Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore

Aloitin viime vuoden alussa Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden uudelleenluvun alkuperäiskielisenä. Etenin kahden ensimmäisen osan verran, joita luin Charles Vessin kuvittamasta 50-vuotis juhlapainoksesta. Ajatuksiani A Wizard of Eartseasta löytyy täältä ja The Tombs of Atuanista täältä. Tämä vuosi alkoi sarjan kolmannella osalla, vuonna 1972 julkaistulla, The Farthest Shore (Kaukaisin ranta, 1977). Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen (jatkettu 2020) sekä myös Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 24. 1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja.

Sparrowhawk eli Ged on palannut Roken velhojen kouluun pitkien kokemustentäyteisten vaellusvuosien jälkeen ja on nyt arkkimaagi. Enlandin prinssi Arrenin mukana saapuu hälyttäviä uutisia pahan noususta läntisillä mailla. Taikuus on katoamassa, ihmiset unohtavat ammattitaitonsa ja apatia ja hulluus lisääntyy. Arren mukanaan Sparrowhawk lähtee kukistamaan pahuutta ja kohtaamaan menneisyyttään, mikä vie hänet vaarallisille alueille, joilla lohikäärmeetkin ovat voimattomia.

Tarina on isolta osalta prinssi Arrenin kasvutarina viisaan velhon rinnalla. Pidän asetelmasta, että Arren itsessään ei ole velho-oppilas, vaan hänen on selviydyttävä muilla keinoilla ja usein myös kyseenalaistettava ja löydettävä omat kykynsä. Monella tapaa tämä kirja muistuttaa olevansa Harry Potter -sarjan edeltäjä, varsinkin The Half-Blood Princessä (arvostelu) on vastaavasti nuoren pojan matka vanhemman velhon kanssa, olkoonkin, että Harry on velho, hänen on silti löydettävä itsestään keinot selviytyä.

Gedin ja Arrenin välillä on useita humoristisia kohtauksia, sillä poika on tiedonjanoinen ja Ged pohtii mielellään asioita omassa hiljaisuudessaan.

"In Enlad," said Arren after a while, "we have a story about the boy whose schoolmaster was a stone."
"Aye? . . . What did he learn?"
"Not to ask questions."
Sparrowhawk snorted, as if suppressing a laugh, and sat up. "Very well!" he said. "Though I prefer to save talking till I know what I’m talking about."

Oli aika jolloin Ged oli itse malttamaton poika vanhemman hiljaisen Ogion-velhon opissa ja aika suorasanaisesti valitti, ettei ole oppinut vielä mitään.

Olin unohtanut ensimmäisestä lukukerrasta, missä määrin lohikäärmeet esiintyy kirjassa. Olin iloisesti muistutettu. Lohikäärmekategoriassa Le Guinin otukset kuuluvat villeihin ja vaarallisiin, jotka kommunikoivat erittäin harvojen ihmisten kera. Lohikäärmeiden lisäksi tarinassa päässään vilkaisemaan Maameren saariston läntisiin osiin, niiden poikkeaviin sääolosuhteisiin ja omalaatuiseen merellä asuvaan kansaan. Pidin myös tavasta miten Le Guin päätti tarinan jättäen tulevaisuuden mysteeriksi, tavallaan cliffhangeriin tai mielikuvituksen varaan. Onneksi on seuraava osa, Tehanu, jo odottamassa.

 

Isaak Asimov: Itse jumalat - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7

Isaak Asimov on iso nimi science fictionissa ja hänen vuonna 1972 julkaistu The Gods Themselves, joka suomennettiin 1974 nimellä Itse jumalat, saavutti Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Se kertoo kirjan suosiosta ja arvostuksesta ja aika on tehnyt kirjasta sitä myötä klassikon. Monen vuoden aikomukseni lukea kirja sai vihdoin toteutuksen, kun valitsin sen Unelmien aika -blogin vetämän kirjabloggaajien klassikkohaasteen teoksekseni. Klassikkohaaste on järjestyksessään seitsemäs. Luin kirjan suomennoksen, joka löytyy omasta hyllystä.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, jotka on alun perin julkaistu omina osinaan sf-lehdissä, mutta koottu yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäisessä osiossa ollaan Maassa suuren kriisin jälkeisessä ajassa, jolloin maan taloudellinen ja ekologinen tila on romahtanut. 2070 säteilykemisti Frederick Hallam huomaa volframinäytteensä muuttuneen ja tutkimusten jälkeen sen todetaan olevan plutonium-186:a, jota ei luonnollisesti voi maapallolla esiintyä. Käy ilmi, että rinnakkaistodellisuudessa oleva yhteiskunta vaihtaa alkuaineet keskenään energiantuotannollisista syistä, mikä johtaa suuren keksinnön elektronipumpun syntymiseen. Tämä mahdollistaa halvan ja puhtaan energiatuotannon maapallolle ja mullistaa elämänlaadun. Hallam saa keksinnöstä kunnian ja valtaa, vaikka hänen osuutensa asiaan on vähäinen. Fyysikko Lamont ja arkeologi Bronowski toteavat, että rinnakkaismaailman keksintö ei olekaan niin turvallinen kuin voisi luulla, mutta asian todistaminen Hallamia tukeville taholle on lähes mahdotonta.

