Philip Pullman: The Firework-Maker's Daughter

Kuuntelin Philip Pullmanin The Firework-Maker’s Daughterin (1995) äänikirjana Nigel Lambertin lukemana. 

Kyseessä on lapsille suunnattu seikkailufantasiakirja, jossa Lila-niminen tyttö haluaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa olla ilotulitteiden tekijä, kuten hänen isänsäkin on. Isä vain ei suhtaudu asiaan myönteisesti, joten Lila päättää toimia omin neuvoin ja lähteä kohtaamaan pelottavan Fire-Fiendin Merapin vuorelle saavuttaakseen ilotulitteiden salaisen ainesosan, kuten kaikki ilotulitteiden valmistajat tekevät. Hän ei kuitenkaan tiedä, ettei Fire-Fiendiä kohdata noin vain ilman lahjoja tai suojausta. Lilan ystävä Hamlet, kuninkaan valkoinen puhuva elefantti, ja tämän palvelija Chulak lähtevät tytön perään pelastaakseen tämän palamasta poroksi. Onnistuneen, mutta hieman mysteerisen matkan jälkeen Lila saa kuulla isänsä tulleen vangituksi, koska kuninkaan elefantti oli teillä tietymättömillä. Niinpä Lila joutuu tilanteeseen, jossa joutuu todistamaan ilotulitustaitonsa pelastaakseen isänsä.

Kuten Clockwork (arvostelu) myös The Firework-Maker’s Daughter on lyhyt kirja ja näpsäkkä tarina. Tällä kertaa päähahmo on hieman itsepäinen, mutta itseensä luottava tyttö, jolla on erikoisia ystäviä. Itämaisesti sävyttyvässä tarinassa on väriä ja kiehtovuutta, kuten ilotulitteissa konsanaan. Tarina on kuitenkin kevyt ja Universumien tomun ja Clockworkin kerrontaan nähden aika pinnallinen. Luulenpa, että lapset nauttisivat kirjan seikkailusta enemmän kuin minä ja ääneen luettuna iltasatuna. Tätä kirjaa vain ei taida löytyä suomeksi.

Minulle alkaa hahmottua Pullmanista kirjailijana hieman erilainen kuva näiden Tomun ulkopuolisten teosten myötä Kiplingistäkin ammentavana kirjailijana. Olen tietoinen, ettei Pullman itse pidä kirjojensa ikäluokittelusta ja tämäkin kirja on ihan hyvin aikuisen luettava, mutta itse en kokenut siinä haastetta tai kiehtovuutta, kuin ehkä joissain muissa nuoremmille lukijoille kohdistuvissa kirjoissa. Plussaa kuitenkin naispuoleisesta vahvasta päähahmosta.

Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa

Vaskikirjat julkaisi Ursula K. Le Guinin 85-vuotispäivänä lokakuussa suomennoksen alunperin vuonna 1995 julkaistusta teoksesta Four Ways to Forgiveness. Luin Neljä anteeksiantoa nyt uudemman kerran, kuten kaikki muutkin Le Guinin science fiction -teokset on tullut luettua vähintään kahdesti. En erikseen arvioi teosta, sillä tein sen jo 2012 englanninkielisen jälkeen. Arvion voi lukea täältä. Tässä on enimmäkseen muutamia huomioita käännöksestä. Neljä anteeksiantoa sisältää neljä hainilaiseen maailmaan sijoittuvaa pitkää novellia sekä kirjoituksen, jossa valaistaan koosteenomaisesti Werelin ja Yeowen planeettojen kulttuuria ja historiaa.

• Petoksia (Betrayals, 1994)
• Anteeksiannon päivä (Forgiveness Day, 1994)
• Kansan mies (A Man of the People, 1995)
• Erään naisen vapautuminen (A Woman's Liberation, 1995)
• Huomioita Werelistä ja Yeowesta

Suomennos tuntui hieman erilaiselta kuin alkuperäinen teksti, mutta heti ensimmäisessä tarinassa päästiin kuitenkin hyvin jo tunnelmaan. Le Guin kirjoittaa kypsän syvästi ja pohtivasti. Ensimmäisellä lukukerralla en huomannut hienoista mustavalkoisuutta yhdessä kohtaa, mutta nyt toisella kerralla häivähti mielessä, että asian olisi voinut ilmaista toisinkin. Valitettavasti en laittanut kohtaa muistiin, enkä löytänyt sitä uudelleen. Neljä anteeksiantoa on feministinen, mutta se ei ole sitä aggressiivisella tavalla. Taustalla on suuremmat teemat.

