Christopher Fowler: Varjomaailma

Lontoo on mielikuvitusta kiehtova kaupunki ja sinne onkin sijoitettu kirjallisuudessa rinnakkaiskaupunkeja, maanpäällisiä, maanalaisia ja maan yläpuolisia usein toisistaan tietämättömiä yhteiskuntia. Pidän realistisesta Lontoosta (turistin silmin nähdystä), ja myös esim. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalaisesta Lontoosta (arvio). Siksi odotukset Christopher Fowlerin Varjomaailman (Roofworld 1988, suom. 1990) kaupungin katoille sijoittuvalle tarinalle olivat "korkealla". Fowler ei kuitenkaan osoittautunut Gaimanin veroiseksi.

Katoilla elävässä ja ohuiden siimojen varassa liikkuvassa sopeutumattomien ihmisten yhteiskunnassa on käynnissä valtataistelu, josta katutasolla ei tiedetä juuri mitään. Taistelun toinen osapuoli on verisen tappava ja haluaa tuhota vastustajansa. Robert ja Rose joutuvat sivustakatsojina polttopisteeseen, ja pelottavien yhteenottojen lisäksi miettimään omaa maailmankuvaansa ja elämänsä päämääriä. Tarina on välillä hyvinkin raaka, seikkailullinen ja vauhdikas. Kuvausta katolta toiselle liitämisestä ja takaa-ajoista riittää. Mukana on myös ripaus huumoria.

En oikeastaan tiedä, miksi en päässyt kirjan tunnelmaan mukaan. Se vaikutti pintapuoleiselta, syvyys puuttui. Hahmot eivät saaneet tarpeeksi persoonallisuutta ja tarinan tausta ei riittänyt alkuunsakaan. Tarinassa kyseessä on halu irtaantua juppikulttuurista ja aliarvostuksesta, citystä ja suuryrityksien vallasta, varastaa niiltä resursseja (rahaa) omaan kattoelämään. Mutta sitten kerrottiin kattojen varjomaailman olevan vanhaa traditiota, ja mukaan sekoitettiin alkemiaa ja satanismiakin. Todellinen kapina katutason yhteiskuntaa vastaan jäi ilman voimaa ja uskottavuutta. Tässä olisi ollut kunnon ainekset kyberpunk-tarinallekin Neurovelhon jalanjäljissä, mutta rahkeet ei riittänyt.

Hieman jahkasin lukiessa, sillä se ei sujunut joutuisasti. Potentiaalia ja ideaa Varjomaailmassa oli kyllä paljon. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidin.

 

Roald Dahl: Matilda - kirja ja musikaali

Kuuntelin Roald Dahlin Matildan (1988) äänikirjana syyskuussa ja pääasiassa siksi, että kävin katsomassa tarinan elokuun alussa musikaalina Cambridge-teatterissa Lontoossa. Musikaali oli varsin onnistunut ja varsinkin Agatha Trunchbullin näyttelijä (mies) toi siihen mukaan Rocky Horror Picture Show -fiiliksiä. Vaan olisihan se pitänyt arvata, ettei hahmo kirjassa sellaisia mielikuvia välittänyt. Englanninkielisen äänikirjan luki varsin vivahteikkaasti näyttelijä Kate Winslet, mutta en ole täysin vakuuttunut, että hän oli paras mahdollinen hommaan.

Matilda on kuusivuotias tyttö, joka on varsin älykäs ja erittäin kiinnostunut kirjoista. Hänen perheensä vain ei osaa arvostaa häntä tai lukuharrastusta lainkaan. Sen sijaan lastentarhaopettaja Jennifer Honey huomaa Matildan erikoislahjakkuuden ja kannustaa häntä voimakkaasti. Miss Honeylla on kuitenkin omia ongelmia, suurimpana niistä tyrannimainen johtajatar Agatha Trunchbull, joka ei terrorisoi vain häntä, vaan myös koululaisia. Matilda kuitenkin päättää hyödyntää erikoislahjojaan ja tehdä lopun johtajattaren puuhista.