Toisessa osassa mennään rinnakkaismaailmaan, jonka aurinko on kuolemassa. Maailmassa elää kahdenlaisia olentoja, kiinteitä ja pehmeitä, joista jälkimmäiset jakautuvat järjikköihin, tunteikkoihin ja emoisiin, jotka muodostavat perheen. Osassa kuvataan miten tämä ihmiskunnasta poikkeava yhteiskunta toimii ja sen kautta päästään asian ytimeen, miksi heidän motiivinsa ja aikeensa ovat energianvaihdossa Maan kanssa. Kolmas osa johdattaa planeettamme Kuuhun, jossa uudisasukkaat ja paljasjalkaiset lunalaiset ovat luoneet uuden yhteiskunnan. Maan ja Kuun välit eivät ole parhaimmassa kuosissa, kun entinen säteilykemisti Denison saapuu Kuuhun. Lunalaisen Selene Lindströmin avulla hän ryhtyy todistamaan pitkäaikaista teoriaansa, että elektronienvaihto rinnakkaismaailman kanssa on vaarallista. Tällä kertaa vastuksena on myös yhteiskuntien välinen poliittinen tilanne.

Ensimmäinen osa, joka on nimetty ”Tyhmyyttä vastaan…”, on luonteeltaan teknissävyinen ja sisältää tieteellistä selitystä, kuinka elektroninvaihto rinnakkaismaailman ja Maan välillä toimii. Selitys elektronien vajeesta tai ylimäärästä sekä niiden vaikutuksista toimii tarinallisesti, vaikka tieteellinen tausta sille onkin kuvitteellinen, koska ¹⁸⁶Pu:a ei ole olemassa. Tekstissä on havaittavissa huumoria ja erityisesti yhteydenottoyritykset rinnakkaismaailmaan ovat kiinnostavia, joskin jäävät hieman taustalle. Hahmot jäävät persoonattomiksi, mistä syystä mieleeni jäi lähinnä Halla ärsyttävyytensä vuoksi.

Toinen osio, ”… itse jumalatkin…”, onkin luonteeltaan sitten hyvin erilainen ja suorastaan yllättävä. Asimov lähtee kuvaamaan alienperheen ydindynamiikkaa ja heissä kytevää erilaisuuden kaipuuta. Yhteiskunta seuraa sääntöjä, joita ei sen kummemmin ole tiedostettu miksi. Vaikka osassa innostutaan välillä omituisesti tuomaan esille alienien nolostuttavaa masturbointia, siinä siitä huolimatta kuoritaan erinomaisesti ja jopa trillerimäisesti auki kuvio, joka yllättää. Osa on selkeästi rullaavampi ja kiinnostavampi lukea kuin ensimmäinen.

Kolmas osio, ”… taistelevat turhaan?”, pyrkii löytämään loppuratkaisun tarinalle samalla kun kuvaa Kuuhun syntynyttä yhteiskuntaa. ”Rinnastin” Kuun painovoimattomuuden kuvauksen Arthur C. Clarken vastaavanlaiseen Uhka avaruudesta -kirjassa (arvio) lähinnä huvittavana. Näillä scifi-mestareilla on todellakin akilleen kantapäänsä. Olin silti varsin tyytyväinen tarinan kehitykseen ja energiantuotannon loppuratkaisuun, mutta sitten jostain ihmeen syystä Asimov antaa Maa-Kuu –poliittisen jännitteen rikkoa väärällä tavalla uskottavuuden. Kun puhutaan Kuun siirtämisestä pois radaltaan Maan tukahduttavasta läsnäolosta ja ilmineerataan, ettei Maa sitä tarvitsekaan oikeastaan ja samalla keskitytään laskeskelemaan kaikenlaisia fysiikan lainalaisuuksia, unohdetaan mikä merkitys Kuulla on maapallolle oikeasti. Siis miten olisi kuun aiheuttaman painovoiman vaikutus vuoroveteen, mikä mahdollistaa elämää ja rannikkojen sijainnin siellä missä ovat, tai vaikutus maapallon kiertonopeuteen, mikä saa aikaan noin 24-tunnin vuorokauden ja suhteellisen vakaat sääolosuhteet, tai vaikutus maan akselin kulman vakauteen, jonka ansiosta meillä on vuodenajat, eikä esim. 42 vuotta kesää ja saman verran talvea. Näiden puuttuminen olisi aika katastrofaalista elämälle, puhumattakaan, että olisi öisin pirun pimeää koko ajan.

