Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

J.G. Ballard: Tornitalo

J.G. Ballardin Tornitalo (1999) eli alkuperäiseltä nimeltä High-Rise (1975) tarttui lukulistalleni tulevan elokuvan vuoksi. Ainoa aiemmin lukemani Ballardin teos on vuodelta 2011 Uponnut maailma (arvostelu), joka ei oikein uponnut (heh). En ole uskaltanut tarttua kirjailijan muihin teoksiin sen jälkeen, ennen Tornitaloa. Ja Tornitalo olikin toista luokkaa.

Lontoon reunalle on rakennettu useita huippumoderneja 40-kerroksisia tornitaloja, jotka ovat itsessään lähiöitä palveluineen. Tornitalossa on kaupat, koulut, kampaamot, uimalat ja muut palvelut, eikä talosta poistuminen ole muuten tarpeellista, ellei satu käymään töissä talon ulkopuolella. Talossa asutaan hierarkisesti, ylempien kerrosten asunnot ovat olleet kalliimpia ja aivan huipulla asuu talon suunnitteluun osallistunut arkkitehti Anthony Royal. Kun talon teknologiset ratkaisut alkavat reistailla, myös hierarkia alkaa samantein rakoilla ja ihmisissä tunkee pinnan alta raadollisia piirteitä. Cocktail-juhlista tulee taistelukenttiä ja joka paikkaan nousee barrikadeja. Pohjakerroksen kilpailuhenkinen dokumentaristi ja maskuliinista omistajuutta uhoava Richard Wilder on päättänyt valloittaa tornitalon kerros kerrokselta ja keskiosissa asuva lääkäri Robert Laing ei pysty väistämään osallisuuttaan talon tapahtumiin, vaikka hän mielellään olisikin alunperin halunnut elää omissa oloissa erillään muista.

Jokin Tornitalossa vetosi tarinan epämiellyttävyydestä ja dystopisuudesta huolimatta tai ehkäpä juuri niiden vuoksi. Vertailukohteeksi mielessäni nousi John Christopherin Nälkäkuolema (arvostelu), jossa on omat ansionsa, vaikka enimmäkseen kirja tökki kokonaisuutena. Siinä kuitenkin kuvattiin ihmisen käytöksen muuttumista, kun yhteiskuntajärjestys romahtaa ja vastaavaa tarjoaa eri mittakaavassa Tornitalo. Ballard on ehdottomasti uskottavampi, ja kirjassa on ajoittain aika terävää psykologista otetta. Tornitalo nousi minulla arvostusasteikossa ihan eri luokkaan kuin Uponnut maailma. Kirjailija on ollut aikaa kehittää itseään reilun vuosikymmenen teosten välillä.

Tornitaloa kuvataan yötäkin mustempana satiirina, ja sitä se on. Tapahtumat kehittyvät naurettavuuden rajamaille, mutta hyvin silmät avaavalla tasolla, eikä mieleen tullut kertaakaan epäuskottavuuden tunne. Ehkä olin otollisessa mielentilassa. Tämän päivän yhteiskunnalliset kannanotot Suomessakin todistavat ihmisten pystyvän kollektiivisesti monenlaiseen, syntyy ”heimoja”, joita ohjaa jopa disinformaatio. En osaisi kuvitella itseäni elämässä Tornitalon kaltaisessa rakennuksessa, musertuisin sen klaustrofobisuudessa ja teknologisessa riippuvuudessa. Vaikka teknologisessa riippuvuudessahan elämme joka tapauksessa. On vaikea kuvitella miten käyttäytyisin tarinaa vastaavassa tilanteessa, jossa moraalin ja sosiaalisen kanssakäymisen etiketit heitetään syrjään.

Tämän kirjan myötä uskoni Ballardiin kirjailijana kasvoi. Aion jatkaa hänen muihinkin teoksiin tutustumista, ja ehdottomasti on nähtävä miltä Tornitalo nayttää elokuvamuodossa.