Periaatteessa pidän kovasti vahvoista tyttöhahmoista, jotka on vieläpä lukutoukkia, mutta jokin tässä tarinassa silti tökki. Matilda ei saa minulta osakseen samanlaista sympatiaa, kuin esim. Hermione Harry Pottereissa, vaikka hahmoissa onkin jonkin verran samaa, eri kuosissa vain. Matildan perhe on suorastaan karmaiseva, vaikka yritin löytää edes hieman heistä jotain positiivista. Lopussa varsinkin tuli ”ihanko totta?” -fiilikset. Miss Honey taas tuntui uhriutuvalta Matildan rinnalla menneisyyksineen.

Teatteriesitys hieman siloitti Matildan perhettä, tosin ei paljoa, mutta näyttelijät tekivät hahmoista jonkin verran inhimillisempiä. Joukko lapsinäyttelijöitä oli lavalla pirtsakoita ja lauloivat osuutensa erinomaisesti, kuten myös esitysillan Matilda, Emily-May Stephenson. Matildan roolia vetää useampi tyttö, sillä rooli on lapselle suuri. Oletan muiden olevan yhtä kelpoisia. Pidin näytelmän lavasteista. Koko lava-alue oli päällystetty värivaloilla elävöitetyillä aakkospalikoilla, joista löytyi helposti päähenkilön nimi. Valitettavasti en muista Trunchbullia näytelleen henkilön nimeä, mutta esitysiltana oli puikoissa understudy.

On vaikea määritellä mikä äänikirjan lukemisessa häiritsi. Winslet on erinomainen näyttelijä, mutta ehkä hän oli minun makuuni hieman liian korostava lukija. Äänikirjat on herkkä laji. Vaikuttaa siltä kohdallani, että lukija vaikuttaa paljon, jopa ehkä liikaa, lukukokemukseen. Joskus en pysty edes joitain lukijoita kuuntelemaan. En kuitenkaan usko, että Winslet ratkaisevasti vaikutti siihen miten koin Dahlin tarinan. Matilda ei yksinkertaisesti purrut minuun tarinallisesti. Tämä oli toinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Ensimmäinen oli The Gremlins, jonka arvio löytyy täältä. Odotan seuraavalta Roald Dahlin kirjalta enemmän.

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.

George R.R. Martin: The Skin Trade

George R.R. Martin kirjoitti Hollywood-kaudellaan oheishomminaan kauhutarinan Douglas E. Winterin toimittamaan antologiaan Night Visions 5 (1988). Tarinan nimi oli The Skin Trade ja se palkittiin seuraavana vuonna World Fantasy -palkinnolla parhaana pienoisromaanina. Tarina on sittemmin painettu ainakin parissa Martinin omassa kokoelmateoksessa ja tänä vuonna myös erillisenä kuvitettuna pienoisromaanina. Kuvituksesta vastaa Rick Berry. Tästä ihmissusi-tarinasta on tehty lisäksi sarjakuvasovitus ja suunnitteilla on elokuva. The Skin Trade on suomennettu nimellä Nahan vaihtajat Kauhujen kirja (1) -antologiaan.

Willie Flambeauxin tyttöystävä on surmattu karmealla tavalla. Willie kertoo järkyttyneenä asiasta ystävälleen yksityisetsivä Randi Wadelle. Tapaus herättää Randin muistot poliisi-isänsä kuolemasta ja saa kiinnostumaan tutkimaan asiaa. Randin isän kerrotaan joutuneen jonkin eläimen hyökkäyksen kohteeksi tämän tutkiessa vastaavan kaltaisia lapsiin kohdistuneita surmia. Randi ei kuitenkaan usko selitykseen ja uusien kuolemantapausten myötä hänelle valkeaa synkkiä valheita ja salaisuuksia kotikaupunkinsa asukkaista.