Werelin ja Yeowen taustakoosteosiossa on pienoiskoossa samaa kuin Le Guinin huikeassa antropologisessa magnum opuksessa Always Coming Homessa (arvostelu), josta on ilmeisesti tulossa uusi painoskin. Heti alkuunsa on ohjeita, kuinka sanoja lausutaan. Pitkän linjan Le Guin -suomentaja ja -fani, Jyrki Iivonen, on valinnut vain osan sanoja suomennokseen mukaan ja laittanut hieman omaan kieleemme sopivaa lausuntaohjetekstiä, mitä alkuperäisessä ei ole. Yhdessä kohtaa on tarkistushaavista mennyt ohi käännösvirhe, jonka mukaan kasvit ovat muodostaneet pysyviä rakenteita silikonista. Jos nyt kuitenkin piistä (engl. silicon, kemiallinen merkki Si).

Kaiken kaikkiaan, suomennos on kymmenen pisteen lisä Le Guinin käännösten joukkoon ja suosittelen jokaisen lukulistalle. Pukinkonttiin voi pyytää niin paperista kuin sähköistäkin versiota. Jälkimmäisen tosin vain omaan käyttöön DRM-suojauksen vuoksi. Kannattaa huomioida, että jos ekirjan lataa Elisasta omalle tietokoneelle luettavaksi, niin mm. Elisan iPad-sovellus ei enää anna aukaista kirjaa. iPadiin tai muihin laitteisiin saa kirja sen jälkeen ladattua luettavaksi vain poistamalla suojauksen.

Kirjan kansikuva herättää ristiriitaisia fiiliksiä, mutta pidän sitä kuitenkin selkeästi parempana kuin esimerkiksi Maanpakolaisten planeetan tai Harhakaupungin kansia, joissa on käytetty kuvapankin kuvia ilman sisällön huomioimista. Neljä anteeksiantoa -kirjan kannessa on etnisyyttä ja kaukaisia planeettoja ystävyyden ja rakkauden teemalla, joten sitä voinee pitää onnistuneena siinä mielessä.

Le Guinilta riittää suomentamattomia teoksia tämänkin jälkeen. Saataisiinko seuraavaksi esim. The Eye of the Heron käännöslistalle?

EDIT: Ursula K. Le Guinin reaktio Neljän anteeksiantoa -kirjan kanteen.

Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika

Andrzej Sapkowskin The Witcher – noituri -sarjan neljäs kirja, Halveksunnan aika (Czas pogardy, 1995), on ilmestynyt ja se jatkaa tarinaa suoraan siitä mihin Haltiain verta jäi.

Yennefer ja Ciri ovat matkalla Thaneddin saarelle, jossa sijaitsee Aretuzan koulu, jonne Ciri on tarkoitus saattaa turvaan ja oppimaan taikuutta. Ciri kuitenkin karkaa Geraltin luo. Yennefer ja noituri tapaavat jälleen ja velho vie Geraltin velhojen tapaamiseen, jossa useampi taho yrittää värvätä noituria puolelleen. Poliittinen tilanne kärjistyy sodaksi, ja Nilfgaard haluaa kuumeisesti saada Cirin käsiinsä. Tytön taustasta paljastuu uusia asioita, pelottavia profetioita ja hänen polkunsa alkaa kehittyä suuntaan, johon Geralt tai Yennefer kumpikaan eivät voi vaikuttaa.

