Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

Ursula K. Le Guin on poissa. Blogiani seuranneet tietänevät, että kirjailija oli minulle erittäin merkittävä ja arvostan suuresti hänen tuotantoaan. Blogissani on ennestään 29 kirja-arviota hänen teoksistaan (löytyy täältä), olkoon tämä kolmaskymmennes, mutta ei viimeinen, sillä vielä riittää lukematontakin luettavaa.

Ikuisen hämärän maa julkaistiin suomeksi syksyllä 2017 ja alkuperäinen The Beginning Place 1980, joka seuraavana vuonna ylsi Mythopoeic-palkintoehdokkaaksi. Kirjassa nuori Hugh asuu äitinsä kanssa ja on töissä kaupan kassalla. Ankea elämä kulkee äidin oikkujen ja käskyjen viitoittamaa tietä, kunnes eräänä päivänä metsästä löytyy portti toiseen maahan. Uudessa maailmassa on ikuinen iltahämärä ja aika kulkee selkeästi hitaammin. Piilopaikkansa rauhassa Hugh löytää pakopaikan arjelle. Hämärän maan on löytänyt kuitenkin ennen häntä jo Irene, joka ei lainkaan mielissään tunkeilijasta. Lisäksi maassa on omat asukkaat, joita uhkaa nimetön vaara. Asukkaat tarvitsevat Hughin ja Irenen apua kukistaakseen vaaran.

Ikuisen hämärän maa on reaalifantasiaa. Sen lähtökohta on moderni maailma, jonka rinnalla on fantasiamainen eri aikakaudessa elävä maailma. Maailmojen ajankulku on erilainen, eikä toisessa ole havaittavaa päivää ja yötä, vaan siellä eletään ns. sisäisen rytmin mukaan. Tämä oli yksi niistä seikoista, joka viehätti minua, sillä olen niitä ihmisiä, joilla on aina ollut vaikeuksia sopeutua kellotaulutettuun yhteiskuntaan. Toinen erityinen seikka mikä kirjassa minua kiehtoi oli hämärämaan kuvaus, sen luonnonläheisyys, raikkaus ja hiljaisuus. Kuten Pimeyden vasen käsi -kirjassa ihastuin jäätikkövaelluksen kuvaukseen, ihastuin myös tässä luontokuvaukseen. Luonnossa ja syrjäisillä alueilla usein liikkuvana, löydän niistä ne elementit, jotka ovat henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Niinpä kirjaa lukiessa koin samankaltaisia tuntemuksia. Tarinan eteneminen on verkkaista, mikä ei ehkä miellytä kaikkia, mutta saman kaltaisia kuvauselementtejä käytetään matkantekofantasioissakin, joten genressä pysytään hyvinkin.

Molempien päähenkilöiden elämä modernissa maailmassa on ankeaa. Heitä ei voi sanoa rikkinäisiksi, mutta tyhjiksi. Tarina onkin hyvin pitkälti heidän sisäisen itsensä löytämistä, rohkeutta löytää toinen, johon voi luottaa ja tukeutua. Rinnakkainen maailma voidaan nähdä myös allegoriana tälle. Kertomuksen kieli on kauniin kuvailevaa ja kääntäjä on onnistunut hienosti löytämään soljuvan rytmin ja tunnelman. Kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos, mutta jokin muuttuu aina kääntäessä väkisinkin. Koin lukiessani outoja tunneyhteneväisyyksiä muutamia vuosia myöhemmin ilmestyneeseen Robert Holdstockin Alkumetsään (arvostelu), jonka luin kahdeksan vuotta sitten. Tarinan loppu ei selitä, eikä ole suoraviivainen, vaan jättää lukijan miettimään ja tekemään omia johtopäätöksiä.

Ikuisen hämärän maa ei ole Le Guinin arvostetuimpia teoksia, mutta se on silti monella tapaa hieno teos, josta on jälkiä kirjailijan novellituotannossakin. Se on jälleen yksi osoitus Le Guinin monipuolisuudesta.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auel on Aakkoshaasteeni U-kirjailija, sillä ainakin suomenkielisessä vuonna 1981 julkaistussa Luolakarhun klaanissa (The Clan of the Cave Bear, 1980) kirjailijan sukunimessä esiintyy Untinen. Kuvittelin, että olin kirjan lukenut aikoinaan, mutta se ei tuntunut ennestään tutulta tekstiltä, joten päättelin nähneeni vain saman nimisen vuonna 1986 julkaistun elokuvan. Luolakarhun klaani on Maan lapset -sarjan ensimmäinen kirja ja se edustaa paleofiktiota.

