Iain Banks: Kävelyä lasilla

Luin heti Ampiaistehtaan jälkeen toisen Iain M. Banksin kirjan, Kävelyä lasilla (Walking on Glass, 1985, suom. 1997), joka sekin on julkaistu ilman M-kirjainta nimessä. Tarina on sekoitusta mainstreamista ja science fictionista. Valmistaudun näillä kirjoilla lukemaan Hugo-ehdokkaana olevaa Paul Kincaidin teosta Banksista, joka voitti vastikään myös BSFA-palkinnon.

Kävelyä lasilla koostuu kolmesta eri tarinalinjasta: Graham on rakastunut nuori taiteilija, joka kärsivällisesti odottaa tilaisuutta päästä ihastuksensa Saran sydämeen. Taustalla häälyy kuitenkin kilpailija, nahkatakkiin pukeutuva motoristi Stock. Steven Grout uskoo, että häntä vainotaan ja säteilytetään mikroaaltoaseella. Autojen renkaista kimpoaa säteitä ja varmuuden vuoksi on kypärää pidettävä päässä koko ajan ulkona ollessa. Jostain syystä Grout savustetaan aina pois työpaikoistaan. Terapeuttisissa sodissa kaukana tulevaisuudessa vastapuolen pelurit Quiss ja Ajayi ovat tehneet virheitä ja kärsivät nyt rangaistusta kirjoista rakennetussa linnassa, jossa heidän pitää pelata omituisia pelejä. Vain pelin loppuun pelaamisella voi päästä vastaamaan kysymykseen, ja oikein vastaamalla voi päästä pois.

Kävelyä lasilla on monella tasolla kiinnostava kirja. Se on realistinen mitä tulee Grahamin ja Stevenin kokemusten kuvauksiin, jopa tuskallisuuteen asti. Grahamin osuus tuo elävästi mieleen nuorena aikuisena tehdyt havainnot ihmisten pariutumisen tarpeen vaiheista ja ongelmista. Tosin Banks on tähänkin kuvioon lisännyt kierroksen, johon ei ihan heti törmää normielämässä. Steven on vainoharhaisuudessaan tuskastuttava ja tuo hieman mieleen Ampiaistehtaan Ericin äkkipikaisuudessaan. Hänen tarinassaan on kuitenkin juonne, joka vaivaa pitkin matkaa.

Kirjan kiinnostavin anti on Quissin ja Ajayin tarinassa, jossa paitsi mielikuvitukselliset pelit on ratkottavana, mennään myös outoon kahden maailman välitilaan. Vastapelaajat ovat erilaisia luonteeltaan, Ajayi kiinnostuu kirjoista, joista linna on rakennettu ja Quiss tekee tutkimusmatkoja linnan syövereihin ja kovistelee sen henkilökuntaa auttamaan. Linna monine ulottuvuuksineen ja toimintoineen on kiehtova. Henkilökunta on varsin humoristinen juonne muuten harmaansävyisessä teoksessa. Pienikokoinen väki kohkaa täyttä häkää niin keittiössä kuin muuallakin ja päätyy mm. mausteeksi ruokapataan.

Banks linkittää kolme tarinaa hienosti yhteen lopussa ja antaa lukijalle riemastuttavan oivalluksen. Vaikka Kävelyä lasilla ei sekään pääse mielestäni vielä lukemieni Kulttuuri-teosten tasolle, se on huomattavasti onnistuneempi teos kuin Ampiaistehdas. Toki siinäkin yksi ärsyttävä yksityiskohta heittää logiikallaan vesilintua, mutta kokonaisuudessaan erinomaisen suositeltava lukukokemus.

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys

Carl Saganin Ensimmäinen yhteys (Contact, 1985, suom. 1987) on niitä kirjoja, joita olen halunnut lukea jo pitkään. Näin sen pohjalta tehdyn elokuvan heti ilmestymisen aikaan vuonna 1997, joten sisällöstä oli jonkin verran odotuksia. Lähinnä kiinnosti miten paljon asioita on muutettu elokuvaa varten ja millainen tyyli suositulla tieteen kansantajuistajalla fiktiivisessä kirjoittamisessa oli. Erikoista kirjassa on, että se oli alunperin tarkoitettu käsikirjoitukseksi, mutta koska elokuvaprojekti ei edennyt, Sagan teki tarinan romaaniksi. Myöhemmin käsikirjoitus elvytettiin ja Robert Zemeckis ohjasi Hugo-palkinnon voittaneen elokuvan. Kirja voitti Locus-palkinnon 1986.

Ihmiskunnan arjen sekoittaa täysin yhtäkkinen viesti 26 valovuoden päästä Vegan tähdeltä. Eleanor "Ellie" Arroway, joka isänsä tuella jo lapsena oli kiinnostunut radiologisista harrasteista, erikoistuu Harvardin yliopistossa radioastronomiaan. Hän on älyllistä elämää maapallon ulkopuolta kartoittavan Argus-projektin johtajana ensimmäisten joukossa vastaanottamassa kaukaa tullutta viestiä. Maailman väestö vastaanottaa viestin ristiriitaisin tuntemuksin, se herättää pelkoa maailmanlopusta ja vihollishyökkäyksestä, mutta myös uskonnollista kiihkoa tai vastustusta sekä yltiömäistä fanitusta. Kun viestin sisältö selviää, se vaatii ihmiskuntaa reagoimaan siihen. Lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Ensimmäinen yhteys on ideana valtavan kiehtova, sillä älyllistä merkkiä muualta maailmankaikkeudesta on odotettu ja jopa pelätty. Fyysikko Stephen Hawking on viime vuosina voimallisesti tuonut julki pelkojaan, ettei Maa pärjäisi yhteydenotoissa kovinkaan hyvin, mutta silti, ei ihmismieli olisi sitä mitä on, jos meillä ei olisi halua nähdä, kuulla ja päästä yhä kauemmas. Kirjan sanoma on suhtautua kontaktiin muuna kuin uhkana, nähdä se mahdollisuutena, ei sodanjulistuksena vaan todellisena universumin kädenojennuksena ja ymmärryksen laajentamisena.