Tässä vaiheessa siis tipahdin lopullisesti kirjan logiikasta. Ehkä se kaikki epämääräinen selitys elektronivuodoista ja kosmisesta munasta jossain vaiheessa teki tyhjäksi painovoiman merkityksen, vaikka siitä muussa yhteydessä kyllä jaksettiin puhua, mutta minä en sitä vain ymmärtänyt. Mea culpa. Tai ehkä ei olisi pitänyt tarttua kiinni moiseen yksityiskohtaan, sillä olihan se marginaalisen lyhyt episodi kirjan kokonaisuudessa. Joka tapauksessa niin kävi ja jäin harmittelemaan kirjan viimeisiä sivuja. Tarinallisesti loppuratkaisu toki löytyi, ja se oli ideana ihan hyvä.

Olen iloinen, että luin kirjan suomeksi, jossa hän-sana ei ilmennä sukupuolta. Kuulemani mukaan englanniksi rinnakkaismaailman olentojen yhteydessä käytettiin she/he-pronominia, eikä ole vaikea arvata kumpaa Asimov käytti ei niin älykkäiden tunteikkojen kohdalla ja kumpaa päätöksentekijöiden ja huoltajien yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan, kirjassa oli aikakautensa asenteita ja loogisia omituisuuksia, mutta myös kiinnostavaa yritystä luoda erilainen alien-tyyppi, jossa on jotain älykkään traagista. Asimov onnistui kuvaamaan myös tiedeyhteisöä piikkikkään terävästi, tarkoitti sitä tai ei. Denisonin tarinassa on todellinen jälki, joka onneksi ei huku taustalle. Itse jumalat on lukemisen arvoinen teos. Tiedän, että kukin lukija kokee sen painottaen eri asioita.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 1-5

Valérian ja Laureline -sarjakuva tuli minulle vastaan niinkin myöhään kuin tänä vuonna, kun kuulin sen perusteella tehtävästä elokuvasta (Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 5), joka on merkitty tällä hetkellä IMDb:een nimellä Valérian and the City of a Thousand Planets. Tutustuin sarjakuvaan elokuun lukumaratonissa kun luin kaikki suomennetut albumit yhtä lukuunottamatta. Kyseessähän on siis ranskalaisten Pierre Christinin käsikirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä avaruusseikkailusarja, joka sai ensiesiintymisensä vuonna 1967. Suomeen sarjakuva kantautui 1973, mutta ensimmäinen albumi ilmestyi vasta 1991.

Sarjakuvan päähenkilöt ovat aika-avaruusagentit Valérian ja Laureline, jotka ovat lähtöisin tuhon jälkeen jälleenrakennetun Maan Glaxityn kaupungista vuonna 2720 ja tittelimäärittelynsä mukaisesti pystyvät liikkumaan niin avaruus- kuin aikaulottuvuudessa ratkoen ja selvittäen erinäisiä ongelmia. Sarjassa käsitellään enemmän tai vähemmän vakavia aiheita ja teemoja, ja huumoriakin löytyy sopivassa määrin.

Tässä käyn läpi viisi aikajärjestyksessä ensimmäistä albumia.

Pahat unet -albumi (1991) koostuu kolmesta tarinasta: Pahat unet, Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä. Ensimmäisessä tarinassa ihmiset käyttävät aikaansa Unipalvelun hallitsemien unien uneksimiseen. Valérian lähtee selvittämään 1000-luvulle kuka sabotoi unia ja kohtaa maalaistytön Laurelinen, joka pelastaa hänen henkensä. Laureline ei olekaan ihan kuka tahansa tavis ja Valérian päätyy ottamaan hänet mukaansa 2700-luvulle. Suuressa keräilijässä Valérian joutuu magneettiseen ansaan ja joutuu vastakkain eri avaruusolentoja kokoelmiinsa keräilevän olennon kanssa.  

Merkillisiä näytteitä -tarinassa kumppanukset tutkivat outoa planeettaa, jolla on useita avaruusaikavyöhykkeitä, joiden vääristymät asettaa seikkailijat vaaraan. Minulla meni hetki aikaa sopeutua piirrosjälkeen, eikä Valérianin hahmokaan innostanut, mutta tarinoissa oli nostetta, varsinkin viimeinen on hauska mm. Laurelinen ottaessa uuden ikävaiheen.


Liikkuvien vetten kaupungissa (1993) Pahoissa unissa esiintynyt rikollinen Xombul palaa kuvioon ja häntä jahdataan vuoden 1986 New Yorkiin, aikana jolloin maapallo ovat romahtamassa. Kolmannessa albumissa Tuhannen planeetan valtakunnassa (1994) Valérian ja Laureline joutuvat kiipeliin Syrten kaupungissa ajannäyttäjän vuoksi. Heille paljastuu uskonnollisten temppelien uumenista kaupungin johtajien synkkä salaisuus. Välillä tunsin olevani hieman hukassa tarinan kanssa Liikkuvien vetten kaupungissa, eikä kumpikaan näistä albumeista aiheuttanut kovinkaan suurta innostusta.

