Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on sarjan kolmas teos, jonka luin ensimmäisen kerran vuonna 2001 suomeksi ja heti seuraavana vuonna ensimmäisen kerran myös englanniksi. Sen jälkeen lukukertoja on tullut useita, mutta viimeisestä on jo aika tovi. PoA:sta minulla on jälleen ekirjaversio ja liitän sen mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen, johon minulle on nyt kertynyt blogattuna 7 kirjaa. Olen Tylypahkan rehtori. Tämä arvostelu pohjaa siihen, että olen lukenut teoksen monituisia kertoja ja pohdin lähinnä millaisia nykytuntemuksia kirja herättää. Jos et ole koskaan vielä lukenut kirjaa, niin kannattaa jättää teksti väliin.

Harry onnistuu taas kesällä ottamaan yhteen Dursleyn perheen ja varsinkin Marge-tädin kanssa ja Harry pelkääkin saavansa siitä ikäviä seuraamuksia taikamaailmassa. Sen sijaan jokainen on hänelle yllättävän ystävällinen ja pian selviääkin miksi. Vaarallinen velho Sirius Musta on karannut pahamaineisesta Azkabanin vankilasta ja hän haluaa saada Harryn käsiinsä. Tylypahkassa kiristetään turvatoimia ja Azkabanin vartijat, ankeuttajat, saapuvat myös Tylypahkan tiluksille. Siitä huolimatta Harry ei ole turvassa edes koulussa, eikä rajoitettu kulkuoikeus muutenkaan sovi hänelle. Harryn on aika saada valaistusta moniin häneltä salattuihin menneisyyden tapahtumiin, jotka muuttavat hänen käsitystään niistä melko lailla.

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on hyppäys monimutkaisempaan juonikuvioon. Kaksi ensimmäistä kirjaa tuntuu lämmittelyltä ja pohjustukselta sen rinnalla. Harry on jo ensimmäisenä ja toisena kouluvuotena kohdannut Voldemortin yksilönä, mutta nyt hänen ympärilleen alkaa rakentua menneisyydestä verkko, jonka tärkein osanen hän on. Ron ja Hermione ovat hänen tärkeimmät tukensa, mutta he eivät ole ainoita. Kolmikon välilläkin voi olla ristiriitoja, joiden inhimillisestä kuvauksesta Rowlingille isot pisteet.

Muistan kun luin ensimmäisen kerran Azkabanin, se tuntui sisältävän niin monia uusia asioita ja käsitteitä taikamaailmasta, että pää oli varsin pyörällä. Sen aikana tuli suuri oivallus, kuinka Rowling rakentaa sarjaa, jossa pieninkin aikaisemmassa kirjassa mainittu seikka, voi tulla vastaan tärkeänä asiana parin kirjan päästä. Tässä tapauksessa Sirius Musta. Se teki vaikutuksen. Ajankääntäjä oli pulmallinen, siitä käytiin paljon keskusteluja 2000-luvun alussa ja sen jälkeenkin. Nyt lukiessa sen toiminta tuntui selkeältä.

Olen varmaankin jonkin sortin kerettiläinen, kun en ole koskaan erityisesti ollut ihastunut Sirius Mustaan. Olin jo ensimmäisellä lukukerralla aikuinen, eikä hän minun ajatusmaailmassani ole koskaan ollut mitenkään ihannoitava tai luotettava hahmo, vaikka Harryn kannalta varmastikin huomattavasti haluttavampi huoltaja kuin Dursleyt. Olen siinä suhteessa hieman Molly Weasleyn kaltainen, vaikka tämä asia tuleekin ajankohtaiseksi vasta viidennessä kirjassa. Pidän Rowlingin tavasta tehdä aikuisista hahmoista arveluttavia, jopa Remus Lupinista, joka esiintyi nyt ensimmästä kertaa tarinassa. Kävin läpi hänen taustansa vaikutusta hänen käyttäytymiseensä Rowlingin Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies -kirjasen (arvostelu) yhteydessä. Samaisessa teoksessa on lisätietoja ankeuttajista.