Päähenkilö on Ayla, eurooppalainen varhaisnykyihminen, Cro-Magnon, joka jää orvoksi maanjäristyksen seurauksena. Luolaleijonan haavoittama, nälän ja janon näännyttämä lapsi on kuoleman partaalla, kun hänet löytää pienehkö neanderthalinihmisten klaani ja ottaa hoiviinsa, vaikka hän kuuluu Muihin. Ulkonäöltään neanderthalilaisista poikkeava Ayla aiheuttaa hämmennystä klaanin sisällä, mutta hän on myös tavoiltaan erilainen, eikä sopeutuminen uuteen ryhmään ole helppoa, vaikka heimon parantajanainen Iza ja tämän veli, tietäjä Creb tarjoavat tulisijan ja opastuksen sekä perheen läheisyyttä. Vaikeuksien kautta aikuiseksi kasvava Ayla löytää hyväksyntää ja saavuttaa aseman, vain todetakseen, että hänen polkunsa kulkee eri reittejä kuin adoptioklaaninsa.

Luolakarhun klaani on Aylan kasvutarina, jossa kuvataan fiktion keinoin tieteellisiin tutkimuksiin perustuvia seikkoja reilun 25 000 vuoden takaa myöhäispaleoliittiselta kaudelta. Kirjan parasta antia ovatkin lähinnä neanderthalinihmisten kulttuurin ja tapojen kuvaaminen, heidän ravintoonsa, lääkitsemiseen, metsästykseen, asuinalueeseensa ja sosiaaliseen käyttäytymiseensä liittyvä kuvaus. Luolakarhun klaani on patriarkaalinen yhteisö, jossa naiset tottelevat miesten pienimpiäkin oikkuja ja ovat tyytyväisiä asemaansa. Naisia toki kunnioitetaan, mutta miehet eivät sitä julkisesti erityisesti näytä. Ayla eurooppalaisena varhaisnykyihmisenä (Cro-Magnon taitaa olla tieteellisesti vanhentunut nimike tänä päivänä) on poikkeava ajatusmaailmaltaan ja myös fyysiseltä kehitykseltään. Untinen-Auel kuvaa kahden ihmislajin eroavuuksia reippaalla otteella kirjoitushetkellä vallinneiden käsitysten mukaisesti. Nykyisten tutkimusten mukaan neanderthalilaisetkin ovat ilmeisesti pystyneet muodostamaan puhetta paremmin kuin aiemmin on luultu ja heidän äänensä on ollut suuontelon muodon vuoksi korkeampi ja kimeämpi kuin nykyihmisen. Teoksen tieteellinen pohja ei ole vanhentunut liikaa, jotta se olisi haitannut lukukokemusta, mutta jäin miettimään kuinka käy tulevaisuudessa.

Luolakarhun klaanin kirjoitustyyli on kohtalaisen yksinkertaista, se ei häikäise eikä ihastuta, johtuen ehkä myös osittain suomennoksen laadusta. Ehkä olen vääränikäinen lukemaan kirjaa, sillä hahmot eivät purreet minuun lainkaan, eikä edes lievästi (tietämättään) feministinen Ayla päässyt pinnan alle. Hän on sellainen reippaan tyttösankarin ominaisuuksia omaava hahmo. Muinoin lapsista kehittyi tai heitä pidettiin aikuisena huomattavasti varhaisemmin kuin nykyään, joten 8-10 vuotiaat tytöt äiteinä ei tässäkään paleofiktiossa ole ihme. Aylassa on toki potkua, ehkä hieman korostetusti, kuten myös hänen ulkonäkönsä ”rumuutta” korostetaan moneen otteeseen. Etukäteen minulle mainittiin kirjasarjassa olevan erotiikkaa, mutta ainakin ensimmäisen osan raiskauksista oli erotiikka kaukana. Jospa sitä paleopornoa sitten ilmaantuu mukaan jatko-osissa, joita minulla ei ole kylläkään pienintäkään kiinnostusta lukea.