Olen iloinen, että Sagan on asettanut kirjan päähenkilöksi vahvan ja älykkään naisen kaikkine vikoineen. Kirjan tiedemaailmassa ja poliittisessa johdossa näkyy muitakin naisia, kuten presidenttinä. Hyvin, hyvin usein vuosikymmenien takaisissa science fiction -teoksissa tällainen asetelma huutaa poissaolollaan. Voisi sanoa, että teos on femistinen ja naisten asemaan liittyviä kohtauksia löytyy, joskaan ne eivät ole leimaavia.

Kirjassa oli monia erinomaisen kiinnostavia juttuja, eikä minulla ollut lainkaan vaikeuksia lukea sitä. Ei minkäänlaista takkuilua lukuflowssa. Silti jotkin asiat, varsinkin filosofiset keskustelut uskonnon ja tieteen konflikteista, jäivät häiritsemään minua, eikä lukukokemus kaikilta osin ollut tyydyttävä. Loppuratkaisussa oli omanlaista hienoutta ja voin sanoa olevani tyytyväinen siihen, että luin teoksen.

"The universe is a pretty big place. If it's just us, seems like an awful waste of space."

Elokuvassa Ellie Arrowayta esittää Jodie Foster ja kirjan presidentin tiedeasiantuntija Ken der Heer ja uskonnollinen johtaja Palmer Joss ovat vaihtaneet hieman paikkaa Elllien yksityiselämässä. Palmer Jossia elokuvassa esittää Matthew McConaughey. Kun katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa, oli päänäyttelijävalinnat mielestäni outoja (tai Fosterin vastanäyttelijävalinta oli outo), sillä Fosterin ja McConaugheyn välillä ei leimahdellut aidosti mitään kipinöitä, vaikka oletin tekijöiden sellaista haluavan. Kirjassa ihmissuhteet eivät olleet Ellien paras puoli lainkaan ja ymmärrän nyt kirjan luettuani, että elokuvan vaivautuneisuus on osittain ehkä jopa tarkoituksellista. En viitsinyt katsoa elokuvaa kirjan yhteydessä uudestaan, joten minulla ei ole siitä kaikkia muistikuvia, mutta joka tapauksessa presidenttinä siinä on Clinton – tosin ei se naispuoleinen vaan mies.

Ursula K. Le Guin: Always Coming Home

Ursula K. Le Guinin Always Coming Home julkaistiin 1985. Ostin oman kirjani yli 5 vuotta sitten ja tänä vuonna olen aikonut viimein lukea sen joka ikisen kuukauden alussa. Viimein marraskuu toi mukanaan Neglected Novel Reading Month -haasteen, joka sai minut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin aistimaan teoksen. Aistimaan siksi, että Always Coming Home ei ole ainoastaan kirjoitettua tekstiä, vaan siihen liittyy myös musiikkia ja runoja sisältävä äänite. Music & Poetry of the Kesh -äänitteeseen kuuluu myös 30-sivuinen liitekirja.

Ursula K. Le Guin näyttää Always Coming Homella mitä antropologinen fiktiivinen kirjallisuus oikeasti tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan tulevaisuudessa Kalifornian Napa Valleyn kaltaisessa laaksossa elävän Kesh-kansan elämää ja kulttuuria monelta kantilta. Kirja koostuu lauluista, runoista, sanonnoista, kartoista, piirroksista, sukupuista, sukulaissuhteista ja sukujen erikoispiirteistä, näytelmistä, ruokaresepteistä, soittimien ja tanssien sekä eläinten ja kasvien kuvauksista, käytösetiketeistä ja pienistä henkilökohtaisista tarinoista liittyen johonkin teemaan esimerkiksi kieleen ja nimiin tai seksuaalisuuteen ja siihen liittyviin tapoihin. Pidempi, läpi kirjan kulkeva tarina kertoo osina sinshanilaisen, puoliksi condorilaisen Stone Telling -nimisen tytön kasvutarinan kahden erilaisen yhteisön kulttuurien ja tapojen sekä asenteiden välissä. Läpi kirjan esiintyy kertojahahmo Pandora sekä editori, jotka koin Le Guinin omiksi rooleiksi teoksen sisällä.