Harry Potter and the Prisoner of Azkabanin yksityiskohtia ja niiden merkittävyyttä, taianomaisuutta ym. seikkoja voisi ruotia vaikka kuinka paljon ja on niitä tullut ruodittuakin. Se on hieno kirja itsessään ja hieno lisä Potter-sarjaan. Albus Dumbledore, josta pidin jo heti ensimmäisessä kirjassa, nousi Azkabanissa ehdottomaksi suosikikseni, elämää suuremmaksi velhoksi. Kuten ensimmäisellä lukukerralla oli pakko siirtyä kolmannesta kirjasta heti neljänteen, niin samoin kävi nyt uusintalukukierroksella. Mutta Harry Potter and the Goblet of Firesta myöhemmin erikseen.

Neil Gaiman: Tähtisumua

Pidin Tähtisumua-elokuvasta. Yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, mutta jostain syystä tulin katsoneeksi tässä tapauksessa elokuvan paljon ennen kuin tartuin lopulta kirjaan. Neil Gaimanin Stardust julkaistiin vuonna 1999 ja suomennos ilmestyi 2000. Elokuva valmistui 2007 ja Gaiman oli siinä tuottajana ja lausunnoista päätellen hyväksyi käsikirjoittajien kirjaan nähden tekemät lisäykset ja muutokset. Minulla on kirjasta vuoden 2007 pokkaripainos elokuvakannella, mistä en kovastikaan pidä, mutta omistan kirjan myös alkuperäiskielisenä ja Charles Vessin kuvittamana ja se on upea! Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen G-kirjaksi ja I Spy Challenge 2015 -haasteen kohtaan 12 eli Celestial Body (tähti).

Voittaakseen ihastuksensa sydämen, Tristran Thorn lupaa noutaa tälle maalaiskylää ympäröivän Muurin toiselta puolen, haltioiden maasta taivaalta pudonneen tähden. Tristranilla on omassa menneisyydessä jo linkki maahan, ja kun hän lähtee toteuttamaan toivettaan, hän näkee asioita, joita ei osannut kuvitellakaan ja päätyy elämää suurempaan seikkailuun.

Tähtisumua on tunnelmallinen kirja. Siinä on brittiläistä viktoriaanisuutta, satua, taikuutta ja haltiamaa, jossa on tummia sävyjä ja uhkakuvia. On koomisuutta hipovaa valtataistelua ja ikuisen nuoruuden tavoittelua. Monien satujen tapaan tarinan väkivalta on roisia, mutta kirjoitettu lastenkin luettavaan muotoon, vaikka lastenkirjasta ei ole suinkaan kyse. Tristran on välillä hieman kömpelö sankari, jonka seikkailumatka on kasvattava. Vähän niin kuin Bilbo Baggins, mutta ilman matkaseuruetta. Toki matkantekijä törmää aina apureihin siinä missä juonitteleviin vihollisiinkin. Gaiman on pistänyt Tähtisumuun paljon perinteisiä fantasiaelementtejä ihan satuklassioista saakka, mutta mitenkään kliseiseltä tarina ei tunnu. Kiitoksia kirjailijalta satelee mm. Hope Mirrleesille, lordi Dunsanylle ja C.S. Lewisille. Tähtisumua ei missään vaiheessa kasva eeppisiin mittakaavoihin, se on pienimuotoinen ja omalla tavalla verkkainen ja oivaltava. Ja Gaimanin tuttu rouva Hempstock kiertää tässäkin kirjassa. Hauska bongaus.

En voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja osittain elokuva onnistuu paremmin, sillä se on vauhdikkaampi sekä humoristisempi ja lisäykset, kuten kapteeni Shakespeare, eivät suinkaan huonontaneet tarinaa. Myös kolmen noidan kompinaatio, Lilim saa enemmän vahvuutta ja uhkaavuutta elokuvassa, paitsi käsikirjoituksen ansiosta, myös Michelle Pfeifferin hienon roolityön ansiosta. Sen sijaan pidin kirjan Yvainesta enemmän kuin elokuvan, ei sillä, etteikö Claire Danes suoriutuisi ihan hyvin omasta roolistaan. Mutta koskapa romantiikka ei ole minun pirtaani, niin kirja onnistui kahdessa päähahmossa esittämään tarinan siedettävämmässä muodossa. Elokuvan näyttelijäkaarti on hieno aina Ian McKellenin kertojaosuutta myöten.

