Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä

Maria Gripen Pörriäinen lentää hämärissä (Tardyveln flyger i skymninger, 1978, suom. 1980) on mennyt minulta ohi ilmestyessään, eikä kirjastossakaan sitä minulle suositellut, sillä taisin olla jo reilusti aikuisten kirjojen parissa tuolloin (muistan lukeneeni MacLeania ja Vonnegutia 1980).

David, Jonas ja Annika huolehtivat tyhjillään olevan vanhan talon kukista ja löytävät nipun kirjeitä, jotka johdattavat heidät menneisyyden salaisuuksiin. Traaginen rakkaustarina ja kadoksissa oleva egyptiläinen muinaisaarre vievät nuoret seikkailuun, jossa riittää käänteitä. Edesmenneen Emilien tarina toi yllättävän mielleyhtymän juuri elokuvana katsomaani Minna Canthin Anna Liisaan.

Pörriäinen on perinteinen ja vanhahtavan tyylinen seikkailu, johon kirjailija on saanut mahtumaan kuitenkin näkökulmaa naisen asemasta. Toisin kuin useissa nuortenkirjoissa, tässä tarinassa on mukana aikuisia, jotka tukevat lapsia ja heillä on myös aktiivinen ratkaiseva ja kannustava rooli. Koen se positiivisena, sillä olen lukenut liian monta kirjaa, jossa aikuiset ovat vain statisteja tai jopa vastustettavia vihollisia. Muutama toistuvuus, esim. salmiakin tarjoaminen ja syönti alkaa pidemmän päälle ärsyttää, niin salmiakin ystävä kuin olenkin.

Kirja on hyvinkin aikuisen luettava, ja käänteitä sekä jännitystä on sen verran, että mielenkiinto säilyy. Silti kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille.

 

Vonda McIntyre: Unikäärme

Unikäärme on ehdottomasti teos, joka pääsee mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Kirja on kököttänyt hyllyssäni ties kuinka kauan ja minulla on ollut omituisia ennakkoluuloja sitä kohtaan, joten en ole saanut luetuksi aikaisemmin. Nyt voin kuitata yhden kirjan myös Hugo-ehdokaslukuhaasteestani. Dreamsnake voitti ilmestyttyään (1978) seuraavan vuoden Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Suomennettu versio ilmestyi 2002. Liitän kirjan myös Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, sillä kyllähän tämä klassikoiden joukkoon luetaan.

Käärme on parantaja, nainen joka kiertää apurikäärmeidensä kera pitkin ydinsodan jälkeistä turmeltunutta maata. On paikkoja, joihin ihmisen ei kannata mennä. Käärme paitsi parantaa, hän tuo unikäärmeensä avulla myös helpotusta kuolemanpelkoon kuoleman hetkellä. Menetettyään käärmekammoisten kyläläisten vuoksi unikäärmeensä, hänen täytyy löytää uusi. Ilman unikäärmettä ei juuri voi olla todellinen parantaja. Unikäärmeet ovat kuitenkin harvinaisia, eivätkä parantajat tiedä miten saisivat harvat hallussaan olevat lisääntymään. On kuitenkin paikka, josta tieto voisi löytyä.

Maailmakuvaus on kiehtova, iso kaupunki ja paljon pieniä kyläyhteisöjä, paimentolaisia sekä vaeltajia. Katastrofin jälkeinen maailma on yhtälailla kuin ennenkin ennakkoluuloinen ja epätasa-arvoinen, jopa julma. Selviytyäkseen on oltava itsekäs tai niin useimmat luulevat taikauskossaan ja peloissaan. Käärme on kaikkea muuta kuin itsekäs, hän uhraa aikansa sairaille ja kuoleville. Käärme on itsenäinen ja seksuaalisesti aktiivinen ja aloitteellinen, joskaan ei aina itsevarma. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Kirjassa on romanssi, joka ei kuitenkaan vie onneksi koko huomiota. Loppupuoliskolla kuvioon astuu myös pieni kaltoinkohdeltu tyttö, jolla on loppuratkaisussa oma osuutensa.

