A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha ja Hugh Scott: Hirmuhiirten luola

A. Philippa Pearcen Tom ja keskiyön puutarhassa (1958, suom. 1977) Tom lähetetään evakkoon tätilään kotona veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Kirjan julkaisuvuonna tuhkarokkoon ei ollut vielä rokotetta, ja tuollainen käytäntö lähettää lapsi karanteeniin muualle, oli yksi tapa suojella lasta. Täti asuu vuokratalossa, jossa ei ole edes puutarhaa, mutta kylläkin kiinnostava kaappikello aulassa. Yllättäen eräänä unettomana yönä Tom kuulee kellon lyövän 13 kertaa. Tuolloin asfalttitakapiha muuttuu puutarhaksi, jossa leikkii nuori orpo tyttö, Hatty. Hattysta Tom saa leikkikaverin salaiseen puutarhaan. Hattyn maailma on mennellä vuosisadalla ja niin paljon kuin Tom haluaisikin, hän ei voi elää kahdella aikakaudella.

Kirjassa on ihana tunnelma ja tarina lumoaa, eikä ihmekään, että sille on myönnetty Carnegie-mitali. Tarina jättää haikean mielen, kuten monesti menneestä ajasta ja maailmasta kertovat kirjat tekevät. Tomin aikamatka toi mieleen Penelope Farmerin Charlotte Sometimesin, josta pidin myös paljon. Harmi, ettei Charlotte Sometimesia ole koskaan suomennettu.

Hugh Scottin Hirmuhiirten luolassa (1989, suom. 1990) ei ole aikamatkaa, mutta senkin päähenkilö on orpo, tällä kertaa poika, Freddie. Freddie tulee sukulaisten hoiviin linnamaiseen kartanoon, jossa asuu Lindsay-serkku ja Anaglypta-serkku tulee viettämään kesälomaansa. Lindsay vihkii Freddien nopsasti linnan saloihin, mutta pian paljastuu, että linnassa asustaa myös jotain pelottavaa, minkä kirjan nimikin jo paljastaa. 

Verrattuna Tom ja keskiyön puutarhaan Hirmuhiirten luola on naiivimpi. Scottin kirjoitustyyli...

se hieman...

ärsyttää!

Lapsia kehotetaan sulkemaan kirja, tarina on liian kauheaa. Minusta tuolloin aluarvioi lukijan, jonka pitäisi itse saada päättää milloin tarina pelottaa tai ei. Oli se sitten huumorilla laitettu tai ei, tyrkytys vain ärsyttää. Tarinan puitteet ovat kuitenkin kiehtovat, linna, muuri, naamioitujen ovien takana salaisia huoneita, kirjastohuone ja tietenkin hienot näkymät ikkunasta ja pelottava kellari.

Hirmuhiirten luola oli kiva ja nopea lukuvälipala. Ei sen kummempaa.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 12-18

Vuorossa kolmas katsaus Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvaan. Ensimmäisessä kävin läpi albumit 1-5 ja toisessa 6-11. Tässä tarkastelun alla albumit 12-18.

Inverlochin aaveet (1990) ja Hypsiksen salamat (1990) muodostavat tarinakokonaisuuden, jossa Valérianin ja Laurelinen kanssa asioita selvittelevät lordi ja lady Seal.

Lordi Seal saa tietää, että ydinasevaltioissa tapahtuu outoja niille, joilla on valta painaa punaista nappia. Mukaan tarinaan palaavat kaupanteon kyseenalaiset mestarit shinguzit, jotka puolestaan saavat tiedon, että Maan tulevaisuutta uhkaa Hypsis. Porukat kerääntyvät Skotlantiin Inverlochin linnaan, saaden seuraansa vielä Albertin ja Galaxityn päällikön ja tehtävä on muuttaa ihmiskunnan historiaa uhkaava tekijä. Intensiivinen tarina, vaikka pomppiikin paikasta ja tapahtumista toisiin.

Jaksoittaisuudessa on kuitenkin elokuvamaista dramaturgiaa, minkä huomaaminen vaati toisen lukukerran. Jälleen kaksi hyvää albumia.