The Skin Trade on pelottava tarina ja se luo lukijan päähän epämiellyttäviä mielikuvia, mutta näinhän kauhukertomusten on tarkoituskin. Martin osaa kirjoittaa tyylilajillisesti monipuolisesti, kauhun lisäksi The Skin Trade on noir dekkari -tyylistä urbaania fantasiaa. Tarinassa on tämän päivän näkökulmasta katsottuna monia perinteisiä kauhuelementtejä, jotka voivat tuntua hieman kuluneiltakin, varsinkin kauhuelokuvien parissa viihtyneistä. Silti, ainakin minulle ne yhä toimivat, vaikka olen lukenut tarinan jo aiemminkin.

Ihailen Martin sujuvaa ja visuaalista kirjoitustaitoa tämänkin teoksen yhteydessä. Sitä on helppo ja viihdyttävä lukea. Ihmisusi-aihe ei kuitenkaan sinänsä ole suosikkejani, eikä The Skin Trade yllä Martinin vampyyriteoksen, Fevre Dreamin (arvostelu) tasolle. Fevre Dreamissä on kaunista haikeutta ja päähahmo, johon kiintyy. Myös esimerkiksi Sandkings ja The Monkey Treatment (arvostelut kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) onnistuvat mielestäni kauhutarinoina paremmin. Jokin Nahan vaihtajien lopussa onnahtaa sen verran, että se häiritsi aiemmilla lukukerroilla kuin myös nyt, vaikka yleensä loput ovat Martinin vahvinta aluetta. Voin kuitenkin suositella sitä kauhukirjallisuutta kaipaavalle milloin vain. Martin nimittäin murskaa jälleen (kuten vampyyrien kohdallakin) myyttejä ja uskaltaa antaa tärkeille hahmoille myös tavallisuuden piirteitä. Rick Berryn kuvitus ei valitettavasti tuo tälle nimenomaiselle painosversiolle mitään lisäarvoa, joten tarinan voi hyvinkin hankkia mielummin käsiinsä vaikka jonkin Martinin kokoelman kautta.

Entäpä sarjakuva? Minulla on sarjakuvan kesällä ilmestyneestä ensimmäisestä numerosta oikealla oleva kansikuvaversio, johon ovat nimmarinsa raapustaneet George R.R. Martin sekä tekstin sarjakuvamuotoon sovittanut, Martinin luottokirjailija Daniel Abraham. Piirroksista vastaa Mike Wolfer. Fevre Dreamin kuvittajan Rafa Lopezin tyyli ei purrut, eikä pure Wolferinkaan. Wolfer kyllä onnistuu taustaympäristössä ja muissa kuin ihmishahmoissa, mutta varsinkin ihmisten kasvot ovat välillä häiritseviä.

Eniten minua kiinnosti sarjakuvasovituksessa vanhan ja vaikutusvaltaisen Harmonin suvun talo ja siihen johtavan jyrkkää rinnettä kulkevan cable carin toteutus. Mielikuvissani olin luonut köysiratatyyppisen kulkureitin perustuen pääosin suomennokseen. Kaiken lisäksi olin kuvitellut sen eri puolelle uutta rakennusta kuin mitä sarjakuvaan on toteutettu (alla). En osaa mieltää Wolferin näkemystä samaksi paikaksi, jonne minä olen sijoittanut tarinan tapahtumia.

Toistaiseksi vain Tommy Patterson on onnistunut kuta kuinkin tyydyttämään minut tulkinnoillaan Martinin tuotannon sarjakuvakuvituksissa (A Game of Thrones: The Graphic Novel 1 ja 2). Päätin, etten osta enempää The Skin Traden irtonumeroita, sillä luultavasti kun kaikki numerot ovat ilmestyneet, ne kootaan yhdeksi kovakantiseksi kirjaksi. Hankin sitten sen. 