Pidin kirjan lopusta huikeasti. Se jätti ehkä hieman onton tunteen, mutta juuri sen koin olevan pointti. Elokuva ei päässyt samaan. Suomennos on pääosin ok, mutta muutamat kohdat ja puutteet pistivät silmään. Ensinnäkin Gaimanin ja Vessin omistuskirjoitus on jätetty pois suomennoksesta (ainakin pokkariversiosta). Kuvitettu kirja on omistettu Brian ja Wendy Froudille sekä Alan Leelle. Gaiman on omistanut kirjan myös Gene Wolfelle ja tämän nykyisin edesmenneelle vaimolle, Rosemarylle. Käännösteksti on ajoittain kömpelöä, eikä se tee oikeutta Gaimanin tyylille. Lisäksi siellä täällä on hieman oikaistu tai jätetty jotain suomentamatta. Esimerkkinä kirjan alkupuolelta Tristranin syntymiseen johtanut tilannekuvaus: 

She placed a hundred burning kisses on his face and chest, and then she was above him, straddling him, gasping and laughing, sweating and slippery as a minnow, and he was arching and pushing and exulting, his head full of her and only her, and had he known her name he would have called it out aloud.

Tyttö painoi sata polttavaa suudelmaa pojan kasvoille ja rinnalle ja nousi sitten hajareisin tämän päälle henkeään haukkoen ja nauraen, hikoilevana ja liukkaana kuin pikkukala. Dunstan kohotti selkänsä kaarelle, työnsi ja nautti tytöstä, vain ja ainoastaan tytöstä.

Kiitospuheessa on suomennettuna Gaimanin kiitokset Charles Vessille, jota hän luonnehtii nykypäivän lähimmäksi vastineeksi viktoriaanisille keijukaismaalareille (keijukainen ja haltia ovat kääntäjälle ongelmallisia käsitteitä). Niinpä. Vaan missä ne Vessin piirtämät kuvat, joita ihastella? 

Ei niitä ole käännöksessä, valitettavasti. Olisi ollut hienoa, jos tässäkin Gaimanin kirjassa olisi kuvitusta, kun muutamassa muussakin on. Joka sivun värikuvitus olisi ilmeisesti kuitenkin ollut tyyris tikki suomalaiselle kustantajalle (?), joten ne on jätetty pois. Osa kirjan satumaisuudesta ja varsinkin visuaalisuudesta häviää sen mukana. Joka tapauksessa suositeltava kirja Gaimanilta jälleen kerran.

Aakkoshaasteen G-kirja

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.

Orson Scott Card: Ender's Game ja Ender's Shadow

Noin 12 vuotta sitten eräs tuttavani kuullessaan fantasia/science fiction -kiinnostuksestani suositteli minulle kirjaa, joka hänen mielestään oli erinomainen. Luin kirjan, mutta en juurikaan pitänyt siitä. Kyseessä oli Orson Scott Cardin Ender (engl. Ender's Game). Kun selasin tulevia elokuvia IMDb Prosta, tajusin, että Ender on tulossa myös elokuvaksi ensi vuonna (marraskuussa) ja kuvaukset on jo aloitettu. Niinpä ajattelin lukea kirjan uudestaan hieman enemmällä scifi-kokemuksella, kun kaiken lisäksi minulla oli kirjasta jäljellä enää vain hajanaisia muistikuvia. Koskapa Ender's Game -elokuva pohjautuu vuonna 1985 kirjoitetun kirjan lisäksi myös sen myöhemmin (1999) kirjoitettuun rinnakkaisteokseen Ender’s Shadow, luin molemmat kirjat samoin tein. Ender’s Shadowta ei ole suomennettu. Minulla on molemmista kirjoista englanninkieliset ekirja-versiot. Liitän Ender’s Gamen mukaan Science fiction -haasteeseen, kategoriaan 8. eli avaruusalukset, avaruusolennot.