Kuten monesti aiemminkin, ajattelin kirjan lukemisen yhteydessä, että katson myös elokuvan. Aloitinkin Daryl Hannahin tähdittämän leffan, mutta päädyin harppomaan kohtauksista toisiin ja lopulta jätin leffan kesken, Alan Silvestrin musiikista huolimatta. Ei jaksanut. Näyttelijätyö oli kehnoa ja tarinakaan ei kirjan lukemisen jälkeen jaksanut hahmojen puolesta kiinnostaa. Tämä teos ei missään muodossa ole minun heiniäni, vaikka yleensä innostunkin paleofiktiosta.

 Aakkoshaasteen U-kirja

George R.R. Martin: Jäälohikäärme

George R.R. Martinin lapsille suunnattu tarina The Ice Dragon (1980) on julkaistu nyt myös suomeksi nimellä Jäälohikäärme. Olen lukenut kirjan useamman kerran jo aiemminkin, ja blogistani löytyy varsinainen arvio siitä vuodelta 2011. Arvioon on liitetty mukaan Martinin video, missä hän kertoo Jäälohikäärme-tainan synnystä ja se on katsomisen arvoinen. Huvittavaa sinänsä kuuntelin tarinan äänikirja tuolloin heinäkuussa ja silti sen kylmä kauneus tehosi.

Suomennokseen on valittu Luis Royon kuvitus vuodelta 2014. Vertailin sitä aiempaan versioon toisessa blogikirjoituksessani tuoreeltaan, kun samaisen kuvituksen sisältänyt englanninkielinen painos ilmestyi. En ehkä lämmennyt sille sillä hetkellä yhtä paljon kuin nyt, kun luin suomennoksen läpi. Painettuna kuvitus pääsee oikeuksiinsa ja suomennoskin on varsin onnistunut. Tarina kosketti haikeudellaan myös käännettynä. Perhe, rakkaus ja menetys ovat monella tapaa ikuisia teemoja.

Vaikka Jäälohikäärme on tarkoitettu nuorille lukijoille, se tarjoaa taattua Martin-laatua myös aikuisille. Kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on kaunis kirja - päältä ja sisältä.

Liitän kirjan I Spy Challenge -haasteen  kohtaan 10. Form of water (jää).

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

George R.R. Martin: The Ice Dragon (uusi kuvitettu painos)

Olen lukenut George R.R. Martinin The Ice Dragonin pari kertaa aiemmin ja kuunnellut kertaalleen äänikirjana. Kirjoitin ajatuksiani varsinaisesta tarinasta heinäkuussa 2011, ja pidän tätä lapsille suunnattua novellia edelleen kiehtovana myös aikuisille. Suosittelen lukemaan. Kirjasta on ilmestynyt uusi painos, jossa on jälleen kuvitus mukana, mutta tällä kertaa kuvittajana on espanjalainen Luis Royo. Royo on veteraani fantasia/science fictionkuvittaja, jonka tyyli on tummempi kuin aiemman painoksen englantilaisen Yvonne Gilbertin. Gilbert on oudosti esitelty lähinnä lastenkirjakuvittajana, vaikka hänen meriittilistallaan on myös mm. Frankie Goes to Hollywoodin älppärin vähemmän lapsille suunnattu kansikuva. Joka tapauksessa kun näitä kahta The Ice Dragonin kuvitusta vertaa, niin Gilbertin piirustusjälki on pehmeämpää ja perinteisemmin lapsille suunnatun näköistä. Eron huomaa jo kansikuvista.

Tavallaan pidän ensimmäisen version kuvista enemmän, sillä se on se versio minkä kautta tarinaan tutustuin. Gilbertin kuvien tasossa on kuitenkin vaihtelua, eikä keskiaikaisuuskaan taida olla ihan vakio. Piirustusten vaaleudessa ja selkeydessä on oma plussansa, silmät erottavat yksityiskohtia paremmin. Alla olevat ovat juuri sellaisia.

Vastaavasti Royon versio Adarasta ja hänen isästään on tummempi, mutta toisaalta siinä on voimakas tunnelma. Kuva on yksi selkeimmistä. Useimmiten tummuus hävittää yksityiskohtia.