Rajoilla (1989) alkaa avaruudelliselta risteilyltä, jossa jo ennestään tuttu Maan asukas kaappaa risteilyaluksen ja suuntaa kohti Maata ajatuksena muuttaa historiaa ja palauttaa Maa. Laurelinen ja Valérian tie käy venäläisen ydinonnettomuuspaikan ja Suomen saamelaisen avustuksella Tunisiaan, jossa he löytävät ydinaseen. Nämä kaksi tarinaa linkittyvät yhteen. Vaikka Rajoilla onkin jatkumoa kokonaisuudessa, niin se ei ole niin vetävä kuin kaksi edellistä albumia. 

Elävät aseet (1991) -albumissa, joka on sarjassaan viidestoista, avaruuden kulkureiksi ajautuneiden Valérianin ja Laurelinen alus kaipaa kipeästi huoltoa. Rahoittaakseen korjaukset, he ottavat vastaan toimeksiannon kuljettaa lähetys Orferin tähtikuvioon, planeetalle, jossa paikallisilla on taka-ajatuksia. Tarina sisältää mielenkiintoisia muodonmuutostaiteilijoita ja räyhäri, mutta siltikään esittävään taiteeseen liittyvä tarina ei jaksa innostaa.

Vallan piirit (1994): Valérianin ja Laurelinen avaruusalus kaipaa jälleen huoltoa ja rahapulassa oleva kaksikko ottaa vastaan tehtävän Rubaniksen poliisipäälliköltä, Tlocilta. Tehtävä on selvittää kenen hallussa on viides piiri, jolla on valta kaikkien piirien ylitse ja miksi ylipappien, korkeimpien hallintojohtajien ja liike-elämän aristokraattien piiristä numero neljä ei tule enää määräyksiä. Huvittavien yksityiskohtien, kuten pörssiromahduksen aiheuttaman tavanomaisen kollektiivisen itsemurha-aallon ja kaupankäynnin siivittämänä tarina etenee kohtalaisen kiinnostavasti. Silti pieni laskusuunta jatkuu tasossa.

Ultralumin panttivangeissa (1997) Valérianilla ja Laurelinella on vihdoin rahaa käytössä ja he lomailevat rikkaiden ajanviettopaikassa. Kuinka ollakaan ultralum-polttoaineen tuotantoalueiden suuromistaja-kalifin perillinen kidnapataan ja Laureline mukana, jolloin Valérianin tehtäväksi jää pelastushommat. Omantunnon kolkuttama Jal ja hänen uhrinsa Kistna palaavat tarinaan hieman erilaisissa merkeissä tällä kertaa. Laurelinen turhamaisuus ja mielipidejankutus on jokseenkin ärsyttävää tässä tarinassa, mutta jospa sitä pitäisi ymmärtää kohtalaisen harvinaisena ilmiönä seikkailujen keskellä.

Tähtitarhojen orpo (1998) on 18. albumi, jossa Ultralumin panttivankien tarina jatkuu. Isoa lunnaspottia himoitsevan Kalman kvartetin jahtaamat Valérian ja Laureline pakoilevat pitkin kalifikunnan asteroideja kalifin perillisen kanssa, etsien tälle suojapaikkaa. Albumi on kokonaisuutena hauskempi kuin tarinan alkuosa. Laurelinen pääsee kokeilemaan näyttelijän osaa ja Valérianin kohdalle osuu vaihteeksi hienoinen mustasukkaisuuden kipinä. Tässä vaiheessa jo olen varma, ettei tämä ole lainkaan minun suosikkisarjakuvieni joukossa ja epäilen suuresti, että heikoilla näytteilijöillä varustettu tuleva elokuva ei onnistu tilannetta muuksi muuttamaan.

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.

Sheri S. Tepper: Ruohojen maa

Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo kaksi vuotta (arvostelu). Science fiction -haasteen yhteydessä tuli ajankohtaiseksi lukea toinen kirjahyllystä löytyvä Tepperin kirja Ruohojen maa, joka alun perin on julkaistu vuonna 1989 (Grass). Suomennos ilmestyi 1991. Liitän kirjan haasteen kategoriaan 2. eli aikuisten science fiction. Lisäksi ujutan kirjan mukaan myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeseen (1. kirja).

