Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

Michael Moorcock: Teräksinen tsaari

Oswald Bastablen viimeinen nimikkoseikkailu, Teräksinen tsaari ilmestyi ilmestyi juuri suomeksi. Michael Moorcockin The Steel Tsar julkaistiin alunperin 1981, mutta kirjailija uudisti teosta 1992, minkä pohjalta sitten käännöstyö on tehty. Ensimmäinen osa, Ilmojen sotaherra (arvostelu) ja toinen osa, Leviatan maan päällä (arvostelu), onnistuivat kiehtomaan vain osittain, sillä hahmojen kannanotot ja aatteenpalo häiritsivät kohtalaisesti lukunautintoa, vaikka luonnollisestikin ne kuuluivat vaihtoehtohistoriallisten hahmojen rooliin. Tapahtumat itsessään steampunkvivahteineen kylläkin kiinnostivat, joten hieman ristiriitaisin odotuksin lähdin lukemaan ajan virtauksissa vaeltajan sarjan päättävää seikkailua.

Una Persson vierailee jälleen Moorcockin luona ja tuo tällä kertaa Oswald Bastablelta viimeisen selonteon uudesta vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Yhdysvaltain eteläosat ovat voittaneet Amerikan sisällissodassa, Venäjän lokakuun vallankumousta ei ole tapahtunut, Japani ja Britannia ovat tukkanuottasilla, ja Singaporen tuhosta toisessa vaihtoehtohistoriassa ahdistunut Bastable on joutunut vangituksi ja lopulta ajautunut liittymään Venäjän imperiumin ilmalaivastoon, jonka päämääränä on lopettaa kasakkakapina. Kasakoiden johtajana toimii Teräksisenä tsaarina tunnettu Josif Džugašvili, jolla on hallussaan uusi, vielä kokeilematon suurase. Bastable yrittää saada tilanteen selviämään toistamatta dramaattisia historian tapahtumia, mutta sen tekee vaikeaksi Bastablen kanssa samaa syyllisyyttä jakava Cornelius Dempsey.

Teräksinen tsaari on trilogian paras osa ja monella tapaa tyydyttävä – ainakin tämä käännetty versio. Millainen lie ollut se ensimmäinen versio, jonka kirjailija katsoi olevan muokkauksen tarpeessa. Tarinassa vihdoinkin puhutaan avoimesti multiversumeista, mikä vaikuttaa Bastablen ja Una Perssonin kanssakäymiseen, ja itse Bastable pohtii myös rinnakkaisia inkarnaatioita. Välillä oli ihan Doctor Who-fiilikset. Silti, Moorcock jättää kertomatta kuinka homma periaatteessa toimii, eikä inkarnaatioista tunnu syntyvän konflikteja, mikä hymisytti, eikä selittämättömyys niinsilleen tyydyttänyt, mutta minulla on vielä paljon Moorcockia lukematta, joten ehkä asiasta valaistuu enemmälti kunhan etenen herran tuotannossa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään kynnyskysymys, kun kaikkea ei todellakaan tarvi aina selittää. Una Persson on edelleen mysteeri, hänen asenteensa oli kutkuttava.

Kuten aiemmissakin osissa, jälleen tapahtumissa ovat mukana historian todelliset henkilöt muunneltuina hahmoina. Selvin tapaus lienee Džugašvili eli Stalin. Hahmona Džugašvili on kohtalaisen yksiulotteinen ja hänen superaseensakin tuntuu olevan toistoa Leviatan-konseptista. Nestor Makhno ei hetsilleen muistunut mieleeni, vaan jouduin guuglaamaan henkilöstä. Hänen kohdallaan oli ehkä voimakkaimmat poliittiset (anarkistiset) kannanotot tässä osassa. Tällä kertaa ne eivät häirinneet yhtä paljon kuin aiemmin. Tarina etenee hitaamman puoleisesti, mikä ei sinänsä minua haitannut. Seurasin mielelläni Bastablen ja Dempseyn tapaamisen kulkua ja kehityskaarta.

Kaiken kaikkiaan, Oswald Bastablen tarina ajan virroissa vaeltamisen alkuvaiheissaan olisi voinut olla kokonaisuutena parempikin.Sarja ei ole parasta mitä Moorcockilta olen lukenut, mutta samalla siinä on paikoin monia yksityiskohtia ja ajallisia fiiliksiä, jotka toimivat ja viehättivät, ja tietenkin koko multiversumi on sellaisenaan erittäin kiinnostava. Myös steampunk-perusteiden kannalta suositeltava tutustumiskohde. Lisäpisteitä onnistuneista kansista. Teräksinen tsaari oli 12. lukemani Moorcockin kirja. Tuskin viimeinen.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi

Sovinnontekijän kynsi (The Claw of the Conciliator, 1981) on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan toinen osa, joka ilmestyi hieman ennen joulua. Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon arvio löytyy täältä.

Severianin, kiduttajien killan kisällin tarina jatkuu tapahtumilla pohjoiseen Traakiaan suuntautuvan matkan aikana. Teatteriseurueesta erkaantunut Severian harjoittaa Terminus Est -miekkansa kera pyövelin ja kiduttajan ammattiaan aina tarpeen tullen Jonas matkaseuralaisenaan. Sydämen ääniään seuratessa hän kohtaa mm. tulevaisuudesta tulleen vihreän miehen ja uhkaavia ihmisapinoita, sekä joutuu kidnapatuksi ja vangituksi, kunnes kohtaa jälleen teatterilaiset paljastavin seuraamuksin.

