Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 12-18

Vuorossa kolmas katsaus Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvaan. Ensimmäisessä kävin läpi albumit 1-5 ja toisessa 6-11. Tässä tarkastelun alla albumit 12-18.

Inverlochin aaveet (1990) ja Hypsiksen salamat (1990) muodostavat tarinakokonaisuuden, jossa Valérianin ja Laurelinen kanssa asioita selvittelevät lordi ja lady Seal.

Lordi Seal saa tietää, että ydinasevaltioissa tapahtuu outoja niille, joilla on valta painaa punaista nappia. Mukaan tarinaan palaavat kaupanteon kyseenalaiset mestarit shinguzit, jotka puolestaan saavat tiedon, että Maan tulevaisuutta uhkaa Hypsis. Porukat kerääntyvät Skotlantiin Inverlochin linnaan, saaden seuraansa vielä Albertin ja Galaxityn päällikön ja tehtävä on muuttaa ihmiskunnan historiaa uhkaava tekijä. Intensiivinen tarina, vaikka pomppiikin paikasta ja tapahtumista toisiin.

Jaksoittaisuudessa on kuitenkin elokuvamaista dramaturgiaa, minkä huomaaminen vaati toisen lukukerran. Jälleen kaksi hyvää albumia.

Rajoilla (1989) alkaa avaruudelliselta risteilyltä, jossa jo ennestään tuttu Maan asukas kaappaa risteilyaluksen ja suuntaa kohti Maata ajatuksena muuttaa historiaa ja palauttaa Maa. Laurelinen ja Valérian tie käy venäläisen ydinonnettomuuspaikan ja Suomen saamelaisen avustuksella Tunisiaan, jossa he löytävät ydinaseen. Nämä kaksi tarinaa linkittyvät yhteen. Vaikka Rajoilla onkin jatkumoa kokonaisuudessa, niin se ei ole niin vetävä kuin kaksi edellistä albumia. 

Elävät aseet (1991) -albumissa, joka on sarjassaan viidestoista, avaruuden kulkureiksi ajautuneiden Valérianin ja Laurelinen alus kaipaa kipeästi huoltoa. Rahoittaakseen korjaukset, he ottavat vastaan toimeksiannon kuljettaa lähetys Orferin tähtikuvioon, planeetalle, jossa paikallisilla on taka-ajatuksia. Tarina sisältää mielenkiintoisia muodonmuutostaiteilijoita ja räyhäri, mutta siltikään esittävään taiteeseen liittyvä tarina ei jaksa innostaa.

Vallan piirit (1994): Valérianin ja Laurelinen avaruusalus kaipaa jälleen huoltoa ja rahapulassa oleva kaksikko ottaa vastaan tehtävän Rubaniksen poliisipäälliköltä, Tlocilta. Tehtävä on selvittää kenen hallussa on viides piiri, jolla on valta kaikkien piirien ylitse ja miksi ylipappien, korkeimpien hallintojohtajien ja liike-elämän aristokraattien piiristä numero neljä ei tule enää määräyksiä. Huvittavien yksityiskohtien, kuten pörssiromahduksen aiheuttaman tavanomaisen kollektiivisen itsemurha-aallon ja kaupankäynnin siivittämänä tarina etenee kohtalaisen kiinnostavasti. Silti pieni laskusuunta jatkuu tasossa.

Ultralumin panttivangeissa (1997) Valérianilla ja Laurelinella on vihdoin rahaa käytössä ja he lomailevat rikkaiden ajanviettopaikassa. Kuinka ollakaan ultralum-polttoaineen tuotantoalueiden suuromistaja-kalifin perillinen kidnapataan ja Laureline mukana, jolloin Valérianin tehtäväksi jää pelastushommat. Omantunnon kolkuttama Jal ja hänen uhrinsa Kistna palaavat tarinaan hieman erilaisissa merkeissä tällä kertaa. Laurelinen turhamaisuus ja mielipidejankutus on jokseenkin ärsyttävää tässä tarinassa, mutta jospa sitä pitäisi ymmärtää kohtalaisen harvinaisena ilmiönä seikkailujen keskellä.

Tähtitarhojen orpo (1998) on 18. albumi, jossa Ultralumin panttivankien tarina jatkuu. Isoa lunnaspottia himoitsevan Kalman kvartetin jahtaamat Valérian ja Laureline pakoilevat pitkin kalifikunnan asteroideja kalifin perillisen kanssa, etsien tälle suojapaikkaa. Albumi on kokonaisuutena hauskempi kuin tarinan alkuosa. Laurelinen pääsee kokeilemaan näyttelijän osaa ja Valérianin kohdalle osuu vaihteeksi hienoinen mustasukkaisuuden kipinä. Tässä vaiheessa jo olen varma, ettei tämä ole lainkaan minun suosikkisarjakuvieni joukossa ja epäilen suuresti, että heikoilla näytteilijöillä varustettu tuleva elokuva ei onnistu tilannetta muuksi muuttamaan.

