Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 12-18

Vuorossa kolmas katsaus Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvaan. Ensimmäisessä kävin läpi albumit 1-5 ja toisessa 6-11. Tässä tarkastelun alla albumit 12-18.

Inverlochin aaveet (1990) ja Hypsiksen salamat (1990) muodostavat tarinakokonaisuuden, jossa Valérianin ja Laurelinen kanssa asioita selvittelevät lordi ja lady Seal.

Lordi Seal saa tietää, että ydinasevaltioissa tapahtuu outoja niille, joilla on valta painaa punaista nappia. Mukaan tarinaan palaavat kaupanteon kyseenalaiset mestarit shinguzit, jotka puolestaan saavat tiedon, että Maan tulevaisuutta uhkaa Hypsis. Porukat kerääntyvät Skotlantiin Inverlochin linnaan, saaden seuraansa vielä Albertin ja Galaxityn päällikön ja tehtävä on muuttaa ihmiskunnan historiaa uhkaava tekijä. Intensiivinen tarina, vaikka pomppiikin paikasta ja tapahtumista toisiin.

Jaksoittaisuudessa on kuitenkin elokuvamaista dramaturgiaa, minkä huomaaminen vaati toisen lukukerran. Jälleen kaksi hyvää albumia.

Rajoilla (1989) alkaa avaruudelliselta risteilyltä, jossa jo ennestään tuttu Maan asukas kaappaa risteilyaluksen ja suuntaa kohti Maata ajatuksena muuttaa historiaa ja palauttaa Maa. Laurelinen ja Valérian tie käy venäläisen ydinonnettomuuspaikan ja Suomen saamelaisen avustuksella Tunisiaan, jossa he löytävät ydinaseen. Nämä kaksi tarinaa linkittyvät yhteen. Vaikka Rajoilla onkin jatkumoa kokonaisuudessa, niin se ei ole niin vetävä kuin kaksi edellistä albumia. 

Elävät aseet (1991) -albumissa, joka on sarjassaan viidestoista, avaruuden kulkureiksi ajautuneiden Valérianin ja Laurelinen alus kaipaa kipeästi huoltoa. Rahoittaakseen korjaukset, he ottavat vastaan toimeksiannon kuljettaa lähetys Orferin tähtikuvioon, planeetalle, jossa paikallisilla on taka-ajatuksia. Tarina sisältää mielenkiintoisia muodonmuutostaiteilijoita ja räyhäri, mutta siltikään esittävään taiteeseen liittyvä tarina ei jaksa innostaa.

Vallan piirit (1994): Valérianin ja Laurelinen avaruusalus kaipaa jälleen huoltoa ja rahapulassa oleva kaksikko ottaa vastaan tehtävän Rubaniksen poliisipäälliköltä, Tlocilta. Tehtävä on selvittää kenen hallussa on viides piiri, jolla on valta kaikkien piirien ylitse ja miksi ylipappien, korkeimpien hallintojohtajien ja liike-elämän aristokraattien piiristä numero neljä ei tule enää määräyksiä. Huvittavien yksityiskohtien, kuten pörssiromahduksen aiheuttaman tavanomaisen kollektiivisen itsemurha-aallon ja kaupankäynnin siivittämänä tarina etenee kohtalaisen kiinnostavasti. Silti pieni laskusuunta jatkuu tasossa.

Ultralumin panttivangeissa (1997) Valérianilla ja Laurelinella on vihdoin rahaa käytössä ja he lomailevat rikkaiden ajanviettopaikassa. Kuinka ollakaan ultralum-polttoaineen tuotantoalueiden suuromistaja-kalifin perillinen kidnapataan ja Laureline mukana, jolloin Valérianin tehtäväksi jää pelastushommat. Omantunnon kolkuttama Jal ja hänen uhrinsa Kistna palaavat tarinaan hieman erilaisissa merkeissä tällä kertaa. Laurelinen turhamaisuus ja mielipidejankutus on jokseenkin ärsyttävää tässä tarinassa, mutta jospa sitä pitäisi ymmärtää kohtalaisen harvinaisena ilmiönä seikkailujen keskellä.