Ender’s Game kertoo nuoresta pojasta, Andrew "Ender" Wigginista, joka on perheensä kolmas lapsi, jalostusohjelman erikoisluvalla syntynyt. Isoveljensä Peterin ja muiden koulutoverien kiusaama Ender löytää lohtua ja myötätuntoa sisareltaan Valentinelta. Kuusivuotias Ender on poikkeuksellinen lapsi, lahjakkaita sisaruksiaankin erikoisempi. Maapallon sotilasliittoutumat ovat unohtaneet keskinäiset riitansa, sillä yhteinen vihollinen uhkaa avaruudesta. Aiemmin hyönteistä muistuttavien olentojen hyökkäys päätyi hilkulla Maan voitoksi, mutta nyt on varauduttava entistä pahempaan koitokseen. Ender siirretään pois perheensä luota Maan kiertoradalla sijaitsevalle taistelukouluasemalle, jossa hänen lisäksi koulutetaan satoja muitakin lapsia sotilaiksi. Enderistä odotetaan kuitenkin paljon enemmän kuin muista. Onko hänestä pelastamaan Maapallon tulevaisuus?

Luin kirjan muutamassa päivässä, mikä kertoo siitä, että tarina tempaa mukaansa. Koko ajan jonkun tahon silmätikuksi ottama Ender-poika on väkisinkin sympaattinen. Ender on onnistunut sekoitus piinkovaa sotilasta ja silti pientä empatiaa tuntevaa poikaa, joka myös oireilee saamastaan kohtelusta. Empatia nousee kirjan tärkeäksi teemaksi ja myös aseeksi, vaikka ulkoisesti Enderin peli keskittyykin pelaamiseen ja strategioihin. Taistelukoulun lapset ovat todellisessa koulutusrääkissä, aikuisten tuen ja turvan ulottumattomissa, ja nimenomaan aikuisten suunnitelman osatekijöitä. Todellisessa maailmassa olisin kovastikin vastaan lasten asettamista moiseen asemaan, jossa heidät valjastetaan maanpuolustukseen, kaavamaiseen fyysiseen ja henkiseen painostukseen, ilman läheistä ihmiskontaktia, olkoonkin koulutus pelien muodossa. Cardin lapset ovat kuitenkin jotain ihan muuta. Heitä ei voi pitää normaaleina lapsina, se tulee selväksi jo heti alkuvaiheissa. He ovat yli-ihmisiä, geneettisesti manipuloituja. Vaikka heistä löytyykin inhimillisiä piirteitä, niin heidän tunteiden torjuntansa tai jopa kieroutuneisuutensa on merkillepantavaa. Enderissä itsessään kaksinaisuus toimii, mutta hänen sisaruksensa Valentine ja Peter eivät ole yhtä onnistuneita hahmoina, kuten ei moni taistelukoulun lapsistakaan. Välillä en osannut edes Enderiä pitää lapsena, vaan lapsista tuli mielikuvissani jonkin sortin pikku-aikuisia.

Olin onnellisesti unohtanut lopun juonenkäänteen ja nyt uudelleenluvussa se onnistui yllättämään positiivisesti. Idealistinen loppukaan ei häiritse liikaa. Ender’s Game ei kuitenkaan monista hyvistä puolistaan huolimatta vakuuttanut minua täysin. Taistelukoulutusosuus tuntuu liian pitkäksi venytetyltä. Tappamisen puolustaminen tai jopa hyväksyminen tyyliin "tarkoitus pyhittää keinot" ja lymyilevä yli-ihmisihannointi nostaa yhä niskakarvojani pystyyn, siitäkin huolimatta, että lapsia voitaisiin kirjassa pitää syyntakeettomina pelinappuloina jo ennen syntymäänsä. En myöskään ole koskaan tuntenut vetovoimaa militaristisia asenteita kohtaan ja Ender’s Game tuntuu ajoittain palvovan niitä. Minulle syntyi hyvin ristiriitainen käsitys siitä, mitä kirjailija haluaa kirjallaan sanoa, vai huvinko vuoksi hän ymppäsi mukaan esimerkiksi poliittiset ajattelijat John Locke ja Demosthenes pseudonyymeina.

Ymmärrän hyvin, miksi en reilu vuosikymmen sitten erityisesti pitänyt kirjasta, mutta uudelleen luettuna se nousi paremmaksi teokseksi kuin mitä muistikuvani oli. Tältä pohjalta lähdin lukemaan Ender’s Shadowta.