Andrzej Sapkowski: Pääskytorni

Tovi vierähti, ennen kuin sain luettua Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan kuudennen kirjan, Pääskytornin (2015, Wieża Jaskółki 1997), mutta sitten kun löytyi aikaa, se oli ensimmäisenä lukulistalla. Kaikki Sapkowskin kirjoihin ja myös coniesiintymisiin liittyvät aikaisemmat kirjoitukseni löytyy täältä.

Ciri on kadoksissa ja sekä Geralt että Yennefer tahoillaan etsivät häntä. Geraltin seurassa ovat edelleen bardi Valvatti, Milva, Regis ja Cahir, olettaen Cirin olevan Nilfgaardissa keisarin morsiameksi kaapattuna, mutta mitä kukaan ei tunnu oikeasti uskovan. Yennefer on omilla teillään ja sukset ristissä muiden velhojen kanssa. Hän päättää tavoittaa Cirin taikakeinoin ihan itsekseen ja omien liittolaistensa kanssa. Ciri tietää missä hän on ja minne hänen pitää mennä.

Olen kehunut sarjan jokaista aiempaa kirjaa, eikä Pääskytorni tuo siihen muutosta. En pidä tätä sarjan parhaana teoksena, mutta nostan suuresti hattua Sapkowskille jälleen tavasta miten hän uudistaa sarjaa vaihtelemalla tarinan rakennetta ja käyttämällä erilaisia tyylejä. Tällä kertaa tarina sisältää kolme juonilinjaa, joihin liittyy myös takaumia ja tulevaisuusnäkymiä. Näitähän on kokeellisesti ollut mukana ennenkin, mutta ei tässä määrin. Cirin juonilinjassa on hetkiä, jotka kiinnostivat minua vähiten, kuten tapahtumat Falkana rottajengissä. Ne kuitenkin nitoutuvat kokonaisuuteen, eikä ilman niitä tarina toimisi. Ja loppu on hänen osaltaan huikea. Geraltin juonilinjaa viedään osin eteenpäin Valvatin muistiinpanojen kautta, joissa on omanlaisensa tyyli. Näihin muistiinpanoihin liittyen Sapkowski sai minussa aikaan klassisen "Noooooooooo!" -huudon ja kiroamaan kirjailijan kahdeksanteen helvettiin ja samalla ylistämään hänen nokkelaa vetoaan (harmittaa silti kuitenkin älyttömästi!). Geralt itsessään on jotenkin aneeminen, aivan kuin hänen aikansa olisi jo ohi. Olen iloinen, että taikauskomukset ja taikuus tuli jälleen tarinassa voimallisesti esille ja yleistunnelmaa luomaan, myös Yenneferin juonilinjassa. Pieni sadunomaisuus fantasiassa ei ole pahitteeksi.

Yenneferin kautta päästiin myös mukaan poliittiseen peliin, johon taustaa tuli Redanian ja Kovirin historiallista suhteistakin heijastuen päätapahtumahetkiin. Sapkowski jakaa auliisti tietoja tulevasta niin kuin menneestä ilman, että se vaikuttaa varsinaisesti tarinan jännitteeseen negatiivisesti. Oudolta se kyllä välillä tuntuu, sillä moiseen ei oikein ole tottunut, vaikka ei sekään ennennäkemätöntä ole. Luonnollisesti (ja onneksi) humoristiset heitot ovat yhä mukana:

"Vielä kuukausi sitten…" Cahir voihkaisi hänen selässään. "Kuka olisi silloin aavistanut, että kuukauden päästä raahaat minua selässäsi…"
"Ole vaiti, nilfgaardilainen… Muutut painavammaksi, kun puhut."

Väkivaltaakaan ei ole säästelty. Kirja päätös on sitä mallia, että seuraavaa osaa, Järven neitoa ei malttaisi odottaa. Toivon suunnattomasti, että minulla on toukokuun lopulla aikaa lukea se niin pian kuin mahdollista. Ristiriitainen tunne, kun ei haluaisi laadukkaan kirjasarjan kuitenkaan päättyvän.

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.

"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."

Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.

Kage Baker: In the Garden of Iden

In the Garden of Iden aloittaa Kage Bakerin aikamatkailuun liittyvän The Company -sarjan. Kirja on julkaistu vuonna 1997. Sarja käsittää 8 varsinaista osaa ja 6 liitännäiskirjaa sekä joitain novelleja.

2300-luvulla joukko tutkijoita keksi aikamatkailun. Pystyäkseen hyödyntämään tätä tehokkaasti he päättivät kehittää myös kuolemattomat kyborgit, jotka eläisivät läpi ajan toimien Dr. Zeus Incorporated -yhtiön eli The Companyn (jota kutsutaan myös Gentlemen's Speculative Societyksi joissain kirjoissa) palveluksessa. Aikamatkailuun liittyy sääntö; kirjoitettua historiaa ei voi muuttaa, mutta siihen osaan mitä ei ole mihinkään tallennettu tietona, voi puuttua. Jos jokin kasvi tai eläin on kirjattu kuolleeksi sukupuuttoon, sitä ei voi muuttaa, mutta mikään ei estä tulevaisuudessa jostain oudosta paikasta löytämästä yllättäen samaista kauan kadoksissa ollutta lajiketta, jonka yhtiö on sinne vuosisatojen ja tuhansien jälkeen siirtänyt. Vaikuttamalla kirjaamattomaan historiaan Dr. Zeuksesta on tullut rikas ja vaikutusvaltainen yhtiö.