Tähtitarhojen orpo (1998) on 18. albumi, jossa Ultralumin panttivankien tarina jatkuu. Isoa lunnaspottia himoitsevan Kalman kvartetin jahtaamat Valérian ja Laureline pakoilevat pitkin kalifikunnan asteroideja kalifin perillisen kanssa, etsien tälle suojapaikkaa. Albumi on kokonaisuutena hauskempi kuin tarinan alkuosa. Laurelinen pääsee kokeilemaan näyttelijän osaa ja Valérianin kohdalle osuu vaihteeksi hienoinen mustasukkaisuuden kipinä. Tässä vaiheessa jo olen varma, ettei tämä ole lainkaan minun suosikkisarjakuvieni joukossa ja epäilen suuresti, että heikoilla näytteilijöillä varustettu tuleva elokuva ei onnistu tilannetta muuksi muuttamaan.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

Okklumeus-lukuhaasteen 2. kirja on luonnollisesti J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toinen osa, The Chamber of Secrets (1998). Suomennos Harry Potter ja salaisuuksien kammio ilmestyi 1999. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä 2001 nimenomaan suomeksi, mutta jälkeen päin lukuisia kertoja myös englanniksi. Tämän kertainen uusintaluku oli ensimmäistä kertaa ekirjaversio. Ykkösosan arvio löytyy täältä.

Kesä ei ole Harrylle kaikkein miellyttävintä aikaa, sillä hän joutuu viettämään sen sukulaistensa Dursleyn perheen luona. Hogwartsin eli Tylypahkan noitien ja velhojen koulun kakkoslukukautta edeltävänä kesänä sattuu outoja, kun kotitonttu Dobby ilmestyy yllättäen Harryn kotiin ja aiheuttaa melkoisen hässäkän. Dobby ei halua Harryn palaavan kouluun. Mutkien ja sattumusten kautta Harry kuitenkin lopulta päätyy Hogwartsiin ja opintojen pariin. Tosin uusi pimeyden voimilta suojaamisen opettaja ei vaikuta lainkaan pätevältä suurista sanoista huolimatta juuri silloin kun kamala hirviö uhkaa koulun oppilaita. Salaperäisen viestin mukaan salaisuuksien kammio on avattu jälleen. Kammion voi avata vain Salazar Slytherinin jälkeinen ja epäilykset kohdistuvat Harryyn. Yhden jos toisenkin Harrylle läheisen henkilön henki vaarantuu ennen kuin todellinen vihollinen paljastuu.

Minusta on todella käsittämätöntä, että olen vuosia The Chamber of Secretsiä sarjan heikoimpana osana. Nyt kun luin sen pidemmän tauon jälkeen, koin sen olevan hyytävä. Harry on varsinkin Ronin seurassa välillä hömelö ja ajattelematon, mutta hän yksin ajatuksissaan hän pohtii omaa identiteettiään ja rooliaan. Hän epäilee itseään, mutta on samalla hyvinkin uskollinen todelliselle minälleen, jota hän ei vielä kunnolla tunnista. Kirjaa lukiessa ensimmäistä kertaa, ei tajua kuinka paljon tärkeitä asioita ja vihjeitä Rowling kylvää kirjassa. Hän ei korosta niitä, vaan luottaa lukijan oivalluskykyyn tarinan edetessä. Sen vuoksi sarjan jokainen aiempi osa kasvaa seuraavan lukemisen jälkeen.

The Chamber of Secretsissä tuodaan ensimmäistä kertaa esille käsitteet mudbloods (kuraveriset) ja squib (surkki), jotka avaavat oven Potterversumin syvimpiin ongelmiin, eriarvoisuuteen ja syntyperän mukaan arvottamiseen. Hyvin voimakas merkki ongelmista on myös kotitonttu Dobby, jonka julma kohtelu tuo mieleen orjien aseman tai Moaning Myrtle, aikoinaan koulukiusattu tyttö. Totta kai kirjassa on myös kepeitä ja hauskoja kohtauksia ja huumoria, mutta pohjimmiltaan Salaisuuksien kammio on synkempi kuin miltä päälle näyttää. Ensimmäistä kertaa mainittu Azkabanin vankila aiheuttaa uudelleenlukijalle kylmiä väreitä sekin.