The Skin Traden jokaisesta numerosta julkaistaan useita eri kansiversioita ja mm. San Diegon ComicConia varten ykkösnumeroon painettiin erikoiskansi. Siinäpä on innokkaalla keräilijällä puuhaa hankkia kaikki versiot. Alla mm. wraparound-kansi ekasta numerosta.

Entäpä elokuva? Mike the Pike Productionin sivulla elokuva on yhä tuotantovaiheessa ja leffalla on ollut omat sivutkin jo pitkään. Tuotantoyhtiöllä on tapana hehkuttaa Martinin kaikkia ansioita sosiaalisessa mediassa, mutta ei hiisku sanaakaan elokuvan nykyvaiheista. Viimeisestä päivityksestä on jo yli vuosi. Joko elokuva ei ole saanut esim. rahoitusta, koska käsikirjoitus ei toimi tai jo pitkään etsittyä ohjaajaa vain ei löydy. Minulle on alkanut muodostua negatiivinen kuva puuhastelusta. Ehkä tämä Martinin tarina olisi syytä jättää kirjalliseen ja piirrettyyn muotoon.

Barbara Hambly: Those Who Hunt the Night

Vampyyrikirjallisuuteen tutustuminen jatkuu hitaasti ja harkiten. Barbara Hamblyn Those Who Hunt the Night (1988) on julkaistu myös nimellä Immortal Blood.

Tarina sijoittuu Sherlock Holmesin aikakauteen eli 1800-luvun lopulle ja seuraavan vuosisadan alkuun. Kirjan esittelyssä mainittavan Holmesin ymmärtää lukiessa, sillä kirja on holmesmainen salapoliisitarina kauhulla kuorrutettuna. Aikakausi on merkittävä myös siinä suhteessa, että silloin alkoi avautua ja levitä käsite viruksesta, mikä näkyy kirjan juonessa. Tarinan päähenkilö on Oxfordin yliopiston professori James Asher, jonka vampyyri Don Simon Ysidro pyytää, lajitovereidensa vastustuksesta huolimatta, selvittämään kuka murhaa vampyyreja. Ysidro uhkaa Asherin vaimon Lydian henkeä, joten Asherille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Valinta osuu Asheriin koska tämä on ollut aiemmin vakooja ja tutkimustensa vuoksi uskoo vampyyrien olemassa oloon. Vampyyrit epäilevät myös, että surmaaja on ihminen, joten he tarvitsevat etsiväksi henkilön, joka pystyy työskentelemään päivänvalossa kuten epäiltykin. Asher alkaa kuitenkin uumoilla, että murhamies löytyykin vampyyrien omasta joukosta ja kun Lydia, joka on lääketieteen tohtori, tekee rinnalla omaa tutkimustyötään, lähtee tarina oletuksesta poikkeaville teille.

Vaikka vampyyrit ovat näkyvässä osassa kirjassa, niin päähenkilö on ehdottomasti James Asher, jonka watsonina toimii Lydia. Pariskunta onkin sinänsä hyvä valinta etsiviksi, vaikka heidän hahmonsa jäävätkin persoonina hieman liian värittömiksi. Esikuvahahmot Sherlock ja Watson ovat selkeästi mielenkiintoisempia. Jamesin ja Lydian taustaa valaistaan murhaselvittelyjen ohessa, niin Jamesin uravalintoja kuin Lydian ongelmia lääketieteen opiskelussa Viktoriaanisella aikakaudella ja miten heidän yhteinen taival alkoi.

