Harry Harrison: Eedenistä länteen

Peräti kahdeksan vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin Harry Harrisonin kirjan, sen ainokaisen Tilaa! Tilaa! (arvostelu). Eedenistä länteen (West of Eden, 1984), joka julkaistiin tänä vuonna suomeksi, edustaa tyyliltään eri vuosikymmentä ja alagenreä kuin aiemmin lukemani. Kansikuva on huomattavasti parempi, tällä kertaa Bill Sandersonin käsialaa, kuin myös kirjan sisältämä muu kuvitus.

Vaihtoehtohistoriallisessa maailmassa dinosaurukset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, vaan jääneet eloon ja tietyt pystyssä kävelevät lajit, jilanet, ovat kehittyneet älylliseksi lajiksi. Ilmaston kylmetessä ne ovat lähteneet etsimään uusia asuinalueita ja kohtaavat ensimmäistä kertaa lämminveriset ihmiset, tanut. Kohtaaminen on väkivaltainen ja lajien välille syntyy vihanpito, jossa kumpikin pitää toista vihollisena. Nuori ihmispoika Kerrick joutuu jilanetien vangiksi ja nokkeluutensa ansiosta selviytyy hengissä ja oppii niiden kielen. Kerrick haaveilee vapaudesta, mutta sen saavuttaminen ei ole helppoa toisen kehittyneen lajin omien päämäärien ohi.

Eedenistä länteen jakautui kiinnostavuutensa perusteella kahtia, jilaneiden aikaan ja ihmisten aikaan. Vaikka pienet, kommunikoivat ja älykkäät dinosaurukset ovat sinänsä ajatuksena kiehtovia, tarinan pitkä osuus heidän seurassaan puudutti. Dinoilla on omalaatuinen kehon eleitä vaativa kieli, tosin sanastoon kirjailija ei ole saanut luotua omaperäisiä sanoja. Dinot omaavat myös tekniikan, jolla toisia ei-älyllisiä olentoja hyödynnetään kulkuvälineinä ja työkaluina erilaisiin tarpeisiin, kuten rakentamiseen ja arkkitehtuurin luomiseen. Laji on jakautunut hierarkisesti ja kielenkäytössä on alentavia ilmaisuja vähemmän älykkäitä kohtaan. Yhteisössä hallitaan pelolla. Heillä on myös puutteita, kuten valehtelemisen taito, jonka avulla voi harhauttaa, mutta he eivät siihen kykene ja tietysti ruumiin tasalämpö, joka tekee niistä vaikeammin sopeutuvia ympäristön olosuhteisiin. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia tarinassa, mutta harmittavasti yksikään dino-hahmo itsessään ei ole kiinnostava. Harrison onnistuu tekemään niistä petomaisia tai jähmeitä, tosin joukkoon kuuluu myös ryhmä uskonnollisaatteellisia pasifisteja, jotka saattoivat ärsyttää jopa enemmän kuin muut. En ole ihan varma, mitä kirjailija ajatteli jilanien ja tanujen välisestä fyysisestä valtasuhteesta kirjoittaessaan, mutta tämän päivän stixhiscockit ei ole ensimmäisiä jotka laittoivat dinosaurusseksin tarjolle.

Ihmisten parissa viihdyin paremmin. Tarina lähestyi siltä osin paleofiktiivistä maailmaa, mutta toki jilanetien kehitys vaikutti tähänkin osioon. Kirjan loppupuolen lukeminen sujuikin paljon liukkaammin kuin alku. Tarinassa oli paljon yksityiskohtia joista pidin, mutta en ole varma viihtyisinkö tässä maailmassa trilogian verran. Näin äkkiseltään tämä tuntuisi riittävän, mutta katsotaan jahka toinen osa ilmestyy.

Glen Cook: Musta komppania

Jonkun vuoden on Glen Cookin Musta komppania (The Black Company 1984, suom. 2015) vartonut lukemistaan, ensin alkuperäiskielisenä ja sittemmin suomennoksena. The Black Company -sarja käsittää kymmenkunta kirjaa, joista ensimmäiset kolme muodostavat suomennetun kokonaisuuden. Sarja on synkän fantasian edustaja, mm. Joe Abercrombien The First Law -sarjan edelläkävijä, vaikkakin itse tutustuin niihin päinvastaisessa järjestyksessä.