Uudesta painoksesta julkaistiin ennakkoon mainoskirjoituksia, joissa oli mukana Royon piirtämiä luonnoksia, joiden perusteella kiinnostuinkin hankkimaan ekirjan. Luonnokset olivat kuitenkin hieman erinäköisiä kuin varsinaisesti kirjaan päätyneet versiot. Esimerkiksi alla vasemmalla oleva luonnos jäälohikäärmeestä viehättää minua eri tavalla kuin kirjaversio, joka puolestaan on kyllä kuvaavampi ja rankempi. Siinä on voimaa ja synkkyyttä eri mittaluokassa, mutta toisaalta luonnoksessa alun perin unenomaisuus houkutteli.

Luonnosten joukossa esiteltiin myös kuvia, jotka eivät päätyneet kirjaan lainkaan. Adaran kuvan tausta on hyvin lähellä asettelultaan ylläolevaa jäälohikäärmekuvaa, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ole mukana. Silti pidän itse Adarasta ja on ihan mukava, että kuva on ollut esillä joka tapauksessa.

En ole ihan varma vieläkö Gilbertin kuvittamaa The Ice Dragonia saa muuten kuin käytettynä. Royon versio on kuitenkin erinomainen sekin, ja itse tarinahan on taattua GRRM-laatua. Kannattaa lukea talven kylmänä iltana.

Joan D. Vinge: The Snow Queen

Luin Science fiction -haasteen moderni klassikko -kategorian (5.) toisena kirjana Joan D. Vingen Hugo-palkitun romaanin The Snow Queen (1980). Kirja pohjautuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Lumikuningatar) höystettynä reippaalla sf-meiningillä.

Tiamatin asukkaat ovat jakautuneet kahteen klaaniin Wintersiin ja Summersiin, joilla on omat perinteensä ja arvonsa. Planeetta kiertää mustaa aukkoa ja aina 150 vuoden välein vuodenaika vaihtuu talvesta kesään ja sitä myöten talven hallitsija Snow Queen vaihtuu myös Summer Queeniksi. Vain talviaikaan tiamatilaisten on mahdollista olla kanssa käymisissä muiden galaksilaisten kanssa mustan aukon kautta. Lumikuningattaren hallitusaika on käymässä vähiin, mutta hän on keksinyt keinon, jolla pidentää kauttaan. Nuori Moon on aina haikaillut tulosta sibyllaksi, oraakkeliksi, mutta kun tämä toteutuu, hän joutuu eroon rakastetusta serkustaan Sparksista, jonka kanssa hän on vannonut pysyvänsä aina yhdessä. Etsiessään tietä takaisin Sparksin luo, Moon joutuu kulkemaan pitkän matkan planeettansa ulkopuolelle. Hän oppii hyväksi käytettyjen merielävien salaisuuden ja merkityksen sibylloille, sekä oman taustansa ja sen mitä se tarkoittaa hänen tulevaisuuden kannalta.

The Snow Queen on uuteen kiehtovaan maailmaan sijoitettu tuttu tarina. Tuttu sinänsä, jos tietää mitä Lumikuningatar-sadussa tapahtuu, tietää myös päälinjat tästä kirjasta. Moon ja Sparks ovat kuin Gerda ja Kai. Outoon galaktiseen ympäristöön sijoitettuna tarina saa toki omanlaisensa vivahteen. Moon ja lumikuningatar Arienrhod toimivat tarinassa aisaparina, kolikon vastakkaisina puolina, mutta kerronta seuraa myös naispoliisi Jerushan juonilinjaa, joka sivuaa ja yhtyy kahden muun naishahmon tarinaan. Mukana on myös Elsevier, ulkoplaneettalainen miehensä menettänyt salakuljettaja ja pari muutakin vahvaa naissivuhahmoa. Vingelle pisteitä siitä, että hänen kirjassaan naiset ovat pääosissa ja toimijoita, mutta otan osan pisteistä takaisin saman tien, sillä ainakin kaksi kolmesta tuntui pääasiassa haikailevan miehen perään. Älylliset merenelävät herättävät mielikuvan delfiineistä ja melkeinpä alusta alkaen voi aavistaa mikä niiden merkitys on. Kirjailija osoittaa sormella tarinan pahispuolta laittamalla heidät kohtelemaan näitä kauniita otuksia julmasti niistä saatavissa olevan elämän eliksiirin ainesosan vuoksi.