Luin ennen tämän arvion tekemistä millaisia mielikuvia Kiduttajan varjo minussa herätti ja entistä enemmän vahvistui tunne, että en tiedä mitkä seikat ovat erityisen merkittäviä tarinan kokonaisuuden kannalta. Olen hieman hukassa sarjan kanssa kahden luetun kirjan jälkeen ja niinpä minusta tuntuu että kiinnitän huomiota asioihin, jotka eivät ehkä ole niin olennaisia. En tiedä, kun en ole lukenut loppuja osia voidakseni arvioida kuuluuko minun ollakin hukassa tässä vaiheessa. Haluaisin siirtyä seuraavaan teokseen mahdollisimman pian, mutta toisaalta haluaisin odottaa loput osat suomennoksina, enkä lukea niitä englanninkielisinä, jotta saisin tietää mitä tarina lopulta pitää sisällään.

Severian ei edelleenkään kiinnosta minua hahmona, vaikka arvostan hänessä hienoista ristiriitaisuutta. Hän on toisaalta romanttinen, toisaalta ammattissaan tehokkaan tunteeton. Kumpikin puoli jättää lopulta kylmäksi. Severianin ajatukset ja suhtautumiset asioihin tuntuvat vierailta, selittämättömiltä varsinkin kapinallisiin liittyen, enkä saa niihin otetta. Osittain tämä liittyy selkeästi tapahtumiin Vodaluksen seurassa, mutta tarinassa kuvattu illallinen hakee motiiviaan päässäni löytämättä sitä. Kielen vanhahtavuus vaikutti myös jälleen. Ensimmäisen kirjan yhteydessä se tuntui jopa viehättävältä, nyt paikoin ylitse tulvivalta. Lukufiilis varmaankin vaikuttaa asiaan, mutta en voi olla ajattelematta miten mahdollisesti kääntäjän vaihtuminen on vaikuttanut (arvostan molempien osien kääntäjiä suuresti ammattitaidostaan). Vai vaihtoiko kirjailija astetta koukeroisemmalle asteelle? Kirjassa on myös näytelmäosuus, joka tyylillisesti on haastavampaa luettavaa kuin suora proosa, enkä voi sanoa pitäväni tyylistä liikaa.

Nyt kun olen purnannut tarpeeksi häiriötekijöistä, voin sanoa, että melkoisesti tarinaan tuli mielenkiintoisia, osittain symbolisia yksityiskohtia lisää ja niiden johdattamana kirja piti otteessaan. Osa niistä sai hieman ymmälleen ja odottamaan jatkoselityksiä, osa vain muuten viehätti. Etenkin ihmishahmoihin tuli uusia piirteitä, mitkä siirsivät tarinan uudelle vaihteelle. Talos rupesi kiinnostamaan entistä enemmän, samoin Jonas ja vihreä ihminen, ja luonnollisesti usein esille tuleva Uuden auringon aika, joiden osalle tuntuikin suurimmaksi osaksi jäävän aukkoja.

Sovinnontekijän kynsi on hienoa tieteisfantasiaa. Se on osittain yhtä hieno lukukokemus kuin Kiduttajan varjokin, toisaalta siinä on enemmän myös epätyydyttäviä kohtia. Ehkä luen molemmat kirjat uusiksi ennen kolmatta osaa.

Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen ja Maailmantuskan soturi

Sukseni meni ristiin heti alussa Moorcockin Elric Melnibonélaista lukiessani. Kirja on 70-luvun alusta ja kieli oli vanhahtavaa. Kun Moorcock aloitti tarinan ihanaisella neidolla, joka silmät sädehtien rakkaudesta katsoo sankariaan, niin ensimmäinen ajatus oli: Ei tätä, kiitos! Onneksi naiiviutta kesti vain hetken ja Elricin tarinasta kehittyi kelpo seikkailu, joka vain loppua kohti parani. Vanhahtavasta kielestäkin pääsi yli.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka sai hymähtämään: oli mm. kultaisia laivoja, jotka pysyivät veden pinnalla ja olivat voittamattomia. Ennen kuin realistinen fantastikko minussa sai yliotetta, asiaa selitettiin hieman. Yksi ongelma ohi. Mutta missä olivat lohikäärmesaaren lohikäärmeet? Koisimassa koko ajan? Meniköhän minulta jotain ohi, kun minusta lohikäärmeisiin liittyi omituinen lipsahdus lopussa. Joka tapauksessa Elricin seikkailut tuntuivat vasta alkavan, ja kyllä ensimmäinen kirja jätti halun lukea tarinan seuraavankin osan. Petri Hiltusen kuvitus oli mukava lisä kirjassa.

Maailmantuskan soturin jaarittelu meni sitten yli. Moorcockin naishahmot ovat kertakaikkisen aikansa eläneitä. Ylenmääräinen moraalin ja taivaan ja helvetin pohdiskelu meni tekofilosofoinnin puolelle minun mielestäni. Sääli sinänsä, sillä kirjassa oli puolestaan loistaviakin hetkiä, jotka kärsivät näistä jaaritteluosioista. Näen kyllä hyvin, miksi monet lukijat arvostavat Moorcockia, kuin myös tietyiltä osin itsekin. Hän on parhaimmillaan loistava tarinankertoja.

Kokonaisuutena Maailmantuskan soturi oli kuitenkin pettymys. Se aiheutti lukemisen tuskaa. Lisäksi suomennoksessa oli muutamia ikäviä käännösvirheitä. Ei mitään dramaattisia, mutta sekoittivat hetken lukurytmiä.