Joe Haldeman: Loputon sota

iO9 julkaisi talvella uusiksi vuonna 2014 tehdyn listan 21 kirjasta, jotka ovat muuttaneet scifi- ja fantasiagenreä pysyvästi. Tällä listalla oli Joe Haldemanin The Forever War (1974), joka löytyy suomennettunakin nimellä Loputon sota (1990). Perusteena listalla oloon oli, että tämä Hugo-, Locus- ja Nebula-palkintojen voittaja on inspiroinut uusia sukupolvia realistisempaan sotilasscifin kirjoittamiseen. En vie tätä meriittiä kirjalta, mutta meinaanpahan sanoa muutaman mielipiteen itsekin.

Ihmiskunnan ja tauruslaisten sota kestää kaikkiaan 1143 vuotta ja William Mandella käy sen kokonaan läpi. Hän kuuluu siihen joukkoon värvättyjä, jotka valmennettiin ja ehdollistettiin taistelemaan ulkoavaruuden vihollista vastaan järjettömissä ja vaarallisissa olosuhteissa. Sodan alussa ei ole edes tietoa miltä vihollinen näyttää. Vuosisatojen ajan Mandella ja muut sotilaat kulkevat mustasta aukosta toiseen ja ottavat yhteen tauruslaisten kanssa, vaikka välillä sota on pelkkää teurastusta, ja sen aiheuttamat traumat vaativat sotilailta enemmän kuin vihollisen toimenpiteet. Mandella alkaa kyseenalaistaa koko sodan merkityksen jo alkuvaiheessa.

Kirjan teema on sodanvastaisuus ja ihmiskunnan muuttuminen vuosituhannen aikana niin geneettisesti, idealogisesti kuin seksuaalisesti. Se on Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvan esikulkija kirjallisessa muodossa, militaristinen kirja, jonka tarkoitus ei ole ihannoida sotaa, vaan kysyä sen merkitystä ja järkevyyttä. Iso osa kirjasta on kuvausta sotilaiden olosuhteista ja niistä selviytymisestä, ja myös muutamia taistelukohtauksia on mukana sellaisena kuin ehdollistetut sotilaat ne käyvät, verilöylyinä. Haldeman tuo esille, että kun sotilas on värvätty, ei tietä ole ulos, ja menet ja teet mitä käsketään. Vietnamin sodan loppuvaiheissa tätä on voitu pitää epäisänmaallisenakin ajatteluna, mutta ehkä lähinnä kapinallisena. Siitä johtuen lienee kirjan monet kerätyt tunnustukset.

Teksti on välillä hyvin teknistä, fysiikka ja matematiikkapainotteista. Vähän samaa tyyliä on päähenkilökin. Vaikka kirjailija kuvaa sodan aiheuttamia raakoja fyysisiä ja henkisiä vammoja, hän ei päästä näitä tuntemuksia päähenkilön ihon alle, vaan tämä säilyy varsin selkopäisenä kaiken keskellä. Kyllähän hän rakastuu ja siitä yksi aiheosio. Ihmisen muuttuminen ja geenitieteen kehittyminen sodan aikana on vilkasta. Kun sotilaat ovat poissa, tehdään ihmiskunnassa melkoisia mullistuksia. Väestömäärän hallitsemiseksi ryhdytään kloonaamaan ihmisiä ja väestöstä tehdään seksuaalisesti kiinnostuneita vain omasta sukupuolestaan. Lisääntyminen hoidetaan ilman ihmiskontaktia. Itseasiassa kirjan suurimmat asiat tapahtuvat taustalla ihmiskunnalle ja niistä kerrotaan informaationa aina kun sotilaat saapuvat Tähtiporttiin. Tämä maailma menee omia menojaan, kosketuspintaa kaukana käytävään sotaan ei ole. Tälle annetaan myös lopussa selitys.