Suomennoksen kannessa erityisesti Lucius ja Draco Malfoy herättivät jossain vaiheessa keskustelua, heidät kun kansitaiteilija Mika Launis on kuvannut tummahiuksisiksi. Jälkeen päin on aina helppo kritisoida, mutta teoksen suomentamisen ja kannen tekohetkellä ei Malfoyden hiusten väriä oltu teoksissa vielä kuvattu ja niinpä taiteilija piirsi oman mielikuvansa mukaan. Seuraava kirja toi sitten mukanaan sen Rowlingin version. Minulle Launiksen kansi on ripaus historiaa, hetkeä, jolloin kukaan muu kuin Rowling ei tiennyt tulevasta. Harry Potter and the Chamber of Secrets on vahva jatko ykköskirjalle ja jälleen tuli halu syöksyä kolmannen kirjan pariin. Vaan tällä kertaa etenen hitaammin.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Olen maininnut useampaan otteeseen lukeneeni Sergei Lukjanenkon Yöpartion vuonna 2008 englanninkielisenä (julkaistu 2006, venäjänkielinen alkuperäisteos Notšnoi Dozor 1998). Muistikuvani mukaan kirja oli ihan ok, mutta ei niin innostava, että olisin jatkanut suoraan sarjan toisen osaan, vaikka se olisi ollut mahdollista. Lukukokemukseeni saattoi vaikuttaa englanninkielinen käännös, sillä joskus jotain jää puuttumaan käännöksessä, varsinkin kun kulttuurinyanssit eivät ole aivan selvillä, tai sitten oma kykyni omaksua englanninkielistä tekstiä oli heikompi tai sitten vain urbaani fantasia vieroksutti enemmän kuin nykyään. Joka tapauksessa Yöpartio oli nyt suomenkielellä luettuna parempi kokemus kuin edellisellä kerralla.

Maailmassa on joukko Muihin kuuluvia ihmisiä, jotka ovat velhoja, vampyyreja, ihmissusia tai jotain muuta erikoisia kykyjä omaavia, jotka pystyvät astumaan meidän maailmastamme syvemmälle hämärän maailmaan. Osa Muista kuuluu joko valon tai pimeän puolelle. Valon valinneet ovat Yöpartion jäseniä ja Pimeän valinneet Päiväpartion jäseniä ja nämä kaksi organisaatiota ovat vastakkain koko ajan koettelevassa rauhan tasapainottelussa. Anton on nuori päiväpartiolainen, joka pistetään kenttäharjoitteluun ja noviisina hän törmää tapaukseen, jossa nuoren naisen, Svetlanan, ylle on loitsittu vahva kirous, joka ei vaikuta ainoastaan naiseen, vaan on uhka laajalle ihmisryhmälle. Antonin kohdalle osuu myös nuori Igor, jolla on vahvoja kykyjä, mutta joka ei ole vielä valinnut puoltaan. Tapahtumat ja ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja Antonin avukseen saama pöllön hahmoon rangaistukseksi loitsittu vahva velhonainen, Olga, osoittautuu tärkeämmäksi tekijäksi kuin Anton oivaltaakaan.

Yöpartio koostuu kolmesta eri osiosta, joissa kaikissa on pääosissa nuori Anton-niminen mies. Ensimmäinen osio tutustuttaa hahmoihin ja antaa alkuasetelman juonelle. Toisessa osassa valaistaan kahden partion välisiä suhteita, raotetaan hieman historiaa ja loppu huipentuu kiemuraisen juonikuvion ja ihmissuhteiden selkiämiseen tiettyyn pisteeseen saakka. Tarina sijoittuu pääosin Moskovan kaupunkimiljööseen, mikä tekee tästä autenttista urbaania fantasiaa. Ympäristön kuvaus on realistista, enemmänkin ehkä ränsistyneiden piirteiden esille tuontia, mikä istuu hyvinkin mielikuvaani Neuvostoliiton jälkeisestä mentaliteetista. Vastakohtaisesti suurin osa hahmoista on koulutettuja ja ammatin omaavia yritteliäitä ihmisiä, ei mitään laitapuolenhahmoja, jotka elävät nykyolosuhteissa sen minkä taitavat. Esille nousee myös perheet. Pidin erityisesti Lukjanenkon tavasta tarkastella elinympäristöä rehellisesti ja kriittisesti, mutta ei kuitenkaan halveksuen.

