Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Gene Wolfe: Autarkin linnoitus

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarja ei päästänyt minua helpolla. Pidin edellisestä osasta paljon, se oli paras siihen mennessä ilmestyneistä ja paljon kysymyksiä jäi auki viimeiseen kirjaan. Autarkin linnoitus (The Citadel of the Autarch, 1983) julkaistiin suomeksi 2016.

Viimeisessä osassa Severian ajautuu mukaan ascialaisten sotilaiden ja kansainyhteisön armeijojen väliseen sotaan ja haavoittumisten ja matkanteon keskellä Severian kohtaa vanhoja tuttuja ja tapahtumat menneestä palaa kietomaan nykyisyyyden ja tulevaisuuden yhdeksi vyyhdeksi. Autarkin linnoitus sisältää symboliikkaa, filosofiaa ja juonikuvioita, joista laajin on aikatasossakin mittava. Eri aikakaudet sekoittuvat keskenään ja Severianin kohtalo on kauan sitten lukkoonlyöty.

En tiedä. Tämän kirjan tai koko sarjan kohdalla minun on sanottava, etten tiedä mitä ajatella. Koko sarjan matkan ajan olen ihastellut joitain kohtia ja edellinen kirja, Liktorin miekka, oli kerrassaan hieno teos. Autarkin linnoitus oli mielenkiintoinen päätös tarinalle ja uppouduin mukaan pääsääntöisesti, mutta sitten kirjassa kuvattu käänne Severianin muuttumisessa pudotti minut kyydistä. Ymmärsin teknisesti, mutta en merkityksellisesti. Epäilin aiempien osien kohdalla, että kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista en osannut sanoa olivatko ne tärkeitä vai ei. Ne olivat, mutta en silti oikein saanut kiinni siitä valtavasta hienoudesta, jolla tätä sarjaa on kuvattu.

Gene Wolfen kirjoitustyyli, niin tyylikästä ja älykästä kuin se onkin, ei lopulta lämmitä. Severian ei päässyt sittenkään ihon alle, enkä juurikaan ollut kiinnostunut hänen tai maailman kohtalosta. Haluaisin sanoa, että koin huikean lukuelämyksen kirjasarjan parissa, mutta en yksinkertaisesti kokenut. Tämä ei ollut se sarja, joka olisi iskenyt minuun, vaikka ajoittain lukeminen oli hyvinkin tyydyttävää.

Minulla on Wolfen kirjoittama esseekokoelma sarjan synnystä, nimeltä The Castle of the Otter, jonka aloittelin saatuani Autarkin linnoituksen loppuun. Ehkä se tuo lisänäkemystä sarjan erinomaisuuteen ja kaikkeen mitä en itsestään oivaltanut lukiessa.

Mark Helprin: Talvinen tarina

Mark Helprinin Talvinen tarina (1985) päätyi lukulistalleni Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 3 -katsauksen jälkeen, jolloin huomasin siitä tulevan elokuvan ja halusin lukea kirjan ensin. The Winter's Tale julkaistiin alunperin englanniksi vuonna 1983.

Talvinen tarina sijoittuu New Yorkiin, useaan kerrokselliseen aikaan, ja paikkoihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän todellisia. Se on tarina henkilöistä, jotka ovat sidoksissa toisiinsa ajasta riippumatta, tarina kaipuusta paikkaan, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja tarina rakkaudesta. Peter Lake, mekaanikko ja murtovaras, kohtaa elämänsä rakkauden, kuolemansairaan Beverly Pennin, jolla on kyky aistia universumi. Lyhyttakki-jengin johtaja, Pearly Soames on Peter Laken vihollinen ja paetessaan tätä, ilmestyy Peter Laken avuksi valkoinen hevonen, lentäväaskelinen Athansor. Toisessa ajassa, vuosituhannen vaihteessa, Beverlyn pitkään elänyt veli, Harry Penn omistaa lehtipainon, joka kilpailee Craig Binkyn omistaman lehtipainon kanssa ja eräs pormestariehdokas lupailee kampanjassaan takaisin maailmaa, jossa talvet ovat kuin ennen, kylmiä ja kauniita. Ajasta riippumatta Coheeriesjärven kylän asukkaat elävät elämäänsä New Yorkin yläkaupungilla, paikassa, jonne voi löytää tiensä sattumalta tai josta voi päästä pois, jos kovasti yrittää, kuten Virginia, joka päätyy Pennille reportteriksi.

Talvinen tarina on joukko yhteenniputettuja välähdyksiä kaupungin realistisista ja maagisista tapahtumista, ennemmin kuin ehyt, jatkuvajuoninen tarina. Ihmiset ovat sumuverhon ympäröimiä ja heidän elämänsä limittyvät yhteen, kaikki Peter Laken vaikutuksen alle. Kirja alkaa viktoriaaniseksi mukaillussa aikakaudessa, koneellistumisen valtakaudella, jossa monet elävät kuitenkin köyhyydessä ja puutteessa, jopa hyväksikäytettyinä. Pienrikollisuus on tavanomaista. Helprin kuvaa kaupungin ankeaa puolta yhtä lailla antaumuksella kuin talveakin ja sen päinvastaista kauneutta jopa jäätävässä kylmyydessä. Cooheeriesjärven kylä on kuin omanlaisensa haltijoiden maa, mystinen, kaunis ja vaikeapääsyinen. Sen olemassaoloa ei löydy kartoista. Pidin paljon kirjan alkupuolesta, jolloin niin maailman realistinen kuin satumainen kuvauskin ovat fantastisessa tasapainossa. Oikeudenmukaisuuden etsiminen pysyttelee vielä hallinnassa.