Seksuaalisuus on esillä läpi kirjan ja se on yrityksistä huolimatta kirjan heikoin lenkki. Lukiessa tulee tunne, että kirjailija kovasti haluaa luoda uutta ja suvaitsevampaa konseptia, ja oletan, että tämä on ollut kova juttu 70-luvun genrekirjallisuudessa. Yli 40 vuotta myöhemmin on joskus vaikea asettua tuon ajankohdan näkemyksiin, olin liian nuori monien juttujen ymmärtämiseen. Minulle kirja tuntui vaivaannuttavalta ja päähenkilön heteroseksuaalisuuden korostaminen huomiota herättävältä. Kyseenalaistan myös sen jatkuvan ”veljeilyn” tai ”toistensa kimpussa olemisen” tilanteissa, joissa päättömät ruumiit tai silputut verimassat pitäisi ahdistaa sotilaitten psyykettä. Olen kuitenkin lukenut aiempien vuosikymmenien militariscifiä sen verran vähän, etten tiedä onko ollut jokin trendi, että teknisen tekstin ja suolenpätkien keskellä pitää vaikka väkisin kuvata vähintään halua seksiin. Ehkä jonain päivänä tiedän. Positiivista on, että miesten ja naisten käyttäytymiselle ei ole tehty eroja.

Loputon sota saa pitää ansionsa, enkä oikeastaan edes epäile, etteikö ne olisi ansaittuja. Totean kuten ennenkin näiden klassikoiden kanssa, että ne ovat oman aikansa tuotteita ja vuosikymmeniä myöhemmin ne joko säilyttävät tehonsa tai sitten ei. Se on kunkin lukijan henkilökohtainen kokemus.

Philip K. Dick: Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi

Jokunen kuukausi on vierähtänyt siitä kun luin Philip K. Dickin Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi -kirjan. Alkuteos Flow My Tears, the Policeman Said ilmestyi 1974 ja käännös 1993.

Kuuluisa televisiotähti Jason Taverner herää yhtenä aamuna ja huomaa olevansa täysin tuntematon, paitsi omille tutuilleen, myös miljoonille faneilleen. Hän on joutunut rinnakkaiseen maailmaan, jossa ilman henkilöllisyyttä joutuu vangituksi ja pakkotyöhön. Taverner yrittää laittomasti saada itselleen henkilöllisyystodistusta, mutta joutuu kiinni ja poliisin silmätikuksi. Hän yrittää selvitä tilanteesta käyttämällä hyödyksi erikoisominaisuuttaan, ja poliisipäällikön holtitonta sisarta.

Jälleen kerran Dick on kirjoittanut kirjan, joka on vähän vinksallaan, mielen logiikan ja psyykeen horjumisen välimaastossa. Lähtöasetelmissa ollaan maailmassa, joka on tyhjä, pinnallinen ja itsekäs ja sitä kirjailija sitten ravistelee. Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi on kiinnostava lukukokemus, se pitää otteessaan loppuun saakka, sillä jännite rakentuu siten, että lukija haluaa tietää mistä on kyse. Silti kun kirjan saa loppuun ja ratkaisu on tarjottu, on omituinen olo, ei lainkaan tyytyväinen. Pidin ironiasta, jota upotettu mukaan tarinaan ja Dickin kehittelemä usean yksityiskohdan verkosto on omaleimainen. Tarina on kuin painajainen, johon ei halua joutua. Olisi erittäin ahdistavaa herätä maailmaan, jossa edes omat läheiset eivät tunnistaisi.

Suurin ongelmani Dickin teosten suhteen on, etten ihan pysty lukemaan niitä noin vaan, vaan kuvittelen, että minun pitäisi ymmärtää tarinan psykologista luonnetta, mikä ei taida onnistua ilman ulkopuolisten lisäaineiden aiheuttamaa irrallisuuden tunnetta. Olen jumissa. En voi kuitenkaan olla ihailematta tämänkään kirjan kohdalla, kuinka selkeästi omaääninen kirjailija Dick oli. En ole suin päin ryntäämässä lukemaan seuraavaa Dickin kirjaa, mutta melkoisella varmuudella voin sanoa, että jonain päivänä palaan niihin takaisin, ainakin Palkkionmetsästäjään.

Christopher Priest: Käänteismaailma

Vaikka Christopher Priestin varhaistuotantoon kuuluva Fuuga synkälle saarelle (arvostelu) ei tehnytkään erityisemmin vaikutusta, hänen uudempaa tuotantoa olevat The Prestige (arvostelu), The Islanders (arvostelu) ja The Adjacent (arvostelu) sen sijaan ovat saaneet minut erittäinkin kiinnostuneeksi kirjailijan tuotannosta. Kokoelmistani löytyvät lähes kaikki hänen kirjansa 1970-luvun alusta lähtien, joista osa on ollut saatavilla vain käytettyinä pokkareina, joten lukemista riittää rauhallisessa tahdissa vielä pitkäksi aikaa. Seuraavana oli tutustumisvuorossa Priestin kahdesta suomennetusta teoksesta toinen eli Käänteismaailma. Kirja on ilmestynyt alunperin nimellä The Inverted World vuonna 1974 ja käännös on vuodelta 1989.