Le Guinin piirtämä kartta Keshin kaupungin ympäristöstä

Always Coming Homen pitäisi olla teos, johon viitataan puheissa samalla tavalla kuin Tolkienin tuotannon yhteydessä Silmarillioniin, vaikka tätä maailmaa ei Le Guinin muissa (lukemissani) kirjoissa esiinnykään eikä sillä ole selkeästi listattua historiaa. Se on kuitenkin tietynlainen yhteenveto, tiivistelmä sille kaikelle, mikä häilyy hänen tarinoidensa lukemattomien kansojen taustalla. Mitään Gethenin asukkaiden (Pimeyden vasen käsi) monisukupuolisuuden kaltaista radikaalia ideaa kirjassa ei esiinny, vaan laakson eri alueiden asukkaiden kulttuuri pohjautuu paljolti sekoitukseen Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden maailmasta. Kirjassa esiintyvät kaupungit ovat pikemminkin kyliä. Rakennustekniikka ja teollisuuden määrä vaihtelee, taustalla on tietokoneäly (jäänne menneisyydestä), mutta Stone Tellingin kylällä/kaupungilla ei tunnu olevan esimerkiksi korkealta sanelevaa hallintoa, vaan perinteiset säännöt ja etiketit ohjaavat pitkälti miten toimia. Myös moraalia pidetään arvossa ja se säätelee arkielämän päätöksiä. Naisten rooli ja itsepäätäntävalta yhteisössä on vahva. Niinpä kontrasti tiukemmin säädetyn Condorin kulttuurin kanssa on sitä suurempi. Valitettavasti kulttuurien eroavuudet ovat turhan alleviivaavia, mikä hieman häiritsee. Kirjailijan myöhemmässä tuotannossa on havaittavissa seestymistä, mikä tuottaa syvemmin pohdittua tekstiä, mutta poistaa ne säröt, jotka viehättävät hänen varhaisemmassa tuotannossa.

Esimerkki ruokareseptisivusta

Always Coming Home ilmentää kuinka syvälle kirjailija voi maailmaansa mennä pieniä yksityiskohtia myöten. Laulujen nuotit, keksitty kieli, erilaiset rituaalit, ruokaohjeet – olen mykistynyt. Le Guin on työstänyt tätä kirjaa varmasti vuosia, joten en osaa edes kuvitella millaisen jäljen uppoutuminen on häneen jättänyt. Kirjailija on itse piirtänyt kirjassa esiintyvät kartat, mutta kuvittamisessa hänellä on ollut apuna Margaret Chodos-Irvine. Piirrokset ovat paikallaan, sillä niistä saa paremman käsityksen esimerkiksi asumuksista ja eläimistä, joita pelkän tekstin kautta oli ainakin minulla ongelmia hahmottaa.

Sukulaisuussuhdekaavio

Jotta antropologinen lähestyminen Keshin kulttuuriin olisi entistä täydellisempi, siihen liittyvää musiikkia ja runoutta on tallennettu myös äänitteenä. Todd Barton on säveltänyt kymmenen kappaleen verran kansanmusiikkia, joista osa on instrumentaaleja, osa laulettu keshin kielellä (Le Guinin sanoitukset). Nämä musiikit sekä muutamat lausutut runot sekä niihin liittyvän ekirjasen voi ostaa erikseen Le Guinin kotisivuilta löytyvän linkin kautta. Näitä kun ei saa muuten viimeisimmän kirjan pepripainoksen mukana. Samaiselta sivulta voi kuunnella ja lukea näytekappaleita sekä katsoa karttoja. Tässä esimerkkinä:

Heron Dance (mp3)

Music & Poetry of the Kesh -ekirjassa on äänitteiden sanat sekä keshiksi että käännettynä englanniksi, sekä lyhyt esittely kappaleista. Musiikki on pelkistettyä. Lauletuissa ei käytetä juuri instrumentteja, rytmitys tehdään taputtaen. Sanat ja lauseet ovat toistuvia. Taustalta saattaa kuulla luonnonääniä. Kirjan tekstit ja musiikki täydentävät toisiaan.

Quail Songin nuotit ja sanat

Always Coming Home on kunnioitettava saavutus teoksena. Le Guinille on pakko nostaa hattua tästä. Se on myös lukuisine yksityiskohtineen ajoittain raskasta luettavaa ja vaatii melkoisesti keskittymistä. Eri tyylisten tekstien vaihtelu on sinänsä helpotus, mutta se rikkoo myös kirjan rakennetta. Tarkoituksella. Always Coming Homea ei voi pitää perinteisenä romaanina, se on paljon, paljon muuta. Vaativuudestaan huolimatta, siihen kannattaa tutustua lisäkkeineen. Se on palkitsevaa.

Orson Scott Card: Ender's Game ja Ender's Shadow

Noin 12 vuotta sitten eräs tuttavani kuullessaan fantasia/science fiction -kiinnostuksestani suositteli minulle kirjaa, joka hänen mielestään oli erinomainen. Luin kirjan, mutta en juurikaan pitänyt siitä. Kyseessä oli Orson Scott Cardin Ender (engl. Ender's Game). Kun selasin tulevia elokuvia IMDb Prosta, tajusin, että Ender on tulossa myös elokuvaksi ensi vuonna (marraskuussa) ja kuvaukset on jo aloitettu. Niinpä ajattelin lukea kirjan uudestaan hieman enemmällä scifi-kokemuksella, kun kaiken lisäksi minulla oli kirjasta jäljellä enää vain hajanaisia muistikuvia. Koskapa Ender's Game -elokuva pohjautuu vuonna 1985 kirjoitetun kirjan lisäksi myös sen myöhemmin (1999) kirjoitettuun rinnakkaisteokseen Ender’s Shadow, luin molemmat kirjat samoin tein. Ender’s Shadowta ei ole suomennettu. Minulla on molemmista kirjoista englanninkieliset ekirja-versiot. Liitän Ender’s Gamen mukaan Science fiction -haasteeseen, kategoriaan 8. eli avaruusalukset, avaruusolennot.

