Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Philip Pullman: Clockwork

Kuuntelin marraskuun lopuksi kolme Philip Pullmanin äänikirjaa, joista tämä ensimmäinen, pienoisromaanimittainen Clockwork (1996) on myös suomennettu v. 2005 nimellä Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin. Äänikirjan lukija on erityisesti televisiosarjoista tuttu Anton Lesser, joka valitettavasti omaa äänen, joka minulle aiheuttaa ärtymystä pitempään kuunneltuna. Mutta koska juuri tuolla hetkellä ei ollut mahdollisuus lukea, kuuntelin tarinan sinnikkäästi loppuun saakka.

Saksassa Glockenheimin kylässä kellontekijän oppipoika Karl istuu tavernassa ja tuskastelee, sillä seuraavana päivänä on hänen opinnäytetyönsä paljastus, mutta hän ei ole saanut mitään aikaiseksi. Edessä on melkoinen nöyryytys. Tavernassa ihmiset ovat kerääntyneet kuuntelemaan nuoren Fritzin tarinaa. Fritz sai unessaan aihion tarinalle prinssi Otosta ja tämän pojasta, mutta ei ole keksinyt siihen loppua. Tarina alkaa muuttua yllättäen todeksi ja Karl saa kasvojen pelastamistarjouksena paikalle ilmaantuneelta Tohtori Kalmeniukselta kellopelihahmon Sir Ironsoulin. Ritarihahmolla on yksi harmittava piirre: se pyrkii surmaamaan miekallaan kaikki, jotka päästävät suustaan sanan ”devil”.

Clockwork on selvästi tarkoitettu nuorelle kuulijakunnalle ja se noudattaa tuttua satukerronnan kaavaa. Tarinassa on kuitenkin lisämausteena clockpunkin raaka-aineita. Sen sijaan, että käytettäisiin ihmisen varaosina pelkästään muilta otettuja elimiä, Pullman käyttää myös mekaanisia osia, mikä tuo hahmoihin mielenkiintoisia muutoksia. Lisäksi tarinassa tarinat limittyvät toisiinsa, eikä kokonaisuus ole täysin suoraviivainen. Kertomus on ajoittain synkkä, ehkä hieman frankensteinmainenkin. 

Mekaanisia ihmisiä esiintyy kirjoissa enemmänkin - täyteläisemmin aikuisille kirjoitettuna, kuten Genevieve Valentinen Mechanique: A Tale of Circus Tresaultissa (arvostelu), jota erityisesti suosittelen. Clockwork on välipala, ihan kiva tarina tutustua Pullmanin muuhunkin tuotantoon kuin Universumien tomu-sarjaan.

Andrzej Sapkowski: Tulikaste

Tulikaste on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan viides osa. Aikaisempien osien arvioitani pääsee katsomaan täältä. Olen jo tähän mennessä ollut varsin ihastunut sarjaan ja Sapkowski saa kirjailijana kunnioitukseni. Tulikaste ei tuo muutosta tähän asetelmaan. Alunperin vuonna 1996 puolaksi julkaistu teos ilmestyi suomennoksena toukokuun lopulla.

Thaneddin velhokokouksen päätteeksi loukkaantunut Geralt saa kuulla prinsessa Cirin tulleen kaapatuksi Nilfgaardiin. Geralt on huolestunut, eivätkä oudot unet Ciristä yhtään helpota, vaan herättää ahdistusta ja epäilyksiä tytön tilanteesta. Jousitaituri Milvan ja bardi Valvatin avustuksella Geralt lähtee Cirin perään, läpi sodan kalvamia alueita, missä kehenkään ei tiedä luottaako vai ei. Mukaan lyöttäytyy myös vihamies Cahir, joka on vainonnut Ciriä unissa, ja lääkintätaitoja omaava Regis, josta paljastuu yllättäviä puolia. Toisaalla velhot suunnittelevat Philippa Eilhartin johdolla salaista loosia, jonka tehtävänä on taikuuden tulevaisuuden pelastaminen. Yennefer on mukana toiminnassa, mutta hänellä on omatkin suunnitelmansa. Kaiken keskipisteenä on yhä Ciri, jota kaikki tuntuvat tavoittelevan, mutta josta kukaan ei tiedä missä hän varmuudella on.