Tarina ei kuitenkaan jaksa kantaa loppuun saakka alun raikkaudella. Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, hohto häviää ja maagisuus muuttuu enemmän symboliseksi uskonnolliseksi harmageddon ja pelastus -tarinaksi kuin aidoksi fantasiaksi. Tämän kaltainen suuntaus etäännyttää minut aina lukijana tarinasta. Tarina myös kasvaa mittakaavassa ja uudet hahmot eivät pääse tasapuolisen intensiiviseen käsittelyyn kuin alun hahmot, joten osa herkkyydestä katoaa. Helprinin mielikuvitus yksityiskohdissa on kuitenkin loistavaa ja tarinaan upotettu huumori on onnistunutta ja jopa yllättävää. Teksti on paikoin eteerisen kuvailevaa ja tyyli vaatii tarkkuutta. Niinpä vieläpä kohtalaisen paksun kirjan (740 sivua) lukemiseen meni yllättävän paljon aikaa. Tämä on ehdottomasti keskitalven kirja. Vaikka nyt maaliskuussa maa on vielä lumenpeitossa, niin kevätaurinko vei välillä tunnelman pois kirjan talvisesta maailmasta. Silti mieleen tuli lapsuuden luisteluhetket pienen lammen luonnonjäällä ja tai kaipaus keskiyön rekiajelulle halki maiseman, johon ainoat valot tulevat tähtiseltä, äärettömältä taivaalta.

Winter's Tale -elokuvan kuvauksista

Talvinen tarina on ehdottomasti kirja, jonka lukemisesta olen tyytyväinen, vaikka kirjassa on omat heikkoutensakin. Mutta haluanko nähdä nyt sitten elokuvaa? Saattaapa olla, että jopa jätän elokuvan väliin, sillä ensinnäkin sen näyttelijäkaarti ei vakuuta, ja toisekseen, jos IMDb:n hahmolistaus pitää paikkaansa, niin tarinaa on osittain muutettu suuntaan, josta en välttämättä pidä. Mieleen tulee David Mitchellin Pilvikartasto (arvostelu), joka on rakenteeltaan erikoinen kirja, mutta jonka elokuvasovitus onnistui yllättävän hyvin, vaikka elokuva ei todellakaan vedä vertoja kirjalle. Winter's Tale -elokuvan ohjaaja Akiva Goldsman on kirjoittanut muutamia onnistuneita elokuvakäsikirjoituksiakin, mutta useat sovitukset ovat olleet melkoisesti hollywoodilaistettuja, joten pelkäänpä, että Talvinen tarina saa samanlaisen käsittelyn hänen käsissään, vaikka kuinka New Yorkissa ollaankin.

David Brin: Tähtisumu täyttyy

Tulosvaroitus: David Brinin Tähtisumu täyttyy herätti minussa enemmän negatiivisia tuntemuksia kuin positiivisia. Suppean otannan perusteella olen vähemmistössä, sillä lukijat yleensä tuntuvat pitäneen kirjasta. Vaikka keskittyminen herpaantui monta kertaa, kahlasin kaikesta huolimatta läpi yli 600-sivuisen teoksen. Hugo-, Nebula, jne -palkittu kirja julkaistiin alun perin vuonna 1983 (Startide Rising) ja suomeksi 1987.

Eletään 2400-luvun loppupuolta. Terralainen avaruusalus Streaker tekee merkittävän löydön ja tiedottaa siitä Maapallolle. Maasta tulee käsky piiloutua, sillä aggressiivinen muukalaisrotu yrittää päästä Streakerin löytöön käsiksi aluksen kautta. Alus piiloutuu Kithrup-nimiselle planeetalle, jonne myös yllätystaistelun hytäkässä vaurioitunut thennanilainen alus on törmännyt. Streakerilaiset suunnittelevat korjaavansa oman aluksensa ja pelastautuvansa siirtopisteen kautta turvaan piiloutuneena thennanilaiseen taistelualukseen, mikä on helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Streakerin miehistöön kuuluu ihmisten lisäksi joukko neodelfiinejä ja simpanssi, jotka ihmiset ovat kohottaneet älyllisesti omalle tasolleen. Vihollisen uhatessa, eri lajit joutuvat miettimään yhteistyön ongelmallisuutta ja lajien erilaisuutta. Osa miehistöstä kapinoi ja harkitsee loikkaamista vihollisen puolelle. Kithrupilla on myös omat lajinsa vaikuttamassa tapahtumien kulkuun.