Tulevaisuuden Terra on ylikansoitettu ja -kuormitettu planeetta, jossa luvattomasta lisääntymisestä menettää ihmisoikeudet. Ihmiskunta on levittäytynyt asuttamaan ympäri tunnettua avaruutta vieden mukanaan niin kulttuurinsa kuin uskontonsakin. Kun salassa pidetty ruttoepidemia uhkaa koko ihmiskuntaa, uskonnollisen ryhmittymän Pyhyyden hierarkki pyytää vanhakatolilaista veljenpoikaansa Rigo Yrarieria perheineen muuttamaan Ruohojen maahan, planeetalle, jolle ruton ei toistaiseksi tunneta levinneen. Rigon ja hänen vaimonsa Marjorien tulee selvittää onko Ruohojen maa turvallinen ja miksi rutto ei sinne leviä. Löytyisikö sieltä pelastus ihmiskunnalle ennen kuin on liian myöhäistä. Tehtävä osoittautuu haastavammaksi kuin pariskunta kuvitteleekaan, sillä uudella planeetalla alkuperäinen eurooppalaistaustainen muuttajaväestö, aristokraattiset bonit elävät tiukassa suljetussa yhteisössä omine ketunmetsästystapoineen. Pyrkiessään heidän suljetun piirin hyväksymäksi, alkaa itse Ruohojen maa paljastaa salaisuuksiaan, joilla on kauaskantoiset seuraukset Marjorien ja hänen perheensä elämään.

Tepper luo loistavan kuvan vieraasta planeetasta, joka on samalla kiehtova että pelottava. Pelkkiä erilaisia ruohoja kasvavat alueet värikirjoineen avautuu kirjailijan tekstin myötä kaikkine vivahteineen lukijalle elävänä. Samoin synkkä ja salaperäinen metsäalue, jonne katoaa ihmisiä teille tietymättömille. Vuodenaikojen Maasta poikkeavat pituudet tekee planeetasta haastavan ja ihmiset siirtyvät talven ajaksi asumaan maan alle, mikä vaikuttaa asukkaiden psyykeeseen. Mutta planeetan kasvustoa ja ilmastoa oudommaksi osoittautuu planeetan eläimistö. Jo heti alkupuolella aristokraattien valtaviin metsästysratsuihin hippaihin ja hevostenkokoisiin metsästyskoiriin liittyy jotain selittämätöntä, mikä aukeaa pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Ruohojen maa sisältää yllättävän monta juonilinjaa, jotka saavat jo huolestumaan lukiessa mitkä näistä on merkittäviä ja miten kirjailija kokoaa ne yhteen loppuun mennessä. Hyvin Tepper saa kasattua paitsi planeetan faunaan liittyvän juonen, myös muinaisen rauhanomaisen arbai-väestön katoamisen selvittelyn, ruttotutkimuksen, perheongelmien ratkomisen ja uskonnolliset pohdiskelut yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirja on monimutkainen, mutta ei vaikeaselkoinen. Tepper asettaa tarkkailun kohteeksi naisen aseman ja asenteet, odotukset ja ihmissuhteiden sekä uskonnollisen riippuvuuden. Hän tutkiskelee myös uskonnon ja omatunnon suhdetta väkivaltaan.