Palkkasoturiarmeija Musta komppanialla on pitkät perinteet kunnioittaa sopimuksia, joita he palkkaajansa kanssa tekevät, mutta tällä kertaa he haluavat päästä eroon nykyisestä sopimuksestaan ja siihen tarjoutuu tilaisuus, kun Pohjoisen valtakunnan valtiaan Ladyn lähettiläs tarjoaa heille sopimuksen kapinallisia vastaan taistelemisesta. Samalla joukkoon värväytyy uusi jäsen, jonka pelastama mykkä pikkutyttö seuraa mukana. Ladylla ja hänen erikoisominaisuuksia omaavilla kaapatuillaan on synkkä menneisyys ja komppanian lääkärin, Puoskarin, romanttiset haaveet Ladysta alkaa karista mitä pitemmälle yhteenotto kapinallisten kanssa käy ja hän joutuu vastatusten tämän legendan kanssa. Ennustus kertoo Valkoisesta ruususta, joka tuo rauhan. Hänet vain tarvitsee löytää.

Mustan komppanian aloittaminen oli hyppy tuntemattomaan, siltä ainakin lukiessa tuntui. Kesti hetken ennen kuin kerrontaan pääsi sisälle ja nimien ja paikkojen tulvan häkellyksestä selviytyi. En heti alkuun erottanut mikä oli ihmisen tai kaupungin nimi, joten esim. kärpänenkin piti miettiä oliko se hyönteinen vai ihminen. Ehdin jo ajatella, että eihän tämä iske minulle ollenkaan, mutta niin vain kävi, että kun sinnikkäästi jatkoin lukemista, se alkoi nykiä kummasti mukaansa.

Puoskarin eli Aikakirjojen pitäjän näkökulmasta kerrottu tarina toimiI. Komppanian hahmot ovat karskeja ja rivien välistä ja vihjailuista voi lukea heidän olevan myös epämiellyttäviä ja moraalittomia. Kunniantunto liittyy komppanian perinteeseen ja ryhmäkäyttäytymiseen, joka sekin tosin rakoilee yksilöiden kohdalla. Mistään sankareista ei ole siis kyse. Heidän palkkaajansa, tässä tapauksessa erityisesti velhohallitsija Lady, on kymmenkertaisesti arveluttavampi motiiveissaan. Vaan siinäpä se tarinan kiehtovuus onkin, miten kirjailija saa väännettyä hahmoista kaikkine vikoineen niin vetäviä, että lukija haluaa jatkaa lukemista. Minulle ehkä hankalinta oli sulattaa pienet vihjeet pedofiliasta, mutta sen joko hyväksyy osana tarinaa tai sitten ei.

Olin erityisen kiinnostunut mitä oli tapahtunut menneisyydessä, mikä oli salaperäisen Ladyn tarina, millainen oli Alistaja ja millaisia olivat Kaapattujen taustat. Kyllähän ne osittain tyydyttävästi avattiinkin tarinan tyyliin kompaktisti ja kiemurtelematta. Jäin jonkin verran kaipaamaan lisää. 

Musta komppania on tyylilajinsa kelpo edustaja. Ei täysosuma, mutta ei epäilystäkään, ettenkö haluaisi jatkaa seuraavaan osaan.

Iain Banks: Ampiaistehdas

Iain M. Banks kirjoitti kirjoja M-kirjaimen kera ja ilman. Ampiaistehdas on ilman kirjoitettu, mikä tarkoittanee sitä, että se on mainstream-kirja – tai ainakin nykymaailmaan sijoittuva. Spefiä kirjassa on kauhutyyppiset elementit, joten se päätyi blogiini, kun muuten ei olisi päätynyt. Ampiastehdas ilmestyi suomeksi 1986, kun taas alkuperäiskielinen The Wasp Factory 1984. Kirja päätyi käännettäväksi siis kohtalaisen nopeasti ottaen huomioon, että se oli kirjailijan ensimmäinen teos.