The Snow Queen on paikoin innostava ja paikoin turhauttava kirja. Kirjailija hukkaa loistavan maailman mahdollisuuksineen yrittämällä ujuttaa vanhan sadun sen raameihin. Päähahmoista tulee tukahduttavia ja mielikuvituksettomia ja jälleen kerran valopilkut löytyvät sivuhahmoista. Olen allerginen ikuista rakkautta vannoville romanttisille hahmoille, ja varsinkin niille, jotka poikkeavat uskollisuuden polulta, koska uskovat toisen olevan kuollut (vaikka eivät koskaan menetä toivoa) tai koska ovat suunnattoman onnettomia tai menettäneet elämänhalunsa tai päättävät suhtautua pakkomielteisesti toiseen henkilöön jne. Vinge ei saa minua vakuuttuneeksi tämän kirjan rakkaustarinoista. Olin vähällä ensimmäisen puoliskon aikana lopettaa kirjan lukemisen kesken. Vain kirjailijan onnistuminen maailmanluonnissa sai minut lukemaan tarinan loppuun, ja onneksi loppua kohden sivuhahmojen osalta mentiinkin parempaan suuntaan.

Kirjassa on monin paikoin ihmeentuntua. Ymmärrän miksi jotkut ovat halunneet kirjaa Hugo-ehdokkaana äänestää, mutta minä en siitä tenhoa löytänyt riittävän pitkäksi aikaa, että olisin ihastunut kirjaan. Hahmojen yllätyksettömyys sekä juonilinjojen ontuminen tekee tarinasta vain keskinkertaisen, mikä oikeasti harmittaa, koska odotin kirjalta suht paljon.

Science fiction -haaste

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan ensimmäinen osa, Kiduttajan varjo (The Shadow of the Torturer, 1980) ilmestyi noin viikko sitten suomeksi. Sarjalla on pituutta neljän kirjan verran ja toinenkin osa on saanut jo suomenkielisen nimen, Sovinnontekijän kynsi, tosin ei vielä tietoa milloin se mahtaa ilmestyä (Lisäys: Gummeruksen mukaan lähempänä ensi kesää). Luin viime vuonna joulukirjaksi kokeeksi Gene Wolfelta lyhyehkön Christmas Inn -tarinan (arvostelu), mutta se ei oikein puraissut. Siksi en uskaltautunut odottamaan liikoja Kiduttajan varjoltakaan sen saamista runsaista kehuista huolimatta. Kiduttajan varjo osoittautui kuitenkin tyyliltään hyvin erilaiseksi kuin Christmas Inn.

Severian, kiduttajan killan oppipoika ja myöhemmin kisälli kohtaa öisessä välikohtauksessa nekropolissa legendaarisen kapinallisen Vodaluksen, mistä jää hänelle paitsi mieleenpainuva muisto, myös kultakolikko. Kun ylhäinen chatelaine Thecla tuodaan kiduttajien vangiksi, huomaa Severian tämänkin liittyvän jollain lailla kapinaliikkeeseen. Severian rakastuu Theclaan ja auttaa tätä pääsemään ennen aikaisesti kiduttajien käsistä pettäen näin kiltansa. Rangaistukseksi Severian lähetetään pohjoiseen Traakiaan pyöveliksi ja hän aloittaa pitkän matkansa, jolla heti alkuunsa jo ennen Nessuksen kaupungista poistumista hän joutuu koettelemuksiin.