Halveksunnan aika toistuu kirjassa usein, se on halveksuntaa toisia kohtaan, syy joka mahdollistaa sodat. Tilanteet kärjistyvät ja niin ihmiset kuin dryadit osoittautuvat raaoiksi taistelijoiksi. Kirjassa on nopeita käänteitä ja enemmän vauhdikkaita tapahtumia kuin aiemmissa osissa, mikä tietenkin johtuu useista yhteenotoista ja taisteluista. Verta siis roiskuu, mutta myös asetelmien kuvausta löytyy, varsinkin alussa jossa järjestellään pakkaa ja selvitellään kuka milläkin puolella seisoo. On epäluuloja, vakoilua ja petoksia. Välillä en ollut varma kehen luottaa. Ihmettelin lukiessa miksi velhojen illallistapahtumaan käytetään niinkin monia sivuja, mutta syy selvisi myöhemmin. Lisäksi keskustelut toivat esille millainen pinnallisen teennäinen velhojen yhteisö on. Vertailun kohteeksi nousee aristokraattien käytösetiketti, ripaus fantasy of mannersia, mikä ei sinänsä minua kauheasti viehätä tässä sarjassa, mutta se osoittaa, että Sapkowski hallitsee monia fantasian osa-alueita.

Noituri-saaga kypsyy kypsymistään Cirin myötä, joka alkaa olla aika pelottavassa asemassa. Geralt tuntuu välillä liian talutettavalta, mutta sitten Sapkowski taas näyttää mistä kana piissii ja pistää valkohiuksisen noiturin toimimaan. Varsinkin lopusta huomaa kuinka suuri hahmo Ciri on, ja jäinkin miettimään mikä noiturin rooli hänen suhteensa tarinassa on jatkossa. Sapkowskinsa lukeneet eivät joudu pettymään kielellisestä ronskiudesta tässäkään kirjassa. Kahdella ensimmäisellä osalla Tähtifantasia-palkinnon voittanutta sarjaa on vaikea enempää kehua, mutta kyllä minä nostaisin Halveksunnan ajan tähän astisista osista parhaimmaksi. Ainakin hippusen verran. Se on selkeästi osa kokonaisuutta, alkaa ja loppuu kesken, mutta tarinan jännitteen taso nousee korkealle ja tarina kasvaa myös syvyyssuunnassa entistä enemmän.

Jälleen kerran toistan itseäni ja toivon, että sarjan seuraava osakin (kääntäjän antama työnimi ”Tulikaste”) saadaan suomeksi, sillä Halveksunnan aika päättyy cliffhangeriin. En minä tätä toivetta toistelisi, jos en sitä tarkoittaisi – todella.

Noituri-sarjan aiemmat osat:
1. Viimeinen toivomus
2. Kohtalon miekka
3. Haltiain verta

Christopher Priest: The Prestige

The Prestige on Christopher Priestin vuonna 1995 julkaistu kirja, jonka luin nyt sähköisenä versiona. Se lienee Priestin tunnetuin teos samannimisen vuonna 2006 julkaistun elokuvan ansiosta. Elokuvasta muutama sana arvostelun loppupuolella.

The Prestige on kirjoitettu pääosin päiväkirjamuotoon. Päiväkirjat kuuluvat 1900-luvun vaihteessa kilpaileville taikureille, Rupert Angierille ja Alfred Bordenille. Nykyhetken osioissa heidän lapsenlapsensa Andrew ja Kate kertovat oman tarinansa mysteereineen ja lukevat isoisiensä kirjoituksia kummastakin näkökulmasta pyrkien selvittämään mitä aikoinaan tapahtui ja miksi taikurien välinen kauna ei koskaan laantunut, edes seuraavassa sukupolvessa, vaikuttaen yhä myös Andrew’n ja Katen elämään.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut tosielämässä taikureista, vaikka taikuus sinänsä fantasiassa kiehtookin. Taikurit ovat epäaitoja ja tietoisuus huiputuksesta vie lumolta terän. Mutta aika on toinen ja vuosisata sitten taikuudessakin oli varmasti enemmän hohtoa. Priest tekee illuusiosta kiinnostavan, kun taikurit pyrkivät selvittämään toistensa temppujen salaisuuksia. Hän tuo mukaan hitusen tiedettä Nikola Teslan muodossa. Vaihtovirta ja teslamuuntaja, samoin kuin Teslan henkilöhahmo ja kilpailu Thomas Alva Edisonin kanssa pääsevät kirjan fiktioon mukaan. Tavallaan Angierin ja Bordenin välinen kilpailutilanne johdattaakin ajatukset Teslan ja Edisonin tosielämän eripuraisuuksiin, sähkövirtasotaan, enkä voi olla ajattelematta, että se on kirjailijan tarkoituskin.