Seitsentoistakesäinen Frank asuu isänsä kanssa saarella Skotlannissa, eikä virallisesti ole olemassa. Frank ei käy koulua, vaan on isänsä kouluttama. Isä on salamyhkäinen biokemisti ja isovelipuoli Eric seonnut lääketieteen opiskelija, joka on suljettuna hoitoon koirien polttelun ja lapsille matoja syöttämisen jälkeen. Vaan Eric on karannut ja tulossa kotia kohti, mikä aiheuttaa jännitettä. Frank tukeutuu tulevien tapahtumien ennakointiin luomansa ampiaistehtaan avulla. Menneisyyden salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua.

Ampiaistehdas on vastenmielisen sairaalloinen kirja. Sen päähenkilö on sairas, vaikkakin looginen näkökulmahahmona. Frank paljastaa jo heti alkuunsa surmanneensa lapsena kolme sukulaislastaan, myös pikkuveljensä. Kerronta on tunteettoman toteavaa, teeskenneltyjä reaktioita myöten. Koko perheen asetelma on outo alkaen isän käyttäytymisestä. Frankin käyttäytymiselle annetaan syykin, johon liittyy sitten kirjan juonen käännekohdat. Frankin ja Ericin puhelinkeskustelut ovat tuskaisimmat kohdat luettavaksi, teki mieli hakata päätä seinään. Tapahtumien kuvaus on paikoin raakaa.

Vaikka kirja on monin paikoin aivoja potkivan kamalaa luettavaa, se silti pitää otteessaan. Banksin kerronta on sujuvaa. Arvasin pääjipon jo kirjan puoleen väliin mennessä, mutta rupesin epäilemään itseäni ja harmittelin lopussa, kun en pitäytynyt päätelmässäni. Kirjan loppu oli jokseenkin pettymys ja antikliimaksi minulle, vaikka ilmeisesti se on tehnyt vaikutuksen ilmestyessään lukuisiin lukijoihin. On todettava, että pidän enemmän Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut kolme. Aikomuksena on lukea lisää.

Kirjan nimessä esiintyvä ampiaistehdas sai vihdoin selityksensä ja mielikuvituksessani yritin luoda siitä kuvaa. Se oli sadistisella tavalla kiinnostava tekele, ja vuoden 2014 worldconissa Lontoossa, jossa Banks oli kunniavieras, vaikkakin poissaoleva, se oli kirvoittanut Tessa Farmerin luomaan sen pohjalta pienoismallin. The Wasp Factory -pienoismalli voitti seuraavana vuonna BSFA-palkinnon. Kun näin sen Lontoossa, en ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen oli mielenkiintoista kuvasta tarkastella teoksen eri osia.

Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä

Oli aika poimia World Fantasy -palkintoehdokkaiden lukutavoitelistaltani yksi teos luettujen joukkoon. Hieman hitaanpuoleisesti listalle on punaista ilmestynyt, mutta ajatuksena ei olekaan kiirehtiä, vaan käydä läpi ajan kanssa. Vuonna 1984 ilmestynyt Diana Wynne Jonesin Archer's Goon ei voittanut 1985 World Fantasy -palkintoa, vaan sinä vuonna jaettiin ykkössija Robert Holdstockin Alkumetsän (arvostelu) ja Barry Hughartin Bride of Birdsin kesken. Archer's Goon suomennettiin nimellä Kyylän kyydissä 1990. Olen aiemmin lukenut Jonesilta The Tough Guide to Fantasylandin, jota pidin erinomaisena. Jostain syystä en kuitenkaan ole tullut tarttuneeksi muihin hänen kirjoihinsa ennen tätä.

Howard Sykes löytää eräänä päivänä keittiöstä isokokoisen mutta pienipäisen Kyylän, joka ilmoittaa pysyvänsä perheen seurassa niin kauan kunnes Howardin isä, Quentin, on maksanut Archerille velkansa, kaksituhatta sanaa. Archer on yksi seitsemästä sisaruksesta, joilla on maagisia voimia, ja he pitävät vallassaan Howardin kotikaupunkia. Jokaisella sisaruksella on omat erikoishallinta-alueensa, kuten kunnallistekniikka, sähkönjakelu, laki ja järjestys tai kulttuuri ja koulutus.Vaan onko Howardin kirjailijaisän sanat sittenkään menossa Archerille vai jollekin muulle sisarukselle? Joku heistä haluaa alistaa valtaansa koko maailman ja sanoilla on oma mahtinsa. Howard ja hänen Äksy-sisarensa tempautuvat mutkikkaaseen seikkailuun, jossa ajalla ja paikalla on merkitystä.