Vampyyrit ovat osaltaan perinteisiä auringonvaloa kaihtavia yöeläjiä ja heihin tepsivät niin valkosipuli kuin hopeakin. He ovat julmia saalistajia, jotka surmaavat tai muuntavat uhrinsa. Myyttiin on saatu kuitenkin ilmavuutta tuomalla mukaan lääketiede ja sen kautta mahdolliset vampirismin aiheuttajat. Heti alusta lähtien Lydian tutkijanmieli lähtee etsimään vampyyrimystiikkaan luonnollisia selityksiä, innoittajanaan juuri ihmistietouteen saapuneet uudet veren patologiaa koskevat tutkimukset ja ajatus, että on paljon sellaista mitä lääketiede ei todellakaan vielä tunne.

Those Who Hunt the Night on ihan mukavaa luettavaa. Se ei ärsyttänyt imelyydellä, sillä avioparin rakkaustarinaa kerrottiin hillitysti ja ajoittain heräsin oikein kiinnostumaan kun pohdittiin vampirismiin liittyviä syitä ja merkkejä. Erityismaininnan annan kohdalle, jossa puhuttiin vampyyrien seksielämästä (tai sen puutteesta). Olen jo kauan ihmetellyt miten miesvampyyrit voivat olla niin viriilejä, kun heidän sydämensä ei lyö, jolloin ei pitäisi olla myöskään verenkiertoa. Ja kaikkihan me tiedämme miten heikko verenkierto vaikuttaa erektioon. No tämä on pikkuseikka siihen nähden, että vampyyrit mm. omaavat julmetut kulmahampaat (yrittäkääpä puhua sellaisten kanssa), liitävät ilmassa, näkevät pimeässä ja leimahtavat tuleen auringonvalossa. Kunhan mainitsin... Barbara Hambly on kirjoittanut käsittääkseni muitakin vampyyrikirjoja. Vaikka en niihin aiokaan tämän enempää tutustua, niin olen ihan tyytyväinen, että Those Who Hunt the Night tuli luettua. Tarinasta löytyy piirteitä, jotka tekevät kirjasta enemmän kuin siedettävää luettavaa tällaiselle vampyyrien kaihtajalle. Suosittelen vampyyreista pitävillekin ja sellaisille, joille viktoriaaninen Englanti salapoliisitarinoineen uppoaa, hiukan myös Mary Shelleynkin jalanjäljissä.

Octavia E. Butler: Puolipäivän riitit

Puolipäivän riitit, alkuperäiseltä nimeltään Adulthood Rites, on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-trilogian toinen osa. Englanniksi kirja julkaistiin vuonna 1988 ja suomeksi 1991.

Lilith Iyapo on elänyt oankalien kanssa useita kymmeniä vuosia Maassa Aamunkoiton tapahtumien jälkeen. Hänellä on kolme koostelasta, kaksi ensimmäistä tyttöjä ja kolmas poika, ensimmäinen ihmissyntyinen koostepoika. Akin on puoleksi ihminen ja puoleksi oankali, vaikkakin muistuttaa lapsena ihmistä. Ulkoisesta olemuksestaan huolimatta Akin on kehittynyt nopeammin kuin ihmislapsi. Hän puhuu jo heti vauvana, muistaa kaiken ja hänen kielensä toimii niin aistimena kuin tappavana pistimenäkin. Akin on kahden rodun linkki ja kun vastarintaihmiset kaappaavat hänet, oankalit eivät noudakaan lasta pois vaan antavat tämän tutustua ihmiskuntaan, joka elää omissa yhteisöissään ja kieltäytyy minkäänlaisesta kanssakäymisestä oankalien kanssa. Ihmiset eivät kuitenkaan saa lapsia, siitä oankalit ovat pitäneet huolta ennen kuin toivat heidät takaisin maahan. Akin näkee ja ymmärtää mitkä seuraamukset tällä teolla on ihmisille, ja hän ryhtyy ajamaan heille mahdollisuutta elää omana itsenään, puhtaasti ihmisinä, niin kuin osa oankaleistakin elää akjai-ryhmänä, geenivaihdon ulkopuolella. Mutta onko ihmiskunnalla enää mahdollisuuksia sisäisten ristiriitojen repiessä ja kun Maastakaan ei ole enää asuttavaksi pitkään.