Helward Mann pääsee Maa-nimisen kaupungin kiltajärjestelmän oppipojaksi. Kiltalaiset ovat eliittiä, jotka huolehtivat suljetun, rajatulla toimeentulolla elävän kaupungin järjestelmistä ja etenkin sen välttämättömästä siirtämisestä kohti jatkuvasti paikkaansa muuttavaa optimipistettä. Itse kaupunkilaisilla ei ole juurikaan tietoa mitä heidän kaupunkinsa ulkopuolella tapahtuu, vain kiltalaiset pääsevät sinne. Helward joutuu kokemaan kiltalaisena monia koettelemuksia ymmärtääkseen miksi kaupungin pitää olla koko ajan liikkeessä, ja vielä ymmärryksen jälkeenkin hänen tuntemansa maailma yllättää.

Käänteismaailma on teos, jonka keskiössä on idea ja siihen liittyvät ominaisuudet,yllätykset ja ristiriidat. Sen ympärille on kehitetty maailma, ja näitä esille tuomaan henkilöhahmoja. Monissa vanhemmissa tieteiskirjallisuuden teoksissa tärkeämpää on tieteellisyys ja sen avulla juonen tai ihmeentunnun luonti, joka nousee henkilöhahmojen persoonien yli. Priest ei kuvaa kovinkaan monipuolisesti henkilöhahmoja tässä tarinassa, mutta kirjasta voi löytää jopa kasvutarinan, joka hipaisee tunnepuoltakin. Fysiikan ohessa yllättävään asemaan nousee myös psykologia ja tapa miten oppimamme hallitsee maailmankuvaamme ja kuinka vaikeaa totena pitämäämme on kyseenalaistaa. Joskus ns. tietämättömyys voi antaa paremman pohjan ponnistaa uusille poluille.

Käänteismaailmassa on paljon potentiaalia ja se onkin monilta osin varsin hyvä kirja. Silti siinä on osa-alueita, jotka jäävät vajaiksi. Ryhmittymien väliset jännitteet eivät kaikista yrityksistä huolimatta kohoa tarpeeksi tiukoiksi ja loppuratkaisu hienosta ideasta huolimatta tuntuu heppoiselta. Se ei kuitenkaan ole kliseemäinen. Luin lopun pariin kertaan, ja toisella kerralla se tuntui paremmalta. Tapahtumien historia olisi antanut kuitenkin vahvemmatkin eväät tarinan kehittelyssä. Helwardin kokemukset oppipoikana ja varsinkin matkanteossa ovat kirjan parasta antia, sillä niitä voi lukija mielinmäärin ihmetellä. Kaupungin dynamiikka rajoitettuine tiloineen ja ravintoineen olisi kiinnostanut enemmän mitä tarjottiin.

Käänteismaailma on mielestäni parempi teos kuin Fuuga synkälle saarelle. Priestillä on selkeästi oma ääni kirjailijana, joka on säilynyt vuosikymmenet, siitäkin huolimatta, että uudet teokset ovat hyvinkin kehittyneempiä tyyliltään. Jatkan kirjailijan tuotantoon tutustumista.

Michael Moorcock: Leviatan maan päällä

Oswald Bastablen seikkailut ajan virroissa jatkuvat Michael Moorcockin Leviatan maan päällä -teoksessa (The Land Leviathan, 1974) siitä mihin Ilmojen sotaherrassa (arvostelu) jäätiin. Epäilyistäni huolimatta ykkösosa sai jatkoa suomeksi yllättävän nopeasti jo samana vuonna ja Oswald Bastable -sarjan kolmas osa, Teräksinen tsaari (työnimi) on luvassa sekin jo ensi vuonna.

Kirjailija Moorcock löytää isoisänsä kassakaapista vanhan käsikirjoituksen, jossa pappa-Moorcock kertoo aikeistaan etsiä salaperäisesti kadonnut Bastable käsiinsä. Hänen yrityksensä saada Bastablen aiempi tarina ajassa matkaamisesta myydyksi kustantajille on epäonnistunut ja vienyt häneltä selväjärkisen mainettakin. Moorcock vanhempi päätyy epävakaaseen Kiinaan, kohtaa Una Perssonin ja saa tältä uuden Bastablen jättämän kertomuksen tapahtumistaan katoamisen jälkeen.