Ender’s Shadow kertoo Ender’s Gamen tarinan rinnakkaisesti Bean-nimisen pikkupojan näkökulmasta. Bean on Enderin joukoissa taistellut, itseään Enderiäkin pienempi lapsi, jonka aivokapasiteetti on kuitenkin huikea. Häntä verrataan Enderiin, mutta hänessä on ainesta enempäänkin. Bean joutuu kuitenkin miettimään koulutuksessa oppimansa ja henkilönä oivaltamansa pohjalta, mikä on hänen roolinsa ja mikä Enderin rooli Maapallon tulevaisuudessa.

Bean on orpo katulapsi, joka joutuu vaaralliseen tilanteeseen Achilles-nimisen vanhemman pojan vuoksi. Hän osoittaa kuitenkin melkoisia älyllisiä lahjoja ja pääsee siten pälkähastä - ainakin hetkeksi - sisar Carlottan avustamana taistelukoulutusasemalle sotilaskoulutukseen. Beanin polku koulutuksessa on samankaltainen kuin Enderinkin. Hän joutuu silmätikuksi ja kärsii. Beanilta puuttuu kuitenkin Enderin kyky tuntea ja hän on koostaan huolimatta melkoisen itseriittoinen. Beanin alkutarina kadulla on kaikkea muuta kuin katu-uskottava. Jo hänen selviytymisensä hengissä vuoden ikäisenä vauvana piiloutuneena vessanpöntön vesisäiliöön on kertakaikkista soopaa. Kirja toistaa kaikki Ender’s Gamen huonot puolet ja lisää päälle vielä sisar Carlottan myötä uskontoa. Bean ei herätä lainkaan sympatioita kuten Ender, joten kirja jää lähinnä tunteettomaksi venytetyksi toistoksi, paikoin saarnaavaksi. Yli-ihmisenäkin Ender tuntuu kymmenen kertaa uskottavammalta kuin Bean.

Kirjassa käy selville mikä Beanin merkitys Enderin tarinassa on, mutta lukiessani Ender’s Gamea, ei jäänyt tarvetta tietää jonkin yksittäisen sivuhahmon roolia tarinassa. Ilman Ender’s Shadowta olisi pärjätty hyvinkin. Shadowssa on useita notkahduksia ja siinä missä Enderin tarinan lopun kestää, Beanin tarinan loppu tässä kirjassa on pullamössöä. Valitettavasti kirjailija on ollut sitä mieltä, että Beanin tarinan kertomiseen tarvitaan satakunta sivua enemmän kuin itse Enderin samanaikaisen tarinan kertomiseen.

En tiedä mitä kohtia Ender’s Shadowsta on poimittu tulevaan elokuvaan, sillä en ole jaksanut lukea elokuvakäsikirjoituksen varhaisversiota, mutta toivon, että mahdollisimman vähän. Joka tapauksessa meinaan elokuvan käydä katsomassa jahka se valmistuu. Leffan kuvausten etenemistä voi seurata tuottajien Ender’s Game -blogista.

Science fiction -haaste

Kage Baker: Sky Coyote

Sky Coyote on Kage Bakerin The Company -sarjan toinen osa, joka sijoittuu 1700-luvun alkuhetkiin, noin 150 vuotta ensimmäisen kirjan In the Garden of Idenin (arvostelu) jälkeen. Tämän kirjan aikana tajusin, että tarinassa mainitut Joseph ja Lewis ovat samoja henkilöitä kuin Rude Mechanicals -kirjassa (arvostelu). Joseph soitteli kellojani jo Idenissä, mutta vasta nyt ajattelin häntä samana henkilönä.

   "You'll understand this story better if I tell you a lie."

