Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

Olen tuskastellut Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille -kirjan lukemattomuuttani, joten viimeisimmässä kesän lukumaratonissa otin vajaa 160-sivuisen teoksen vihdoin työn alle. Ja kas, kirja tuntuu niin tutulta, että nyt en osaa sanoa olenko sittenkin lukenut sen joskus 80-luvulla (jolloin luin hyyyvin paljon kaikenlaista), vai johtuuko tuttuus v. 2005 nähdystä elokuvasta. Wikipedia kertoo, että tarina on alkanut kuunnelman käsikirjoituksena 1978, ilmestynyt englanniksi romaanina 1979 ja suomennoksena 1981.

Arthur Dentin päivä ei suju hyvin, ensin hänen talonsa meinataan jyrätä ohikulkutien tieltä ja sitten hänen ystävänsä Ford Prefect kertoo maailmanlopun tulosta. Maa näet poistetaan hyperavaruuspikareitin tieltä. Kaiken lisäksi Ford on avaruusolento Betelgeuzelta ja Linnunradan käsikirjan uusintapainoksen kenttätestaaja, kokenut liftaaja. Siinä on toki hyvät puolensa, sillä Ford saa tempaistua heidät tuhoajien, vogonien, alukselle juuri ennen kuin maapallo tuhoutuu. Näin alkaa Arthurin ihmeellinen matka linnunradalla seuranaan Fordin lisäksi Linnunradan Keisarillisen Hallituksen Presidentti Zaphod, masentunut robotti Marvin ja jo Maassa tutuksi tullut Trillian.

Linnunradan käsikirja liftareille on hauska. Se on avaruusscifiparodiaa parhaimmillaan ja kolahti allekirjoittaneeseen takuuvarmasti. Kirja on paitsi myynyt paljon, se on myöskin vaikuttanut moniin, varsinkin komedian saralla. Kirja tuntuu hyvin brittiläiseltä. Huumori on satiirista ja kuivahkoa, kielenkäyttö nokkelaa ja pienissä tosimaailmaa vinksahtaneesti käsittelevissä yksityiskohdissa on koko asetelman toimivuuden salaisuus. Kirjassa on persoonaa ja omalaatuisuutta. Avaruusoopperassa ei kovin usein löydy vastaavaa huumoria. Mutta toisaalta Käsikirja ei yritä olla uskottavaa tieteisfiktiota, mihin avaruusoopperat yleensä pyrkivät.

Varsinkin nykyisin, jolloin kirjoitetaan paljon itsensä vakavasti ottavaa dystopiaa maailmanlopun enteillä, Linnunradan käsikirja liftareille tekee tilanteesta seikkailun, asettaa Maan ja ihmiskunnan hieman eri mittakaavaan kuin ehkä haluaisimme. Hyväntahtoisesti.

"Tiedätkö", Arthur sanoi, "juuri tällaisella hetkellä, kun minut aiotaan heittää ulos vogonien avaruusaluksesta Betelgeuzesta kotoisin olevan miehen kanssa tukehtumaan ulkoavaruuden tyhjyydessä minä todella toivon että olisin kuunnellut mitä äitini sanoi minulle kun olin pieni poika." "Kuinka niin? Mitä hän sitten sanoi?" "En minä tiedä. En koskaan kuunnellut."

Kirjasta voisi ottaa useitakin lainauksia ja ennen kaikkea olisi hauska omistaa kyseinen Linnunradan käsikirja. Elokuvasta en muista pitäneeni kovinkaan paljon, siitä jäi meh-olo. Kirja on jotain ihan muuta. Kävin kirjastosta lainaamassa (lasten osastolta, oikeasti?!) myös Yleisradion äänittämän kuunnelman, jota kuuntelin jonkin aikaa. Ei minun heiniäni, kuten ei äänikirjat yleensäkään. Pidän enemmän kirjoitetusta muodosta. Ehkä joskus voisin kuitenkin vielä kokeilla BBC:n kuunnelmaversiota.

Ehdottomasti pitää lukea viisiosaisen Linnunrata-trilogian loputkin osat.

Arthur C. Clarke: Paratiisin suihkulähteet

Keskustelimme taannoin kollegoitten kesken Ylellä esitetystä Prisman Taistelu hiekasta -dokumentista, ja kuten hyvin monesti kun keskustelu ottaa siivet alle, olimme pian päätyneet puhumaan materiaalikuljetuksista avaruushissillä. Olin hieman ihmeissäni ajatuksesta aprillipäivän jälkimainingeissa, joten kollega kysyi minulta, enkö ole lukenut Arthur C. Clarken Paratiisin suihkulähteitä. No, en ollut, vaan nyt olen, ja maailma on jälleen hieman avarampi. The Fountains of Paradise ilmestyi 1979 ja se on voittanut sekä Hugo että Nebula-palkinnot. Suomennos ilmestyi niinkin pian alkuperäisen jälkeen kuin 1981.