Pyrkiessään takaisin omaan aikaansa, Oswald päätyy vaihtoehtoiseen 1900-luvun alkuun, joka poikkeaa hänen omastaan edistyksellisten 1800-luvun lopulla tehtyjen keksintöjen ansiosta. Vaikka teknologioiden on ollut tarkoitus olla ihmiskunnan hyväksi, ne ovat saaneet kansakunnat ajautumaan julmaan biologiseen sodankäyntiin. Englannissa kärsitään yhä karmeista sairauksista ja laajat maa-alueet ovat asuinkelvottomia ja terveydelle vaarallisia. Bastable päätyy Etelä-Afrikkaan eli Bantustaniin, utopiavaltioon, jossa ihmiset elävät sovussa ja rauhassa ihonväriin ja sukupuoleen katsomatta, johtajanaan presidentti Gandhi. Bastable kokee maan Eedenin puutarhana. Mutta Bantustanillakin on uhkansa, Mustaksi Attilaksi kutsuttu kenraali Hood, jonka käsitykset maailman rauhan ja tasapainon saamiseksi ja ylläpitämiseksi ovat toisenlaiset kuin Gandhilla. Hänen suunnitelmiensa toteuttamista varten on luotu valtava sotakone, maanpäällinen Leviatan, eikä Bastable välty osallistumasta Hoodin aikeisiin.

Leviatan maan päällä vaikuttaa tasaisemmalta tarinalta kuin edeltäjänsä, vaikka sekin sisältää osiokokonaisuuksia. Kirjassa on jälleen poliittissosiaalista pohdintaa, mutta imperialismin sijaan tällä kertaa erityisesti rotuasiat saavat suuren roolin. Kirjan omistuskirjoituksesta voi päätellä Mustan Attilan esikuvat. Gandhin johtama Bantustan tuntuu todelliselta utopialta, sellaiselta joka saattaisi kestääkin. Kirjailija on ironisesti sijoittanut utopisen valtionsa 70-luvun alussa voimallisesti apartheid-politiikan hallitsemaan Etelä-Afrikkaan, käyttäen nimenä rotuerottelun maa-aluejakoa. Bastable kertoo tarinassaan omista ristiriitaisista tuntemuksista Mustan Attilan suunnitelmia kohtaan verraten niitä kansanmurhaan, mutta tuntuu löytävän aatteen tekojen takaa. Una Persson on Attilan mukana, mutta samoin kuin Bastablella, on hänenkin idealisminsa ja hyväksyntänsä koetuksella. Amerikan mantereelle sijoittuva osa tarinasta ontuu minun lukukokemuksessani, sillä siinä on liikaa selittämistä ja asian puolustelua, kantilta jos toiseltakin. Ehkä myös tahatonta mustavalkoisuutta. Moorcock on halunnut tuoda esille Mustan Attilan todellisen minän, joka pyrkii päämääräänsä samalla palolla kuin Gandhikin omaansa erilaisella taktiikalla.

Olisin mielelläni lukenut kirjaa seikkailukertomuksena, sillä siinä on paljon seikkailullisia aineksia ja steampunk-maailman kiehtovia tunnusmerkkejä. Valitettavasti en pystynyt siihen koko aikaa, vaan jumituin kannanottoihin. Poiketen maailmanlopun edellä elävistä, huvitteluun keskittyvistä Viimeisten aikojen valtiaista, joilla ei ole minkäänlaista kiintopistettä tai vakavasti otettavaa päämäärää, näyttävät Oswald Bastablen aikaseikkailut pakottavan päähenkilönsä osallistumaan "maailmanlopun" tyyppisiin ihmisen aiheuttamiin konflikteihin, joita ohjaa poliittiset ja aatteelliset suurvirtaukset. Ilmeisesti samaa on odotettavissa kolmannessa The Steel Tsarissakin. En yleensä kiinnitä huomiota paljoakaan suomennokseen, ellei siinä jokin oikeasti häiritse lukukeskittymistä. Leviatanissa on hetkittäin kankeita kohtia, useita minä-toistoja, jotka vaikuttivat rytmiin.

Vaikka liiallinen aatteellisuus ajoittain häiritsikin minua, niin silti Leviatan maan päällä imi mukaansa. Pidin kirjasta enemmän kuin Ilmojen sotaherrasta ja muutamat kohdat aikamatkailuun tai ajan virrassa kulkemiseen liittyen kihersivät. Voi kumpa kirjailija olisi keskittynyt enemmän niiden pohdintaan. Una Perssonin rooli aikavirroissa alkaa ehkä jo hieman hahmottua, mutta kärsimättömänä päätin tutustua Jerry Cornelius -sarjaan ja Una Perssonin nimikkokirjaan saadakseni lisää tietoa. Teräksistä tsaaria odotellessa.