Kirjan päähenkilö on Joseph, yksi varhaispaleoliittisella kaudella (kivikaudella) Companyyn värvätty ja kyborgiksi muutettu henkilö. Edellisessä kirjassa päähenkilönä ollut Mendoza esiintyy myös tässä kirjassa, mutta sivuhahmona. Tuhansia vuosia Companylle työskennellyt Joseph siirretään Uudelle Mantereelle, Amerikkaan pelastamaan Chumash-intiaaneja, joiden kulttuuri on vaarassa kadota valkoisen miehen jalkoihin. Companylle on taloudellisesti kannattavaa hankkia tietoa intiaaneista, kun nämä vielä ovat olemassa ja turmeltumattomia tulevien valloittajien uskonnolle, kulttuurille ja tavoille. Joseph saapuu heidän luokseen Sky Coyoteksi, taivaskojootiksi naamioituneena, sillä kyseinen hahmo on yksi heimon jumalista. Tämän avulla intiaanit saadaan luovuttamaan itsensä kaikkinensa Companya hyödyntämään. Alue, joka jonain päivänä tunnetaan Kaliforniana, kiinnostaa kasvillisuutensa puolesta myös Mendozaa, kasvitieteilijää, joka on juuri ja juuri toipunut sydänsuruistaan. Mendozan ihmisallergisuus sen kun vain lisääntyy entisestään, mutta tällä kertaa mukana matkassa on myös tulevaisuudesta saapuneet Company-ihmiset, jotka johtavat Alta California -tukikohtaa. Nämä ihmiset vieroksuvat kyborgeja ennemmän kuin Mendoza heitä, jos vain mahdollista. Tulevaisuuden ihmiset ovat bakteerikammoisia, elävien olentojen tappamista vastustavia vegaaneja, joilla ei ole huumorintajua, eikä oikein kulttuuriakaan.

Sky Coyote on astetta parempi The Company-kirja kuin In the Garden of Iden. Baker heittäytyy välillä komedian (teatteria ja piirrettyjä) puolelle, johtuen ehkäpä Josephista kertojahahmona, mikä sinänsä on huvittavaa, kun tietää Josephin menneisyyden tehtävät kirkon ja jopa inkvisition tehtävissä. Joseph äityy ajoittain olemaan vakavakin ja itse asiassa ne hetket minua kiinnostivat enemmän. Taustalla pyörii The Companyyn liittyvä salaperäinen tieto, johon Josephilla olisi mahdollisuus päästä käsiksi, jos hän vain haluaisi. Baker kuitenkin vain vihjailee asiasta ja laittaa Josephin toistaiseksi tyytymään tietämättömyyteensä. Kuitenkin Joseph tiedostaa, että vaikka he kyborgit ovat kuolemattomia, monia hänen aikalaisiaan cro magnoneja ja neandertalialaisia ei enää tunnu näkyvän missään tehtävissä. Myös Josephin oma värvääjä Budu on kadoksissa.

Takaumat Budun ja Josephin välillä ovat niitä mitkä oikeasti nostivat kirjan ja mahdollisesti sarjankin uudelle tasolle. Companyssa on jotain mätää, mutta mitä? Toivottavasti asia selviää tulevissa kirjoissa. Sky Coyoteen mahtui myös hetkiä, jotka ärsyttivät. Tulevaisuuden ihmisten pääjehu, nerokas, mutta karmaisevan neuroottinen Bugleg oli yksiulotteinen ja... ärsyttävä. Jos hän olisi oikeasti sellainen ihminen, jonka kanssa tulevaisuudessa pitäisi elää, niin "Ei, kiitos!". Toisaalta, asetelmaa tasapainottaa se, että myös kyborgit osaavat käyttäytyä alentuvasti apina-puheineen, ja ajoittain heistä tulikin mieleen jopa Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaat. Tosin vain tietyiltä osin, sillä kyborgit eivät ole samalla tavoin huvittelunhaluisia. Aluksi hieman hämmensi Bakerin tyyli pistää muinaiset intiaanit puhumaan hyvinkin modernilla tavalla, mutta tämä oli selvästikin tyylikeino, jota kirjailija oli päättänyt käyttää tarkoituksella. Kun siihen tottui, se tuntui ihan hienolta ratkaisulta. Epäilen kyllä, ettei se innosta kaikkia lukijoita. Vaikka Sky Coyote onkin mahdollista lukea yksittäisenä teoksena, sen sisältämä taustajuoni jää vihjailujen varaan ja reippaasti kesken, eikä oikein toimi samassa mitassa itse päätarinan intiaanien pelastamisen kanssa. Sky Coyote on hitusen In the Garden of Ideniä selkeämmästi sarjan osa (olettaen, että taustajuoni jatkuu tulevissakin kirjoissa). Pidin Mendozasta tässä kirjassa aiempaa enemmän, ja toivoisin, että sama linja pysyisi myös kolmannessa kirjassa Mendoza in Hollywood. Pikainen vilkaisu kirjan juoniselostukseen pisti minut kuitenkin odottamaan kirjaa hieman pessimistisemmissä tunnelmissa, mutta en lannistu. The Company -sarjassa on jotain mikä viehättää muutamista heikkouksistakin huolimatta.

