. Hahmona Thomas Riiminiekka ei vetoa minuun, mutta pidän siitä, ettei hän ole täysin mustavalkoinen, vaan lopulta kasvaa persoonana. Kirja on varsinkin Haltiamaa-osuudeltaan hyvin satumainen, ja se toi mieleen osittain Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttären. Pidin tarinassa eniten Gavinin ja Megin kertojaosuuksista; erityisesti Gavinin koska siinä oli mukana huumoria, joka sai nauramaan ääneen.

Kuten alussa jo mainitsin, Ellen Kushner tulee Suomeen kunniavieraaksi Finnconiin 16.-18.7.2010. Suosittelen lukemaan Thomas Riiminiekan ja tulemaan tapaamaan kirjailijaa livenä. Niin ainakin minä aion tehdä.