J.R.R. Tolkien: Bilbon viimeinen laulu

J.R.R. Tolkien lahjoitti Bilbon viimeinen laulu -runon sihteerilleen, jonka kautta se sitten tuli päivänvaloon painettuna myös suurelle yleisölle ensin Pauline Baynesin kuvittamana julisteena 1974 ja sitten kirjana 1990. Suomennoksen on tehnyt 1988 teatterinäytelmää varten Jukka Virtanen ja kirjana suomennos julkaistiin 2005. Runon voi lukea englanninkielisenä kokonaan Tolkien Gatewayn sivulla, josta voi katsoa myös Baynesin kuvittaman julisteen.

Tolkien ei sisällyttänyt runoa Taru Sormusten Herrasta -kirjaan, mutta se on silti tiiviisti osa trilogian maailmaa ja Bilbo Reppulin tarinaa. Runo ei varmaankaan aukea tunnelmassa sellaiselle, joka ei tunne Tolkienin pääteosta, mutta minuun se teki vaikutuksen englanninkielisenä. Suomennoksesta sen sijaan en pidä lainkaan, sillä siitä ei välity sama haikean kaunis tunnelma, joka alkuperäiskielisessä versiossa on. Virtanen on ottanut runsaasti vapauksia käännöksessään, joka toimii kai suomenkielisenä lauluna teatteriesityksessä (näkikö joku sen aikanaan?), mutta ei osana Sormusten herraa kirjallisena teoksena.

Kolmen säkeistön pituinen runo ei tee kirjasta kovin pitkää, niinpä se on kuvitettu saadakseen lisämateriaalia. Joka toisella sivulla olevat isot kuvat pohjautuvat Kuninkaan paluuseen ja sivujen alaosassa olevat pienet esittävät kohtauksia Hobitista. Kirjan lopussa on selostukset kustakin kuvasta. Tolkien-faneille Bilbon viimeinen laulu on suomennoksena kai jälleen kerran kokoelmakamaa. Jos tekee mieli hankkia runo kirjana, niin muille suosittelen mielummin englanninkielistä versiota, josta on tulossa ilmeisesti uusi painoskin.

Runosta on sävelletty myös lauluja ja BBC esitti yhden version Taru Sormusten Herrasta -radiokuunnelmassaan:

Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta

Ursula K. Le Guinin Osattomien planeetta (The Dispossessed: An Ambiguous Utopia) julkaistiin vuonna 1974 ja kirja voitti mm. Hugo, Locus ja Nebula-palkinnot seuraavana vuonna. Suomennos ilmestyi 1979. Vaikka Osattomien planeetta on varsinaisesti hainilaisen sarjan järjestyksessä viidentenä julkaistu teos, kronologisesti sen tapahtumat aloittavat matkan Le Guinin luomaan maailmaan (ks. Missä järjestyksessä lukea Le Guinin Hainilaista sarjaa?) Kirjassa tutustutaan kronologisesti myöhemmissä kirjoissa mainittuihin cetiläisiin, heidän panokseensa Maailmojen liiton syntyyn ja teknologiaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisiaan kiertäville kaksoisplaneetoille Urrasille ja Anarresille. Urras on Maan kaltainen planeetta, jota kattaa suuret merialueet, eikä vedestä ole pula, mutta jonka mineraalivarat on kulutettu jo loppuun. Urrasissa on kolme valtiota, jotka muistuttavat voimakkaasti Maan 1970-luvun poliittista asetelmaa ja jakaumaa kapitalistiseen ja kommunistiseen sekä näiden välikädessä olevaan maailmaan. Anarresia asuttavat Urrasista poismuuttaneet anarkistit, jotka ovat luoneet planeetalle oman "kaikki ovat keskenään tasa-arvoisia" järjestelmän. Anarres on kuiva planeetta, jossa on yllin kyllin mineraalivarantoja, mutta vedestä ja ruuasta on jatkuva pula. Se käy kauppaa Urrasin kanssa, mutta kahden planeetan välit eivät ole lämpimät, eikä vapaata matkustusoikeutta ole kumpaankaan suuntaan. Erilaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten teemojen ohella Le Guin kuvaa hainilaisen sarjan kannalta tärkeän tieteellisen teorian syntymisen läpimurtoa ideologioiden katveessa.