Kiduttajan varjo on älykäs kirja, mutta ei lukijaa aliarvioivalla tavalla vaan haastavalla. Kieli tuntuu alussa hieman vanhahtavalta termeineen ja jouduin muutaman sanan kohdalla tekemään haun, jotta pääsin kartalle missä kielen kanssa mennään. Näiden hakujen kautta avautui mukavasti uudenlaista ulottuvuutta kirjalle, jossa maailma on tulevaisuutta, mutta ihmiset elävät ja puhuvat menneisyyden kaltaisesti. Kuin aika olisi kiepsahtanut toisinpäin ja science fictionmainen tulevaisuus olisikin nyt menneisyyttä. Wolfe sekoittaa erinomaisesti scifiä fantasiaan tai päinvastoin, ihan miten lukija haluaa tulkita. Tapahtumamaailman avartuessa punertavine aurinkoineen, mieleen tuli Jack Vancen Dying Earth -tarinat ja vaikka en ole varma, niin epäilisin Wolfen saaneen Vancelta inspiraatiota ja vaikutteita, siinä missä esimerkiksi George R.R. Martininkin Dying of the Lightissa (arvostelu). Kuvatut nekropoli ja kasvitieteellinen puutarha ovat pelottavan kiehtovia ja salaperäisiä paikkoja hämärine tunnelmineen ja outoine esineineen, jotka rikkovat universumin lakeja, ja kun tajusin lukiessa mitä Matakiinitorni ja muut tornit oikeasti olivat, kunnioitus kirjailijan mielikuvitusta kohtaan nousi.

Kirjaa kerrotaan minä-muodossa vanhan (vanhemman) miehen näkökulmasta, mikä ei sellaisenaan ole uusi lähestymistapa. Uutta ei ole nuorukaisen matkakertomus ja hänen omistamansa nimetty miekka. Uutta ei myöskään ole hieman yksioikoisessa roolissa olevat neitokaiset ja viisaat vanhat miehet, mutta toisaalta maailman rohkeus ja kieli pelastavat tarinan tavanomaisuudelta. Viittaukset ja kieli- ja mielikuvat ovat laajuudessaan innostavaa luettavaa. Kirjassa on selitystä ilman jääviä mysteerisiä unenomaisia jaksoja, mutta oletan (ja toivon) niihin tulevan jonkinlaista selvennystä myöhemmin. Juoni jää hieman maailmanluonnin alle, mikä on miinusta, vaikkakaan ei ihan harvinaista kun kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Tosin Kiduttajan varjo ei tunnu sarjan osalta vaan yhden kokonaisen kirjan neljännekseltä, sen verran töksähtäen kirja päättyy. Ensimmäisessä kirjassa tulee vastaan useita lyhyesti mainittuja henkilöitä, jotka tuntuvat merkittäviltä jatkoa ajatellen. Severian itse on valjuhko, mutta muutamat sivuhahmot, kuten Dorcas ja Talos sekä isä Inire ja tietysti Vodalus itse sitäkin kiinnostavampia. 

Kiduttajan varjo vaatii lukijalta kohtalaisen paljon, ja nokkelia yksityiskohtia sisältävässä kirjassa riittää lukemista ja huomioimista varmasti vielä toiseksikin kerraksi. Kääntäjä on tehnyt hienoa työtä kielen ja sanojen kanssa, vaikka jälleen kerran mietin uskaltautuako lukemaan kirjaa uudelleen englanniksi ja siirtymään kakkososaankin jo alkuperäiskielisenä. Kiduttajan varjo on ehdottomasti kotimaisten genrepalkintojen ehdokassuosikki (niin Tähtivaeltajan kuin Tähtifantasiakin), vaikka se ei aivan toimikaan itsenäisenä kirjana. Hieno lukukokemus, suosittelen.

Suzy McKee Charnas: The Vampire Tapestry

Suzy McKee Charnasin The Vampire Tapestry julkaistiin vuonna 1980, jolloin vampyyrikirjallisuus ei ollut kovinkaan muodikasta. Lukulistalleni kirja päätyi näin 31 vuotta myöhemmin ekirjana googlehaun kautta. Ehkäpä juuri ajankohta, 70-80 -lukujen vaihde, sai Charnasin kirjoittamaan vähemmän perinteistä, stereotypioita rikkovaa vampyyritarinaa, joka yhä edelleen vampyyribuumin keskelläkin tuntuu tuoreelta, vaikka tarinassa ulkoisilta puitteilta eletään selkeästi mennyttä.

The Vampire Tapestry koostuu viidestä ajallisesti järjestyksessä olevasta osiosta, joista kukin kuvaa tapahtumia antropologi Edward Weylandin elämästä.