Tom Hiddleston Robert Laingina

High-Rise -elokuva ei käsittääkseni ole saanut vielä ensi-iltapäivämäärää eikä traileriakaan ole julkaistu, mutta jossain vaiheessa ensi vuonna se ilmestynee. Elokuvafestivaaleilla ainakin Kanadassa se on jo nähty. Toivottavasti leffa pystyy samaan tunnelmaltaan mihin kirjakin, mutta ohjaajana on Ben Wheatley, joka ei ole oikein antanut vielä kunnon näyttöjä. Ja kirjaa on vaikea ylittää. Pääosassa Robert Laingina nähdään Tom Hiddleston, joka on tuttu muun muassa Marvelin Lokina. Mainittakoon yhteensattumana, että Tornitalon on kustantanut Loki-kirjat (heh).

Stephen King: Painajainen

En ole koskaan erityisemmin pitänyt Stephen Kingin kirjoista, eikä mieleeni ole jäänyt mitkä kirjat tuli luettua aikoinaan exäni kirjahyllystä ja mitkä olen nähnyt elokuvana/tv-sarjoina. Niinpä siinä sitten kävi, että kun luin World Fantasy -ehdokkaiden lukutavoitelistaltani ´Salem's lot -kirjan (1975), joka on suomennettu nimellä Painajainen (1990), tajusin noin sadannen sivun kieppeillä, että olin lukenut kirjan jo ennestään. Annoin mennä samalla vauhdilla kuitenkin loppuun saakka, koska muistikuvani olivat hatarat.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kotikaupunkiin Jerusalem’s Lotiin kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa. Kaupungin laidalla tyhjillään oleva ränsistynyt Marstenin talo herättää synkän pelottavia muistoja Benissä yhä kymmenien vuosien jälkeen. Taloon on juuri muuttamassa uudet salaperäiset asukkaat ja pahaa aavistamaton kaupunki joutuu keskelle painajaista, ikivanhaa pahuutta, jota vastaan Ben ryhtyy taistelemaan ihastuksensa Susanin, opettaja Mattin, rohkean pikkupojan Markin, tohtori Jimmyn ja isä Callahanin kanssa.

Painajainen on kunnianosoitus perinteiselle vampyyrikirjallisuudelle. Vaikka pidänkin vampyyreista enemmän vaarallisina ja mystisinä olioina kuin ihmisten kanssa pariutuvina söpöliineinä, niin Painajainen tuntui kuluneelta. Kirjoittamisajankohtanaan fiilikset olisivat varmaankin olleet toisenlaiset ja ehkäpä jopa suomennoksen ilmestyttyäkin, mutta ei enää. Vampyyrit ovat kuitenkin kirjan kohokohtia. Niihin liittyvä mystiikka ei ehkä pelottanut, mutta yhä ajatus esimerkiksi lapsesta ikivanhan pahuuden uhrina on karmaiseva. King hyödyntää hyvin perinteistä vampyyrimytologiaa risteineen ja valkosipuleineen. Tänä päivänä toivoisin kuitenkin vampyyrimaailmaan enemmän pseudotiedettä kuin esimerkiksi kristillistä näkökulmaa ja ylikorostuneen seksuaalisuuden voisi heittää jo nurkkaan. Ehkä olen nähnyt tämän kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan, uudemman tai vanhemman, mutta varmaksi en voi sanoa. Kirjan jotkut kohtaukset herättivät visuaalisia mielikuvia.

King kuvaa pientä kaupunkiyhteisöä elävästi ja varmastikin myös osuvasti. Minua ei kuitenkaan innostanut tai edes kiinnostanut lukuisten sivuhahmojen ajatustöryt, olivat ne kuinka todentuntuisia tai ei. Ainoa sivuhahmo, joka oikeasti koskettaa ja herättää ajatuksia, on nuori väkivaltainen äiti vauvoineen. Ben, Susan ja Mark olivat hahmoina tylsiä. Hahmoja heikentävää on, että osa on tavallisia, tosin epämiellyttävästi kuvattuja, eikä heistä voi pitää, ja osa on silotellun hyviä, eikä heistä pahaa sanota, mutta siltikään heistä ei voi pitää. En vaadi, että kirjassa olisi yhtään pidettävää hahmoa, kunhan olisi edes mehukas, erinomaisesti esille tuotu, ristiriitaisen ei-pidettävä. Nyt kenenkään kohtalo ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ehkä isä Callahaniin oli saatu jotain poikkeuksellista.