Kirjan rakenne on hieman pätkittäinen, varsinkin alussa tuntuu, että lukisi erillisiä tarinoita, joissa on sama päähenkilö. Tämä tunne kuitenkin vähenee loppua kohti. Tarinassa kuvataan paljon Käärmeen ammatinharjoittamista, käärmeiden käyttöä parannustöihin ja rokottamista. Muutaman kuvauksen jälkeen tähän aiheeseen ei enää löydy uutta. Onneksi kirjailija keskittyy käärmemyrkyn muihin puoliin ja pelottavien tapahtumien jälkeen, kirja saa kohtalaisen lopun. Kirja yllätti positiivisesti ja joudun jälleen kerran toteamaan näiden kirjahyllyssä roikkuvien teosten suhteen, että kyllä niitä kannattaa rohkaistua lukemaan.

James Tiptree Jr.: Hävittäjä

Luin reilu pari vuotta sitten BFSA-ehdokkaana olleen Alisa Krasnosteinin ja Alexandra Piercen toimittaman Letters to Tiptree (2015) -teoksen, jossa nykypäivän kirjailijoiden James Tiptree Jr.:lle lähettämien kirjeiden kautta peilattiin mm. naisen asemaa genressä. James Tipree Jr. oli palkittu kirjailija, jonka identiteetti säilyi pitkään salaisuutena. Mieheksi oletetun kirjailijan nimimerkin takana oli kuitenkin nainen, Alice B. Sheldon. Sheldonin ansioihin kirjailijana luetaan sukupuolisten roolien hämärtäminen genrekirjallisuudessa ja hän on enemmänkin tunnettu novelleistaan. 

Hävittäjä on James Tiptree Jr:n ensimmäinen romaanipituinen teos, joka alunperin julkaistiin 1978 nimellä Up the Walls of the World. Suomennos ilmestyi 1989. James Tiptree Jr. on yksi niistä genren merkityksellisistä kirjailijoista ja suunnannäyttäjistä, joka meillä Suomessa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Novellikokoelmia ei ole suomennettu. Liitän Hävittäjän mukaan Mitä luimme kerran -blogissa syyskuussa aloitettuun Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen, mihin se sopii mielestäni erinomaisesti.

Ryhmä telepaattisesti herkkiä ihmisiä kerätään testaukseen Yhdysvaltain merivoimien salaiseen tukikohtaan. Kokeiden aikana heihin saa yhteyden kaukaisen Tyree-planeetan asukkaat, jotka asuvat myrskyisän tuulisen planeettansa ilmakehässä ja kommunikoivat kalmarimaisen ulkomuotonsa kautta ilman puhuttua kieltä. Avaruudessa liikkuu suunnaton olento, jota kutsutaan hävittäjäksi, sillä se tuhoaa kulkiessaan aurinkokuntia. Tyree on uhan alla ja osa heistä on valmiit tekemään epätoivoisia tekoja pelastaakseen jälkipolvet. Ihmiset ovat heille mahdollisuus pelastukseen.

Hävittäjä ei ole varmastikaan oikea kirja aloittaa tutustumista Tiptreen tuotantoon, sillä se ei nouse monista hyvistä ansioistaan huolimatta kirjailijan maineen tasolle. Silti kirjassa on paljon yksityiskohtia, joille olin valmis taputtamaan, vaikkakaan en aina ollut vaikuttunut tyylistä miten ne tuotiin esille.

Kirjan Tyree-planeetta ja sen asukkaat ovat mielikuvitusta hiveleviä, kalmarimaisine kehoineen ja värien ja kenttien värisyttämisellä ja välkyttämisellä kommunikoivia olentoja. Heidän kulttuurinsa on käännetty päälaelleen ihmiskunnan vastaavasta, naiset ovat karuja, työn hiomia ja villissä tuulessa vapaana liukuvia. Päähahmolle Tivonellillä yhtenä piirteenä on myös libido, joka tulee esille useassa tilanteessa. Planeetan miehet ovat isiä, he hoitavat lapset ja ovat vakaita. Planeetta itsessään uskomattomine tuulineen on kiehtova ja juurikin sen kuvaus oli mielestäni kirjan parasta antia.