Jack Vance: Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot

Luin viime viikolla Jack Vancen elämäkertakirjan This is me, Jack Vance, joka on Hugo-ehdokkaana. Päätin ennen lopullisen tuomioni antamista lukea kirjahyllyssäni jo pitkään roikkuneen Avaruuden rosvot -kirjan ja myös Finnconista bongaamani Ihmisen paluu -kirjan, koska en kokenut tuntevani Vancen tuotantoa tarpeeksi. Hyvä, että luin, sillä näiden teosten kautta pystyin arvioimaan myös Vancen elämäkertaa hieman eri kannalta. This is me, Jack Vancen arvostelu huomenna, tänään käsittelyssä Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot.

Ihmisen paluu sisältää neljä Vancen novellia ja yhden pienoisromaanin sekä kokoelman toimittaneen Markku Sadelehdon jälkisanat:

• Galaksin aivot
• Kuunkoi
• Kaita maa
• Ihmisen paluu
• Viimeinen linna

Galaksin aivot aukeaa hitaasti, vasta loppupuolella selitysten kera ymmärtää mistä novellissa on kyse. Luin novellin kahteen kertaan, ja luulenpa, että mitä useammin sen lukee, sitä enemmän arvostaa Vancen tapaa kertoa tarina. Novellissa punnitaan ihmisluonnetta, ihmiskuntaa ja tapakulttuuria galaktisella mittapuulla, mutta silti hyvinkin tellustasolla.

Kuunkoi teki suuren vaikutuksen. Tarinassa Ser Edwer Thissell saa tehtäväkseen vangita vaarallisen rikollisen vieraassa kulttuurissa, jossa ihmisten kasvoja ei paljasteta, vaan naamiot ilmentävät heidän asemaansa ja sanomaansa. Vance on kehittänyt tarinaan mielenkiintoisen tavan kommunikoida mitä erilaisin soittimin ja laulaen. Hieno tarina juonenkäänteineen, josta jäi mieleen kysymys: mahtaakohan Hugo-ehdokas Eugie Foster olla lukenut tämän novellin...

Kaita maa on evoluutiotarina eloonjäämisen, eriytymisen ja sopeutumisen tasapainon etsimisestä. Odotin millaisen kohtalon Vance päähenkilölle Ernille antaa, ja vaikka kaari on uskottava (lajin)kehittymisen kannalta, loppuratkaisu jäi avoimuudessaan hieman vaivaamaan. Siltikin se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta lopettaa tarina, mutta ehkä töksähtävä tyyli teki siitä vähemmän tyydyttävän.

Ihmisen paluu on myös kehitysvaiheeseen liittyvä tarina muutoksen kourissa olevalla planeetalla. Tekstinä se on hienoa luettavaa, mutta silti se jäi mielestäni kokoelman heikoimmaksi. Jälleen kerran loppu oli hieman töksähtävän tuntuinen.

Viimeinen linna lienee sanamäärältään pienoisromaani. Siinä on keskiaikaisen tarinan tuntua, vaikka ollaankin tekemisissä ihmisrodun lisäksi myös muiden planeettojen olentojen kanssa. Vancen oppitunnilla opiskelemme kuinka turhamaisuudella ja ylimielisyydellä voidaan tuhota vaikka kokonainen kansa, jollei siitä samaisesta kansasta löytyisi myös toisenlaisia piirteitä. Kuunkoi herätti kysymyksen onko Foster mahdollisesti lukenut kyseisen novellin, mutta Viimeisen linnan kohdalla tiedän, että George R.R. Martin on lukenut tämän pienen tarinan.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen paluu on hieno kokoelma Vancen 1950-60-luvuilla kirjoittamia tarinoita, joihin kannattaa tutustua.