Pidin Ruohojen maasta aina sen viimeiseen neljännekseen saakka, jolloin teologiset pohdiskelut ja selitykset nousivat niin pinnalle ja määrittäväksi tekijäksi, että intoni loppuratkaisua kohtaan romahti. Lisäksi yksi hahmoista alkoi osoittaa sen sortin tietämystä asioista, että hän tuntui liian helpolta apurilta. Seksuaalisuus ei ole kirjassa varsinainen teema, vaikka siinä pohditaankin avioliittoa, mutta Tepper saa ujutettua muutamia outoja lajien väliseen kanssakäymiseen liittyviä kohtia tekstiin, joiden tarpeellisuus ei aivan avautunut minulle. On helppo nähdä Tepperin tarkoituksen asettaa äly ja loogisuus vastakkain uskomusten ja uskonnon kanssa, mikä rinnastuu myös planeetan faunaan liittyvässä juonikuviossa. Syyllisyydentunto ja oikean ja väärän pohtiminen sinänsä ovat teemoina useinkin hedelmällisiä, mutta Tepperin logiikka tuntuu välillä ontuvalta, ristiriitaiselta ja liioittelevalta. Kuten Portti naisten maahan -teoksen yhteydessäkin totesin, Tepper ei sisällytä tarinaansa juurikaan huumoria. Ehkä se totisuus jossain määrin hieman toimii myös tarinaa vastaan.

Ruohojen maa on rohkea kirja, joka sisältää paljon hienosti rakennettuja yksityiskohtia. Tepper luo tähän maailmankaikkeuteen paikan, joka hivelee mielikuvitusta. Vaikka kirja ei minua kaikilta osin vakuuttanut, se on kuitenkin suositeltavaa luettavaa.

Science fiction -haaste

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste

Dan Simmon: Hyperion

Dan Simmonsin Hyperion Cantosin neljä osaa ovat vartoneet kirjahyllyssäni lähes kolme vuotta ennen kuin päätin, että nyt on otollinen aika lukea kirjat. Ensimmäinen kirja Hyperion julkaistiin vuonna 1989 ja käännös ilmestyi 1997.

Deep in the shady sadness of a vale,
Far sunken from the healthy breath of morn,
Far from the fiery noon, and eve's one star,
Sat gray-hair'd Saturn, quiet as a stone,
Still as the silence round about his lair.
- John Keats: Hyperion

Ihmiskunta on levittäytynyt ympäri galaksia ja vanha maa on kuollut. Ihmisten Hegemonia on ajautumassa sotaan ulkopuolisten hyljittyjen kanssa ja ihmiskunnan korkeasta teknologiasta vastaava TekoÄlyjen TeknoCorella on sormensa pelissä. Kaikki liittyy Hyperion-planeettaan ja sen mysteerisiin Aikahautoihin sekä niitä vartioivaan Lepinkäiseen, joka uhmaa fysiikan lakeja ja kommunikoi kuoleman kautta. Lepinkäisen kirkko lähettää seitsemän pyhiinvaeltajaa Aikahaudoille. Legendan mukaan seitsemästä pyhiinvaeltajasta kuusi tulee surmatuksi ja seitsemäs jää eloon esittämään toiveensa Lepinkäiselle. Pyhiinvaeltajat päättävät kertoa matkan aikana kukin oman historiansa ja miten se linkittyy Lepinkäiseen. Matkustajat tutustuvat näin toisiinsa ja pystyvät ehkä selvittämään miksi juuri heidät on valittu tehtävään.. Matkantekoa kuitenkin varjostaa tieto siitä, että yksi heistä on hyljittyjen vakooja.

Kirja on jaksotettu kuuteen selkeään osioon:

Lenar Hoyt – Papin tarina: Mies joka huusi Jumalaa
Fedmahn Kassad – Sotilaan tarina: Sotarakastavaiset
Martin Silenus – Runoilijan tarina: Hyperion-laulut
Sol Weintraub – Oppineen tarina: Unohduksen virta maistuu katkeralta
Brawne Lemia – Etsivän tarina: Pitkät jäähyväiset
Konsulin tarina: Sirin muisto

Tarinoita yhdistää lähinnä Konsulin kautta kerrottava kehystarina. Kukin kertomus avaa lukijalle galaksin historian käännekohtia ja tapahtumia siten, että pikkuhiljaa muodostuu käsitys miten kokonaistilanteeseen on ajauduttu.