Ihmiset tohtori Daniel Dann etunenässään sen sijaan eivät niin vakuuttaneet, vaikka kaikilla oli omanlaisensa persoona ja rooli tarinan juonessa. Telepaattinen ryhmä tuntui tänä päivänä vuosikymmeniä vanhentuneelta idealta, mutta 70-luvulla seikkaa ei ole luonnollisesti koettu samoin. Ryhmän jäsenten erilaiset psyykkiset ongelmat ja painolastit tuntuvat tukahduttavilta, mutta toki osin myös rohkeilta. Naisten ympärileikkausta ei ole monesti tullut vastaan science fiction -kirjassa. 1960-70 –lukujen genrekirjallisuuden klassikoiden joukossa tämä on yksi niistä vähemmistöön jäävistä teoksista, joissa naispuoleisilla hahmoilla on osaavia ja aktiivisia rooleja enemmänkin kuin yhdellä sivuhahmolla, karkeasti ottaen. Sukupuolirooleja ja poikkeavuutta ehkä kuitenkin korostetaan liikaa, eikä se istu luonnollisesti tarinaan, mikä häiritsee minua eniten, näin vuonna 2018.

Hävittäjä, mikä kirjan nimenä on laiska nimivalinta alkuperäiseen nähden, on kuitenkin ensimmäinen askelma tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Yksi novellikokoelma löytyy ekirjastostani, joten jonain päivänä tartun siihen ja katson mitä naisella nimeltä James on ollut sillä rintamalla tarjottavaa.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä

Olen lukenut useita kirjoja alunperin englanninkielisinä ennen kuin ne ilmestyvät suomeksi, enkä aina palaa niihin suomennosten jälkeen erikseen. On kuitenkin kirjoja, joihin koen tarvetta palata. Ursula K. Le Guin on sellainen kirjailija, jonka jokainen teos ansaitsee kaiken mahdollisen näkyvyyden, varsinkin silloin, jos hänen teoksensa ilmestyy myös suomeksi. Luin The Eye of the Heronin (1978) ensimmäisen kerran viime vuosikymmenellä ja 2012 uudestaan (arvioni kirjasta löytyy täältä). Tänä syksynä julkaistu Haikaran silmä on saatavilla sekä paperisena että ekirjaversiona (DRM-suojattu). Kirja ei varsinaisesti kuulu hainilaiseen sarjaan, mutta se voisi kuulua maailmanluontinsa ja teemojensa kautta.

Yhteiskuntarakenteet, hierarkisuus, naisten asema, yksilön valinta, väkivalta ja väkivallattomuus ovat kaikki pienimuotoisessa tarinassa läsnä. Le Guin on kirjoittanut vaikuttavampiakin teoksia näistä teemoista, enkä lukenut Haikaran silmää enää kolmatta kertaa sen vuoksi. Luin, koska halusin palata Victorian planeetalle, sen kuparilehtisten rengaspuiden siimekseen. Puut ja metsät ovat Le Guinille tärkeitä, mikä näkyy hänen tuotannossaankin, ja yksi viehättävimmistä puista (fantasiapuita, kuten lumopuut ja entit lukuunottamatta) löytyy tästä kirjasta. Rengaspuiden elinkaari ja puurenkaat ovat heti ensimmäisestä lukukerrasta jääneet mieleeni. Koko Victorian maailma ihmisen kesyttämättömine eläimineen on kaunis ja välittyy hyvin myös Jyrki Iivosen suomennoksen kautta. Kävin vasta Norjassa jäätikköretkellä ja koko luontokokemukseni tuolta reissulta palasi tuoksuineen päivineen mieleeni, kun luin tiettyjä osia Haikaran silmästä.

Pidän Haikaran silmän kansikuvasta, joka on, samoin kuin edellisen suomennoksen Neljä anteeksiantoa (blogikirjoitus) kansi, Jani Laatikaisen käsialaa. Itse asiassa Haikaran silmän kansikuva on mielestäni enemmän kuin onnistunut. Koko sen asetelma ja värimaailma viehättää. Joskus näinkin.