Avaruuden rosvot tai ilmeisesti myöhemmin uusintapainokseen nimetty Avaruusrosvot on reipashenkinen nuorten poikien seikkailukirja. Kirjan kansikuvakin sen kertoo, tosin minulla ei ole tuollaista kantta, vaan tylsän punaruskearaitainen. Kirja on kuitenkin varhaisempi Hugo L. Mäkisen suomennos vuodelta 1954.

Dick Murdock on nuori miehenalku, joka matkustaa isänsä luokse tähtitieteelliselle asemalle oppiin. Nuorukaisen polulle tulee kuitenkin avaruuden pahamaineinen piraatti, Basiliski, jonka henkilöllisyyden Dick on päättänyt selvittää. Onnettomuuksia sattuu ja ihmishenkiäkin menetetään, mutta kunnon salapoliisiseikkailua ei voita mikään.

Avaruuden rosvot ei ole huono tarina, en vain ollut oikeaa kohderyhmää. Sen lisäksi siinä missä Ihmisen paluun tarinat eivät heijasta juurikaan sitä aikakautta jolloin ne on kirjoitettu, Avaruuden rosvoissa on selvästi 40-50-lukulainen ote. Alkupuolella Vance pitää muutaman laskuopillisen oppitunnin ja mielessä kävi, että vielä yksi, niin lopetan lukemisen siihen. En lopettanut ja jos arvioin kirjaa nuortenkirjana ja aikakautensa tuotteena, se on ihan hyvää keskitasoa. Jules Vernen mielikuvitustasolle se ei yllä, mutta onneksi Vance on kirjoittanut muunlaisiakin tekstejä sittemmin. Luettuani Vancen elämäkerran, näen Avaruuden rosvoissa kuitenkin hyvin paljon Vancen omaa persoonaa. Siitä lisää myöhemmin This is me, Jack Vance -kirjan arvostelussa.

Connie Willis: Miracle and Other Christmas Stories

Tulevien pyhien innoittamana otin luettavaksi Connie Willisin Miracle and Other Christmas Stories -novellikokoelman. Minulle joulu on hiljentymisen aikaa, joten kaikki ylenmääräinen touhuilu ei kiinnosta, mutta Connie Willis sen sijaan rakastaa joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Se näkyy myös hänen tarinoistaan.

Kokoelma sisältää esi- ja jälkipuheen lisäksi 8 novellia ja suosittelulistat joulutarinoista ja elokuvista.

• Miracle
• Inn
• In Coppelius's Toyshop
• The Pony
• Adaptation
• Cat's Paw
• Newsletter
• Epiphany

Miracle on tarina Ihmeellinen on elämä -elokuvan hengessä todellisen merkityksen löytämisestä. Innissä kuorolainen kohtaa kodittoman miehen ja tämän raskaana olevan vaimon (ja kaikki tietää mihin tämä viittaa). In Coppelius's Toyshop itsekäs paskiainen kokee omituisia. The Pony on kokoelman lyhyin novelli, jossa toivotaan joululahjoja. Adaptationissa ollaan menneen, nykyisen ja tulevan joulun hengessä. Cat's Paw on jouluinen rikostarina Agatha Christien tyyliin. Newsletterissä pukeudutaan omituisiin hattuihin Varastetut ihmiset / Ihmispaholaiset -elokuvien tunnelmissa ja Epiphanyssa matkataan kolmen viisaan miehen mukana modernissa hengessä.

Connie Willis nivoo hienosti klassisia joulutarinoita omiin novelleihinsa ja jokainen tarina on ehjä ja onnistunut alusta loppuun saakka. Erityisesti pidin In Coppelius's Toyshopin painajaismaisesta tunnelmasta. Näistä tarinoista olisi saanut varmaan enemmänkin irti, jos olisin muistanut kaikki ne kirjat ja elokuvat, joihin niissä viitattiin tai jos olisin osaa edes nähnyt/lukenut. 

Miracle and Other Christmas Stories ei ole ehkä kirja, johon palaisin joka joulu uudelleen ja uudelleen, mutta ihan hyvää viihdykettä se näin kerran luettuna oli