Hyperion ahmaisi minut. Tarina vangitsee monisäikeisyydellään, herkkyydellään, raakuudellaan ja lukuisilla pienillä viittauksilla, jotka leikittelevät lukijan huomiolla ja tietämyksellä. Simmons vaihtelee kirjoitustyyliä kertojahahmojen mukaan ja näin jokainen saa omanlaisensa persoonallisen äänen ja viitetyylinsä, joka säilyy myös kehystarinassa. Simmons herättää loistavasti erilaisia tuntemuksia hahmojansa kohtaan. Erityisesti runoilija Martin Silenus sai minut sekä ärsyyntymään että nauramaan ärsyttävyydelleen. Onneksi kirjailija on onnistunut lisäämään hänen hahmoonsa myös komiikkaa tasapainoksi. Useimmiten Simmons käyttää hahmojensa kohdalla tunne-korttia. Hän saa kohdistettua heihin myötätuntoa, vaikka heihin ei muuten pystyisikään samaistumaan. Jokaisen tarina kolahtaa omalla tavallaan ja mikä erinomaisinta, ne kaikki avaavat kokonaisuutta, vaikka muutama tarina vaatiikin hieman selittämistä jälkikäteen.

Minua sykähdytti kirjassa erityisesti Simmonsin luoma maailma, joka on kuvattu niin taitavasti, että melkein pystyin näkemään kaiken silmieni edessä. Kirjailija saa Verkon ja matkustamisen teknisine termistöineen sekä aikasiirtymisineen tuntumaan uskottavalta ja talot, joissa voi kaukosiirtyä kymmeniin eri Verkon maailmoihin enemmän kuin kiehtovilta. Tahtoisin ehdottomasti sellaisen. Maailmaan liittyy myös mielleyhtymiä tarinan ulkopuolelta, sillä kirjailija käyttää runsaasti viitteitä muihin kirjallisiin teoksiin; runoihin, proosaan, uskontoihin ja filosofiaan. Näiden viitteiden huomaaminen ja merkityksen pohtiminen on yksi lukuelämyksen huveista. Hyperion-planeetta on saanut nimensä John Keatsin samannimisestä keskeneräisestä runosta ja yleensäkin Keatsin runon vaikutus näkyy tarinan kaaressa voimakkaasti, kuten Geoffrey Chaucer kerrontatyylissä. Tekstissä tulee esille usein runoilija Ezra Pound ja Beowulf sekä Jack Vancen Dying Earthkin saavat oman nostonsa. Selvemmin viitteet tulevat esille alkuperäiskielisessä tekstissä. Alun jälkeen tarkistelin välillä englanniksi jäikö minulta jotain oivaltamatta käännöksen vuoksi. Negatiivisena puolena pitänee mainita, että jossain kohdin Simmons intoutuu viitteidensä kanssa sen verran paljon, että ne alkavat tuntua itsetarkoitukselta. Onneksi se jää lyhyeksi välivaiheeksi. Hyperionin tarina jää selkeästi kesken ja niin kiinnostava se on, ettei kakkososa pölyty enää pitemmän aikaa kirjahyllyssä ennen lukemistaan.

Octavia E. Butler: Imago

Imago on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan kolmas osa. Ensimmäisen osan eli Aamunkoiton arvostelu löytyy täältä ja toisen osan eli Puolipäivän riittien arvostelu täältä. Imago ilmestyi englanninkielisenä vuonna 1989 ja suomenkielellä 1992. Kaikki kolme kirjaa on niputettu englanninkielisinä myöhemmin kokoelmaksi ja nimetty uudestaan Lilith's Broodiksi, noin mutu-tuntumalla käännettynä: Lilithin lapsikatras. Ja niitähän kirjassa riittää, siis Lilithin lapsia, myös Imagossa.