Sapkowski parantaa kerrontaansa kirja kirjalta. Tulikaste ei vie juonta eteenpäin kovinkaan paljoa, mutta silti se on kokonaisuutena hieno teos, syventävä katsaus maailmaan. Tapahtumissa on tappamista, raiskaamista ja välissä kaksimielistä huumoria, mutta niillä ei mässäillä. Mukana on järjen ja tunteen ääni, joskus Noiturin itsensä, joskus Milvan tai jonkun muun mukaan liittyneen hahmon. Sota on kamalaa ja armotonta ja tekstistä näkee, ettei se kirjailijallekaan ole mitään mielikuvitushahmojen leikittelyä, vaan taustalla häilyy sanomaton kannanotto. Kuten Joe Abercrombiekin, yhdellä hetkellä Sapkowski naurattaa ääneen, toisella saa kasvot vakavoitumaan tapahtumien vaikutuksesta.

Geraltin matkaa seuraava juonilinja on keskeinen osa, jota velhojen keskustelut ja tekemiset tukevat ja johon välähdykset Ciristä tuo jännitettä. Geralt, joka selvästikin on tottunut olemaan ns. yksinäinen susi, joutuu koetukselle porukan keskellä ja sitä myöten hän välillä vaikuttaa hieman keskenkasvuiselta. Mikä taas on yksi puoli noiturin harmaasta hahmosta, ymmärrettävissä sillä, että hän on tottunut olemaan auttaja, ei autettava. Koettelemukset ovat hänelle tulikaste, rangaistus hänen itse luomassaan käsityksessä itsestään. Geralt on loppujen lopuksi aika surullinen hahmo. Tulikaste tulee esille kirjassa useassa kohtaan ja joka kerta se iskee kohdilleen.

Mitä naisiin tulee, niin Sapkowski antaa heille meriitit omana itsenään, ei naisina. Ja se on paljon se. Sapkowski on kehittynyt naisten kuvaajana, ja Tulikasteessa hän onnistuu kaikissa hahmoissaan loistavasti. Niin uusissa kuin vanhoissakin. Joillakin hahmoilla on omanlaisensa puhetyyli, minkä suomentaja on saanut tuotua hyvin esille. Kirjan tilannekuvaukset ovat vahvoja ja keskustelut välillä hersyviä tai koskettavia. Eräässä kohdin pystyy lukiessa tuntemaan sen miltä noiturista tuntuu, kun hänelle sanotaan totuuden sanoja (ystävyydellä), joita hän ei ole valmis kuulemaan. Toisessa puolestaan nauroin ääneen, kun vampirismismia verrattiin alkoholismiin:

"... En halunnut olla ilonpilaaja, ja minua kammotti ajatus jäädä paitsi tovereitteni hyväksyntää. No niin sitten pidettiin hauskaa. Juhlittiin ja riehuttiin, ryypättiin ja rällästettiin, aina täydenkuun aikaan lennettiin lähimpään kylään ja juoda lipitettiin kenestä sattui. Surkein ja kurjinkin… hmm… nestelaatu kelpasi. Millään ollut mitään väliä, kunhan saatiin… hemoglobiinia. Ilo ilman verta on teeskentelyä! Vampyyrityttöjäkään ei uskaltanut lähestyä ennen kuin oli ottanut pari huikkaa."

Tämä arvio meni kehumiseksi, mutta minkäs teet, kun muutaman päivän miettimisen jälkeenkään ei ole kirjasta negatiivista sanottavaa. Hieman pelottaa voiko seuraava osa eli Pääskytorni pistää enää paremmaksi, mutta silti olisin heti valmis ottamaan sen luettavaksi. Toivottavasti ensi vuonna näihin aikoihin se toteutuu.

Voi hyvä elämä -blogissa Taru luki Tulikasteen englanniksi jo huhtikuussa, ja tykästyi niin paljon, että luki perään myös fanienglanninnokset kahdesta sarjan viimeisestä osasta (lukuun ottamatta viime vuoden lopulla ilmestynyttä Sezon Burzia). Minä en taida uskaltaa, vaan odotan Kärkkäisen suomennokset suosiolla. Andrzej Sapkowski on ensi kuussa Shamrokon-tapahtuman kunniavieraana Dublinissa ja odotan innolla ja hieman jännittäenkin hänen tapaamistaan. Nimmari on saatava.

Steven Utley & Howard Waldrop: Custer's Last Jump

Aakkoshaasteen U-kirjain tuotti hieman valintaongelmia, mutta loppujen lopuksi päädyin Steven Utleyn yhdessä Howard Waldropin kanssa kirjoittamaan Custer's Last Jump -tarinaan, joka on kokoelmien lisäksi julkaistu myös ns. chapbookina. Utleyn mukaan tarina on kirjoitettu vuonna 1972, mutta se julkaistiin printattuna ensimmäisen kerran neljä vuotta myöhemmin.