Tähtisumu täyttyy sisältää useita näkökulmahahmoja, joista osa on ihmisiä, osa delfiinejä ja osa galaktisia muukalaisia. Ja pääseepä simpanssikin oman näkemyksensä sanomaan. Kirjan pääasiallinen teema tuntuu olevan eri lajien kehitys ja oikeutus vaikuttaa toiseen lajiin ja muuttaa sen perimmäistä olemusta ja perimää tekemällä siitä itseään jäljittelevän. Ihmiset ovat kohottaneet älyllisesti delfiinit ja simpanssit, mutta ihmiset ovat saavuttaneet itse oman tasonsa. Delfiinejä ja simpansseja vaivaa välillä kohottaminen ja heihin suhtautuminen:

"Creideiki osasi kuvitella, miltä varakapteenista tuntui. Joskus hänestä itsestäänkin kohotuksen tunkeileva, kaikkialle ulottuva läsnäolo tuntui niin painostavalta, että hän melkein halusi ulvahtaa alkudelfiiniksi: "Kuka antoi teille tähän oikeuden?" Ja Valaan unen suloinen huumaus kutsui häntä palaamaan Vanhojen jumalien syliin.
Sitten hetki meni aina ohi, ja hän muisti, ettei koko maailmankaikkeudessa ollut mitään, mitä hän olisi tehnyt mielummin kuin komentanut avaruusalusta, kerännyt avaruuden laulujen äänityksiä ja tutkinut tähtien välisiä virtoja."

Kritiikistä huolimatta päädytään aina siihen, että ihminen on tehnyt oikein ja ihmislajin taso on tavoittelemisen arvoinen. Se ei ehkä ole ollut kirjailijan yksioikoinen tarkoitus, mutta sellainen tunne minulle syntyi. Ihmislaji on parempi kuin fanaattinen muukalaislaji, joka on eläimellinen ja karkea, vaikkakin vanhempi. Kohotettu laji joutuu olemaan isäntälajinsa palvelijana ("orjana") 100 000 vuotta, mitä ihmiskunta ei ole joutunut kokemaan, vaikka sen sisällä orjuus tunnetaankin. Pohdin jo fantasiapuolella Richard Adamsin Ruohometsän kansan (arvostelu) ja Tad Williamsin Tailchaser's Songin (arvostelu) yhteydessä eläinhahmojen ihmistämistä ja käyttöä kirjallisuudessa päähahmoina, joiden ajatuksia ja toimintoja pyritään kuvaamaan. Minulla tökki heti alusta Tähtisumu täyttyy -tarinan kohdalla ihmismäistetyt delfiinit, yhtä paljon kuin todellisuudessa kaikenmaailman delfinaariotkin. En ymmärrä mitä iloa siitä kelleen on, että eläin nähdään ihmisen kaltaisena, ei sellaisena lajina kun se missäkin kehitysvaiheessaan on. Miksi me haluaisimme nähdä delfiinin kasvoilla ihmistunteita kuvaavia ilmeitä tai että urosdelfiini kiinnostuisi seksuaalisesti naispuoleisesta ihmisestä. Toki Brin yrittää antaa delfiineille lähtökohtaisesti oman kielen ja ajatusmaailman ja jopa jonkin sortin uskonnollisen ymmärryksen, mutta nekään eivät tunnu aidolta, sillä koko ajan mietin, että tämä on kirjailijan näkemys lajista, eikä se osunut yksiin minun ajatusmaailmani kanssa. Avaruusolioiden sielunmaailman ihmistäminen ei yleensä töki niin paljoa kuin meille jo tutun lajin.

Tarinassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, erityisesti galaktinen kirjasto, jonka olemassaolo olisi todella huikeaa. Geneettinen muuntelu sinänsä science fiction -aiheena on kiinnostava ja kieliin liittyvät uudet ajatustavat ja toteutukset aina tervetulleita. Delfiinien haiku-puhetyylissä on ideaa, jos unohtaa ihmismäistämispuolen. Tähtisumu täyttyy on avaruusoopperana ja maapallon ulkopuolisen maailman erikoisuuden kuvaajana ihan tasapainoinen, ehkä hieman tiivistämistä kaipaava teos. Ei kuitenkaan minun suosikkejani.

Angélica Gorodischer: Kalpa Imperial: The Greatest Empire That Never Was

Argentiinalaisen kirjailijan Angélica Gorodischerin Kalpa Imperial julkaistiin alun perin espanjankielisenä kahdessa osassa vuonna 1983. Espanjan kielen taitoni ei olisi riittänyt kirjan lukemiseen, mutta onneksi superosaaja Ursula K. Le Guin käänsi teoksen englanninkielelle 2003. Yhdistetty kirja on saanut myös alaotsikon The Greatest Empire That Never Was. Gorodischer ja Le Guin ovat hyvä yhdistelmä, sillä kirjailijan kerrontatapa on hyvinkin leguinmainen, mutta silti omaperäinen. Olen ymmärtänyt, että espanjankielisessä maailmassa Kalpa Imperialia pidetään klassikkona (tai ainakin tulevana), joten olikin aika jo tutustua siihen.