2100-luvun puolessa välissä pahoin kärsinyt maapallo elää avaruusaikaa, jolloin ihmisten asuttamia siirtokuntia elää Kuussa, Marsissa ja Merkuriuksessa, ja ihmiskunta on riippuvainen planeettaa kiertävistä tekokuista. Rahti- ja materiaalikuljetukset ulkoavaruuteen avaruusaluksilla ovat kalliita ja aiheuttavat saasteongelmia. Ilmakehän yläosiin jääneet pakokaasut ovat laukaisseet ilmastonmuutoksia. Huikean Gibraltarin sillan rakentaneella Vannevar Morganilla on mielessä kuitenkin ratkaisu, kiinteä kestävästä materiaalista valmistettu kulkuyhteys avaruuteen, saasteeton avaruushissi. Tämän ainoa sopiva laukaisupaikka maapallolla sijaitsee päiväntasaajalla, erään Taprobanen saaren vuoren laella, paikassa jossa muinaisista ajoista lähtien munkit ovat asuttaneet pyhää luostaria. Eivätkä he halua avaruushissiä takapihalleen. Niinpä Morganin on ryhdyttävä katsomaan siirtokuntiin päin, ennen kuin hänen aikansa toteuttaa unelma käy loppuun.

Paratiisin suihkulähteet sisältää paitsi n. 36 000 km etäisyydelle geostationaariselle radalle hypersäikeiden avulla kulkevan kiertoratatornin kehittelyyn liittyvää juonen kulkua, teknisiä yksityiskohtia ja rakentamisen vaiheita sekä poliittista kädenvääntöä, myös kuvauksen ihmiskunnan ensikontaktista maan ulkopuolisten olentojen kanssa. Clarke on kuvannut kontaktia aiemmin lukemissani kirjoissakin eri asteilla, mutta nyt tarinaa nidotaan tulevaisuuden lisäksi Taprobanen

historiaan, kahden veljeksen valtataisteluun, jolloin toinen heistä, prinssi Kalidasa, loi Taprobanen saarelle mielikuvitusta hipovan kauniin suojapaikan itselleen. Saaren esikuvana Clarke on käyttänyt asuinpaikkaansa Sri Lankaa, tosin maantieteellisesti siirrettynä päiväntasaajalle.

Olen yhä Uhka avaruudesta -kirjan (arvostelu) hienouden lumoissa, eikä Paratiisin suihkulähteet mielestäni yltänyt sen tasolle, mutta kauaksi se ei jäänyt. Kirjan loppu on vaikuttava ja tunteellinen, eikä julkinen lukupaikka estänyt kyynelien ilmestymistä silmiin. Siinä piti sitten vain istua kirja sylissä ja hengitellä hetki syvään. En todellakaan odottanut Arthur C. Clarken kaltaisen tieteellisiin ja teknisiin yksityiskohtiin ja sovellutuksiin panostavan kirjailijan pystyvän liikuttamaan minua. Olen iloinen, että niin kävi.

Avaruushissi on esiintynyt sittemmin myös mm. Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogiassa ja jossain Alastair Reynoldsin kirjassa, joita luonnollisestikaan en ole vielä lukenut. Suunnitelmissa on. Googlaus ja kollega kertoivat, että NASAlla on käynnissä jatkuvasti avaruushissin kehittely ja japanilaisetkin ovat ideasta kovasti kiinnostuneita. Ehkä jonain päivänä näemme ja koemme onnistuneen ratkaisun. Avaruushissi ei sellaisenaan ole Clarken idea, mutta hän on henkilö, joka asiaa on kehitellyt fiktiossaan todellisuuden mahdollisuuksien rajamaille ja tehnyt asiasta populaarisen. Saavutukselle voi nostaa hattua. Monta teosta on Clarkelta vielä kokonaan lukematta, mutta seuraava lukuvuorossa oleva kirja on uusintaluku.

Octavia E. Butler: Kindred

Octavia E. Butlerin Kindred (1979) oli ensin valintani science fiction -haasteen aikamatkailukirjaksi, mutta luettuani sitä hetken totesin, ettei kyseessä ole scifi-kirja vaan fantasiaa, joksi kirjailija sen itsekin luokitteli. Niinpä vaihdoin haasteeseen kirjan, mutta luin silti myös Kindredin, joka heti alusta alkaen tuntui kiinnostavalta ja erilaiselta kuin aiemmin kirjailijalta lukemani Xenogenesis-sarjan Aamunkoitto, Puolipäivän riitit ja Imago.