Ender’s Game kertoo nuoresta pojasta, Andrew "Ender" Wigginista, joka on perheensä kolmas lapsi, jalostusohjelman erikoisluvalla syntynyt. Isoveljensä Peterin ja muiden koulutoverien kiusaama Ender löytää lohtua ja myötätuntoa sisareltaan Valentinelta. Kuusivuotias Ender on poikkeuksellinen lapsi, lahjakkaita sisaruksiaankin erikoisempi. Maapallon sotilasliittoutumat ovat unohtaneet keskinäiset riitansa, sillä yhteinen vihollinen uhkaa avaruudesta. Aiemmin hyönteistä muistuttavien olentojen hyökkäys päätyi hilkulla Maan voitoksi, mutta nyt on varauduttava entistä pahempaan koitokseen. Ender siirretään pois perheensä luota Maan kiertoradalla sijaitsevalle taistelukouluasemalle, jossa hänen lisäksi koulutetaan satoja muitakin lapsia sotilaiksi. Enderistä odotetaan kuitenkin paljon enemmän kuin muista. Onko hänestä pelastamaan Maapallon tulevaisuus?

Luin kirjan muutamassa päivässä, mikä kertoo siitä, että tarina tempaa mukaansa. Koko ajan jonkun tahon silmätikuksi ottama Ender-poika on väkisinkin sympaattinen. Ender on onnistunut sekoitus piinkovaa sotilasta ja silti pientä empatiaa tuntevaa poikaa, joka myös oireilee saamastaan kohtelusta. Empatia nousee kirjan tärkeäksi teemaksi ja myös aseeksi, vaikka ulkoisesti Enderin peli keskittyykin pelaamiseen ja strategioihin. Taistelukoulun lapset ovat todellisessa koulutusrääkissä, aikuisten tuen ja turvan ulottumattomissa, ja nimenomaan aikuisten suunnitelman osatekijöitä. Todellisessa maailmassa olisin kovastikin vastaan lasten asettamista moiseen asemaan, jossa heidät valjastetaan maanpuolustukseen, kaavamaiseen fyysiseen ja henkiseen painostukseen, ilman läheistä ihmiskontaktia, olkoonkin koulutus pelien muodossa. Cardin lapset ovat kuitenkin jotain ihan muuta. Heitä ei voi pitää normaaleina lapsina, se tulee selväksi jo heti alkuvaiheissa. He ovat yli-ihmisiä, geneettisesti manipuloituja. Vaikka heistä löytyykin inhimillisiä piirteitä, niin heidän tunteiden torjuntansa tai jopa kieroutuneisuutensa on merkillepantavaa. Enderissä itsessään kaksinaisuus toimii, mutta hänen sisaruksensa Valentine ja Peter eivät ole yhtä onnistuneita hahmoina, kuten ei moni taistelukoulun lapsistakaan. Välillä en osannut edes Enderiä pitää lapsena, vaan lapsista tuli mielikuvissani jonkin sortin pikku-aikuisia.

Olin onnellisesti unohtanut lopun juonenkäänteen ja nyt uudelleenluvussa se onnistui yllättämään positiivisesti. Idealistinen loppukaan ei häiritse liikaa. Ender’s Game ei kuitenkaan monista hyvistä puolistaan huolimatta vakuuttanut minua täysin. Taistelukoulutusosuus tuntuu liian pitkäksi venytetyltä. Tappamisen puolustaminen tai jopa hyväksyminen tyyliin "tarkoitus pyhittää keinot" ja lymyilevä yli-ihmisihannointi nostaa yhä niskakarvojani pystyyn, siitäkin huolimatta, että lapsia voitaisiin kirjassa pitää syyntakeettomina pelinappuloina jo ennen syntymäänsä. En myöskään ole koskaan tuntenut vetovoimaa militaristisia asenteita kohtaan ja Ender’s Game tuntuu ajoittain palvovan niitä. Minulle syntyi hyvin ristiriitainen käsitys siitä, mitä kirjailija haluaa kirjallaan sanoa, vai huvinko vuoksi hän ymppäsi mukaan esimerkiksi poliittiset ajattelijat John Locke ja Demosthenes pseudonyymeina.

Ymmärrän hyvin, miksi en reilu vuosikymmen sitten erityisesti pitänyt kirjasta, mutta uudelleen luettuna se nousi paremmaksi teokseksi kuin mitä muistikuvani oli. Tältä pohjalta lähdin lukemaan Ender’s Shadowta.

Ender’s Shadow kertoo Ender’s Gamen tarinan rinnakkaisesti Bean-nimisen pikkupojan näkökulmasta. Bean on Enderin joukoissa taistellut, itseään Enderiäkin pienempi lapsi, jonka aivokapasiteetti on kuitenkin huikea. Häntä verrataan Enderiin, mutta hänessä on ainesta enempäänkin. Bean joutuu kuitenkin miettimään koulutuksessa oppimansa ja henkilönä oivaltamansa pohjalta, mikä on hänen roolinsa ja mikä Enderin rooli Maapallon tulevaisuudessa.