Painajainen sai minut pitkästymään, mutta onneksi se on huomattavasti lyhyempi kuin muutama muu Kingin kirja, joita viime vuosina on vastaan tullut (ja jäänyt lukematta), enkä tuhrannut siihen liikaa aikaani. Suunnitelmissa on lukea tänä vuonna ilmestyvä Kingin 22.11.63 -teos, mutta mitään erityistä intoa se ei nyt herätä, kun palautui muistiini, etten pidä kirjailijan ilmaisutyylin alakanttisuudesta. Mahtaisiko olla niin, että Kingin tuotannosta joko tykkää tai ei.

Ursula K. Le Guin: The Wind's Twelve Quarters ja Pimeälipas ja muita kertomuksia

The Wind’s Twelve Quarters sisältää 17 novellia Ursula K. Le Guinin uran alkuvuosikymmeniltä. Yhdeksän tämän kokoelman novelleista on suomennettuna kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia. Siksi tämä arvostelu koskee molempia teoksia. Alla on englanninkielisen teoksen novellit siinä järjestyksessä (aikajärjestys) missä ne The Wind’s Twelve Quartersissa esiintyvät ja vieressä alkuperäinen julkaisuvuosi sekä suomenkielinen nimi. Osa novelleista on julkaistu myös muualla kuin Pimeälippaassa. Jokaisen novellin alussa on kirjailijan lyhyt johdatus tarinaan.

• Semley’s Neclace (1964)
• April in Paris (1962)
• The Masters (1963)
• The Darkness Box (1963) - Pimeälipas
• The Word of Unbinding (1964) - Päästösana
• The Rule of Names (1964) - Nimien laki
• Winter’s King (1969) - Talven kuningas
• The Good Trip (1970)
• Nine Lives (1969) - Yhdeksän henkeä
• Things (1970)
• A Trip to the Head (1970)
• Vaster Than Empires and More Slow (1970) - Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi
• The Stars Below (1973) - Aliset tähdet
• The Field of Vision (1973)
• Direction of the Road (1974) - Tien suunta
• The Ones Who Walk Away from Omelas (1973) - Jotka Omelasista poistuvat
• The Day Before the Revolution (1974) 

Semley's Neclace on julkaistu suomeksi Tähtivaeltaja-lehdessä vuonna 1989. Helpommin se on kuitenkin saatavissa Rocannonin maailma -kirjasta, jonka aloitus se on ja johtaa Rocannonin varsinaiseen tarinaan. Semleyn kaulakoru toimii kuitenkin myös itsenäisenä novellina, vaikka minun on myönnettävä, että enemmän minua kiinnostaa tarinassa hainilainen taustamaailma kuin itse Semley. Kirjailija kertoo johdannossa novellista: I had done with Semley when I finished it, but there was a minor character, a mere by-stander, who did not sink back obediently into obscurity when the story was done, but who kept nagging me. “Write my story,” he said. “I’m Rocannon. I want to explore my world…”. Olen iloinen, että kirjailija myöntyi vaatimukseen.

April in Paris on tarina kahdesta miehestä, joista toinen elää keskiajalla ja toinen 1960-luvulla samassa asunnossa. Yllättäen heidän tiensä kohtaavat kutsuloitsun ansiosta. Kevyt, humoristinenkin novelli on ensimmäinen, jonka julkaisemisesta Le Guinille maksettiin. Hauska lukea, mutta se jokin leguinmaisuus puuttuu vielä. The Masters tuo mieleen tieteellisen tutkimuksen alkuaskeleet kirkon ja uskonnon puristuksessa. Uuden matemaattis-fysikaalisen totuuden keksimistä voitiin pitää Jumalan pilkkana ja siitä seurasi hengenmenetys. Eksoottiselle planeetalle sijoittuva tieteistarina sisältää upean lauseen, johon Le Guin itsekin tuntuu olevan tyytyväinen: "He had been trying to measure the distance between the earth and God".

The Darkness Box eli Pimeälipas on miekka ja magia -tyylinen tarina, jonka maailmassa on kuitenkin erikoinen jippo. Pimeälipas on Pandoran laatikko ilman varsinaista vitsausta, vaikka ehkä jotkut paljastuvaa sellaisena pitääkin. Koin tarinan loppujen lopuksi onnelliseksi, mutta onhan ruusuissakin kuitenkin piikkejä. Hieno prinssin, noidan, aarnikotkan ja merenvoiman (jumalan) värittämä novelli, joka vaatii lukijalta keskittymistä lause lauseelta. Itse tarinan lisäksi minua viehättää myös sen syntyhistoria (en kerro, kannattaa lukea itse).