Kirja koostuu yhdestätoista lyhyehköstä tarinasta, jotka sijoittuvat pitkälle aikavälille (kalpa=aioni) yhden valtakunnan alueella. Kirja alkaa tarinalla, jossa kehittymättömässä kylässä asuva poika penkoo kielletyn raunion tavaroita, oivaltaa niiden käyttötarkoituksen ja ryhtyy sisällyttämään niitä kylän arkielämään lahjoina. Kylä kehittyy ja alkaa kukoistaa ja raunioista löydetty suuri kultainen tuoli saa jälleen istujansa. Imperiumi nousee jaloilleen. Sillä on menneisyys, johon ei palata, mutta myös tulevaisuus täynnä uusia tarinankertojia ja tarinoita kerrottavaksi, ehkä ne ovat menneisyydenkin tarinoita. On hyviä hallitsijoita huonoine puolineen ja huonoja hallitsijoita hyvine puolineen, on kansalaisia jotka nousevat hallitsemaan, on hallitsijoita jotka laskeutuvat kansan pariin. On kansaa joka ahertaa arkisissa tehtävissään. Keisarikunta kukoistaa ja lakastuu, kunnes uusi nousee jälleen vanhan rippeisiin.

Gorodischer kunnioittaa Kalpa Imperialissa suullista tarinankerrontaperinnettä. Kertoja tuo tarinaan omia välirepliikkejä, värittää tarinaa ja välittää jos jokin on arvelua; ehkä jotain tapahtui, ehkä ei, tarinaa kuitenkin kerrotaan. Välillä kertoja tuntuu hieman määräilevältäkin, aivan kuin olisi isolla kivellä istuvan henkilön edessä risti-istunnassa kuuntelemassa ja vuorovaikuttamassa kysymyksillään. Tarinoissa ei ole mitään uutta, jota ei historian kirjat tai vuosituhantiset aiemmat tarinat olisi eteen jo tuoneet, mutta maanläheinen sievistelemätön kerrontatapa viehättää ja niistä tulee mieleen vanhat sadut. Näitä satuja ei ehkä kuitenkaan kerrottaisi pienille lapsille, vaikka monissa lapsi onkin pääosassa. Toki kirjailija osaa myös yllättää ja liikuttaakin.

Muutamissa tarinoissa minua häiritsi epämääräinen alku. Alusta ei voinut sanoa mihin tarina vie ja kenestä se kertoo. Irralliselta tuntuvat näkökulmat eivät aivan sovellu loogisuutta ja selityksiä etsivään päänuppiini. Mutta ymmärrän sen suullisen kerronnan tyyliksi, että tarina ei aina ole silloin suoraviivainen. Vaikka Gorodischerissa on fantasia-Ursulan kaltaisuutta, tyylissä on myös vierautta, johon sopeutuminen vei hetken aikaa. En huomannut sitä heti alussa, vaan vieraus pulpahti tajuntaan keskellä kirjaa.

Monista mieleenpainuvista tarinoista nostaisin esille erityisesti yhden. The End of a Dynasty, or The Natural History of Ferrets kertoo nuoresta prinssistä, jonka elämä tuntuu kovin surulliselta ja jolla ei koskaan ole ruokahalua. Prinssi kohtaa puutarhassaan kaksi työläistä, joiden kanssa hän ryhtyy juttusille. Jotain outoahan näissä juttukumppaneissa on, eivätkä he aivan kumarra kuviakaan, mutta heillä on jotain annettavaa prinssille (kokeilkaas lukea ääneen):

Now listen carefully, because one day something happened. The day was grey and muggy, and what happened was this: the prince heard voices. I don’t mean he went mad or was divinely inspired. He heard somebody talking, and it alarmed him[…]

[…]He had never run before. You realize that he was seven years old and this was first time he’d ever run? But within sight of the palace he slowed down, and walking as the princes of the Hehvrontes walked, he entered the dining room where the nobles, the knights, the servants were waiting for him, the whole jigsaw puzzle all ready to be put together. The prince sat down, looked at his empty plate, and said, “I want fish.”

Mikä muutoksen aiheutti ja mitä sitten tapahtui, mitä prinssille tapahtui, mitä valtakunnalle tapahtui? Niin, minähän en ole se tarinankertoja, Gorodischer on. Kalpa Imperialin saa helposti itselleen esim. ekirjana ilman DRM-rajoituksia vaikka heti ja edullisesti neljässä eri formaatissa. Suosittelen.

George R.R. Martin: Songs the Dead Men Sing

Maailmanlaajuisen Halloween-viikonlopun kunniaksi hieman kauhua kehiin. George R.R. Martin on kirjoittanut fantasian ja science fictionin ohella myös kauhukertomuksia. Songs the Dead Men Sing on vuonna 1983 julkaistu yhdeksän novellin kokoelma. Minulla on kirjasta myöhäisempi brittipainos (kansikuva oik.), josta on jätetty kaksi novellia In the House of Worms ja This Tower of Ashes pois. Alkuperäisen US-painoksen kansikuvan voi katsoa tästä.