Bean on orpo katulapsi, joka joutuu vaaralliseen tilanteeseen Achilles-nimisen vanhemman pojan vuoksi. Hän osoittaa kuitenkin melkoisia älyllisiä lahjoja ja pääsee siten pälkähastä - ainakin hetkeksi - sisar Carlottan avustamana taistelukoulutusasemalle sotilaskoulutukseen. Beanin polku koulutuksessa on samankaltainen kuin Enderinkin. Hän joutuu silmätikuksi ja kärsii. Beanilta puuttuu kuitenkin Enderin kyky tuntea ja hän on koostaan huolimatta melkoisen itseriittoinen. Beanin alkutarina kadulla on kaikkea muuta kuin katu-uskottava. Jo hänen selviytymisensä hengissä vuoden ikäisenä vauvana piiloutuneena vessanpöntön vesisäiliöön on kertakaikkista soopaa. Kirja toistaa kaikki Ender’s Gamen huonot puolet ja lisää päälle vielä sisar Carlottan myötä uskontoa. Bean ei herätä lainkaan sympatioita kuten Ender, joten kirja jää lähinnä tunteettomaksi venytetyksi toistoksi, paikoin saarnaavaksi. Yli-ihmisenäkin Ender tuntuu kymmenen kertaa uskottavammalta kuin Bean.

Kirjassa käy selville mikä Beanin merkitys Enderin tarinassa on, mutta lukiessani Ender’s Gamea, ei jäänyt tarvetta tietää jonkin yksittäisen sivuhahmon roolia tarinassa. Ilman Ender’s Shadowta olisi pärjätty hyvinkin. Shadowssa on useita notkahduksia ja siinä missä Enderin tarinan lopun kestää, Beanin tarinan loppu tässä kirjassa on pullamössöä. Valitettavasti kirjailija on ollut sitä mieltä, että Beanin tarinan kertomiseen tarvitaan satakunta sivua enemmän kuin itse Enderin samanaikaisen tarinan kertomiseen.

En tiedä mitä kohtia Ender’s Shadowsta on poimittu tulevaan elokuvaan, sillä en ole jaksanut lukea elokuvakäsikirjoituksen varhaisversiota, mutta toivon, että mahdollisimman vähän. Joka tapauksessa meinaan elokuvan käydä katsomassa jahka se valmistuu. Leffan kuvausten etenemistä voi seurata tuottajien Ender’s Game -blogista.

Science fiction -haaste

George R.R. Martin: Nightflyers

Nightflyers on paitsi George R.R. Martinin pienoisromaani, myös kokoelma, joka sisältää nimiteoksen lisäksi viisi muuta novellia. Kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1985.

• Nightflyers (1980)
• Override (1973)
• Weekend in a War Zone (1977)
• And Seven Times Never Kill Man (1975)
• Nor the Many-Colored Fires of a Star Ring (1976)
• A Song for Lya (1974)

Nightflyers, joka sisältyy myös kokoelmaan Songs the Dead Men Sing (arvostelu) on avaruusmatkailutarina tieteilijöistä, jotka vuokraavat edullisen avaruusaluksen käyttöönsä päämääränä löytää salaperäinen volcryn, joka on vaeltanut läpi universumin iäisyyksiä. Nightflyers-aluksen mukana matkalle osallistuu kapteeni Royd Eris, jota muut matkaajat eivät kuitenkaan tapaa muuten kuin hologrammina. Kun matkustajille alkaa tapahtua outoja onnettomuuksia ja henkiä menetetään, epäilyt kohdistuvat Erisiin.

Martinin Thousand Worlds -maailmaan sijoittuvat tarinat ovat omalla tavallaan yhtä kiehtovia kuin Dunk & Egg -novellit, jotka pieni pala kerrallaan avaavat lisää kokonaiskuvaa Tulen ja jään laulu -sarjan fantasiamaailmasta. Thousand Worlds esiintyy vain yhdessä varsinaisessa kirjassa (Dying of the Light) ja joukossa novelleja. Maailman eri planeetoista, kaupungeista, ihmisistä ja outouksista saadaan vain välähdyksiä. Minusta Martinin varhaisten science fiction -novellien lukemisessa osa hupia on poimia niistä linkkejä toisiinsa.

Nightflyers on päätynyt myös valkokankaalle vuonna 1987 nimellä Lähtölaskenta kuolemaan. Elokuvaa ei ole koskaan taidettu julkaista dvd:nä ja minullakin on siitä vanhalta videolta talteen pelastettu versio. Elokuva on suoraan sanottuna surkea. Alku pyrkii noudattamaan kirjan tarinaa edes hieman, mutta monet päätapahtumat ja loppu on muutettu jokseenkin toiseksi ja samantein latistettu. Vielä kun tulevaisuuden hahmot on saatu näyttämään 80-luvun perikuvilta takatukkineen, niin voisin sanoa, että jos elokuva on jäänyt väliin, niin suurta menetystä ei ole tapahtunut. 

Overriden tarina sijoittuu Grotton maailmaan. Martin esittelee tässä tarinassa myöhemmin myös Meathouse manissa (mm. kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) esille tulevan ruumiinkäyttäjän ammatin. Override on kuitenkin luonteeltaan vähemmän puistattava. Siinä zombie-ihmisiä hyväksikäyttävät swirlstone-etsijät joutuvat kohtaamaan ammattikuntaansa vastaan tunnetun vastenmielisyyden ja ovat uuden ajan edessä. Keskinkertainen tarina Martinilta.