Tarina kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan ja intiaanisotien aikaisista tapahtumista vaihtoehtoisessa maailmassa steampunk-hengessä. Kenraali George Armstrong Custer kohtaa laskuvarjojoukkoineen konfederaation intiaanivahvisteisen yksitasoisten lentoprikaatin tunnetuissa taisteluissa aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka Little Bighornilla.

Custer's Last Jump on nimeään myöten oivaltava ja nokkela pikkutarina, jonka tekstin takaa löytyy runsaasti huumoria. Alussa tällainen armeija- ja lentokonesanastoa tuntematon henkilö hieman häkeltyi käytetystä terminologiasta, mutta kunhan lyhyeen ja lyhenteitäkin sisältävään tekstiin pääsi sisälle, lukeminen rupesi sujumaan helpommin. Teksti tasaantuu loppua kohden myös enemmän proosalliseksi, alun raporttityylin sijaan. Vaihtoehtomaailmaa valaistaan heti kättelyssä kertomalla Kruppin kehittämistä lentokoneista, joita sitten myöhemmin sodassa käytetään. Tarina sisältää runsaasti huvittavia yksityiskohtia muunnellusta todellisuudesta. Intiaanien sotajohtaja Hullu Hevonen yrittää muun muassa ostaa majuri Mosebyltä kymmenellä ponilla lentokonetta ja päätyy siten opiskelemaan lentämistä kapteeni Neldoo J. Smithin opastuksella ja värväämään muita intiaaneja ilmavoimiin. Intiaanipäällikkö Musta Kattila kuolee heilutellessaan Amerikan lippua lentokoneessa Washita Riverin maaleirin sijaan ja Custerinkin kuolintapa on hieman toinen kuin todellisuudessa, vaikkakin kaikkien kohtaloiden kohdalla sodankulku pysyttelee tapahtumapaikkoineen ja järjestyksineen tunnetussa. Utley ja Waldrop tuovat tarinaan myös Mark Twainin journalistina sekä Collier's lehden, jonka artikkelissa mainitaan, että Warner Brothers on julkaisemassa Custerin taisteluista elokuvan They Died with Their Chutes On, pääosissa Errol Flynn. Custer's Last Jump on hauskaa luettavaa. En välttämättä ymmärtänyt kaikkia tarinan sisältämiä nerouksia, koska tietämykseni intiaanisotien yksityiskohdista on vähäistä. Siitäkin huolimatta pystyin nauttimaan tarinasta omalla tasollani.

Aakkoshaasteen U-kirja.

Connie Willis: To Say Nothing of the Dog ja Bellwether

Connie Willisin Tuomiopäivän kirjan innoittamana päätin jatkaa tutustumista kirjailijan muuhunkin tuotantoon. To Say Nothing of the Dog oli erinomainen valinta seuraavaksi lukukohteeksi.

Kirjan on saanut inspiraationsa Jeremy K. Jeremyn Three Men in a Boat, To Say Nothing of the Dog -teoksesta, joka mainitaankin Willisin tarinassa useaan kertaan. Lisäksi kirjassa viitataan useisiin muihin kirjailijoihin ja kirjoihin, mm. Shakespeareen, Tennysoniin, Agatha Christieen ja Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin. Viittaukset salapoliisiromaaneihin kertoo paljon myös To Say Nothing of the Dogista. Vaikka kirja onkin aikamatkailutarina, se on samalla salapoliisikertomus, jossa etsitään niin lintukoristeista vaasia (bird stump) kuin salaperäistä herra C:täkin.


Ennen kaikkea TSNoD on hilpeä kirja. Pääsin sivulle 18 saakka, jolloin repesin kokonaan. Insomniasta kärsivälle sananvaihto:

"When's the last time you slept?"

“1940”

oli aivan liian osuvaa huumoria ilman aikamatkailuakin. Eikä se jäänyt tuohon yhteen kohtaan, kun piti ääneen nauraa. Jälleen kerran en ihmettele miksi Willis voitti kirjallaan Hugon ja Nebulan v. 1999. To Say Nothing of the Dog oli sujuvaa, kevyttä kerrontaa, joka vangitsi käänteillään. Vaikka toisen isomman arvoituksen ratkaisun aavistinkin jo reilusti ennen varsinaista paljastusta, se ei himmentänyt tarinan kiehtovuutta. Jäihän siihenkin osuuteen vielä se odotus milloin ja miten tarinan päähenkilöt totuuden oivaltavat. En juurikaan pidä suoranaisesti romanttisista juonikuvioista (jollei niissä ole samalla terävyyttä ja särmää), mutta 169 vuotta kestävä suudelma sai hymyilemään. Willis osaa hyödyntää pieniä yksityiskohtia. Kirjan aikaansaama nauru pidensi ikääni ja opinpa pari uutta sanaakin siinä ohella. Nyt vain täytyy löytää tilanteita, joissa voi lausahtaa "poppycock!" tai "drat!".