Osattomien planeetta nousee yhä uusintakierroksellakin minun arvosteluasteikossani lähelle Pimeyden vasenta kättä (arvostelu), jota pidän tähän astisista lukemistani kirjoista Le Guinin parhaana teoksena. Jälleen kerran Le Guin kuvaa elävästi tapahtumaympäristöä, kaksoisplaneettoja (tai planeettaa ja sen ilmakehällistä kuuta) ja saa sen tukemaan tarinan teemoja. Kirjassa käydään voimakasta keskustelua yksilöstä ja hänen mahdollisuuksistaan sekä todellisesta vapaudestaan sosialistisen tai kapitalistisen järjestelmän rattaissa. Päähenkilö Shevek on fyysikko ja aikatieteilijä, joka kokee molemmat järjestelmät ja päätyy niiden perusteella päätökseen mikä on koko hainilaisen sarjan kannalta olennainen. Pimeyden vasemmassa kädessä Le Guin johdattelee lukijan tarkastelemaan ihmisen sukupuoleen liittyviä käsityksiä kriittisesti ja mahdollisesti sen kautta avartamaan ajattelumaailmaansa. Yhteiskuntajärjestelmä, poliittiset aatteet ja eriytymisen tunne ovat näkyneet kirjailijan muissakin kirjoissa tärkeinä teemoina, mutta mielestäni ne korostuvat erityisesti Osattomien planeetassa mm. Pimeyden vasenta kättä enemmän. Miinuksena on sanottava, että asetelma, joka kirjan kirjoittamishetkellä vallitsi USA-Neuvostoliitto -akselilla on tietenkin tänä päivänä muuttunut, mutta aikakaudellaan kirja on ollut varsin tarkkanäköinen ja ehkä kontroversiaalinenkin.

Vaikka kirjan poliittis-yhteiskunnallinen teema ei olekaan ajan tasalla, positiivisena seikkana kirjasta kohoaa erityiseksi mielenkiinnon kohteeksi ansibelin keksimiseen liittyvä aikateorian kehittäminen. Osattomien planeetassa käsitellään näennäisen tieteellisesti matemaattisia teorioita, mutta kuten Le Guin on toisaalla todennut, ansibeli ei tottele Einsteinia. Se on helppo uskoa ja hyväksyä keksintönä vain intuitiivisesti, eikä sitä ole muunlaiseksi tarkoitettukaan. Le Guin esittelee huumorintajuaan yleensä vaivihkaa ja niinpä tekstissä vastaan tuleva terralainen suhteellisuusteorian kehittänyt Ainsetain saa välittömästi aikaan naurunhörähdyksen. Osattomien planeetta on Le Guinin science fiction -tuotannossa tyypilliseen tapaan jälleen pohdiskeleva ja voimakkaasti temaattinen ja sen tyylin edustajana aikaleimastaan huolimatta erinomainen teos. Kirja on kerronnaltaan eheä ja siitä huomaa kirjailijan kehittyneen kirjailijanakin alkuajan teoksiin nähden. Kirjan luvut eivät etene aikajärjestyksessä, vaan välillä palataan Anarresissa Shevekin menneisyyteen. Tarinan seuraaminen on siitä huolimatta kuitenkin vaivatonta. Henkilökohtaisesti suosittelen lukemaan kirjan hainilaisen sarjan ensimmäisenä teoksena, jos se vain on mahdollista, mutta mitään vahinkoa ei tapahdu vaikka kirjan lukisikin sarjan julkaisujärjestyksen mukaisesti.

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat, Outo kiihko ja Laulun loppu

Syyskuun päätteeksi luin neljä Michael Moorcockin kirjaa; Viimeisten aikojen valtiaat -sarjan kolme kirjaa ja samaan maailmaan sijoittuvan The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjan. Jälkimmäinen on tunnettu myös nimellä A Messiah at the End of Time ja arvostelen sen erikseen myöhemmin. Sarjan osat ovat: Viimeisten aikojen valtiaat, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko ja Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu.