• The Monkey Treatment (1983)
• ...for a single yesterday (1975)
• The Needle Men (1981)
• Meathouse Man (1976)
• Sandkings (1979)
• Nightflyers (1980)
• Remembering Melody (1981)

The Monkey Treatment, joka on julkaistu suomeksi nimellä Apinakuuri Kuoleman kirjat 1:ssä, kertoo lihavasta Kenny Dorchesterista. Kenny rakastaa ruokaa ja syömistä, mutta on yksinäinen, eikä löydä kokonsa vuoksi kumppania. Niinpä hän etsii jatkuvasti keinoja laihduttaa ja lopulta törmääkin tuttavaansa, joka suorastaan ahmii, mutta silti on laihtunut. Ilahtuneena Kennykin päättää kokeilla tätä uutta apinakuuria, joka osoittautuukin hieman muuksi kuin mitä Kenny odotti. The Monkey Treatment on erinomaisesti rakennettu tarina loppuhuipennuksineen. Se on elävästi kirjoitettu tarina ja lukijan on ihan pakko asettua myötäelämään Kennyn ahdistus. Kuten monesti aiemminkin Martinin tarinoita lukiessa minulle herää voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Voisin vaikka mennä vannomaan, että olen nähnyt tämän tarinan tai sen muunnelman televisiossa, mutta mitkään lähteet eivät tue luulojani. The Monkey Treatment on ehdottomasti novelli joka kestää useankin lukukerran.

...for a single yesterday on kokoelman vanhinta tuotantoa. Tarina sijoittuu ihmiskuntaa kohdanneen ydintuhon jälkeiseen aikaan, jossa joukko selviytyneitä on kokoontunut uudeksi yhteisöksi. He yrittävät oppia selviytymisen alkeet ja kohdata uuden tulevaisuuden vallitsevissa rankoissa olosuhteissa. Keith, joka menetti tyttöystävänsä tuhossa, ei halua sopeutua tilanteeseen, vaan matkaa ajoittain muistihuumeen avulla aikamatkalle takaisin rakastettunsa luo selvitäkseen arjesta. ...for the single yesterday on mielestäni kokoelman heikoin novelli. Siinä korostuu kirjoitusajankohtaa leimaava kulttuurinen ympäristö Martinin valitsemien musiikkikappaleiden kautta, mikä saa tarinan tuntumaan vanhentuneelta. Tarina ei edes aukea kunnolla, jos esimerkiksi Me and Bobby McGee -kappale ei ole tuttu sanoitukseltaan. Myös novellin nimi on poimittu kyseisestä laulusta. Minun täytyy sanoa, että olen iloinen, että Martinin parinetsintävaihe elämässä on jo ohi ja seestyneessä tilassa, sillä ainakin minua välillä rassaa kuinka suurta ja epätoivoista rakastaminen/menettäminen hänen tarinoissaan tiettynä aikajaksona oli. Novellin voi lukea ilmaiseksi Lightspeed-lehden uudelleen julkaisuna tai hankkia itselleen e-novellina.

The Needle Men on Body Snatchers -tarina, joka sijoittuu slummimaiseen laitakaupunkiympäristöön. Tarinan perusjuoni salamyhkäisesti katoavista ihmisistä on tuttu useistakin kauhutuotoksista. Jälleen jännitystä vähitellen tiivistäen koostettu tarina, joka saa arvoisensa huipennuksen. Ei silti Martinia parhaimmillaan.

Meathouse Man on sanamäärältään pitkä novelli, jossa nuori ruumiinkäyttäjänä toimiva mies etsii rakkautta. Tarina sijoittuu synkeälle Skrakkyn kaivosplaneetalle, jossa työtä tekevät käyttäjien hallitsemat ihmisruumiit. Nämä ovat ihmiszombeja, joiden omat aivot on korvattu synteettisillä, eikä heillä ei ole tunnemaailmaa eikä tietoisuutta. Meathouse Man on suomennettu nimellä Lihatiskien mies ja julkaistu Julma on rakkaus -novellikokoelmassa. Lihatiskien mies on osittain riipaiseva kertomus, osittain erittäinkin vastenmielinen. Ihmissielu ei voi voida hyvin kun ruumis joutuu kanssakäymiseen tunneasioissa ilotalon lihatiskin naisten kanssa. Tarinasta voi lukea näytteen John Joseph Adamsin nettisivulta, jossa hän paljastaa Martinin eläneen kirjoitushetkellä tunne-elämässään vaikeita hetkiä, mikä näkyy novellissakin.

Sandkingsia en voi suositella voimakkaasti ötökkäkauhuiselle, mutta muille se on loistavaa luettavaa. Kun luin tarinan ensimmäisen kerran, se puistatti suunnattomasti. Näin uudelleenlukukerralla tiesin mitä oli odotettavissa, mutta siltikään en vielä kauheasti nauti tarinasta, niin hyvin kuin se on kirjoitettukin. Sandkings kertoo Simon Kressista, varakkaasta ja itsekkäästä miehestä, joka huvittelee ostamalla omituisia otuksia. Kun mikään ei tunnu enää ilahduttavan ja kiehtovan, hän törmää salaperäiseen kauppaan, josta saa käsiinsä sandking-ötökät, jotka ovat järjestelmällisiä ja älykkäitä ja niillä on jumalakäsitys. Simon Kress asettuu jumalan rooliin, enemmän kuin haluaisikaan.
Sandkings on voittanut sekä Hugo että Nebula -palkinnot ja sen pohjalta on tehty myös The Outer Limits -televisiosarjan jakso, joka kylläkin poikkeaa reilusti Martinin alkuperäisestä tarinasta loppuratkaisuja myöten.