The Word of Unbinding eli Päästösana sijoittuu Maameren maailmaan. Velho Festin kamppailee kaikin tunteminsa keinoin päästäkseen toisen velhon, pahan Vollin vankeudesta. Maameren tarinat eivät ole viehättäneet minua kuten muut Le Guinin teokset ja tämänkin novelli sijoittuu sarjaan: nokkela tarina, mutta ei varsinaisesti puhuttele. Ehkä minä löydän Maameren hienouden vielä jonain päivänä. Toivoa on. The Rule of Names eli Nimien laki kertoo Maameren taikuuden säännöistä, tosinimien merkityksestä. Pienelle saarelle sijoittuvassa tarinassa on humoristisen onneton velho ja kadonnut aarre.

Winter’s King (Talven kuningas) on kirjoitettu ennen Pimeyden vasenta kättä. Se sijoittuu kuitenkin samalle kylmälle Talvi-planeetalle, Gethenille Ekumeenin aikaan, saman hallitsijasuvun vaiheisiin. Tarinassa on viittaus Vihollisen aikaan, jolloin ensimmäinen tunnettujen maailmojen Liitto hajosi. Getheniläisten kaksisukupuolisuus on teemana esillä myös Talven kuninkaassa, samoin kuin erilaisuus ja eristäytyminen, mutta ne eivät vielä pääse kirjan mittakaavaan. Hainilaiseen maailmaan on kuitenkin aina ilo palata ja tarina on koskettava.

The Good Tripissa vaimoaan kaipaava mies lähtee LSD-matkalle löytääkseen sieltä vaimonsa, joka sinne aiemmin oli kadonnut. Matka osoittautuu kuitenkin joksikin muuksi kuin hän odotti. Kertomuksessa on hieman huumetripin tyyliä, mutta siinä on useinkin Le Guinin tarinoissa esiintyvää dualismia, matka ihmisen sisälle on kuin matka tähtien keskelle avaruuteen. Ei kirjailijan parhaita juttuja, mutta ei huonokaan.

Nine Livesissa (Yhdeksän henkeä) kaivostoimintaa seismisesti aktiivisella planeetalla aloittelevat Pugh ja Martin saavat työryhmäkseen kymmenen hengen klooniryhmän, joka työskentelee ja ajattelee kuin yksi. Le Guin tarkastelee tarinassa kloonin yksilöllisyyttä ja identiteettiä. Pidin erityisesti kertomuksen lopusta. Things on puolestaan pienimuotoinen tarina haaveesta ja sen toteuttamisen uskosta, yksilön ratkaisusta lopun edellä muista huolimatta. Arvoituksellinen novelli, joka jää mietityttämään.

A Trip to the Headissä ei ole varsinaista juonta, mutta siinä pohditaan olemista, ihmisenä ja sukupuolellisena. Le Guin heittää ilmaan ehdotuksia näkökulman laajentamisesta, kuten on näistä seikoista tehnyt ennen ja jälkeen monissa hainilaisissa tarinoissa: "I was Ralph." "Try being Amanda," the other said sourly. Kiinnostavaksi minusta nousee myös johdannossa milloin ja millaisissa olosuhteissa tarina on kirjoitettu. Novelli sisältää puu-teemaa, mikä on usein esillä kirjailijan teoksissa.

Pidän Vaster Than Empires and More Slow’n nimen suomennoksesta Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi (Andrew Marvellin runosuom. Aale Tynni). Siinä on avaruudellista äärettömyyttä, eikä ihme että Le Guin on valinnut sen hainilaisen novellinsa nimeksi. Tarina sijoittuu Liiton ensimmäisten vuosikymmenten ajalle. Kymmenen enemmän tai vähemmän mieleltään epävakaata tutkijaa lähtee matkalle etsimään ihmisenkaltaisten asuttamia planeettoja liitettäväksi Liittoon, kohteenaan Maailma 4470. Planeetta osoittautuu hyvin eksoottiseksi tyyliin Maailma, vihreä metsä. Tärkeäksi teemaksi nousee niin planeetan kuin tutkimusmatkailijoidenkin kohdalla sanaton kommunikointi, aistiminen, ymmärtäminen, psyykkinen kokonaisuus, ei vain näkyvä osa. Kaikki ovat yhteydessä kaikkeen. Hieno tarina, mutta epävakaat henkilöhahmot ovat ehkä hieman liian persoonallisia (lue: ärsyttäviä). Ja silti niin ymmärrettäviä. Novelli tuo asetelmiltaan mieleen Le Guinin myöhemmin kirjoittaman Shobilaisten tarinan (Sisämeren kalastaja -kokoelmassa), jonka hahmot ovat mielestäni onnistuneempia ja kypsempiä.