Päiväpartion ja Yöpartion vertailu, ihmismielen ja motiivien tarkastelu on onnistunutta. Mieleeni tuli väkisinkin J.K. Rowlingin vuosikausia jatkuneet vakuuttelut, että kaikista Luihuisista ei tule kuolonsyöjiä, eikä edes pahoja ihmisiä. He ovat kunnianhimoisia, tavoittelevat herkemmin omaa etua, mikä ei sulje pois seikkaa, että he toimivat myös yhteiskunnan hyväksi. Samaa sanomaa löytyy Lukjanenkolta. Ei ole selkeästi hyviä ja pahoja, vaikka hyvät ja pahat teot etsivätkin kokoajan tasapainoa. Tämä teema jää selkeästi kesken ja sen käsittelylle lienee odotettavissa jatkoa seuraavassa kirjassa.

Hahmojen aitouden rinnalla kirjan juonellinen kulku tökkii, eikä mielestäni kanna kunnolla loppuun saakka. Puoleen väliin saakka kirja on kohtalaisen onnistunut, mutta kakkososion töksähtävyys ja loppuasetelmat tiputtavat minun kohdallani pisteitä. Hyvät teemat ja pääosin onnistuneet hahmot eivät riitä, jos juoni ei etene jouhevasti tai uskottavasti. Jotain jää puuttumaan, ja senpä vuoksi ensimmäisellä lukukerralla en halunnut jatkaa kakkososaan. Englanninkielisessä versiossa osa huumorista tuntuu menneen minulta hieman ohi, mutta näin suomennoksen yhteydessä huomasin, että monin paikoin Lukjanenkon huumori osuu ja uppoaa, samalla tavoin kuin Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjassa tai Stanislaw Lemin Kyperiasissa. Slaavilainen huumorintaju istuu kohdilleen ja käännös tuntuu hyvältä.

Yöpartio oli siis hieman parempi lukukokemus toisella kerralla, mutta vieläkään se ei aivan vakuuta. Tällä kertaa haluan antaa kirjailijalle kuitenkin toisen mahdollisuuden ja aion lukea kakkososan, Päiväpartion kunhan se ilmestyy ensi kuussa. Yöpartiota ei valitettavasti julkaistu ekirjana, joten en ostanut kirjaa itselleni, vaan lainasin lukemani kappaleen ystävältä.

J.R.R. Tolkien: Roverandom

Hobitti eli Sinne ja takaisin uudelleenluvun (arvostelu) ja J.R.R. Tolkienin elämäkerran (arvostelu) innoittamana päätin lukea joukon Tolkienin teoksia, joihin en ole hyvistä aikomuksista huolimatta tullut tutustuneeksi aiemmin. Roverandom julkaistiin Tolkienin kuoleman jälkeen vuonna 1998 Christina Scullin ja Wayne G. Hammondin toimittamana. He ovat toimittaneet myös mm. vasta suomeksi julkaistun Hobitti Tolkienin silmin -teoksenkin (arvostelu). Suomennos ilmestyi 2001. Roverandom on Tolkienin lapsilleen vuonna 1925 sepittämä satu, jonka tarkoituksena oli lohduttaa Michael-poikaa, kun tämä oli hukannut lelukoiransa rannalle. Kirja alku sisältää itse satuun nähden toimittajien kohtalaisen pitkän selostuksen tarinan taustasta.

Rover-niminen pieni koira puree velhon lahjetta ja ärtynyt velho taikoo sen lelukoiraksi, joka pystyy liikkumaan vain yöaikaan, eikä silloinkaan kovin hyvin. Piskuinen piski muuttuu leluna entistä pienemmäksi ja tulee myytyä lapsiperheelle, joka kadottaa lelun rannalle. Rannalla Rover tapaa hiekkatietäjän ja siitä alkavat koiran seikkailut, jotka vievät sen niin meren alle kuin kuuhunkin.