Puolipäivän riitit on Aamunkoittoa tasapainoisempi kirja, mikä johtunee siitä, ettei siinä tarvitse enää esitellä uutta asiaa, vaan päästään kunnolla tarkkailemaan ja pohtimaan niin ihmismieltä kuin oankalejakin. Pidän edelleen ongelmana, kuten ykköskirjan kohdallakin, että ihmisten kuvaus on kielteistä ja siksi Akinin tarve ajaa heidän asiaansa tuntuu vähemmän uskottavalta. Siitä huolimatta on helpompi samaistua ihmisten maailmaan kuin oankalien. Mitä enemmän oankaleista lukee, sen kiinnostavampia ne ovat, mutta samalla heidän itsepäisen hyvää tahtova ajatusmaailmansa saa heidät tuntumaan pahemmilta orjuuttajilta kuin jos he olisivat oikeasti pahoja. Esimerkiksi Lilithin kuvaus siitä kuinka hän on tullut raskaaksi ja tehnyt useita koostelapsia, kuulostaa hyvinkin raiskaukselta (ei teknisesti, vaan enemmän henkisesti), ja silti hän itsekin epäröi asian suhteen, kun oankalit vakuuttavat, että hän halusi lapsia vaikkei sitä tiedostanutkaan.

En voi sanoa ymmärtäväni oankaleja tai edes pitäväni heistä, mutta on pakko myöntää, että Butler on luonut hyvin omaperäisen lajin science fiction maailmaan ja käyttää erinomaisesti hyödyksi biogenetiikkaa ja psykologiaa tekstissään. Jollain tasolla tiedostan, että jos tietäisin näistä tieteenhaaroista enemmän, ymmärtäisin Xenogenesis-sarjaakin paremmin, kaikkia niitä hienouksia mitä Butler on siihen ujuttanut. Puolipäivän riitit on mielestäni ensimmäistä kirjaa parempi ja varsin kelpoinen jatko-osa, joka herättää halun lukea myös kolmannen kirjan, Imagon, jotta tietää miten tarina päättyy. Kirjan kansikin on jo paremmin sarjaan sopiva kuin ykkösosassa.

Carol Emshwiller: Carmen Dog

Carol Emshwiller on yksi Suomessa vähemmän tunnetuista kirjailijoista, joka on maailmalla saanut suitsutusta mm. Ursula K. Le Guinilta. Päätin tutustua kirjailijaan vuonna 1988 kirjoitetun Carmen Dog -teoksen kautta, vaikka kohta 90 vuotta täyttävältä kirjailijalta on ilmestynyt kirjoja 2000-luvullakin.

Carmen Dog on satiirinen tarina maailmasta, jossa yhtenä päivänä naiset alkavat muuttua eläimiksi ja eläimet naisiksi. Siinä menee pasmat sekaisin yhdeltä jos toiselta, etenkin miehiltä, kun omasta vaimosta/äidistä tulee pikkuhiljaa esimerkiksi kilpikonna. Pooch on entinen Irlannin setteri, kuuliainen ja uskollinen koiranainen, joka sieppaa omistajaperheensä vauvan suojellakseen tätä kilpikonnaksi muuttuvalta perheen äidiltä ja pakenee. Pooch ja vauva päätyvät New Yorkiin ja tutustuvat mm. naissuteen, käärmenaiseen ja ankka/joutsennaiseen sekä tulevat kiinniotetuiksi tieteellistä tutkimusta varten. Matkan ja seikkailujen varrella Pooch oivaltaa haluavansa olla oma itsensä ja kaikkein eniten hän haluaa laulaa oopperassa Carmenia.

"Nietzsche said it. 'From the future come winds and secret wing beats; and good tidings are proclaimed to delicate ears. You shall one day be the people.' Yes, let the mask be put aside. May we all soon go about as our real selves and take joy in it, saying, yes, yes, to whatever we are."