Nightflyers on pienoisromaanin pituinen tarina ryhmästä tiedeihmisiä, jotka lähtevät jäljittämään mysteeristä ikivanhaa volcryn-entiteettiä. He palkkaavat Nightflyers-avaruusaluksen ja sen kapteenin Royd Erisin kuljetustehtävään. Matka ei sujukaan odotetusti ja he toteavat pian, että jokin outo uhkaa heitä. Nightflyers sijoittuu samaan Thousand Worlds -maailmaan kuin kirjailijan Dying of the Light (arvostelu) ja Tuf Voyaging (arvostelu) -teoksetkin (sekä useat muut novellit). Kumpaisessakin kirjassa on mm. maininta hranganeista ja heidän pelottavasta Hrangan mindista. Nightflyers on kiinnostava sf-kauhu-tarina, jonka pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva. Blogissani lisää Nightflyersista ensi viikolla.

Remembering Melody kertoo miehestä, joka opiskeluaikoinaan teki ystävyys- ja avunantosopimuksen kolmen muun kämppäkaverinsa kanssa. Maailma on vienyt heidät erilleen, mutta yksi heistä, Melody, ei suostu irrottamaan tehdystä sopimuksesta. Melody on aina vaikeuksissa ja aina apua pyytämässä, mikä alkaa jo kyllästyttää nelikon muita jäseniä. Lopulta he päättävät jättää Melodyn taakseen ja unohtaa tehdyn sopimuksen, mutta Melodylla on siihen sanansa sanottavana. Ilahduttavan epämiellyttävän loppuhuipennuksen omaava kauhutarina. Viihdyttävä joskaan ei ehkä omaperäisyyden huippu. Songs the Dead Men Sing on erinomainen kokoelma kauhutarinoita Twilight Zonen ja The Outer Limitsin hengessä. Kyllä näistä väristyksiä saa aikaan, joten suosittelen.

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Kuningas Arthurin legenda ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua johtuen ehkäpä surkeista ja vieläkin surkeammista Arthur/Lancelot/Guinevere/Excalibur/Merlin -elokuvista ja tv-sarjoista, jotka ovat tuhonneet vähäisetkin innostumiseni aiheeseen. Viimeisimpänä kiinnostuksentappajana oli Starzin Camelot-sarja, joka onneksi lopetettiin ensimmäiseen kauteen. En tosin sitäkään pystynyt katsomaan kokonaan. Sinnittelin neljänteen jaksoon ja sitten riitti. Sen sijaan Merlin-sarja, josta on parhaillaan menossa neljäs kausi, jaksaa yhä kiinnostaa. Se taas johtuu siitä, että sarja ei missään vaiheessa ole yrittänyt ottaa itseään liian vakavasti. Merlinin neljännen kauden ensimmäisten jaksojen kannustamana heitin negatiiviset ennakko-odotukset roskiin ja päätin vihdoin lukea Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Ja se kannatti.

Avalonin usvat kertoo Arthurin legendaa pääosin Morgainen (Morgan le Fay), Arthurin sisarpuolen ja Avalonin papittaren näkökulmasta. Kertojina ovat myös muut naishahmot; Morgainen ja Arthurin äiti Igraine, Igrainen sisar Morgause, Igrainen sisarpuoli ja Avalonin ja järven valtiatar Viviane sekä Arthurin puoliso Gwenhwyfar. Miehet ovat kirjassa sivuhahmoja, vaikka heidän vaikutuksensa naisten kohtaloihin on vääjäämätön.

Bradleyn Morgaine on voimakas ja lahjakas hahmo, joka toteuttaa Avalonin jumalattaren hänelle määräämää tehtävää. Tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin kristinusko juurtuu Britanniaan ja pakanauskot ja niiden kannattajat pikkuhiljaa tuhotaan tai käännytetään. Muinaisten jumalien kannattajana Morgaine leimaantuu uususkovaisten mielessä noidaksi ja paholaiseksi, vaikka hahmo ei pyri tekemään pahaa, vaan säilyttämään oman uskonsa mukaiset perinteet. Morgainen jumalatar ei ole tuomitseva, syntiä ja katumusta korostava, mikä taas leimaa kristinuskon jumalaa kirjassa. Uskonto on yksi kirjan suurista pääteemoista. Sitä pohditaan lähes jokaisen hahmon kohdalla, lukuun ottamatta ehkäpä Morgausea, jolla on varsin vapaamielinen suhde lähes kaikkeen. Morgainen vastahahmoksi asettuu Gwenhwyfar, joka kuvataan heikohkona ja pelokkaana naisena, mutta kristinuskon voimakkaana kannattajana ja Arthurin käännyttäjänä. Avalon ja druidiuskomukset ovat sen verran fantasiamaisia, että niiden parissa viihdyin helposti. Sen sijaan kristinuskon paatokselliset puheenvuorot olivat paikoin piinaavia ja tylsähköjä.