Auringoton planeetta on uusinta painos (1995) Karannut planeetta -albumista (1975). Tarina sijoittuu tutkitun maailmankaikkeuden rajapyykille, radaltaan suistuneelle planeetalle sodan keskelle. Parivaljakon tehtäviin kuuluu yrittää pelastaa planeetta törmäämiseltä ja lopettaa eri sukupuolten välinen sotatila. Paluu Alflololille (1976) -albumissa teollisuuskolonia Teknorog joutuu kaaokseen, kun sen kauan sitten planeetalta poistuneet alkuperäisasukkaat palaavat takaisin vaatimaan Alflololin nimellä aiemmin tunnettua kotiplaneettaansa takaisin itselleen. Valérianille ja Laurelinelle jää visainen tehtävä saattaa nykyiset ja entiset asukkaat sopuisaan yhteiseloon.

Auringoton planeetta oli kiinnostavampi kuin aiemmat osat, mutta vasta Paluu Alflololille sai minut oikeastaan näkemään tarinoissa aikakautensa ylittävän edistyksellisen idean. Laurelinen hahmo alkoi kiinnostaa entistä enemmän.

Olen joutunut käymään albumeja uudelleen läpi, sillä useita kuukausia sitten kertaalleen putkeen luetut tarinat tuppaavat sekottumaan keskenään yhdeksi sekamelskaksi. Alku ehkä oli hieman tahmeaa Valérianin ja Laurelinen parissa, mutta jatkoin seuraaviin albumeihin innoissani. Niistä myöhemmin erikseen.

Christopher Priest: Fuuga synkälle saarelle

Fuuga synkälle saarelle (Fugue For A Darkening Island) on Christopher Priestin varhaistuotantoa vuodelta 1972 (suom. 1988). Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain tuoreimman tuotoksen The Islandersin (arvostelu), joka oli erittäin kiinnostava kokemus. Tarkoituksena on yhä lukea lisää kirjailijan teoksia, vaikka Fuuga herätti hieman ristiriitaisia tuntemuksia.

Kuten The Islanders -kirjassakin, Fuugassa synkälle saarelle tarina hypähtelee eri aikajaksoissa. Päähenkilö Alan Whitmania seurataan tapahtumien varhaisessa vaiheessa, jolloin Afrikasta on alkanut virrata atomisotapakolaisia ympäri Eurooppaa ja myös Englantiin. Kireän poliittisen ilmapiirin vallitessa he eivät ole tervetulleita maahan ja heidän saapumistaan kuvataan invaasiona, joita vastaan varustaudutaan jopa asein. Äärioikeistolaisuus nostaa päätään. Seuraava aikajakso kuvaa Whitmania perheineen kodittomina etsimässä elinmahdollisuuksia maaseudulta ja viimeisessä jaksossa hänen vaiheitaan sisällissodan runtelemassa maassa. Kerronnan rytmitys asettaa haasteita, mutta The Islandersin jälkeen ja itse asiassa mm. Iain M. Banksin Use of Weaponsinkin (arvostelu) jälkeen tyyli ei tuota ongelmia. Oikeastaan pidän tällä tavoin sekoitetusta kerronnasta, jolloin lukija joutuu päässään keräämään tapahtumat yhtenäiselle aikajanalle.

Päähenkilö ei missään vaiheessa pääse keräämään liikaa sympatiapisteitä. Hän ei ole mikään pahis, mutta emotionaalisesti kohtalaisen köyhtynyt henkilö, joka joutuu tarkastelemaan oman elämänsä tilannetta menneisyydessä tekemiensä ratkaisujen ja ulkoisten vaikuttavien tekijöiden valossa. Fuuga synkälle saarelle muistuttaa paljon asetelmiltaan John Christopherin Nälkäkuolemaa (arvostelu), mutta tuntuu uskottavammalta niin päähenkilönsä kuin tapahtumienkin suhteen. Kun Nälkäkuolemassa tapahtumien kehitys vaikuttaa käynnistyvän liian nopeasti, Fuugassa nähdään pitkän aikajänteen asetelmat ja jännitteet. Minua kuitenkin häiritsi alussa, etten osannut päättää tulkitsenko kirjan sävyn rasistiseksi vai en. Menneiden vuosikymmenien kirjallisuudessa on aikakausilleen tyypillisiä asenteita, ja usein ne eivät häiritse, kun taas joskus häiritsevät kovastikin. Minulla on mielikuva, että Fuugan tarinalla peräänkuulutettiin humaanisuutta, moraalia ja suvaitsevaisuutta, mutta samalla tehtiin selväksi kuinka vaikeaa näiden ihanteiden toteuttaminen on, niin valtakunnan poliittisella huipulla kuin yksilötasollakin kärjistetyissä olosuhteissa. Mutta en ole varma. Haluaako joku esittää oman tulkintansa?