Bellwether oli myös erittäin huumoripitoinen kirja. Se ei saanut samalla tavoin nauramaan ääneen kuin To Say Nothing of the Dog (no, ehkä kerran, ja se liittyi lampaisiin), mutta jo pelkästään erilaisten muoti-ilmiöiden ja trendien kuvaukset olivat hymisyttävällä tavalla hauskoja. Bellwether on luokiteltu joissain yhteyksissä science fictioniksi, mutta minä en sitä genreä tähän kirjaan osaisi yhdistää, ellei nyt tieteentekemisen fiktiivistä kuvausta yleensä luokitella siten.

Kirjassa oli osuvaa satiiria mm. kokouksista, muistioista ja byrokratiasta. Tarina avaa silmät huomaamaan kuinka naurettavia jotkut trendit ovat - myös tänä päivänä. Yksi tänä vuonna lukemieni kirjojen ärsyttävimmistä hahmoista löytyi Bellwetherista. Flip! En kestä silmienpyörittelyä ja juuri tuon hahmon kohdalla olisi tehnyt mieli hieman pyöritellä itsekin. Myös Bellwetherissä oli taustalla romanttinen juonikuvio, joka pysyi siedettävällä tasolla. Onneksi.

Sekä To Say Nothing of the Dog että Bellwether ovat molemmat erittäin suositeltavia luettavia silloin kun haluaa keventää arkea. TSNotD:sta pidin kylläkin hieman enemmän.

Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Heti alkuunsa voin sanoa, etten ole nähnyt Neverwherea tv-sarjana, enkä lukenut myöskään sarjakuvana, joten minulla ei ole visuaalista käsitystä kirjan tapahtumista. Sen sijaan minulla on useaan kertaan Lontoossa käyneenä visuaalinen käsitys Lontoosta. Minun käsitykseeni on vaikuttanut suuresti Peter Pan ja Harry Potter. Hahmotan Lontoon metroasemien verkkona. Lontoo on minulle ollut ensi hetkestä lähtien kaunista rumuutta, hiljaisuutta melun keskellä. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo -kirjassa koin olevan hieman samanlaisia tunnelmia.

Kirjassa tavallinen uratallaaja Richard tempaistaan Door-nimisen tytön myötä maanalaiseen Lontooseen, maailmaan, josta Richardilla ei aiemmin ollut aavistustakaan. Alapuolisessa Lontoossa asuu ihmisia eri aikakausilta ja paikoilta. He ovat pudonneet maailmaan Yläpuolelta halkeamista, ja takaisinpaluu Yläpuolelle on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta. Alapuoliset asukit ovat Yläpuolisessa Lontoossa huomaamattomia, lähes näkymättömiä.

Vaikka kirjassa on juoni, jossa selvitellään murhia pahojen ja hyvien kamppaillessa keskenään, niin eniten tarinassa kiinnittää huomiota maailmankuvaus. Alapuolisen Lontoon pystyy aistimaan ja näkemään sanoista. Ehkä siihen vaikuttaa se, että teksti on muokattu alunperin tv-sarjan käsikirjoituksesta ja se on tarkoitettukin visuaaliseksi, mutta yhtä kaikki, se on onnistunuttta.

Kirjassa on nokkelaa huumoria ja jälleen totesin, että Gaimania ei voi lukea pelkästään suomenkielellä. Kuten Hautausmaan pojankin kohdalla, oli otettava esille myös englanninkielinen versio kirjasta ja tarkistettava miten jotkut sanat ja lauseet oli alkuperäiskielellä ilmaistu. Suomennos ei ollut lainkaan huono, mutta jätti silti kaipaamaan kirjailijan "omia" sanoja.

Jotkut hahmoista, esimerkiksi herrat Group ja Vandemar eivät herättäneet juurikaan kiinnostusta. Hauskoja heppuja, mutta huumori ei saanut heistä irti sen enempää. Kirjan loppuneljännes hieman nytkähti tasoltaan alaspäin, mutta onneksi loppu pelasti kuitenkin sen osuuden ja kirjasta jäi positiivinen jälkimaku.

Hautausmaan pojan (arvostelu) tasolle Neverwhere ei tarinana minusta päässyt, mutta pidin hyvin paljon maanalaisen Lontoon ja metroasemien maailmasta. Gaiman näiden kahden lukemani kirjan perusteella osaa maailmanluonnin todella hyvin.