Viimeisten aikojen valtiaat sijoittuu Aikojen loppuun, jossa Maata asustaa huvittelunhaluinen ja huvituksensa toteuttamaan pystyvä joukko henkilöitä. Suurin osa heistä on tehty, vain pari on syntynyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Yksi jälkimmäisistä on kirjan päähenkilö, Jherek Carnelian, jota Moorcock kuvailee alkupuheessa Ikuisen Sankarin uudelleen syntymäksi. Moorcock on luonut hahmoja, jotka ovat vailla omaatuntoa, moraalikäsityksiä, todellista kiintymystä, kateutta, vihaa tai muita tunteita, mutta he kovasti yrittävät näytellä niitä, tajuamatta kuitenkaan tunteiden syvintä olemusta. Ja jos jokin kyllästyttää, niin leikkiä voi vaihtaa toiseksi, niin kuin ulkomuotoaan, sukupuoltaan ja maisemaakin. Variaatiot ovat vain mielikuvituksesta ja innostuksesta kiinni. Jherek, hänen äitinsä (joskus miespuolinenkin) Rautaorkidea, Queensin herttua, My Lady Charlotina, Lähetti Torni, Argonsydän Po, Rakastajatar Christia ja muut ovat kuolemattomia. Välillä heidän maailmaansa saapuu aikamatkaajia ja avaruusmatkailijoita, joista osa joutuu ns. eläintarhoihin, huvittelunhaluisten ihasteltaviksi ja keskinäisen keräilyyn liittyvän kilpailuhalun tyydyttämiseksi.

Avaruusmatkailija Yusharisp saapuu Maahan varoittaakseen sen asukkaita tulevasta maailmanlopusta, eikä häntä oteta kovinkaan vakavasti. Maailmanloppu ei aiheuta sen kummemmin pelkoa, sitähän on ennustettu jo vuosisatojen ajan. Jherek on erityisen kiinnostunut 1800-luvusta ja kun sieltä pelmahtaa heidän maailmaansa salaperäisesti aikamatkan tehnyt Rouva Amelia Underwood, Jherek päättää rakastua tähän. Onhan Rouva kaunis ja mielenkiintoinen ja rooli rakastajana olisi innostava kokemus. Amelia on kuitenkin naimisissa ja kovin moraalinen sekä uskollinen miehelleen, eikä Jherekin suorasukaiset ehdottelut suhteen täydellistämisestä oikein ota tuulta purjeisiin. Jherek ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan, vaan viattomalla innolla jatkaa piirittämistä. Jherek haluaa oppia Amelialta moraalisuudesta ja hyveellisyydestä, käsitteet kun eivät ole oikein hänen maailmassaan oikein hallussa, ja kaikki uusi kiehtoo. Amelia palaa kuitenkin yhtäkkiä takaisin omaan aikakauteensa, jolloin Jherek päättää seurata häntä. Matka ei suju ongelmitta, vaikka Jherek Ameliansa jälleen kohtaakin.

Jokainen uusi kirja, jonka luen Moorcockilta, pääsee näköjään yllättämään minut tavalla tai toisella. Viimeisten aikojen valtiaissa minut erityisesti yllätti kepeys ja ironinen huumori, jota ei vielä muissa lukemissani teoksissa ole vielä näin selkeästi ole ollut esillä. Huumori lähestyi hyvää vauhtia tarkoituksellista komiikkaa, minkä kirjailija myöntääkin lähtökohdaksi. Moorcock on hienosti poiminut todellisesta historiasta kohtia ja vääntänyt Valtiaissa ne siten, että niistä on tullut huumoria. Hahmojen snobius välillä toki ärsyttää, mutta niin sen pitääkin. Ensimmäinen osa sai koukkuunsa, ja seuraavat osat tuli luettua heti perään putkeen.

Jherek Carnelianin rakkaus Rouva Amelia Underwoodia kohtaan kukoistaa yhä, ja se on saamassa Jherekin kannalta hieman tavallisesta keveydestä poikkeavia piirteitä. Jherek kaipaa Ameliaa omaan aikaansa, ja on varma, että tämäkin rakastaa häntä. Avaruusaluksellinen rosvomusikantteja, lateja, hyökkää Jherekin ja muiden hänen kanssajuhlijoidensa kimppuun. Paetessaan Jherek törmää lastentarhaan, jossa ajan manipuloiminen on mahdollista. Niinpä Jherek pääsee jälleen 1800-luvulle Rouva Amelian luo ja tapaa myös herra Underwoodin. Eikä siinä kaikki, hän tapaa myös mm. H.G. Wellsin, jolle käsite aikamatkailusta ei ole suinkaan outo asia. Jherek kohtaa salaperäisen toimittajan, joka kovasti muistuttaa hänen edellisen aikamatkansa tuomaria ja hänen oman aikakautensa lordi Rosoista. Kaveri ei kuitenkaan tunnu tuntevan häntä, kuten ei tuomarikaan tuntenut aiemmin. Joukko muitakin Jherekin aikalaisia saapuu Rouva Amelian aikakauteen ja kaaos on taattu. Kaaoksen myötä ajan rakenne ryhtyy poistamaan aikamatkailijoita menneeltä kaudelta, mutta Jherek ja Amelia eivät päädykään takaisin Aikojen loppuun vaan jonnekin ihan muualle.