Pintapuolisesti kirjan lukeminen tökki, vaikka kuinka yritin olla ylitulkitsematta tekstiä. Päähahmo on vähemmän miellyttävä ja moraaliton, ja hänen kuvauksensa on onnistunut. Muut hahmot ovatkin sitten heikosti kuvattu. Aivan kuin kirjassa olisi vain yksi todellinen henkilö, loput hänen mielikuviensa tuotteita. Kirja on kuitenkin saanut jonkusen palkinnon, joten aikalaiset ovat nähneet siinä arvostettavaa. Fuuga ei minustakaan ole huono kirja, se vain ei ole myöskään erityisen hyvä. Synkkyyttä kyllä riitti. Minulla on käsitys, että Priest on päivittänyt tekstiä joihinkin uusintapainoksiin, mutta omistamaani suomenkielistä versiota tuskin on päivitetty sen myötä. Intoni ei riitä uuden englanninkielisen painoksen etsimiseen. Hyväksyn sen, että kirjassa on joitain ongelmakohtia, jotka kirjailijakin on halunnut muuttaa. Christopher Priest on omaperäisellä tyylillään sen verran kiehtova kirjailija, että jatkan tutustumista hänen teoksiinsa.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Kun Tessa jakoi blogissaan lukukokemuksensa Richard Adamsin Ruohometsän kansasta (Watership Down), tuli myös minun mieleeni kysymys, miten olen ohittanut tämän kirjan lukematta, vaikka se nimenä tuntui varsin tutulta. Laiminlyönti oli nopeasti korjattu.

Kirja kertoo villikaniineista, jotka lähtevät yhdyskunnastaan pakoon ihmisten rakennushankkeen tieltä, tarkoituksenaan perustaa uusi kaniiniyhdyskunta rauhallisemmalle ja turvallisemmalle alueelle, Watershipille. Matka ei kuitenkaan suju virtaviivaisen suoraan, vaan kaniinijoukkio kohtaa tuhansista vihollisistaan ainakin muutamia, ja on useaan otteeseen vaarassa. Eikä uhkana ole ainoastaan haukat, ketut ja koirat, vaan myös omat lajitoverit. Kaniineilta vaaditaan paljon ylimääräistä rohkeutta, itsensä ylittämistä ja nokkeluutta koettelemuksista selviämiseen.

Ruohometsän kansan tarinaa kerrotaan kahdella eri tasolla, osittain kaniinien mytologian kautta ja osittain nykypäivän valintojen kautta. Kaniinit uskovat aurinkojumalaan Frithiin ja heillä on sankaritarinoita El-ahrairahista, ovelasta kaniinista, joka ystävänsä Kanivilin kanssa kehittelee jos minkäkinlaisia tempauksia ja saa tietysti huiputettua vastustajiaan (muistuttaa ajoittain Väiski Vemmelsäärtä). Tarinat El-ahrairahista ovat ajanviettona ja opetuksena nykyisille kaniineille ja he käyttävätkin viisaita opetuksia selviämistaistossaan. Kaniineilla on omat hierarkiansa, joissa he elävät, siitäkin huolimatta, että tarinan ydinjoukko pyrkii tasa-arvoistamaan jäseniään. Tarinan yksi pointti näyttäisikin olevan sanoma siitä, että kaikilla on jokin piirre, joka tekee heistä merkittävän ja tärkeän yhteisölleen, se pitää vain löytää ja sille pitää antaa mahdollisuus kehittyä. Selkeimpänä osoituksena tästä on Viikka, heiveröinen ja pelokas kaniini, jolla on erikoinen kyky. Yhdyskunnan hierarkiaan kuuluu myös ylikaniini ja vartijat/sotilaat, joilla on taipumus, kuten usein ihmisilläkin valtaa saatuaan, käyttää valtaa myös omaksi hyödyksi. Toisessa kaniiniyhteisössä arvokkaimmat jäsenet saattoivat mm. valita naaraiden joukosta mieluisimmat ja paritella niiden kanssa. Eipä siinä naarailta juuri kyselty mitään. Laajempana teemana on vapaus ja alistamisen vastustaminen.

Adams on selkeästi tehnyt Ruohometsän kansan tarinasta opettavaisen sadun eläinten muodossa, ja vaikka kaniinit ovat ajoittain hyvinkin osuvasti kanimaisia, on niitä kuitenkin inhimillistetty kohtuullisen paljon. Liekö kaniuteen liittyvää tai kirjan kirjoittamisen ajankohdan asenteita kuvaavaa (julkaistu 1972), naiskuva jää tarinassa kovin köyhäksi. Naaraspuput ovat pääasiassa pikkukanien synnytyskoneita ja pesänrakentajia. Vaikka heille on annettu myös tervettä järkeä ja kunnioitettavaa tasapainoisuutta, niin kovin yksipuolisia he silti ovat verrattuna uroskaniinien kirjavan persoonalliseen joukkoon. Tarinassa on hieman epäloogisuutta tasa-arvon suhteen, sillä syy naaraiden hankkimisella yhteisöön oli alunperin kaniinien kannalta hyvin yksiselitteisesti ja tunteettomasti (ei ihmisen kaltaisia tunteita) lisääntymistä ja kolojen kaivuuta varten. Naaraskaniinien ei oletettukaan olevan yhteisön perustajia ja hallitsijoita, kuten todellisessa kanielämässä. Ruohometsän kansa on helppolukuista sadunomaista tekstiä, ja kanien ystäville varmasti myös valloittava lukukokemus, vaikkakin sisältää välillä myös hieman raaempia osuuksia. Kirjassa on hienoja maisemakuvauksia, ja niistä huomaa, että tapahtumaympäristö on kirjailijalle todellinen. Vaikka en täysin tarinaan ihastunutkaan, niin katsoin heti perään kirjan pohjalta tehdyn samannimisen piirretyn elokuvan. Elokuva on hyvin toteutettu, tosin tyyliltään selvästi vanhempaa ajanjaksoa, ja seuraa pääpiirteittäin kirjan tarinan tapahtumia. Pidän paljon piirretyssä käytetystä värimaailmasta.