• The Ancient Mind at Work
• The Land of Lost Content
• Unicorn Tapestry
• A Musical Interlude
• The Last of Dr. Weyland

Tohtori Weyland on vampyyri, joka elää salaista elämäänsä ihmisten keskuudessa. Hän on ikivanha, mutta vailla muistoja menneisyydestään. Silti hänessä elää vuosisatojen ajan alkukantainen tarve ja voima sekä tietoisuus omasta ylivoimaisuudestaan, jota tulee kuitenkin vaalia. Ensimmäisessä osassa Weyland työskentelee unitutkijana collegessa. Näkökulmakertojana on buurinainen Katje, joka epäilee Weylandin todellista luonnetta ja kohtaa tämän väkivaltaisin seuraamuksin. Toisen osan kertojana on vanhempiensa avioerosta kärsivä teinipoika Mark, joka tapaa Weylandin vangittuna ja hyväksikäytettynä setänsä luona. Kolmannessa tarinassa psykoterapeutti Floria pääsee pikku hiljaa vampyyrin ajatusmaailman sisään ja kahdessa viimeisessä tarinassa lukija pääsee tarkastelemaan ihmislajin ja kulttuurin vaikutusta vampyyriin.

Kirjan kuvauksesta päätellen tiesin odottaa poikkeavaa vampyyritarinaa, mutta silti Charnasin kirja oli yllättävä. The Vampire Tapestry asettaa vampyyritarinan puitteet arkiseen ympäristöön. Vampyyri elää ihmisten joukossa oman lajinsa tiettävästi ainoana edustajana näennäisesti erottumatta. Hän on vanhempi herrasmies, jossa on seksuaalista vetovoimaa, mutta hän ei ole seksuaalinen perinteisessä mielessä. Hän tyydyttää verenjanonsa lajinsa tarpeiden mukaisesti, mutta ei tee sitä holtittomasti. Weyland ei ole verenhimoinen tappaja, mutta silti hänen taustallaan on jotain alkukantaista, vaarallista. Pidän Weylandin tunteettomuudesta ja ehkäpä jopa viileästä ylimielisyydestä, mikä saa vampyyrin eroamaan tarinan ihmisistä. Verrattuna ihmisen tekemään amatöörimäiseen väkivaltaan tai julmuuteen, hän vaikuttaa psykopaattisen ammattimaiselta, järjestelmälliseltä ja suunnitelmalliselta. Hän on ravintoketjun huipulla, ihmislajin luontainen vihollinen, mutta ei tapa syödäkseen. Hän jopa luennoi vampyyreista:

“Fangs are too noticeable and not efficient for bloodsucking,” observed Dr. Weyland. “Large, sharp canine teeth are designed to tear meat. Polish versions of the vampire legend might be closer to the mark: they tell of some sort of puncturing device, perhaps a needle in the tongue like a sting that would secrete an anticlotting substance. That way the vampire could seal his lips around a minimal wound and draw the blood freely, instead of having to rip great, spouting, wasteful holes in his unfortunate prey.” Dr. Weyland smiled.

Kirjassa asetetaan verrattavaksi ihmisväkivalta ja vampyyriväkivalta. Mielestäni ainoastaan Katje hahmoista nousee Weylandin tasolle tavassaan ajatella tappamista. Yksi kirjan teemoista on tunteet. Vaikka niitä käsitellään hillityn analyyttiseen tapaan, voi muun muassa musiikillisen välinäytöksen Toscan yhteydessä todeta, kuinka vaikuttavia ne ovat. Koko kirjan alun ajan Weyland on ja vakuuttaa olevansa ihmistunteiden yläpuolella, mutta hänenkään lajinsa ei ole täysin kliininen. Charnas rakentaa vampyyrikuvaa hienovaraisesti ja omalla tyylillään erinomaiseen loppuun saakka. Erityinen plussa siitä, että hänen vampyyrinsä ei ole fyysisesti pelkästään yöeläjä eikä hänellä ole hillittömiä kulmahampaita. Ylivoimaisuudestaan huolimatta hän on myös traaginen hahmo, jotain mitä voisi melkein jopa sääliä. Melkein.

Marraskuun teemani sai hyvän alun The Vampire Tapestrysta. Erilainen, omaperäinen vampyyritarina on sitä mitä etsinkin, enkä joutunut siis pettymään. Ja onhan mukana verenmakuakin perinteeksi. Tästä on hyvä jatkaa.