Taikuuden tieteellistäminen tekee illuusioista houkuttelevampia, sillä tiede voi olla taikatemppuja mystisempää tai ainakin näyttävämpää, ja sille polulle myös Priest lähtee. Koko tarinaa leimaa salailun tunne. Varsinkin Bordenin osuus on tarkoituksellisen epämääräinen ja Angierin menneisyyskin on julkisuudelta piilossa, vaikka päiväkirjassa se lukijalle selitetäänkin. Priest luo kaksi erilaista hahmoa, toisen yläluokkaisen, toisen työväen parista nousevan, joita yhdistää palo tehdä vaikutus, nähdä ihmisten reaktiot kun taikatemppu hämmästyttää ja ihmetyttää. Angierilla ja Bordenilla on omat äänensä, heidän lahjakkuuksissaan on eroa, mutta kumpikin tuntuu haluavan kaikesta huolimatta ihailla toista ja lopettaa riidan. Hahmot eivät ole yksiselitteisiä ja aikakin muuttaa heitä. Vaikka tarinaan on poimittu mukaan tiedettä ja tapahtumia pohditaan järkiperäisesti, kirjailija jättää lopussa lukijan samaan tilanteeseen kuin olisi juuri nähnyt taikatempun. Se loppuhuipennus katsokaas, on se tempun tärkein osa.

Christopher Nolanin elokuvaversio The Prestigestä on hyvä. Pidin siitä tuoreeltaan ja nyt katsellessani uudestaan. Elokuvan runko on periaatteessa sama, mutta toki tarinaa on muutettu kirjaan nähden. Tapahtumia on suurenneltu, kilpailua muutettu astetta vaarallisemmaksi ja hahmoja häikäilemättömiksi. Kirjan henkilöhahmojen hienovaraisuus puuttuu ja myös ajankuvaus on laimeaa. Kun kirjassa välittyy maailma uuden sähköistymisen ajan kynnyksellä, elokuvassa se jää kaikesta lavastuksesta huolimatta epäselväksi. Andrew ja Kate on pudotettu pois ja myös loppuhuipennus on eri. Elokuva toimii itsenäisenä teoksena, mutta kirja alkuperäisenä tarinana on parempi. The Prestigea on vaikea luokitella suoraan science fictioniksi, vaikka siinä genre-elementtejä on käytettykin. Kirja on kuitenkin erittäin suositeltavaa luettavaa ja aion edelleen jatkaa Priestin tuotantoon tutustumista pikkuhiljaa.

Ursula K. Le Guin: Four Ways to Forgiveness

Four Ways to Forgiveness on Ursula K. Le Guinin vuonna 1995 julkaistu hainilaiseen maailmaan liittyvien novellien kokoelma. Se sisältää neljä toisiinsa linkittyvää tarinaa, jotka sijoittuvat Wereliin ja sen siirtomaaplaneetalle Yeoweniin Ekumeenin aikaan.

• Betrayals
• Forgiveness Day
• A Man of the People
• A Woman's Liberation
• Notes on Werel and Yeowe 

Kirjan lopussa on lisäksi planeettojen, niiden asukkaiden ja historian kuvausta sekä sanasto. Kaikki novellit on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1994. Muista hainilaiseen sarjaan liittyvistä kirjoista poiketen, tämä on kirjan ensimmäinen lukukertani, mutta tuskin jää viimeiseksi. Kronologisessa järjestyksessä sijoittaisin kirjan tällä hetkellä Pimeyden vasemman käden jälkeen luettavaksi, mutta tarkistan järjestystä kunhan saan loput hainilaiset tarinat luettua.