Alussa Kyylän kyydissä vaikutti kohtalaisen tavalliselta nuorille suunnatulta humoristiselta fantasiakirjalta, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sen yllätyksekkäämmäksi se kävi juoneltaan ja lopun käänteet olivat toteutukseltaan varsin hienoja. Matkan varrellakin on monia kekseliäitä yksityiskohtia. Kirjaa lukiessa tuli kuitenkin samankaltainen olo kuin Terry Pratchettin teoksia lukiessa, että ei tiedä onko tämä hauskaa, vai enkö oikein ymmärrä. Silti loppuseuraamuksena huomaa pitäneensä kirjasta, ajoittain ehkä jopa nauraneensa ja ehdottomasti on sitä mieltä, että kannatti lukea. En kuitenkaan varauksetta ihastunut Jonesin tyyliin ja nuortenkirjamaisiin hahmoihin. Mikä ei tietenkään estä, ettenkö lukisi kirjailijalta jatkossakin jotain. Suosituksia?

Kirjan pohjalta on tehty 1992 myös brittiläinen tv-minisarja, jonka käsikirjoitukseen kirjailija oli ilmeisesti suht’tyytyväinen. En ole nähnyt sarjaa, mutta jos se joskus vastaan tulee, niin ehkä katson.

William Gibson: Neurovelho

Sarjassamme merkittäviä teoksia, joita en ole vielä lukenut, tuli vastaan William Gibsonin vuonna 1984 julkaistu Neuromancer. Kirjaa on kutsuttu science fictionin uudistajaksi ja cyberpunk-suuntauksen aloittajaksi, ja siksipä tavallaan harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa silloin 80-luvulla, varsinkin kun elokuvamaailmassa Blade Runner teki muutamia vuosia aiemmin niin suuren vaikutuksen, että listaan sen yhä yhdeksi parhaaksi elokuvakokemuksistani. Tosin, 80-luvulla en juurikaan lukenut kirjoja englanniksi, joten ehkäpä se meni ohi sen vuoksi. Käännös Neurovelho ilmestyi 1991.

Neurovelhon kertojahahmo on Case, konsolimies, cyberavaruuden cowboy, hakkeri, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen. Neurovelhon maailmassa ihmiset eivät ole enää pelkästään lihaa ja verta, vaan neurokirurgialla voi vaihdattaa ruumiinjäseniä liukuhihnalla keinotekoisiin ja tehdä kehoista koneen jatkeita. Alakulttuurit, huumeet ja prostituutio voivat hyvin synkeässä metallin ja lasin kyllästämässä japanilaisessa kaupungissa. Maailmaa eivät hallitse enää valtiot vaan suuryhtiöt, jotka kilpailevat sotaisasti matriisiverkossa, vaihtoehtotodellisuudessa. Case joutuu välikappaleeksi ja työkaluksi tekoälyjen kamppailussa.

Neurovelho on kalsea tulevaisuuden kuvaus, täynnä vähemmän miellyttäviä hahmoja. Tarina rakentuu dekkarimaisesti, mutta on sisällöltään hyvin tekninen. Alakulttuurit antavat tekniseen maailmaan realistista otetta, mutta paikoin inhorealismin tasolla. Pystyin lukiessani hyvin ymmärtämään teoksen arvon genrelle ja Neurovelho vakuutti minut maailmallaan. Silti en voi sanoa innostuneeni kirjasta kovinkaan paljoa, vaikka yleensä synkistä dystopiakuvauksista pidänkin. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä ja Gibsonin Neurovelhon ansiot on ohitettu myöhempien kirjailijoiden toimesta? Pidin mm. Pat Cadiganin Mindplayersista (arvostelu) ensilukemalla enemmän. Tuntemuksiini saattaa vaikuttaa myös se, että luin Neurovelhon suomeksi. Nimittäin lukiessani Cadigania suomennettuna, Mielenpeli tuntui ajoittain eri kirjalta kuin alkuperäiskielinen. Ilmeisesti cyberpunkia on vaikea suomentaa täydellisen uskottavasti. En kuitenkaan jaksanut kahlata Neurovelhoa enää englanniksi läpi, tarkistin vain muutamia vaivaamaan jääneitä kohtia.