Carmen Dogin mainostetaan olevan viisas ja hauska kirja. Emshwillerillä onkin kirjassaan paljon sanomaa. Satiirin keinoin hän ottaa esille sukupuoliroolit ja asenteet rinnastaen ne eläinten käyttäytymiseen ja meno äityy parhaimmillaan komediaksi. Välillä lukiessa voisi kuvitella katsovansa vanhaa mustavalkoista busterkeatonia, josta selkeästi ymmärtää kuinka loistavaa fyysistä komediaa se on, mutta silti ei naurata. Carmen Dog on pohjimmiltaan vakava teos tai sitten tulkitsin lukemani totaalisen väärin. Huvittavimmat yksityiskohdat liittyvät siihen kuinka ihmiset olettavat eläinten ajattelevan ja toimivan ja päinvastoin. Pooch mm. setterinä omaa kyllä vuosikymmenien rodunjalostuksen sille tuomat uskollisuuden, eleganttiuden, kiltteyden ja kauneuden piirteet, ja kovin koiramaisia haukahduksia Pooch päästelee innostuessaan, mutta silti hänellä on kaipuu myös olla jotain itsenäistä, ominta itseään.

Kirjassa on muutamia kohtia, joiden karmeutta ei edes huumori kykene peittämään. Muuttumisilmiöstä kiinnostunut tohtori tekee vangituille eläinihmisille käyttäytymiskokeita sähköllä, mitkä eivät poikkea todellisuudessa eläimille tehdyistä kokeista juurikaan. Koskapa yhteiskunnan rakenne muuttuu naisten myötä, ja huoli äitiyden katoamisesta on todellinen, niin Äitiakatemia pyrkii ottamaan käyttöön lisääntymisjärjestelyn, joka ei oikein ole mieleen niin kirjan naaras/naishahmoille kuin lukijallekaan. Vaikka Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) on hyvin erilainen kirja kuin Carmen Dog, näissä kahdessa on samanlaista sanomaa.

Ajoittain lukiessa pelkäsin, että Emshwiller vie Poochin tarinan liian pitkälle perverssille puolelle, mutta onneksi näin ei käynyt. Carmen Dogissa oli paljon hienoja oivalluksia ja Emshwiller on kiistatta kirjailijana lahjakas, mutta aihepiiri tökki minulla ajoittain sen verran, että en innostunut kirjasta ainakaan liikaa. Alku oli mielestäni kiinnostavampi kuin mihin lopulta päädyttiin. Small Beer Pressin sivuilta voi lukea kirjan ensimmäisen luvun näytteenä.

Aakkoshaasteen E-kirjain.

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan

Kuultuani viime talvena positiivisen kommentin Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjasta, kirjailijan nimi jäi pyörimään mieleeni. Kun sitten kirja tuli vastaan divarissa, ostin sen ja toisenkin Tepperin kirjan, Ruohojen maan, tutustuakseni niihin paremmalla ajalla. Kirjat ovat lojuneet järjestelemättömien kirjojen pinossa, mutta nyt Operaatio "Kirjahyllyjen järjestelyn" päätteeksi, otin Portti naisten maahan -kirjan luvun alle (parin Connie Willisin kirjan välipalaksi).