Roverandom on selkeästi lapsille suunnattu satu ja siitä heijastuu myös, ettei sitä ole varsinaisesti kirjoitettu suurelle yleisölle, sen verran siinä on intiimiä isän lapsilleen kertoman sävyä. Kun ajattelee, että Tolkienin lapset olivat melkoisen pieniä, Michaelkin vasta nelivuotias, niin tarina on varsin haastava sen ikäiselle vaikeine nimineen ja uusine käsitteineen. Käännöksestäkin välittyy, että Tolkien on pyrkinyt leikkimään sanoilla, tekemään niistä mieleenpainuvia ja erikoisia, siinä missä itse Roverin nimi on tietysti hyvin tavanomainen koiralle. Sadussa on hienoista episodimaisuutta, mikä paljastaa, että tarinaa on kehitelty ajan kanssa, ei yhdellä kertomalla.

Välillä sadusta tulee mieleen Hobitin vaiheita ja varmaan samoista idealähteistä nämä tarinat ovat kehittyneetkin. Kirja sisältää jälleen Tolkienin omakätistä kuvitusta muutamista kirjan tapahtumista. Itse pidin erityisesti valkoisesta lohikäärmeestä, joka ajaa takaa koiria vuorten lomassa. Loppupuolella on vielä 23 sivun verran toimittajien kokoamia selvennyksiä joihinkin kirjan perin brittiläisiin tai aikakauden yksityiskohtiin. Lisäksi niistä löytyy merkintöjä useista Tolkienin tekemistä tarinan versioista. Roverandomhan ei koskaan varsinaisesti valmistunut kirjailijan itsensä tekemänä kirjoitetuksi tarinaksi. Toimittajien osuudet vievät liikaa huomiota itse tarinalta, vähemmälläkin olisi pärjätty. Ilmeisesti selityksien ja esipuheiden on kuitenkin tarkoitus tarjota aikuisillekin jotain. Minä nautin itse tarinasta:

"Merta oli kaikkialla ympärillä ja se oli tyyni ja harmaa. Sitten äkkiä vesi meni laineille ja tummeni sieltä täältä aamunkoittoa enteilevässä kylmässä puhurissa. Yhtäkkiä aurinko kurkkasi kiljaisten merenreunan takaa niin punaisena, että olisi voinut luulla sen juoneen kuumaa viiniä, ponkaisi ilmaan vauhdikkaasti ja alkoi jokapäiväisen matkansa värjäten aaltojen reunat kullanhohtoisiksi ja varjot niiden välissä tummanvihreiksi."

Roverandom ei ole Tolkienia parhaimmillaan eikä viimeistellyimmillään, mutta yhtä kaikki se on viehättävä pikku satu, joka on ihan kiva lukea senkin vuoksi, että siinä näkee kirjailijan kehitysvaiheita hänen varsinaisiin pääteoksiinsa. Tavallinen kirjallisuuden kuluttaja ei varmaankaan saa tarinasta irti sitä samaa kuin Tolkien-fani. Kannattaa kuitenkin hetkeksi pujahtaa jälleen lapsen maailmaan ja nauttia siitä mikä tuntui ihmeelliseltä ja kiehtovalta.

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring

Nalo Hopkinson on tulossa tänä kesänä Finncon 2011 -tapahtuman kunniavieraaksi, ja senpä vuoksi ajattelin tutustua kirjailijan teoksiin jo etukäteen. Brown Girl in the Ring on kanadalaisen kirjailijan vuonna 1998 julkaistu esikoisteos.