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat, Outo kiihko ja Laulun loppu

Syyskuun päätteeksi luin neljä Michael Moorcockin kirjaa; Viimeisten aikojen valtiaat -sarjan kolme kirjaa ja samaan maailmaan sijoittuvan The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjan. Jälkimmäinen on tunnettu myös nimellä A Messiah at the End of Time ja arvostelen sen erikseen myöhemmin. Sarjan osat ovat: Viimeisten aikojen valtiaat, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko ja Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu.

Viimeisten aikojen valtiaat sijoittuu Aikojen loppuun, jossa Maata asustaa huvittelunhaluinen ja huvituksensa toteuttamaan pystyvä joukko henkilöitä. Suurin osa heistä on tehty, vain pari on syntynyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Yksi jälkimmäisistä on kirjan päähenkilö, Jherek Carnelian, jota Moorcock kuvailee alkupuheessa Ikuisen Sankarin uudelleen syntymäksi. Moorcock on luonut hahmoja, jotka ovat vailla omaatuntoa, moraalikäsityksiä, todellista kiintymystä, kateutta, vihaa tai muita tunteita, mutta he kovasti yrittävät näytellä niitä, tajuamatta kuitenkaan tunteiden syvintä olemusta. Ja jos jokin kyllästyttää, niin leikkiä voi vaihtaa toiseksi, niin kuin ulkomuotoaan, sukupuoltaan ja maisemaakin. Variaatiot ovat vain mielikuvituksesta ja innostuksesta kiinni. Jherek, hänen äitinsä (joskus miespuolinenkin) Rautaorkidea, Queensin herttua, My Lady Charlotina, Lähetti Torni, Argonsydän Po, Rakastajatar Christia ja muut ovat kuolemattomia. Välillä heidän maailmaansa saapuu aikamatkaajia ja avaruusmatkailijoita, joista osa joutuu ns. eläintarhoihin, huvittelunhaluisten ihasteltaviksi ja keskinäisen keräilyyn liittyvän kilpailuhalun tyydyttämiseksi.

Avaruusmatkailija Yusharisp saapuu Maahan varoittaakseen sen asukkaita tulevasta maailmanlopusta, eikä häntä oteta kovinkaan vakavasti. Maailmanloppu ei aiheuta sen kummemmin pelkoa, sitähän on ennustettu jo vuosisatojen ajan. Jherek on erityisen kiinnostunut 1800-luvusta ja kun sieltä pelmahtaa heidän maailmaansa salaperäisesti aikamatkan tehnyt Rouva Amelia Underwood, Jherek päättää rakastua tähän. Onhan Rouva kaunis ja mielenkiintoinen ja rooli rakastajana olisi innostava kokemus. Amelia on kuitenkin naimisissa ja kovin moraalinen sekä uskollinen miehelleen, eikä Jherekin suorasukaiset ehdottelut suhteen täydellistämisestä oikein ota tuulta purjeisiin. Jherek ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan, vaan viattomalla innolla jatkaa piirittämistä. Jherek haluaa oppia Amelialta moraalisuudesta ja hyveellisyydestä, käsitteet kun eivät ole oikein hänen maailmassaan oikein hallussa, ja kaikki uusi kiehtoo. Amelia palaa kuitenkin yhtäkkiä takaisin omaan aikakauteensa, jolloin Jherek päättää seurata häntä. Matka ei suju ongelmitta, vaikka Jherek Ameliansa jälleen kohtaakin.

Jokainen uusi kirja, jonka luen Moorcockilta, pääsee näköjään yllättämään minut tavalla tai toisella. Viimeisten aikojen valtiaissa minut erityisesti yllätti kepeys ja ironinen huumori, jota ei vielä muissa lukemissani teoksissa ole vielä näin selkeästi ole ollut esillä. Huumori lähestyi hyvää vauhtia tarkoituksellista komiikkaa, minkä kirjailija myöntääkin lähtökohdaksi. Moorcock on hienosti poiminut todellisesta historiasta kohtia ja vääntänyt Valtiaissa ne siten, että niistä on tullut huumoria. Hahmojen snobius välillä toki ärsyttää, mutta niin sen pitääkin. Ensimmäinen osa sai koukkuunsa, ja seuraavat osat tuli luettua heti perään putkeen.