The Stars Below eli Aliset tähdet -novellissa toistuu The Mastersin tieteen ja uskonnon konflikti. Psykomyyttisen tarinan pääanti on herättää pohdintaa sisäisen maailman yhtäläisestä laajuudesta maailmankaikkeuden kanssa. The Field of Visionissa Psyche-aluksen miehistöstä kaksi selviää takaisin kotiin hengissä, mutta heidän maailmansa ja aistinsa ovat muuttuneet. Tutkijat yrittävät selvittää mitä heille on tapahtunut. Totuus paljastuu tai sitten ei. Hyvä tarina, jälleen kerran Le Guinin psykologisella otteella varustettuna. Direction of the Road (Tien suunta) on yksi Le Guinin psykomyyttisiksi kutsumista tarinoista, joka sekoittaa fysiikan lakeja ja luo omat sääntönsä siitä miten joku kohde lähestyy ja etääntyy. Viehättävä vanhan tammen tarina on paitsi hauska myös hieman kaihoisa.

The Ones Who Walk Away from Omelas eli Jotka Omelasista poistuvat on kirjan ehdottomasti paras novelli, pääosassa Omelasin kaupunki. Tarina on moraalifilosofinen kertomus valinnasta, ja vaikka kirjailija johdantonsa lopussa heittäytyykin vitsailemaan mistä aiheensa tarinaan on ammentanut, on Omelasin sävy vakava - symbolisine tienviittoineen kaikkineen (kuinka osuvaa). Minua tarina kosketti voimakkaasti, sai aikaan niin nopean tunneoivalluksen, että se koski ihan fyysisestikin. Kyyneleet tulivat väkisin. Omelasin loppu on yksi upeimmista lopuista mitä olen kirjailijalta lukenut. Jotka Omelasista poistuvat on Hugonsa ansainnut (vastassa oli silloin mm. George R.R. Martinin loistava (!) With Morning Comes Mistfall). Pelkästään tämän novellin vuoksi The Wind’s Twelve Quarters tai Pimeälipas ja muita kertomuksia on kannattava hankinta.

The Day Before the Revolution on julkaisu suomeksi Päivä ennen vallankumousta -nimellä antologiassa Maailma mielen mukaan (1986). Novellin johdannossa (jota ei suomennoksessa tietenkään ole, eikä Pimeälipas sisällä tätä novellia) Le Guin viittaa symbolisesti, että tarinan päähenkilö on yksi niistä, jotka poistuivat Omelasista. Tarina palaa Osattomien planeetassa esitettyyn hainilaiseen maailmaan. Päähenkilö Odon vallankumoukselliset ajatukset ovat levinneet ympäri koko hänen planeettansa, mutta Le Guin tuo nyt esille naisen vallankumouksen takana. Vanhan, tavallisen naisen tavallisena arkipäivänä muistoineen. Naisen joka tuomitsi avioliiton käsitteen, mutta joka kuitenkin oli aikoinaan naimisissa. Le Guinilla on lahja tuoda ihminen esiin aatteiden takaa. En usko, että tämä novelli koskettaa yhtä paljon, jos Osattomien planeettaa ei ole tullut luettua.

On harmi, että kuutta alkuperäisen kokoelman novellia, joita ei muualla ole suomennettuna (en ainakaan ole löytänyt), ei kelpuutettu myöskään Pimeälippaaseen mukaan. Minulle erityisiksi suosikeiksi nousivat The Masters, Pimeälipas ja Jotka Omelasista poistuvat, mutta kaikki muutkin novellit ovat hyviä. Erityispisteet myös Tien suunnan aiheuttamalle mielikuvakimuralle etäisyyksien muuttumisesta. Ursula osaa. Kumpikin kokoelma on erittäin suositeltavaa luettavaa.