Vuonna 1976 Kaliforniassa Dana Franklin viettää 26-vuotissyntymäpäiväänsä aviomiehensä seurassa, kun tulee yllättäen tempaistuksi ajassa taaksepäin 1800-luvun alkuun ja Marylandin osavaltioon, aikaan ja paikkaan, jossa tummaihoinen on automaattisesti orja, jollei hänellä ole vapautuspapereita. Dana ymmärtää pian, että hänet kutsui ajan taakse hänen valkoihoinen esi-isänsä Rufus Weylin, joka oli hengenhädässä. Dana pelastaa hänet, mutta ajassa siirtyminen ei jää yhteen kertaan, sillä Rufus tuntuu olevan usein vaikeuksissa ja Danan on varmistettava sukulinjansa ja itsensä olemassaolo olosuhteissa, jota hän ei olisi uskonut joutuvansa kokemaan.

Kindred on monitasoinen, hienosti kirjoitettu ja paikoin hyvin häiritsevä teos. Tarina alkaa kohtuullisen kevyellä tyylillä, vaikka tempaisut ajassa ovat sinänsä pelottavia. Kun viipymiset menneisyydessä pitenevät, eikä lukija tiedä pääseekö Dana takaisin nykyisyyteen turvaan, ahdistus alkaa lisääntyä. Aikamatkailua ei selitetä mitenkään, eikä se ole tieteellisesti hallittavissa (minkä vuoksi luokittelen kirjan fantasiaksi). Danan kautta lukija pääsee kokemaan millaista elämä on kun isäntä voi komentaa sänkyynsä milloin haluaa tai ruoskituttaa vääristä sanoista tai myydä orjan lapset maksaakseen velkoja. Dana on nykyaikainen nainen (70-lukulainen), mutta yllättävän nopeasti hän sopeutuu orjan asemaan, vaikkakin kirjailija antaa hänen pitää joitain etuoikeuksia, joita muilla aikalaisilla tummaihoisilla ei ollut. Danan sopeutuminen hämmentää minua. Se on selviytymiskeino ja Dana on älykäs oivaltaessaan pelisäännöt, mutta onko sujahtaminen toisenlaiseen, alistettuun rooliin niinkin ongelmatonta. Pelkäänpä, että olisin joutunut huomattavasti enemmän vaikeuksiin, mutta luotan kyllä Butlerin kykyyn afrikkalais-amerikkalaisena lähestyä teemaa asiantuntemuksella, jota minulla ei koskaan voi olla.

Danan suhde esi-isäänsä on monimutkainen. Rufus on aikakautensa kasvatti, orjaomistajan poika, josta itsestäänkin tulee orjien omistaja. Rufus on kaikenlisäksi epätasaisten perheolosuhteiden vinouttama, mutta Danan on silti huolehdittava hänestä. Dana inhoaa hänen tekojaan, mutta ei kykene vihaamaan poikaa/miestä. Asettumalla suojelijan rooliin valkoihoiselle, hän joutuu kärsimään tummaihoisten yhteisössä. Butler asettaa Danan asemaan, jossa tämän on pakko hyväksyä tapahtumat tapahtuvaksi, mutta lopussa hän kuitenkin heittää aikamatkailuun liittyvät ”pelisäännöt” roskiin ja tekee radikaalin loppuratkaisun. Danan ja hänen valkoihoisen aviomiehensä suhde on toinen seikka mikä erityisesti yhdessä kohtaa häiritsi minua. Sen kautta kirjailija antaa Danalle turvaköyden, joka poistaa hieman voimakkuutta niin tummaihoiselta hahmolta kuin myös naiselta. Hän on kuitenkin kaukana kädet sumpussa pelastusta odottavasta naishahmosta, joten kovin paljoa en tuosta miinusta anna.

Kindred ei ole helppo kirja, vaikka onkin sulavasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava. Se pakottaa tarkkailemaan omia ajatuksia ja on ajoittain tapahtumiltaankin jännittävä ja pelottava. Loppujen lopuksi tarinassa on sittenkin yhtäläisyyksiä myös Xenogenesis-sarjan kanssa. Siinä Lilithin on periaatteessa yhtä lailla vastentahtoisesti tilanteessaan kuin Danakin, sopeutuen, mutta ei hyväksyen. Octavia E. Butler on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija ja Kindred on kirja joka sopii myös vähemmän fantasiaa tai tieteiskirjallisuutta lukevalle paperisena tai ekirjana.