Vuosisatoja sitten ydinsota tuhosi laajoja alueita Pohjois-Amerikasta ja mahdollisesti myös muualta maapallolta, vaikka siitä ei tarkempaa tietoa olekaan. Lintuja ei enää ole, suurin osa eläinlajeista on tuhoutunut, vain kirjoista löytyy tietoa menetetyistä. Monet alueet ovat yhä kuumia, niiden säteilypitoisuus tappavaa. Jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet lajiutuneen yhteiskunnan; naiset asuvat Naisten maassa, muurien sisällä kaupungeissa ja hoitavat kaiken ruokahuoltoon, alkeelliseen tekniikkaan, koulutukseen, lääketieteeseen ym. yhteiskunnan toimintaan liittyvät asiat. Kaupunkien ulkopuolella asuvat miehet, soturit, joiden tehtävä on suojella kaupunkeja. Heidän arkensa kuluu urheillessa ja taisteluharjoituksissa. Vuosittain järjestetään pariin otteeseen karnevaalit, jolloin naiset ja miehet juhlivat yhdessä ja juhlien tiimellyksessä hoituu ihmissuvun jatkaminen. Poikalapset luovutetaan miesten huomaan viiden ikäisenä ja he saavat tehdä 15-vuotiaana valinnan jäävätkö kunniakkaasti miesten joukkoon, vai palaavatko häpeällisesti naisten maahan. Jotkut palaavat, suurin osa jää.

Tepperin Portti naisten maahan tuo mieleen useita teoksia. Antiikin kreikan mytologian hyödyntäminen tarinassa vie ajatukset Ursula Le Guinin Laviniaan (arvostelu), Naisten maa johdattaa Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin muistoihin (arvostelu) ja yleinen naisnäkökulma Joanna Russin feministisiin teoksiin (On Joanna Russ). En vertaile näitä kirjailijoita toisiinsa, mutta teokset saivat ajatukset siirtymään hetkittäisesti mainitsemiini teoksiin tietyn kohtauksen tai tunnelmansa ansiosta. Tepperin postapokalyptinen teos tuo verkkaisen arkisesti esille Stavian, naisen elämän kolme erilaista ajanjaksoa; lapsuuden, naiseuden seksuaalisuuden kehittymisen ja äitiyden. Jokaiseen liittyy niin saamista kuin luopumistakin, eikä ymmärryksen ja viisauden syntyminen ole yksinkertaista ja kivutonta. Tavallaan yhden ihmisen kehityksen kautta Tepper peilaa myös tuhon jälkeisen yhteiskunnan kehittymistä sen kirjassa esiintyvään nykymuotoon.

Portti naisten maahan on feministinen kirja (toivon, että nyky-Suomessa sanalla on jo realistinen ja suvaitseva tulkinta). Se ei saarnaa asiasta, vaan on pikemminkin Le Guinin Lavinian tapaan hiljaisella tavalla kuuluva. Voisiko Naisten maata sitten oikeasti olla olemassa, vai kehittyisikö meille pikemminkin Mad Max -elokuvien jatko-osien kaltainen sotainen ja vahvin hallitsee -maailma? Siinäpä riittää itse kullekin miettimistä mihin uskoo ja mitä toivoo. Tepper onnistuu hieman myös kyseenalaistamaan "totuuksia", jotka hän itse kirjassa luo liittyen biologiaan ja genetiikkaan, mutta muutamissa kohdissa hänen otteensa lipsahtaa. Kritiikkiä herättää varmasti homoseksualismin poistaminen yhteiskunnasta hormonaalisen raskauden aikaisen häiriön parantamisella. Hormonihäiriöteoria on ollut lääketieteessä esillä todellisuudessakin, mutta teoriaksi se on jäänytkin. Teorian ottaminen mukaan tarinaan, on hienoinen virhe Tepperiltä, mutta toisaalta kyse on yhdestä lauseesta ja se asettuu postapokalyptisen maailman ajattelutapaan yleisellä tasolla. Connie Willisin kirjoja juuri lukeneena, Tepperin teos tuntui kovin huumorintajuttomalta komedianäytelmästä huolimatta, ja ehkäpä myös tarkoituksellisesti. Uskon, että ydintuhon jälkeenkin jäljelle jäävässä elämässä olisi huumoria tai ainakin tarve sille arjen puurtamisen ja selviytymisen keskellä. Jos ei muuten niin mielenterveyden ylläpitämiseksi. Siitä huolimatta Portti naisten maahan on erittäin suositeltava lukukokemus.