Puolipäivän riiteistä on kulunut reilut 50 vuotta. Akinin ponnistelu akjai-ihmiskunnan siirtämisestä Marsiin on onnistunut, ja lisääntymiskykyisiä puhtaasti ihmisinä säilyneitä asustelee nyt omissa oloissaan. Osa ihmisistä on valinnut elämän oankalien seurassa, mutta Maassa asuu vielä siirtokunta niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole tekemisissä alienien kanssa ja ovat vieläpä lisääntymiskykyisiä, ei oankalien steriloimia. Heillä on oma kantaäitinsä. Ryhmän pienen piirin pariutuminen on vahvistanut perinnöllisten sairauksien siirtymistä, ja yhteisön jäsenistä ei enää juurikaan löydy terveitä yksilöitä. Imagon päähenkilö on Jodahs, yksi Lilithin jälkeläisistä. Jodahs on koostelapsi, mutta edellisen kirjan Akinista poiketen, hän ei kuulu mies- tai naissukupuoleen vaan on ooloi, oankalien kolmannen sukupuolen edustaja. Kirjassa seurataan Jodahsin kasvua aikuisvaiheeseen ja hänen pyrkimyksiään luoda vapaasti yhdistyvä ihmisten ja oankalien yhteiskunta Maahan, niin pitkäksi aikaa kuin Maa vain asumiskelpoisena pysyy.

Imago on hyvin samankaltainen tarinankaareltaan kuin Puolipäivän riitit. Vaikka ooloi on erilainen kuin miessukuinen oankali, niin Jodahsin ja Akinin tarinat eivät eroa toisistaan niin paljoa kuin ihmis-Lilithin ja Akinin tarinat. Imagossa on paljon toistoa, eikä se yllä edeltäjäkirjansa tasolle. Toki Butler esitteli jälleen uusia mielenkiintoisia piirteitä ooloista, mikä korosti edelleen sitä kuinka erilaisia alienit ihmisistä ovat. Booksy oikestaan puki Puolipäivän riitit -arvostelun kommenteissa yhdessä lauseessa sanoiksi sen mitä en itse saanut sanottua, vaikka kuinka kiertelin ja kaartelin: alienit ovat oikeasti aika outoja! Siinä se. Butler on saanut luotua oikeasti oudon avaruusoliolajin, eikä ole inhimillistänyt sitä tippaakaan liikaa. Oankalit kolmine sukupuolineen, kaksine sydämineen ja outoine logiikkoineen olivat juuri niin omituisia, että se sai minut sekä ihastelemaan heidän erilaisuuttaan, että tuntemaan itseni vaivautuneeksi. En ole lainkaan varma, että haluaisin olla oankalien kanssa missään tekemisissä. Pahinta kuitenkin on, etten tuntenut lukiessa halua olla myöskään osa Butlerin kuvaamaan itsekeskeistä ja hierarkista ihmiskuntaakaan. Kun pohdiskelin kirjan loputtua tarinan herättämiä tuntemuksia, tajusin, että olin vasta lukenut toisenkin kirjailijan tarinan, joka sai aikaan paitsi ihastusta myös vaivautuneisuutta. Megan Lindholmin A Touch of Lavenderin (v. 1989, The Inheritance -arvostelu) alienit olivat yhtä outoja ja käsittämättömiä. Samalla lailla molemmat tarinat aiheuttivat tyhjyyden tunnetta. Butlerin Lilith on loppujen lopuksi hyvin surullinen hahmo.

Butler on älykäs kirjailija, jolta löytyy myös huumorintajua. Biogenetiikka, perinnöllisyys ja geenimanipulaatio olivat yhä tärkeitä osa-alueita, mutta myös ooloin aikuistuminen, kehityskaari, seksuaalisuus ja sen vaikutus ihmisen psyykeeseen. Näitä käsiteltiin ensimmäisessä kirjassakin, mutta vain ohimennen. Yksinjäämistä, yhteisöllisyyttä ja kanssakäymistä käsiteltiin tasolla, joka piti enemmänkin oivaltaa kuin vain lukea. Imagossa korostui entistä enemmän myös ennakkoluulo, joka selitti myös miksi sarjan ihmisalkuäidin nimi on Lilith.

Olen erittäin tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sarjan, vaikka vasta näin paljon jälkikäteen. Voin varauksetta suositella sitä muillekin, jotka eivät vielä Octavia E. Butleria ole lukeneet. Sarja avasi uudenlaisia näkymiä sf-genrestä. Aamunkoiton yhteydessä kritisoin kirjan kansikuvaa ja saman voi tehdä Imagon kansikuvallekin. Eipä sillä ole kirjan kanssa sinänsä tekemistä.