Tarina sijoittuu Toronton keskustan alueelle lähitulevaisuuteen. Alue on muuttunut levottomaksi, kaupunginhallinnon, liike-elämän ja poliisivoimien hylkäämäksi ghetoksi, jossa ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä ja rikollisuuden keskellä. Päähenkilö on kanadalaiskaribialaiseen kulttuuriin kasvanut Ti-Jeanne, joka asustelee isoäitinsä ja vauvansa kanssa. Ti-Jeannen äiti on kadonnut ja vauvan isä on vastuuntunnoton haikailija, joka pyörii kuitenkin maisemissa, mutta on sekaantunut paikallisen huumediilerin ja rikollisen Rudyn johtaman joukkion puuhiin. Isoäiti on tunnettu poppanainen, johon gheton väki turvautuu kun tarvitaan lääketieteellistä apua. Hän osaa tehdä yrteistä lääkkeitä ja korjata jäseniä paikoilleen, mutta on hänellä halussaan myös karibilaista magiaakin. Vauras ja keskiluokkainen väki elää Toronton esikaupunkialueilla, joissa elämä jatkuu normaaliin tyyliin. Lääketiede on kehittynyttä ja elinsiirtoihin käytetään sian elimiä, joita tuotetaan erityisillä possufarmeilla tarkoitusta varten. Poliittisten syiden vuoksi, tulee tarve saada oikea ihmiselinluovuttaja, ja koskapa kiireen vuoksi ei vapaaehtoista ehditä odottaa, siirtyy katse slummialueen köyhiin, joita kukaan ei puolusta tai kaipaa. Ti-Jeanne huomaa pian, että hänen henkensä ja monen muun henki on hänen käsissään ja taidoissaan, jotka hän on isoäidiltään saanut.

Brown Girl in the Ring on virkistävästi kirjoitettu puheosuuksiltaan jonkin sortin lievennetyllä karibian englannilla. En tunne murteita tarkemmin, mutta kyseessä ei ole puhdasta englantia, vaikka hyvin ymmärrettävää kuitenkin, joskin se alussa vaatii hieman totuttelua. Samoin Jamaikalla syntynyt Hopkinson hyödyntää paljon karibialaista kulttuuria ja uskomuksia tarinassa, joka on sekä science fictionia että fantasiaa. Tapahtumaympäristö ja sen syntyminen, tarinan kehyshistoria, on mielenkiintoinen ja itse asiassa siitä vaiheesta olisin lukenut mielelläni enemmänkin kuin mitä tarjottiin. Vaikka tapahtumapaikka sijaitseekin Kanadassa, sitä ei juurikaan lukiessa ajattele näin olevan. Karibialainen kulttuuri peittää tarkoituksellisesti alleen kanadalaisen. Se vaikuttaa perhekuvaukseen, mutta siltikin itse päähenkilö on hyvin yleismaailmallinen pohjimmiltaan, kun kuoritaan tarinan maagiset kuviot pois päältä.

Gheton ulkopuolista maailmaa nähdään vain vilahdukselta, eikä se saa oikeastaan ulottuvuutta, mutta juuri tällainen lähestymistapa tekeekin kirjasta odotuksista poikkeavan. Kirja pohjaa henkilöhahmonsa tuttuihin kuvioihin: on nuori hahmo, joka käy läpi kasvutarinan; viisas vanhus neuvomassa ja todellinen paha, jota vastustaa. Väriä kuvioon tuo, että nuori nainen on yksinhuoltaja, joka opettelee äitiyden ensimmäisiä askelia. Paha on myös uskottavasti paha, eikä kirjailija säästele kuvatessaan pahuutta. Jotkut kohtaukset ovat puistattavia. Valitettavasti tällaisessa puhtaassa pahuudessa ei voi välttyä hienoiselta stereotypioinnilta, kun myös Ti-Jeannen kasvutarinakin tapahtuu melkoisen vauhdikkaasti. Hahmot ovat tummaihoisia, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys genressä, jossa on totuttu vuosikymmeniä lukemaan pääasiassa valkoihoisista miehistä sankaroimassa (okei, kärjistin hieman, on kuvioihin tullut myös pirtsakoita valkoihoisia naisia).

Mielenkiintoisena seikkana useiden lukujen alussa on ote jostain lorusta, laulusta tai sanonnasta, joka liittyy luvun sisältöön. Alla näyte tuutulaulusta, joka ei todellakaan ole sieltä miellyttävimmästä päästä:

Rocking my baby, I know you are sad,
Baby, you were naughty; Baby, you were bad.
I'm sorry to whip you my darling, but true,
My Mama whipped me, so I'm bound to whip you. 