Tässäpä mitä halusin tästä kirjasta sanoa. Kuten aina Le Guinin kohdalla, suosittelen lukemaan. Teos ansaitsee sen, vaikkei kirjailijan mestariteos olekaan. Ennen kaikkea sinä lukijana ansaitset sen.

Ursula K. Le Guin: The Eye of the Heron

The Eye of the Heron on Ursula K. Le Guinin vuonna 1978 julkaistu romaani. Kirjaa ei varsinaisesti lueta mukaan hainilaiseen sarjaan, mutta kirjailija on ilmaissut sen voivan kuulua siihen. Luin kirjan ensimmäisen kerran jo useita vuosia sitten, joten uudelleenluettuna se ei tuntunut liian tutulta.

Maa lähetti reilu vuosisata sitten joukon rikollisia rangaistukseksi toiselle planeetalle, joka sai nimekseen Victoria. 50 vuotta myöhemmin Maasta lähetettiin toinen ryhmä, rauhanaatteen ja väkivallattoman vastarinnan vuoksi uhkaksi koettuja ihmisiä johtajineen. Ensin saapuneet perustivat Cityn, jossa Victoriaa hallitaan, kun jälkimmäiset perustivat puolestaan uuden kaupungin Shantih Townin ja päätyivät työskentelemään pääasiassa viljelmille. Puoli vuosisataa käytännöllinen yhteistyö ja erillinen yhteiselo on sujunut rauhallisesti, mutta vähitellen Cityn hallinto on kiristänyt liekaa ja vähentänyt townilaisten saamisia. Kun townilaiset ottavat askeleen itsehallintoa kohden ja suunnittelevat uusien seutujen asuttamista, cityläiset kokevat sen mahdollisuudeksi edistääkin omia tavoitteitaan ja alistaa townilaiset. Ensimmäinen yhteenotto on edessä.

The Eye of the Heron on pienimuotoinen, vain noin 170-sivuinen kertomus. Lyhyydestään huolimatta se sisältää kaikki hainilaisessa sarjassakin käsitellyt teemat. Le Guinin maailmanluonti on upeaa. Silmien edessä avautuu outo mutta kaunis planeetta, jonka kautta kirjailija tuo esille päähahmo Luzin tunteman erilaisuuden. Tämä kokee olevansa ulkopuolinen planeetalla, joka ei kuitenkaan ole häntä kohtaan vihamielinen tai hylkivä. Tarinassa kaksi vierekkäin asuvaa ihmissiirtokuntaa ei missään vaiheessa ole sekoittunut keskenään. Niiden sisäiset toimintatavat ovat eriytyneet ja esimerkiksi naisten asemassa on huomattavia eroja. Naiseus nouseekin kirjan yhdeksi pääteemaksi. Luzin kautta Le Guin pohtii naisena olemista ja siihen liittyviä odotuksia. Hän on luonut wotsit-nimisen eläimen, jonka vertauskuvallista merkitystä ei voi olla huomaamatta.

Toinen merkittävä teema on väkivalta/väkivallattomuus. Cityläiset ovat rikollisten jälkeläisiä ja heidän joukossaan esimerkiksi perheväkivaltaa ei kummemmin ihmetellä. Shantih Townin ihmiset ovat Maan Pitkään Marssiin osallistuneiden, väkivallattomuuden kannattajien perillisiä. Vaikka heidän joukossaan ei ole enää montaa, jotka muistaisivat Maan tapahtumat, niin aatteen palo on säilynyt. Le Guin näyttää kuinka helppoa on olla aatteellinen teoriassa, kunnes joudutaan tositilanteen eteen. Mutta samalla hän osoittaa, että ketään ei voi perimänsä vuoksi myöskään ennakkoon rajata. The Eye of the Heron ei ole Le Guinin mestariteos, mutta se on ajatuksia herättävä, paikoin lumoavan kaunis tarina, yksi kirjailijan monista suositeltavista teoksista.