Pat Cadigan: Patterns

Pat Cadiganin novellikokoelma Patterns sisältää Bruce Sterlingin esittelyosan ja neljätoista novellia vuosien 1982-1989 väliltä.

• Patterns
• Eenie, Meenie, Ipsateenie
• Vengeance Is Yours
• The Day The Martels Got The Cable
• Roadside Rescue
• Rock On
• Heal
• Another One Hits The Road
• My Brother's Keeper
• Pretty Boy Crossover
• Two
• Angel
• It Was The Heat
• The Power And The Passion

Bruce Sterling vitsailee heti esittelyn alussa kuinka kirjan nimi on hyvin epätyypillinen sf-kokoelmalle, sillä se ei sisällä huomiota herättäviä sanoja, kuten Star, Song, Dream tai Dance. Pistipä hymyilyttämään, sillä tiedän erään toisen kirjailijan, jonka kirjojen nimissä noita sanoja esiintyy ihan kivasti.

Kokoelman tarinat ovat hieman epätasaisia ja vaihtelevat tyylilajiltaan. Ensimmäiseen, kirjan nimikkonovelliin en pääse sisälle lainkaan, mutta toinen Eenie, Meenie, Ipsateenie on tunnelmaltaan tiheää stephenkingimäistä kauhua. Tuli kovastikin mieleen kuinka paljon inhosin lapsena piiloleikkiä. Vengeance Is Yours -tarina kertoo puolestaan kostosta haudan takaa. Martellien kaapelikanava-juttu ei sekään oikein iske vaikka loppu onkin kohtalaisen ovela. Roadside Rescue, jossa kohdataan alien lähemmissä merkeissä, Rock On, jonka myötä koetaan rock'n'rollin synnit synteettisesti ja Heal, joka pureutuu uskonparantamisen teeskentelemisen vaarallisuuteen, eivät nekään kolahda kovinkaan syvästi, vaikka kaikki ovat hienosti kirjoitettuja, ehyen tarinankaaren juttuja. Sen sijaan kaikki novellit Another One Hits The Roadista eteenpäin ovat erinomaisia luettavia.

Erityisiksi suosikeiksini kokoelmassa nousevat Another One Hits The Road ja Two -novellit. Ensimmäinen kertoo verkkaisesti, mutta uskomattoman visuaalisesti pienestä kaupungista, jonka väki odottaa juoksukuumeen saaneiden joukon lähestymistä. Twon päähenkilö on nuori telepaattisen erikoiskyvyn omaava Sarah Jane, jonka tarina tuntuu vasta alulta. Novellin esittelyssä Cadigan kertoo uhkailevansa, että kirjoittaa jonain päivänä kokopitkän romaanin Sarah Janesta. Vielä tätä ei ole tapahtunut, mutta ottaisin kyllä innolla vastaan, sillä aika ei ole ajanut Sarah Janesta ohi vielä.

My Brothers Keeper on erilainen huumetarina, Pretty Boy Crossoverissa päästään cyberpunk-meininkiin discovaloissa ja pohtimaan onko ikuinen elämä minkäkin arvoista, Angel on tarina ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta, It Was The Heat kuvailee ura-äidin uusia tuntemuksia kuumassa New Orleansissa ja The Power And The Passionissa tarkastellaan vampyyritappajan persoonallisuutta.

Cadiganin johdannot kunkin novellin alussa antavat mielenkiintoisen kuvan kuinka kirjailijan mielikuvitus toimii. Varsin arkisista tapahtumista saattaa syntyä tarina, jossa lähde on nähtävissä, mutta joka kuitenkin on muuttunut joksikin aivan muuksi, välillä fantastisella tavalla. Vaikka Patternsin kaikki novellit eivät kiehtoneetkaan minua yhtälailla, ne ovat kuitenkin erinomaisesti kirjoitettuja. Tutustumisen arvoinen kokoelma, ehdottomasti.