Jherek Carnelianin rakkaus Rouva Amelia Underwoodia kohtaan kukoistaa yhä, ja se on saamassa Jherekin kannalta hieman tavallisesta keveydestä poikkeavia piirteitä. Jherek kaipaa Ameliaa omaan aikaansa, ja on varma, että tämäkin rakastaa häntä. Avaruusaluksellinen rosvomusikantteja, lateja, hyökkää Jherekin ja muiden hänen kanssajuhlijoidensa kimppuun. Paetessaan Jherek törmää lastentarhaan, jossa ajan manipuloiminen on mahdollista. Niinpä Jherek pääsee jälleen 1800-luvulle Rouva Amelian luo ja tapaa myös herra Underwoodin. Eikä siinä kaikki, hän tapaa myös mm. H.G. Wellsin, jolle käsite aikamatkailusta ei ole suinkaan outo asia. Jherek kohtaa salaperäisen toimittajan, joka kovasti muistuttaa hänen edellisen aikamatkansa tuomaria ja hänen oman aikakautensa lordi Rosoista. Kaveri ei kuitenkaan tunnu tuntevan häntä, kuten ei tuomarikaan tuntenut aiemmin. Joukko muitakin Jherekin aikalaisia saapuu Rouva Amelian aikakauteen ja kaaos on taattu. Kaaoksen myötä ajan rakenne ryhtyy poistamaan aikamatkailijoita menneeltä kaudelta, mutta Jherek ja Amelia eivät päädykään takaisin Aikojen loppuun vaan jonnekin ihan muualle.

Jos Viimeisten aikojen valtiaiden ensimmäisen osan huumori ilahdutti, niin toisen osan huumori sai nauramaan. Tahalliset väärinkäsitykset valtiaiden historian tutkimuksissa olivat onnistuneita yksityiskohtia. Tyrannielokuvaohjaaja Pecking Pa -viittausta ei voi olla huomaamatta, ja elokuvamaailmaan viittaa myös New Yorkin kuningas Kong Mahtava, jonka patsaan yksi valtiaista pystyttää loihtimansa rakennuksen huipulle. Historian laivoja jäljitellään rakentamalla ne lasipulloihin (niinhän ne historiankirjoissakin ovat). Sen sijaan kirjaan ilmestyi hahmoja, jotka eivät kiinnostaneet. Latit, vaikka ymmärränkin heidän merkityksensä juonen etenemisen kannalta, eivät juurikaan minua liikuttaneet. Sarjan keskimmäinen osa on suora jatko ensimmäisestä osasta ja epäilen, että sen lukeminen erillisenä tuntuisi kovin sekavalta.

Jherek ja Amelia ovat joutuneet aikamatkansa heittämänä devonikaudelle, jossa he mm. tanssivat paleotsooisen meren rannalla improvisoitua polkkaa. He eivät tunnu olevan ihmisneitseellisessä ympäristössäkään yksin, vaan paikalle pelmahtaa aikamatkailijoita pariinkin otteeseen. He tapaavat aikamatkaajien killan jäsenet Una Perssonin ja kapteeni Oswald Bastablen, eikä huomaamatta jää eräs Glogauerkaan (ks. Katso ihmistä ja Breakfast in the Ruins). Jherek ja Amelia palaavat Aikojen loppuun, jonne ilmestyvät myös Amelian aikakaudelta poliisi Springer ja Herra Underwood sekä latit. Holtiton aikamatkailu on vioittanut maailmankaikkeuden aikakudosta ja nopeuttanut maailmanlopun tuloa. Valtiaiden joukko pienenee, eikä heidän kaiken mahdin voimasormuksensa enää tunnu toimivan. Sarjan viimeisessä osassa Jherek saa vihdoin tietää kuka hänen isänsä on, mikä salaperäisen Lordi Rosoisen osuus kaikessa tapahtuneessa on ja mihin ratkaisuihin päädytään, kun maailmanloppu on käsillä.

Viimeinen osa sisältää sekin huumoria, mutta on kuitenkin kolmikosta kaikkein pohdiskelevin ja Moorcockin tapaan kyseenalaistava. Loppu muistuttaa omalla tavallaan Katso ihmistä -kirjaa ja vastaa sen erinomaisuuteen. Moorcockin päähahmot ovat mielenkiintoisen omituisia sankarihahmoiksi. Kaiken tapahtuvan tarkoitus, kohtalot ja kuolema ovat läsnä pohdinnassa aluksi kepeältä vaikuttavassa kerronnassa. Viimeisten aikojen valtiaita voi lukea usealla eri tasolla. Breakfast in the Ruinsia lukiessani alkoi pikkuhiljaa hahmottua Moorcockin tuotannon kokonaisvaltaisuus, ja se tunne vahvistui Viimeisten aikojen valtiaita lukiessa. Olen silmäillyt muita Moorcockin sarjojen nimiä ja Jerry Cornelius -sarja tuntuisi ainakin nimellä viittaavan Valtiaitten Jherekin lempinimeen. Oswald Bastablella näyttäisi olevan oma sarjansa ja kirjan Elric at the End of Time nimi viittaisi puolestaan siihen, että Elric-saagan päähahmokin ilmaantuu jossain vaiheessa Aikojen loppuun. Moorcockin tuotannossa tuntuu riittävän kudelmaa vielä pitkäksi ajaksi tarkasteltavaksi.