Suomi tulee kirjassa esille useaan otteeseen ja yhden hahmon nimi on Suomalainen. Englanniksi hän on Finn, mutta käännös ei vakuuta, sillä Finn on mielestäni alkuperäisessä kirjassa etunimi. Toinen erityiskohta, joka piti tarkistaa liittyi Suomalaisen sapuskaan, silliin ja hapankorppuihin. Ihanko totta englanninkielisestä tekstistä löytyy hapankorput? No, ei. Rieska kylläkin, mutta ehkä sillä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta... Neurovelho ei ehkä ollut minulle "se" suuri lukukokemus, mutta sillä on ansionsa. Hugo, Nebula ja Philip K. Dick -palkinnot voittanut teos kannatti lukea ihan genresivistyksenkin vuoksi. Saanemme kiittää William Gibsonia myös cyberspace -uudissanasta.

Aakkoshaasteen G-kirja.

Robert Silverberg: Kuningas Gilgameš

Gilgameš-eepos ei ollut minulle sisällöllisesti tuttu ennestään kun aloitin Robert Silverbergin tulkinnan kyseisestä maailman vanhimmasta säilyneestä runoelmasta. Kuningas Gilgameš on, Silverbergin omien sanojenkin mukaan, mitä todennäköisimmin historiallinen henkilö, joka eli ja hallitsi Urukin kaupunkivaltiota vuosina 2800-2600 eaa. Uruk sijoittuu Etelä-Irakiin Warkan kaupungin seutuville nykymaantieteen mukaan. Kirja on samalla ensimmäinen varsinainen teos, jonka olen lukenut Silverbergiltä, joten en tunne hänen tyyliään ennestään.

Kuningas Gilgameš kertoo päähenkilön elämästä, seikkailuista ja urotöistä, sekä ennen kaikkea hänen yksinäisyydestään, kuolemanpelostaan ja tavoitteestaan saavuttaa kuolemattomuus. Tarina on pitkälti historiallinen kertomus, jota on hieman väritetty fantasialla. Kirjan voi lukeakin kokonaan historiallisena siten, että fantasiaosuudet ovat pelkästään uskomuksia; ihmisillä on taipumus kokea monenlaisia yliluonnollisiakin kokemuksia uskon voimalla. Gilgamešin ja hänen temppelin papittarensa suhde on selkeästi valtataistelua, eikä sillä ole mitään tekemistä jumalien tai jumalattarien kanssa, vaikka se sen varjoon puetaankin. Kuolleiden kun voi julistaa saavuttaneen jumaluuden tuosta vain. Yksi mielenkiintoisista kohdista Kuningas Gilgamešissa, ja siten myös alkuperäisessä Gilgameš-eepoksessa, on tarina vedenpaisumuksesta, joka tuntuu siirtyneen myös Raamattuun.