Weekend in a War Zone on näppärä psykologisesti rakentuva pikkutarina vasten tahtoaan todellisiin sotaleikkeihin osallistuvasta miehestä, jonka motiivina on tehdä vaikutus ja edetä urallaan. Hän saa ohjaajakseen kokeneen veteraanin ja itseään nuoremman pyrkyrin. Jostain syystä olin unohtanut tarinan aiemman lukukerran jälkeen lähes kokonaan, joten se tuntui tuoreelta tässä vaiheessa. Ei Martinia parhaimmillaan, mutta silti kiinnostava tarina.

And Seven Times Never Kill Man on saanut nimensä Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta, mikä sopiikin hyvin tarinan tapahtumaympäristöön. Thousand Worlds -maailmaan sijoittuvan tarinan jumalhahmo on päätynyt myös Tulen ja jään laulu -sarjaan ja tarinassa viitataan mm. Avalonin kosmopoliittiseen maailmaan, joka esiintyy useissa Martinin novelleissa. Maailman nimi on tietenkin peruja myyttisestä Avalonin saaresta ja se olisi myös Thousand Worlds -maailmaan sijoittuneen kirjan nimi, jos Martin olisi saanut sen valmiiksi. Tosin keskenjäänyt teos johdatti hänet kirjoittamaan A Song of Ice and Fire -sarjaa, joten en valita. Sotilaallinen uskonnollinen järjestö Steel Angels pyrkii valloittamaan uuden asuintilansa karkoittamalla julmasti pois aiemmat asukkaat. Steel Angelsit pitävät rauhanomaisia karvapeitteisiä olentoja, jaensheja, jotka palvovat omaa jumalaansa, sieluttomina ja vähäpätöisinä. Jaensheihin tutustunut kauppamies ryhtyy kuitenkin vastarintaan alkuperäisten asukkaiden puolesta. Kokoelman toiseksi paras novelli.

Nor the Many-Colored Fires of a Star Ring on avaruusoopperatarina, jonka hienous ei ainakaan minulle ole auennut. Star Ring on teorian mukaan portti universumin toisiin kolkkiin ja Kerin ja Jenny pyrkivät testaamaan Nowheressa, josko Jennyn oma teoria itseään ylläpitävän portin luonnista käytännössä onnistuu. Hyvin visuaalisin sanankääntein kirjoitetussa novellissa on hieman vanhahtava tunnelma, eikä se ole onnistunut herättämään innostustani missään vaiheessa. Tarinan päähahmojen kaltaiset hahmot ovat monissa muissa tarinoissa paremmin ja terävämmin luotuja ja tämä tuntuukin vain välityöltä.

A Song for Lya on yksi Martinin Hugo-palkituista kirjoituksista, jolla on mittaa pienoisromaanin verran. Kaksi telepaattia, rakastavaiset Robb ja Lya, saapuvat Shkean planeetalle, jossa paikallisten keskuudessa vallitsee yksi ja ainoa itseuhrauksen vaativa uskonto, the Cult of Union. Kukaan ei ole ollut huolissaan ennen kuin nyt, kun ihmisasukkaat ovat ryhtyneet liittymään mukaan kulttiin ja heitä uhkaa myös lopullinen uhrautuminen hirveällä tavalla. Robbin ja Lyan tehtävänä on selvittää miksi ihmiset ovat vapaaehtoisesti liittyneet ja liittyvät enenevässä määrin kulttiin, vaikka tietävät sen lopputuloksen, ja tehtävä vaikuttaa heihin odottamattomalla tavalla. A Song for Lyassa Martin kirjoittaa jälleen rakastamisen vaikeudesta, riittämättömyydestä ja menettämisestä. Tarina on haikean kaunis ja maailmanluonti on onnistunutta, Nightflyers-kokoelman paras.

Nightflyers on keskitasoa parempi novellikokoelma, jossa tosin on pari keskinkertaisempaakin tarinaa. Kokonaisuutena kirjoitukset sopivat kuitenkin hyvin yhteen johtuen siitä että ne sijoittuvat pääosin samaan maailmankaikkeuteen. Kokoelma on tasapainoinen.

Tad Williams: Tailchaser's Song

Tailchaser’s Song on Tad Williamsin esikoisjulkaisu vuodelta 1985. Olen elänyt yli puolet elämästäni kissojen seurassa ja niiden luonteet ja puuhastelut ovat tulleet varsin tutuiksi. Jokainen kissa on yksilö, mutta kaikista niistä tuntuu löytyvän kuitenkin jotain lajinomaista, ja siksipä kiinnostikin onko Tad Williams saanut vangituksi nuorille suunnatussa tarinassaan kissojen syvimmän olemuksen.

Fritti Tailchaser on nuori kollin alku, joka pian nimensä saamisen jälkeen menettää perheyhteisönsä. Muitakin kissoja katoaa jäljettömiin, myös Tailchaserin sydänystävä Hushpad. Malttamaton Fritti päättää lähteä etsimään ystäväänsä ja selvittämään mitä on tekeillä. Hän saa kulkukumppanikseen nuoren Pouncequickin ja hieman omituisen vanhan kissaherran Eatbugsin. Etsintämatka vie Fritin mm. kissakuningattaren hoviin ja pahan Grizraz Hearteaterin vangiksi sekä myös elämänsä pahimman painajaisen eteen.