Michael Moorcock: Breakfast in the Ruins

Michael Moorcockin Katso ihmistä! -kirjasta (arvostelu) tuttu Karl Glogauer on myös muutamia vuosia myöhemmin kirjoitetun Breakfast in the Ruins -kirjan päähenkilö. Moorcock jatkaa kirjassa eri aikakausilla ja eri historian tapahtumien välillä hyppelyä.

Breakfast in the Ruinsissa Karlilla on 18 eri elämää, jotka tapahtuvat rinnakkaisina ja otteita niistä nähdään eri ikäkausina, alkaen 7-vuotiaasta. Välillä Karlin eri persoonat ovat pidettäviä, välillä eivät. Joitain kohtaan voi tuntea myötätuntoa, joitakuita tuntuu oikeutetulta inhota. Jokaisessa persoonassa on kuitenkin jotain ristiriitaista. Pidin eniten nuoremmista hahmoista, kuten Katso ihmistä! -kirjassakin lapsuudenkuvaukset kiinnostivat enemmän kuin aikuisuuden, mikä johtunee siitä, että mitä pidemmälle kirja etenee, sen vaikeammaksi tarina ja Karlin persoonat käyvät. Karlin eri elämien välissä on historiallisia katsauksia ja Mitä tekisit -osioita, joissa Moorcock esittää tilanteita, missä lukijan tehtävänä on tehdä päätös. Tehtävät muuttuvat loppua kohden sisältämään enemmän vaihtoehtoja, mutta myös moraalisesti ristiriitaisemmiksi. Välillä huomasin tekeväni ratkaisuja, joita Moorcock ei antanut vaihtoehdoksi.

Karlin nykyminä, tarinan kehys, jäi minulle hieman auki. Aivan kuin jotain olisi jäänyt syvemmältä huomaamatta ja pinnallinen käsitykseni Karlin uudesta seksuaalisesta heräämisestä ja rodullisesta muuttumisesta jäi ilman tulkintaa, vaikka ymmärsin raunioiden symbolisen merkityksen. Breakfast in the Ruins on kirja, joka saa minut kunnioittamaan Moorcockia kirjailijana ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään hänen tuotantonsa kokonaisvaltaisuuden. Minulla on tunne, että vasta luettuani lisää Moorcockia, myös Breakfast in the Ruinsin kehys oikeasti aukeaa. Niinpä aion jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista ja aika kertoo onko tuntemukseni kohdallaan. Katso ihmistä! -kirjaan nähden pidän Breakfast in the Ruinsia lähes yhtä hyvänä. Kumpikaan kirjoista ei ole kevyttä viihdettä, mutta kohtalaisen lyhyinä teoksina nopeasti luettavia. Ellei jää pohtimaan moraalisia tehtäviä, jotka Moorcock eteen heittää. Ja mikseipä jäisi.

Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen ja Maailmantuskan soturi

Sukseni meni ristiin heti alussa Moorcockin Elric Melnibonélaista lukiessani. Kirja on 70-luvun alusta ja kieli oli vanhahtavaa. Kun Moorcock aloitti tarinan ihanaisella neidolla, joka silmät sädehtien rakkaudesta katsoo sankariaan, niin ensimmäinen ajatus oli: Ei tätä, kiitos! Onneksi naiiviutta kesti vain hetken ja Elricin tarinasta kehittyi kelpo seikkailu, joka vain loppua kohti parani. Vanhahtavasta kielestäkin pääsi yli.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka sai hymähtämään: oli mm. kultaisia laivoja, jotka pysyivät veden pinnalla ja olivat voittamattomia. Ennen kuin realistinen fantastikko minussa sai yliotetta, asiaa selitettiin hieman. Yksi ongelma ohi. Mutta missä olivat lohikäärmesaaren lohikäärmeet? Koisimassa koko ajan? Meniköhän minulta jotain ohi, kun minusta lohikäärmeisiin liittyi omituinen lipsahdus lopussa. Joka tapauksessa Elricin seikkailut tuntuivat vasta alkavan, ja kyllä ensimmäinen kirja jätti halun lukea tarinan seuraavankin osan. Petri Hiltusen kuvitus oli mukava lisä kirjassa.

Maailmantuskan soturin jaarittelu meni sitten yli. Moorcockin naishahmot ovat kertakaikkisen aikansa eläneitä. Ylenmääräinen moraalin ja taivaan ja helvetin pohdiskelu meni tekofilosofoinnin puolelle minun mielestäni. Sääli sinänsä, sillä kirjassa oli puolestaan loistaviakin hetkiä, jotka kärsivät näistä jaaritteluosioista. Näen kyllä hyvin, miksi monet lukijat arvostavat Moorcockia, kuin myös tietyiltä osin itsekin. Hän on parhaimmillaan loistava tarinankertoja.

Kokonaisuutena Maailmantuskan soturi oli kuitenkin pettymys. Se aiheutti lukemisen tuskaa. Lisäksi suomennoksessa oli muutamia ikäviä käännösvirheitä. Ei mitään dramaattisia, mutta sekoittivat hetken lukurytmiä.