Oletan, että Silverberg on ollut tunnelmallisesti uskollinen Gilgameš-eepoksen tarinalle, samalla tavalla kuin Ursula Le Guin Lavinian (arvostelu) kohdalla Vergiliuksen Aeneisille. Teokset muistuttavatkin siinä mielessä toisiaan, että molemmat pohjautuvat muinaiseen runoelmaan. Kirjailijat ovat selvästi perehtyneet erittäin perusteellisesti alkuperäisteoksiin ja se näkyy molempien omissa teoksissa. Mutta siinä missä Lavinia kiehtoi hiljaisella tavalla, Gilgameš yritti meluta enemmän. Kuningas Gilgameš ei onnistunut lumoamaan minua, vaikka pidin tarinan perusideasta kovinkin. Kuolemattomuuden etsiminen ja ihmisen sisäisen maailman löytäminen on erinomainen aihe, ja siitä on kirjoitettukin lukuisia teoksia. Koin Gilgamešin jäävän kuitenkin hahmona etäiseksi itselleni. En löytänyt hänen ponnistuksistaan saati urotöistä mitään kosketuspintaa, mihin tarttua. Gilgameš oli ja on oman aikansa tuote, vaikka kuinka uudelleen tulkittaisiin. Minulla kesti aikoinaan vuosi saada Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen luetuksi. Silverbergin Kuningas Gilgameš muistuttaa monin tavoin minua Sinuhesta. Myönnän kummankin kirjailijan ansiot tarinankertojina ja luovina taiteilijoina, mutta kummankaan teos ei päässyt pinnan alle, eikä kiehtonut kovinkaan paljon. Kuningas Gilgameš on kuitenkin kirja, johon kannattaa tutustua, jos historialliset romaanit kiinnostavat ja ehkäpä jo yleissivistyksenkin vuoksi.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Robert Holdstockin Alkumetsä on ilmestynyt alunperin nimellä Mythago Wood vuonna 1984 ja suomennettu heti seuraava vuonna. Minulla on kirjasta toinen painos, josta myös kansikuva vasemmalla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin toisen maailman sodan jälkeisiin vuosiin. Steve Huxley palaa sodan jälkeen takaisin kotiinsa, jota nykyisin asuttaa hänen veljensä heidän isänsä kuoleman jälkeen. Veljesten isä on ollut lapsilleen etäinen, omiin tutkimuksiinsa uponnut hahmo, jonka omituiseen käyttäytymiseen veljekset alkavat saada selvyyttä vasta aikuisiällä. Steven veljen, Christianin, käyttäytyminen on muuttunut isänsä kaltaiseksi ja selitys löytyy läheisestä Ryhopen metsästä, jossa on oma maailmansa. Metsään tuntuu mahdottomalta tunkeutua, mutta sen vaikutus on kuitenkin pikkuhiljaa vuotanut vuosien aikana Huxleyn perheen elämään. Metsässä asustavat legendojen ja myyttihahmojen vastineet, mytagot, joiden olemassa oloon vaikuttaa ihmisen alitajunta. Huxleyn perhe on luonut myös omat mytagonsa. Kun Steve joutuu kohtaamaan metsän ja sen mytagot vuorollaan, on luvassa pelottavien hetkien lisäksi myös jotain ihan muuta.

Alkumetsä on hyvin vahvaa kerrontaa ja kuvausta. Teksti välittää voimakkaan kuvan vajentuvasta perheestä erikoislaatuisen metsän kupeessa. Mytagot tuntuvat välillä aavemaisen pelottavilta, mikä antaa kirjalle kauhutarinan ripauksen. Myös metsä on yksi hahmoista, elävä ja hengittävä, vastustaja. Kirja on kuitenkin muutakin kuin paikoin pelottava, siinä on pakkomielteen ja rakkauden kuvausta, jotka käsitteinä lähestyvät tarinassa toisiaan, sekä myös isä/poika -suhteen mielenkiintoista avaamista. Alkumetsässä on paljon viitteitä kelttimytologiaan. Mytagot itsessään ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden olemus aukeaa pikkuhiljaa, mutta ei silti täysin. Holdstock antaa mielikuvia siitä miten esimerkiksi eniten kuvattu mytago, Guiwenneth on missäkin vaiheessa syntynyt, mutta ei tyhjentävästi selitä mytagon olemuksen toistuvuutta tai miten elävästä syntyy mytago.

Alkumetsän idea on loistava ja kerrontakin erinomaisen kuvailevaa, mutta silti jokin jäi minun kohdallani uupumaan. Useiden päivien miettimiselläkään en ole keksinyt selitystä, miksi Alkumetsä ei lopulta tehnyt suurta vaikutusta, vaikka kaikki elementit olivat kohdallaan. Pidän mm. tarkoista luonnonkuvauksista, kelttimytologiasta ja tietyn asteisesta selittämättömyydestä (esim. Paul Kearney A Different Kingdomissa ja Megan Lindholm Cloven Hoovesissa ovat myös onnistuneet näissä). Ehkäpä tarinan pakkomielteisyys vaikutti minuun negatiivisesti. Elämää suuremmat rakkaustarinat eivät yleensä tee vaikutusta minuun, ei aina edes silloin kun ne puetaan katkeransuloiseen asuun, vaikka siitä onkin apua. Ehkäpä jonkin tason hahmojen skeptisyyden puute vaivasi myös. Näen Alkumetsän voimakkaina kuvina mielessäni ja pystyn kuvittelemaan sen pikemminkin elokuvana, josta pitäisin mahdollisesti enemmän kuin kirjasta.