Jos Viimeisten aikojen valtiaiden ensimmäisen osan huumori ilahdutti, niin toisen osan huumori sai nauramaan. Tahalliset väärinkäsitykset valtiaiden historian tutkimuksissa olivat onnistuneita yksityiskohtia. Tyrannielokuvaohjaaja Pecking Pa -viittausta ei voi olla huomaamatta, ja elokuvamaailmaan viittaa myös New Yorkin kuningas Kong Mahtava, jonka patsaan yksi valtiaista pystyttää loihtimansa rakennuksen huipulle. Historian laivoja jäljitellään rakentamalla ne lasipulloihin (niinhän ne historiankirjoissakin ovat). Sen sijaan kirjaan ilmestyi hahmoja, jotka eivät kiinnostaneet. Latit, vaikka ymmärränkin heidän merkityksensä juonen etenemisen kannalta, eivät juurikaan minua liikuttaneet. Sarjan keskimmäinen osa on suora jatko ensimmäisestä osasta ja epäilen, että sen lukeminen erillisenä tuntuisi kovin sekavalta.

Jherek ja Amelia ovat joutuneet aikamatkansa heittämänä devonikaudelle, jossa he mm. tanssivat paleotsooisen meren rannalla improvisoitua polkkaa. He eivät tunnu olevan ihmisneitseellisessä ympäristössäkään yksin, vaan paikalle pelmahtaa aikamatkailijoita pariinkin otteeseen. He tapaavat aikamatkaajien killan jäsenet Una Perssonin ja kapteeni Oswald Bastablen, eikä huomaamatta jää eräs Glogauerkaan (ks. Katso ihmistä ja Breakfast in the Ruins). Jherek ja Amelia palaavat Aikojen loppuun, jonne ilmestyvät myös Amelian aikakaudelta poliisi Springer ja Herra Underwood sekä latit. Holtiton aikamatkailu on vioittanut maailmankaikkeuden aikakudosta ja nopeuttanut maailmanlopun tuloa. Valtiaiden joukko pienenee, eikä heidän kaiken mahdin voimasormuksensa enää tunnu toimivan. Sarjan viimeisessä osassa Jherek saa vihdoin tietää kuka hänen isänsä on, mikä salaperäisen Lordi Rosoisen osuus kaikessa tapahtuneessa on ja mihin ratkaisuihin päädytään, kun maailmanloppu on käsillä.

Viimeinen osa sisältää sekin huumoria, mutta on kuitenkin kolmikosta kaikkein pohdiskelevin ja Moorcockin tapaan kyseenalaistava. Loppu muistuttaa omalla tavallaan Katso ihmistä -kirjaa ja vastaa sen erinomaisuuteen. Moorcockin päähahmot ovat mielenkiintoisen omituisia sankarihahmoiksi. Kaiken tapahtuvan tarkoitus, kohtalot ja kuolema ovat läsnä pohdinnassa aluksi kepeältä vaikuttavassa kerronnassa. Viimeisten aikojen valtiaita voi lukea usealla eri tasolla. Breakfast in the Ruinsia lukiessani alkoi pikkuhiljaa hahmottua Moorcockin tuotannon kokonaisvaltaisuus, ja se tunne vahvistui Viimeisten aikojen valtiaita lukiessa. Olen silmäillyt muita Moorcockin sarjojen nimiä ja Jerry Cornelius -sarja tuntuisi ainakin nimellä viittaavan Valtiaitten Jherekin lempinimeen. Oswald Bastablella näyttäisi olevan oma sarjansa ja kirjan Elric at the End of Time nimi viittaisi puolestaan siihen, että Elric-saagan päähahmokin ilmaantuu jossain vaiheessa Aikojen loppuun. Moorcockin tuotannossa tuntuu riittävän kudelmaa vielä pitkäksi ajaksi tarkasteltavaksi.