Gwenhwyfarin ja Morgainen välejä ei hierrä ainoastaan valtakamppailu Arthuriin vaan myös suhde Lanceletiin. Lanceletia puolestaan hiertää henkisesti suhteet lähes kaikkiin. Ihmissuhteet ja niiden kimurantit kiemurat aikalaissäännösten ja uskonnon paineessa on kirjan toinen pääteema. Bradley tuntuu korostavan, että naisten asema on ennalta säädetty, joko miesten käsien kautta tai jumalattaren sanelemana. Eivätkä miehet tunnu pääsevän sen helpommalla, tosin heillä on naisiin nähden vapaa tahto. Kirjailija valaisee hyvissä ajoissa mikä kunkin hahmon kohtalo on oleva, mutta jättää kuitenkin sen verran liekaa, että hahmot tuntuvat tekevän välillä itsekin päätöksiä, eivätkä vain odota kun elämä vilahtaa silmien ohi. Vaikka tarina sisältää vahvoja naishahmoja, jotka hallitsevat ja säätelevät kohtaloitakin, ei kirja ole silti feministinen. Maailma ja sen asenteet vaikuttavat hyvinkin uskottavilta ajankuvaan nähden.

Kristinuskoa kirjassa tunnutaan kritisoivan välillä rankallakin kädellä, mutta minusta kritiikki kertoo hahmojen ajatuksista enemmänkin kuin kirjailijan asenteesta (saatan hyvin olla tulkinnassani väärässäkin), siitä minusta on osoituksena ensimmäinen merlin. Bradleyn Merlin, joka ei muistuta lapsuusaikani Disney-Merliniä suippohattuineen ja pitkine partoineen, on enemmänkin viisas neuvonantaja kuin velho. Merlinin suvaitsevaisuus ja muiden yli menevä ymmärrys ykseydestä on hieno sivupiirre, joka valitettavasti ei saa tarpeeksi tilaa. Morgainen suhde jälkimmäiseen merliniin ja tämän ajatusmaailmaan pääsee enemmän esille. Minulla on Avalonin usvista kahden niteen versio, mutta lasken ne yhdeksi kirjaksi, sillä kirja on alun perin painettu yhtenä niteenä. Noin 850 sivua tiivistä tekstiä kapeilla ylä- ja alamarginaaleilla oli nopeammin luettu kuin epäilinkään. Teksti tempaisi mukaansa ja vei eteenpäin kuin virta, siitäkin huolimatta, että ajoittain sisältö ärsytti. Marion Zimmer Bradleyn tulkintaa Arthur-legendasta voi pitää onnistuneena ja ainakin minulta se poisti epäröinnin tarttua toiseenkin Arthur-saagaan, vielä vanhempaan sellaiseen. Bradleyn kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsominen olisi kuitenkin liikaa vaadittu. Samoin kuin Avalonin jatko/esi/lisäosien lukeminen.

Susan Cooper: Kultakaapu, siniviitta

Susan Cooperin viiden kirjan pituinen Pimeä nousee -sarja on yksi nuorten fantasiakirjallisuuden arvostetuimmista, josta pidin itsekin paljon. Kirjailijalta on suomennettu lisäksi myös nuorille suunnattu Kultakaapu, siniviitta (Seaward), joka on odottanut kirjahyllyssäni vuoroaan vuosikausia. Mietin miksi en ole ollut innostunut tarttumaan kirjaan jo aiemmin, enkä keksinyt muuta syytä kuin ulkoasun, joka ei houkuttele ainakaan aikuista lukijaa. Nyt kirjan vuoro kuitenkin tuli.

West ja Cally (Westerly ja Calliope) ovat kumpainenkin menettäneet vanhempansa. Todellisessa elämässä he asuvat kaukana toisistaan, mutta nyt he kohtaavat fantasiamaailmassa ja ajautuvat matkalle kohti merta. Matkan syy on heille itselleenkin epäselvä, he tietävät vain menevänsä länteen päin. Cally kaipailee samalla tietoa siitä mitä hänen vanhemmilleen tapahtui. Matkalla he kohtaavat useita koettelemuksia, joita heille asettaa lady Taranis Kivenhakkaajineen. On heillä kuitenkin auttamassa Lugan ja hänen väkensä.

Kultakaapu, siniviitta on paitsi fantasiamatkan kuvausta, myös kasvukertomus. Lukija voi nähdä kahden nuoren välisen kiintymyksen kehittymisen tarinan edetessä. Cooper on maailman kuvaajana erinomainen. Vaikka kyseessä onkin lyhyt teos, ehtii kulloisestakin tapahtumaympäristöstä saada varsin elävän käsityksen:

"Vähitellen puut alkoivat muuttua. Yhä useammin Cally näki pyökkien tanssivia lehtiä ja sileitä harmaita runkoja, joiden lomassa kasvoi tummia rhododendronrykelmiä. Pehmeän vihreässä valossa hän tunsi olonsa keventyneemmäksi vapauduttuaan pingottuneesta vaaran tietoisuudesta joka häntä oli kiristänyt köyden tavoin. Lähistöllä kipaisi säikähtynyt orava puuhun ja kökötti oksalla häntä toruskellen, ja hän tajusi että ilma hänen ympärillään ei enää ollut äänetön vaan tulvillaan lintujen ääniä."