Werelissä on vallinnut kauan kapitalistinen omistaja-orjajärjestelmä, jonka sisällä lymyilee myös useampi alisteinen järjestelmä. Orjillakin on orjansa, naiset, vaikka sitä ei suoranaisesti tunnistetakaan tai tunnusteta. Edes omistajakastin naiset eivät kovin suurta arvoa nauti, heidän pääasiallinen tehtävänsä yhteiskunnassa on olla hiljaa taustalla käytettävissä tarvittaessa seksiin ja synnyttää, halusivat he sitä tai eivät. Vapaan maailman hainilaisten lähettiläiden saapuminen planeetoille herättää niissä kerroksellisia kapinaliikkeitä. Nämä ulkomaailman oudot edustajat ovat toivottuja mutta toisaalta uhkaavia. On edessä muutoksen aika, jotta kumpikin planeetta voisi liittyä Ekumeeniin. Vapautta etsivät niin orjat kuin naisetkin, mutta Werelin ja Yeowen kansoilla on edessään pitkä ja vaikea tie todelliseen vapauteen ja tasa-arvoiseen yhteiseloon.

Olin mykistynyt luettuani Four Ways to Forgivenessin. Siitäkin huolimatta vaikka tiesin kuinka hienoa jälkeä Le Guin parhaimmillaan saa aikaan. Kuinka joku voikin kirjoittaa niin kaunista ja herkän kuvailevaa tekstiä, joka ilmentää kypsän syvää pohdiskelua, ja silti teksti on myös ahdistavan rankkaa välillä. Le Guinin tarinat ovat laulua välittämisestä ja rakkaudesta, toivosta ja rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta silloinkin kun seinä tuntuu tulevan vastaan. Le Guin sortuu kirjailijana joskus osoittelemaan asioita, mutta vaikka Four Ways to Forgivenessin tarinat ovatkin ajoittain kiihkeän feministisiä, ne eivät ole missään vaiheessa miesvastaisia. Niin alieneitä kuin hainilaisen maailman asukkaat ovatkin, heidän kauttaan Le Guin osoittaa uskonsa ihmiskuntaan.

Le Guinin tyyli tarkastella luomaansa maailmaa sosiologisesti ja antropologisesti tuo jopa vieraat kulttuurit lukijalle läheisiksi. Teemat ammentavat kiistatta Maan lähteistä ja idea onkin, että science fictionin varjolla heräämme huomaamaan ja havainnoimaan oman planeettamme kansakuntia ja myös reagoimaan näkemäämme. Ehkä tämä tyyli ei sovi kaikille, ehkä se tuntuu joillekin poleemiselta, haastavalta, mutta siitä näissä Four Ways to Forgivenessin novelleissakin on kyse. Tarinoissa käydään fyysistäkin sotaa vapaudesta, mutta tärkein sanoma on yksilön sisäinen kamppailu ymmärrykseen.

Kirjan tarinat luovat väljän kokonaisuuden, eikä lukiessa oikeastaan tule tunne, että lukisi novelleja, vaan yhtä tarinaa, jossa näkökulmahahmot muuttuvat. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä tarinassa hahmot risteävätkin osin ja viimeinen tarina vetää silmukan tunnelmassa ja eläinhahmossa aloitustarinaan. Four Ways to Forgiveness saa herkistymään. Sitä jää miettimään lukemisen jälkeenkin ja luulenpa, että palaan kirjaan vielä myöhemmin uudelleen. Harmi, ettei tätä loistavaa kokoelmaa ole suomennettu tai lähiaikoina edes ilmeisesti suomenneta. Haluaisin sanoa tarinoista niin paljon enemmän, mutta omat kykyni eivät riitä niitä kuvaamaan. Suosittelen, että luette ja koette ne itse.

Hainilaisen maailman urakkani ei vielä lopu. Uudelleen luettavien listalla on jäljellä pari kirjaa, ja novellikokoelmissa The Birthday of The World ja The Wind’s Twelve Quarters olevat hainilaistarinat ovat nekin lukulistalla.