Tailchaser’s Song on kohtuullisen mukavaa satuluettavaa, josta ei puutu jännityksen hetkiäkään, mutta se todellakin tuntuu nuoremmille lukijoille kirjoitetulta kertomukselta. Tarina on perinteinen vaellusmatkan kuvaus, jossa kohdataan vaaroja ennen kuin päätepiste saavutetaan, ja pääsankari saavuttaa yleensä haluamansa/etsimänsä itsetuntemuksen kasvun kautta. Hännänjahtaajassa on merkkejä esikuvasta, ja sen perusteella uskaltaisin väittää, että Williams on Tolkiensa lukenut ennen kirjoitustaan. Välillä tuntuu, että kirjailija oikoo tekstissä hieman tapahtumia ja esimerkiksi käänteentekevä ratkaisukohtaus loppupuolella jää heikolle kuvaukselle.

Toinen tänä vuonna lukemani eläinnäkökulmasta kirjoitettu kirja, Richard Adamsin Ruohometsän kansa (arvostelu) onnistuu mielestäni Williamsin teosta paremmin vangitsemaan eläimen olemuksen, vaikka siinäkin koin olevan ihmistämistä. On varmasti vaikea kirjoittaa tarpeeksi uskottavaa eläintarinaa silloin kun pitää laittaa eläimet myös puhumaan ja esittämään ajatuksiaan. Pakostikin niistä tulee ihmismäisiä, ratkaisevaa vain on kuinka paljon hahmoissa säilyy sitä "eläimellisyyttä". En löytänyt tarpeeksi aitoja kissoja Williamsin tekstistä, vaan ihmistulkinnan kissoista. Adamsin kaniineista sentään huokui ajoittain, että ne ovat saaliita ajatusmaailmaltaan, mutta Williamsin hyvät kissat olivat kovin kaukana saalistajaeläimen vietistään, vaikka osa eli kuitenkin varsin villissä ympäristössä. Eikä ne M’anin talouksissakaan asuvat niin yksiselitteisen laiskoja ja välinpitämättömiä aina ole - paitsi ehkä vapaana kuljeksivan kissan mielestä, ihmistulkinnan mukaan. Positiivista on, että Williams on pyrkinyt luomaan tarinansa eläimille omanlaisensa kielen ja tavan puhua, ja selvennykseksi kirjan lopussa on vielä ”Kissankieli-Ihmiskieli” –sanakirjakin. Toukokuussa saatiin tieto, että Tailchaser's Songista olisi suunnitteleilla myös animaatioelokuva, joka ainakin yhden konseptitaidekuvan perusteella (uutinen ja kuva Ain't It Coolin -sivulla) voisi olla hyvinkin miellyttävää katsottava.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Orjattaresi on ensimmäinen lukemani kirja Margaret Atwoodilta. Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1985 ja suomennettu sitä seuraavana vuonna. Minulla on kirjasta sekä englanninkielinen versio The Handmaid's Tale, että suomennoksen 3. painos. Luin pääasiassa kirjan suomeksi, tosin - kuten monesti aiemminkin - käännös suorastaan huusi välillä tarkistamaan, miten alkuperäinen teksti oli kirjoitettu.

Orjattaresi on dystopia vanhoillisuskovaiseksi totalirismiksi muuttuneesta USA:sta. Tarina on kuvaus yhteiskunnasta, jossa naisilta on poistettu itsenäisyys, yksilöllisyys, omistusoikeus ja itsemääräämisoikeus. Kertojahahmo on Frediläinen, isäntänsä nimen mukaisesti kutsuttu orjatar, jonka ainoana tehtävänä on toimia synnytyskoneena. Hänen tarinaansa seurataan tiukkojen rajojen hallitsemassa pienessä piirissä, mikä ei kuitenkaan estä menneisyyden muistelemista. Tarina alkaa keskeltä ja Frediläisen muistojen kautta pääsemmekin pala palalta vilkaisemaan miten tilanteeseen ajauduttiin. Poliittiset, yhteiskunnalliset ja uskonnollisaatteelliset kuviot taustalta selitetään sillä tasolla, että kokonaiskuva välittyy. Ydinsäteilyn ja myrkkyjen vaikutukset tuodaan esille taustatekijänä, niihin ei paneuduta sen tarkemmin. Tämä on tarkoituksenmukaista, sillä kertoja oli tavallinen amerikkalainen, joka ei niin tarkkaan ollut kiinnostunut mitä ympärillä tapahtuu tai jätti asioita huomioimatta. Kuvaus ihmisestä, joka tottuu alunperin haalean kylpyveden hitaaseen lämmittämiseen siten, että lopulta kiehuu kuoliaaksi, on uskottava. Toki niitäkin oli, jotka olivat nähneet tulevan ja tiedostivat asian ajoissa.