Vaikka en olekaan syvästi vaikuttunut Alkumetsästä, se jää mieleen ja olen tyytyväinen, että tulin jälleen lukeneeksi yhden niistä teoksista, jotka usein listataan Kirjoiksi, jotka pitää lukea. Ymmärrän hyvin miksi se on joihinkin lukijoihin tehnyt vaikutuksen. En ole varma, jatkanko Holdstockin muiden teosten parissa missään vaiheessa, mutta Alkumetsä oli lukemisen arvoinen.

David Gemmell: Legenda

David Gemmellin Drenain tarut –sarjaa on suomennettu kahden kirjan verran, joista ensimmäinen on kirjailijan esikoiskirja Legenda.

Yhdistyneiden Nadirin heimosoturien uhatessa Ulricin johdolla Drenain valtakuntaa kuuluisa sankarilegenda Druss jättää taakseen syrjäisen vuoristoseudun, jonne hän on vetäytynyt viettämään vanhuudenpäiviään, ja lähtee auttamaan sydänmailla sijaitsevaa Dros Delnochin kaupunkia lähestyvässä taistelussa. Legenda on tunnettu Kiertävänä kuolemana. Hänen kaksiteräinen kirveensä Snaga on halkaissut kallon jos toisenkin, mutta Druss itse on uhmannut kuolemaa vuosi toisensa jälkeen. Regnak eli Rek, joka on kuvitellut jo jättäneensä sotimiset taakseen, matkaa myös taistelemaan Delnochiin yhdessä kaupungin jaarlin tyttären Viraen kanssa ihastuttuaan ja naituaan tämän. Kohtaloaan ovat lähteneet toteuttamaan myös 30 soturipappia, heidän joukossaan albiino Serbitar. Toivottomalta tuntuvassa sodassa moni saa surmansa, mutta moni löytää myös rohkeutensa ja voimansa.

Legenda on täynnänsä toimintaa ja seikkailua ja väliin on pujotettu annoksia mysteeristä magiaa. Paketti on sidottu yhteen suuren rakkauden punoksella. Hahmot ovat loistavia sankareita, mutta sankaruus ei tule tyhjästä vaan inhimillisistä ihmisistä, jotka ylittävät itseään. On monia kirjoja, joissa on sankareita, joilla on yksi heikkous tai huono piirre, mutta jotka jättää lukijansa silti kylmäksi koska heihin ei ole saatu aitoutta. Gemmellin hahmoihin on saatu elämänmakuisuutta. En tiedä miksi minulle tuli mieleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmot, mutta näinpä vain ajattelin, että jos Gemmell olisi saanut puserrettua vielä ripauksen Linnaa teokseensa, hän olisi onnistunut hahmokuvauksissaan vielä paremmin.

Legenda tempaisi mukaansa alussa juuri erikoisella ja vähemmän tyypillisellä, hieman jopa ärsyttävällä Rekillä. Jossain vaiheessa puolta väliä tarinan tunnelma lässähti, mutta viimeiset sata sivua jälleen kohensivat tasoa. Pidin erityisesti loppupuolella esiintyvästä huumorista. Muun muassa Jousimiehen ja Rekin sanailu komeudesta ja pituudesta sai nauramaan, mutta lukija oivalsi, että sanailu oli taistelun kauheuden keskellä avaus sisimmän purkaamiseen. Hienosti rakennettu kohtaus.

Legenda on hyvä miekka ja magia –aiheinen teos, mutta kuten useimmiten tässä tyylilajissa, on turha odottaa, että naiset juhlisivat siinä samanlaisilla monipuolisilla piirteillään kuin miehet. Onneksi Gemmellin naishahmot eivät ole sentään aivan toivottomia. Viraesta tuli paikoin mieleen George R.R. Martinin Brienne, mutta vain pintapuolisesti. Kyllä Gemmelliä voi lukea vielä toisenkin suomennetun kirjan verran ja jos se vielä innostaa, niin miksei myös jossain vaiheessa alkuperäiskielisenä. Drenain taruja kun tuntuu riittävän yli kymmenen kirjan verran.