Dr. Zeus ei pysty muuttamaan ketä tahansa kyborgiksi, vaan siihen soveltuvat erityisesti lapset. Niinpä he poimivat eri aikakausilta lapsia, jotka vastaavat vaatimuksiin ja ovat vaarassa tai tulleet hylätyksi. Yksi näistä lapsista on Mendoza, joka nelivuotiaana 1540-luvulla pelastetaan yhtiöön Espanjan inkvisition kynsistä, pelastajana Joseph. Läpikäytyään muutosprosessin kyborgiksi, kuolevaisia ihmisiä karttava Mendoza lähetetään ensin Espanjaan vuodeksi luomaan identiteettiä tehtäväänsä varten ja sitten Englantiin Josephin ja toisen kyborgin, eläintieteilijä Neferin seurassa Tudor-kuningatar Mary I -hallituskaudelle. Hallitsijan puolisona on espanjalainen Philip ja suhtautuminen espanjalaisiin on hieman suopeampaa kuin Henry VIII:n aikaan, mutta silti kovinkaan leppoisat olot ei vierailijoilla ole. Kasvitieteilijänä Mendozan tehtävänä on pelastaa Sir Walter Idenin puutarhasta harvinainen paatsamapensaslajike tulevaisuutta varten. Kuvioita sekoittavat kuitenkin Idenin palveluksessa oleva Nicholas Harpole ja käynnissä oleva uskonnollinen protestanttien ja katolilaisten valtataistelu, sekä Mary I:n rajut uskonpuhdistustoimenpiteet. Ei häntä turhaan kutsuttu lisänimellä Verinen.

In the Garden of Iden yllätti minut hieman, sillä se oli paikoin erilainen kuin mitä osasin odottaa tähän mennessä lukemistani Company-kirjoista. Kirjassa keskitytään melkoisesti Mendozan ja Nicholasin suhteeseen ja tällaiselle yltiöromantiikalle allergiselle henkilölle nämä osiot kirjasta olivat pettymys. Sen sijaan kuvaus Tudorin ajan Englannista ihastutti, joskaan se ei ollutkaan yksityiskohtaisen tarkkaa. Baker ei selvästikään lähde samoille linjoille kuvauksessaan kuin esim. Connie Willis aikamatkailukirjojensa historiaosuuksissa. Uskonnollinen paatoksellisuus saa myös kirjassa suuren osuuden ja vaikka se ei oikeastaan minua lukiessa hirveästi innostanut, ymmärsin sen merkityksen tarinan tunnelman ja juonen kannalta saatuani kirjan loppuun. Baker itse asiassa kehittää melkoisen onnistuneella tavalla inkvisiosta ja katolilaisuuden ja protestanttisuuden vastakkaisasettelusta tarinan kaaren, joka saa arvoisensa lopun. Kyseessä on Mendozan kasvutarina, jolla halutaan korostaa, että vaikka kyborgit ovatkin kuolemattomia, eivätkä enää ihmisiä lähtökohdastaan huolimatta, he ovat joka tapauksessa inhimillisiä tunteineen päivineen.

Kirjasta jäi hieman vaivaamaan aikamatkailuun liittyvät ongelmat (tai niiden puute), ja väkisinkin sitä etsi kohtia kyborgien toiminnassa, jotka olisivat voineet vaikuttaa historiaan. Kirjassa mainittiin ja kuvattiin monia kuolemattomien erikoislaatuisia ominaisuuksia, mutta koskapa he olivat tehtävässään olevinaan tavallisia ihmisiä, ei näitä kykyjä päästy äärimmäisyyksiin asti tutkailemaan. Bakerin kielenkäyttö on onnistunutta ja vanhahtava tapa puhua englantia on paikallaan, mikä luo mielenkiintoisen ristiriidan Bakerin muuten modernille tavalle ilmaista asioita. Tarinasta löytyy huumoriakin, vaikka puitteet Englannin surkeaa säätä myöten ovatkin hieman ankeat. Kyborgien radiolähetykset mm. Maryn ja Philipin häistä on hilpeä ripaus modernia mediaa keskiajalla. Vaikka pidin Bakerin Rude Mechanicals -pienoisromaanista (arvostelu) enemmän kokonaisuudessaan kuin In the Garden of Idenistä, ei sarjan aloituskirja ollut yhtään huono, vaan herätti kiinnostuksen mihin tästä eteenpäin sarjassa mennään. Olen jo aloittanut kakkoskirjan Sky Coyoten luvun ja siitä lähiaikoina myös arvostelu.

Aakkoshaasteen B-kirja.