Koskapa Atwood kertoo tarinaa orjan näkökulmasta, saamme nähdä vain ripauksia siitä mitä muualla tapahtuu. Vastarintaliike on olemassa, vanhat ja epäkelvot ns. epänaiset työskentelevät säteilylle altistuneilla alueilla. Tiukasta fundamentalismista huolimatta, alkoholia ja prostituutiota on tarjolla etuoikeutetuille miehille. Miesten mahdollinen steriiliys on seikka, josta ei avoimesti keskustella ja jo sana "steriili" on tabu. Oli naiset sitten missä asemassa tahansa, jopa korkea-arvoisten miesten vaimoina, heidän asemansa on alisteinen. Vastarintaa voi turvallisesti tehdä vain omissa ajatuksissa ja sekin on kamppailua, koska alistetuilla on taipumus myös itsesensuuriin. Naurua käytetään tarinassa yhtenä kapinahengen työkaluna. Kirjassa minua huvitti kohta, jossa japanilaiset turistit kameroineen yrittivät kuvata punaisiin pukeutuvia ja kasvonsa peittäviä orjattaria. Frediläinen kutsuu japanilaisnaisten pukeutumista ajatuksissaan ironisesti länsimaiseksi. Kohtaus toi mieleen amish-yhteisön, joka elää omien tiukkojen sääntöjensä mukaisesti ja myös heitä turistit mielellään kuvaavat.

Atwood ei tarjoa yksiselitteistä päätöstä tarinalle. Lopussa hypätään ajassa eteenpäin, kansainvälisen historiantutkijoiden yhdistyksen symposiumin pöytäkirjaan, jonka kirjailija on päättänyt kuvata eri tyylillä. Teksti on humoristista, mutta se itseasiassa shokeeraa enemmän kuin varsinainen tarina. Se tuntuu lähemmältä todellisuudelta ja arkipäivältä. Epäröisin silti kutsua orjattarenkaan tarinaa epätodeksi, sillä naisten asemasta kautta historian löytyy kirjan kaltaisia, tai jopa vieläkin karmeampia esimerkkejä. Tämän päivän Amerikassa (eikä tietenkään pelkästään siellä) on uskonlahkoja ja -ryhmittymiä, joihin kuuluu tuhansia, jopa miljoonia ihmisiä, joiden ajatusmaailmasta Orjattaren tarina ei ole kaukana. Milloin heidän määränsä ja valtansa on niin suuri, että he pystyvät hallitsemaan paitsi USA:n presidenttiä, myös kongressia?

Vaikka Orjattaren käännös on pääosin hyvä, on Atwoodin teksti tuottanut kääntäjälle selvästi ongelmia paikoin. Yhdessä kohden hän on päättänyt selittää alaviitteellä alkuperäisen tekstin. Varsinkin viimeisen Historiallisia selityksiä -osan käännös on epäselvä. Hyppäsin välittömästi lukemaan alkuperäisen tekstin, jossa mm. viittaukset Chauceriin olivat selkeämmät. Kääntäjä on päättänyt muuttaa lausejärjestystä tai jättää jonkin sutkautuksen kokonaan pois, koskapa niiden kääntäminen ei olisi tuonut esille Atwoodin nokkelaa kielenkäyttöä.

Atwood on kirjoittanut hiljaisella tavalla kantaaottavan ja puhuttavan teoksen, joka ei ole aikojen saatossa menettänyt merkitystään. Se on yhä ja ehkäpä jopa enenevässä määrin ajankohtainen.

Aakkoshaasteen A-kirja.

Tim Powers: Paheiden palatsi

Tim Powersin Paheiden palatsi on ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Luin Anubiksen porttien käännökset aiemmin ja niiden arvostelu löytyy täältä.

Paheiden palatsin tarina sijoittuu postapokalyptiseen aikaan Amerikan länsirannikolle. Yhteiskuntajärjestys on mennyttä ja eläminen ei tunnu kovinkaan turvalliselta. Jotkut ovat sortuneet Veri-nimisen huumeen käyttöön ja yksinäisiä ja syrjäytyneitä nuoria houkutellaan jäseniksi uskonnolliseen kulttiin, jota johtaa Norton Närhenpuska. Päähenkilö on Greg Rivas, joka itsekin joutui nuorena kultin aivopesun kohteeksi, mutta löysi keinon päästä eroon lohkosta. Rivas toimi sen jälkeen palkkiolunastajana ja nouti kaapattuja nuoria pois Närhenpuskan seuraajien, närhien, käsistä. Lopetettuaan homman hän ryhtyi muusikoksi ja saavutti ammatissa mainetta. Häntä pyydetään vuosien jälkeen tekemään vielä yksi lunastuskeikka pelastaakseen nuoruuden ihastuksensa. Koskaan aiemmin Rivas ei ole joutunut tunkeutumaan Närhenpuskan vallan keskukseen Paheiden palatsiin saakka saadakseen käännytettyjä pelastetuksi, mutta tällä kertaa matka vie moninaisten tapahtumien jälkeen keskuspaikkaan saakka, eikä Rivas suinkaan ole immuuni houkutuksille.

Paheiden palatsi on maailmaltaan mielenkiintoinen ja sijoittuu tunnelmaltaan samaan 80-luvun alun ilmapiiriin kuin Mad Max -elokuvatkin. Harmaan, jokseenkin epätoivoisen tulevaisuuden maailman keskellä on ripaus valoa. Tarinan hahmot ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä, heissä on realistisuuden tuntu. Anubiksen portteihin verrattuna tarinan juoni kuitenkin hieman pomppii, eikä kirja tunnu lyhyydestään huolimatta kovinkaan tiiviiltä. Yliluonnollinen aspekti tuo onneksi positiivista lisää tarinaan, eikä tuhoa sen rakennetta. Paheiden palatsi ei kiehtonut samalla tavalla kuin Anubiksen portit, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Ehkäpä kirjasta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut kokonaan alkuperäisellä kielellä.