Brown Girl in the Ring ei ehkä ole virheetön kirja, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan edelleen Hopkinsonin tuotantoon tutustumista, sillä uskon, että kirjailijan tyyli ja juonen kehittely tästä esikoisesta vielä hioutuu. Samalla odotukset itse kirjailijan tapaamiseen Finnconissa kasvaa. Hopkinsonin tausta ja näkemykset kirjoittamisesta ja genrestä yleensä ovat varmasti kiinnostavia.

Aakkoshaasteen H-kirja.

Connie Willis: To Say Nothing of the Dog ja Bellwether

Connie Willisin Tuomiopäivän kirjan innoittamana päätin jatkaa tutustumista kirjailijan muuhunkin tuotantoon. To Say Nothing of the Dog oli erinomainen valinta seuraavaksi lukukohteeksi.

Kirjan on saanut inspiraationsa Jeremy K. Jeremyn Three Men in a Boat, To Say Nothing of the Dog -teoksesta, joka mainitaankin Willisin tarinassa useaan kertaan. Lisäksi kirjassa viitataan useisiin muihin kirjailijoihin ja kirjoihin, mm. Shakespeareen, Tennysoniin, Agatha Christieen ja Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin. Viittaukset salapoliisiromaaneihin kertoo paljon myös To Say Nothing of the Dogista. Vaikka kirja onkin aikamatkailutarina, se on samalla salapoliisikertomus, jossa etsitään niin lintukoristeista vaasia (bird stump) kuin salaperäistä herra C:täkin.


Ennen kaikkea TSNoD on hilpeä kirja. Pääsin sivulle 18 saakka, jolloin repesin kokonaan. Insomniasta kärsivälle sananvaihto:

"When's the last time you slept?"

“1940”

oli aivan liian osuvaa huumoria ilman aikamatkailuakin. Eikä se jäänyt tuohon yhteen kohtaan, kun piti ääneen nauraa. Jälleen kerran en ihmettele miksi Willis voitti kirjallaan Hugon ja Nebulan v. 1999. To Say Nothing of the Dog oli sujuvaa, kevyttä kerrontaa, joka vangitsi käänteillään. Vaikka toisen isomman arvoituksen ratkaisun aavistinkin jo reilusti ennen varsinaista paljastusta, se ei himmentänyt tarinan kiehtovuutta. Jäihän siihenkin osuuteen vielä se odotus milloin ja miten tarinan päähenkilöt totuuden oivaltavat. En juurikaan pidä suoranaisesti romanttisista juonikuvioista (jollei niissä ole samalla terävyyttä ja särmää), mutta 169 vuotta kestävä suudelma sai hymyilemään. Willis osaa hyödyntää pieniä yksityiskohtia. Kirjan aikaansaama nauru pidensi ikääni ja opinpa pari uutta sanaakin siinä ohella. Nyt vain täytyy löytää tilanteita, joissa voi lausahtaa "poppycock!" tai "drat!".

Bellwether oli myös erittäin huumoripitoinen kirja. Se ei saanut samalla tavoin nauramaan ääneen kuin To Say Nothing of the Dog (no, ehkä kerran, ja se liittyi lampaisiin), mutta jo pelkästään erilaisten muoti-ilmiöiden ja trendien kuvaukset olivat hymisyttävällä tavalla hauskoja. Bellwether on luokiteltu joissain yhteyksissä science fictioniksi, mutta minä en sitä genreä tähän kirjaan osaisi yhdistää, ellei nyt tieteentekemisen fiktiivistä kuvausta yleensä luokitella siten.

Kirjassa oli osuvaa satiiria mm. kokouksista, muistioista ja byrokratiasta. Tarina avaa silmät huomaamaan kuinka naurettavia jotkut trendit ovat - myös tänä päivänä. Yksi tänä vuonna lukemieni kirjojen ärsyttävimmistä hahmoista löytyi Bellwetherista. Flip! En kestä silmienpyörittelyä ja juuri tuon hahmon kohdalla olisi tehnyt mieli hieman pyöritellä itsekin. Myös Bellwetherissä oli taustalla romanttinen juonikuvio, joka pysyi siedettävällä tasolla. Onneksi.

Sekä To Say Nothing of the Dog että Bellwether ovat molemmat erittäin suositeltavia luettavia silloin kun haluaa keventää arkea. TSNotD:sta pidin kylläkin hieman enemmän.