Kirjailija hyödyntää kertomuksessa kelttiläistä tarinaperinnettä useiden eri käsitteiden kautta. En tiedä miten nuoret lukijat kirjan kokevat, mutta näin aikuiselle alkaa olla jo varhaisessa vaiheessa selvää, ketä Westillä ja Callylla on vastassaan ja mitä se tarkoittaa. Samoin nuoren tytön ja pojan orastavien tunteiden laatu, jonka kirjailija kuvaa hienovaraisesti, on aikuiselle lukijalle selkeää. Ehkä tämä kirja olisi pitänyt lukea lapsena (paitsi, ettei se ollut ilmestynyt ennen kuin olin jo aikuinen), jotta siitä olisi saanut irti kaiken sen outouden ja uutuudenviehätyksen, minkä Cooper tarjoaa. Vaikka kirja on hyvinkin myös aikuisen luettavissa, on se kuitenkin kohtalaisen yllätyksetön ja naiivi. Myös sukupuolijaottelu paistaa hieman läpi tekstissä vanhanaikaisena. Kultakaapu, siniviitta on kauniisti kuvattu fantasiamatka, mutta myös rakkauskertomus, ihmiseen ja elämään.

Tim Powers: Anubiksen portit I ja II

Tim Powersin The Anubis Gates ilmestyi jo 27 vuotta sitten ja kahteen osaan jaetut suomennokset, Anubiksen portit I ja II, vuonna 1992/93. Niinpä olen hieman jälkijunassa tutustumassa näihin teoksiin, mutta parempi myöhään.. jne. Ja tutustumisen arvoinen tarina Anubiksen portit olikin, vaikka hieman sai nähdä vaivaa, että sai kirjat käsiinsä.

"Mua viedään hämärästi, kauhean kauas" -Percy Bysshe Shelley

Shelleyn lainaus on enemmän kuin osuva. Anubiksen portit on aikamatkailukirja, ja hyvin värikäs, monisäikeinen sellainen, joka vie lukijan välillä hämärän rajamaille. Tarina käynnistyy kun amerikkalaiselle kirjallisuuden tutkijalle Brendan Doylelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua asiantuntijana Englannissa rikkaiden aikamatkalle vuoteen 1810 kuuntelemaan runoilija Coleridgen luentoa. Samalla Doylelle avautuu tilaisuus päästä selvittämään tutkimuskohteenaan olevan vähemmän tunnetun runoilijan William Ashblessin kohtaloa. Aikamatkailu tapahtuu ajassa olevien aukkojen, porttien kautta, jotka ovat tiheimmillään 1800-luvun alussa harventuen siitä ajallisesti kumpaankiin suuntaan. Mitä eriskummallisin seikkailu alkaa, kun Doyle ei pääsekään takaisin omaan aikaansa muiden ryhmäläistensä kanssa. Niinpä Doyle joutuu keskelle Lontoon köyhälistöä ja kerjäläisten valtakuntaa tietämättä tarkalleen mistä on kyse.

Lontoon alamaailma on sekä ihmeellinen että pelottava. Doylelle tulee vastaan mm. Horrabin-klovni, joka tekee karmeita kokeiluja uhreillaan, ihmissusi, joka vaihtaa kroppaa toisensa jälkeen pysyäkseen hengissä ja muinaisegyptiläistä taikuutta ka-kaksoisolioineen ja peukaloisineen päämääränä tuhota Brittiläinen imperiumi.

Powersin kerronta on henkeäsalpaavan tapahtumarikasta. Välillä oli jo pää mennä sekaisin siitä missä mennään. Hahmot eivät ole aina sitä miksi heitä aluksi luulee ja aina eivät hahmot itsekään ole varmoja ketä he ovat ja missä he ovat. Olen aina pitänyt klovneja enemmänkin pelottavina kuin hauskoina hahmoina (liikaa kauhuelokuvia...) ja Powersin klovni on yksi karmaisevimmista. Eipä paljoa naurattaneet pimeässä silmiä hamuavat olennotkaan ja monet muut mielenkiintoiset hahmot, jotka Powersin mielikuvitus on luonut. Vaikka kahdeksi kirjaksi jaettu tarina ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pitkä, se sisältää yllättävän määrän eri hahmoja ja juonen käänteitä.

Alussa hieman valittajatyypiltä vaikuttava Doyle hyväksyy muutoksia yllättävän nopeasti, mikä jäi pikkuisen häiritsemään. Varsinkin tarinan loppupuolella, kakkoskirjassa tapahtumia tuli siihen tahtiin, että kaipasin pientä hengähdystaukoa, jota ei tosin suotu. Pidin enemmän tarinan alkuosasta, mutta loppukin oli mitä mainioin. Jokaisen luvun alussa oli lainaus kirjallisuudesta, joka kuvasi hienosti luvun sisältöä. Tekstissä siteerattu How many miles to Babylon (/London town)? -lastenloru jäi erityisesti mieleen: "Jos kuljet kevein, notkein jaloin, pääset sinne kynttilän valoin". Tarkoituksenani on lukea vielä Tim Powersin Paheiden palatsi, joka onkin sitten Anubiksen porttien ohella ainoa suomennettu teos kirjailijalta.