Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Olen jo pitkään ollut utelias amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotantoa kohtaan, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häneltä kuin yhden novellin, Lotteryn (suom. Arpajaiset), joka oli erinomainen. Nyt yllättäen kustannusyhtiö Fabriikki on julkaissut maaliskuussa suomennoksen romaanista We Have Always Lived in the Castle (1962) nimellä Linna on aina ollut kotimme. Hankin kirjan välittömästi, kun tajusin sen olemassa olon.

Sisarukset Merricat ja Constance Blackwood asuvat sukutalossa yhdessä pyörätuoliin joutuneen Julian-setänsä kanssa. Perhe on eristäytynyt muista kyläläisistä perheen traagisen tapahtuman jälkeen, eikä kyläläiset suhtaudu heihin suopeasti. Päinvastoin. Merricat käy kylällä ostoksilla ja kirjastossa, mutta Constancelle poistuminen pihapiiristä on mahdotonta. Omassa suojatussa ympäristössään ja hienossa kartanossaan sisarukset ovat turvassa, mutta tilannetta heilauttaa serkku, joka ilmestyy paikalle. Serkun aikeet selviävät pian ja katastrofin aiheet ovat valmiina.

Linna on aina ollut kotimme luokitellaan lähteiden mukaan goottilaiseksi psykologiseksi kauhuksi, mutta määritelmän ei pidä antaa luoda ennakkoluuloja tai ainakaan rajoituksia kirjan lukemiselle. Kyseessä on terävää kuvausta pienen yhteisön nurkkakuntaisuudesta ja julmuudesta. Vaikka nykyään tämän kaltainen käyttäytyminen ilmenee eri muodossa, ehkä laajemmin ja anonyymin netin kautta, on Jackson päässyt ihmismielen sisään ja kuvaa sitä oman aikakautensa pohjalta. Jonkin verran karrikointia ehkä on, mutta tilanteet voi hyvin tunnistaa. Vastaavaa kuvausta löytyy Lottery-novellista. Tuli mieleen ajoittaisesti myös tunnelmaa Alfred Hitchcockin elokuvista.

Jackson onnistuu erityisesti valottamaan Merricatin ja Constancen tarvetta sulkeutua ulkomaailman ulottumattomiin. Kun luin kirjailijan kärsimästä avaran paikan kammosta, loksahti heti kohdilleen, miten ja miksi nimenomaan kodin kuvaus on vahvaa. Merricatin pienet taikakonstit paikan turvaamiseksi tai kulkureitin paloittelu osamatkoihin ovat olennaisen tärkeitä, joskin ilman agorafobiaa outoja. Tarinassa on  outo taustalanka, joka kulkee koko ajan mukana. Se on koko kudelman pohja, osittain arvattava, mutta silti kirjailija pitää sen pohjimmiltaan mysteerisenä ja selittämättömänä. Charles-serkun saapuminen kiristää tunnelmaa ja tarinan loppupuolella tilanne äityy pelottavaksi ja kaaoottiseksi, mikä saa jännittyneenä odottamaan millaiseen loppuratkaisuun kirjailija päätyy.

Linna on aina ollut kotimme on tiivis kertomus, jossa jännite pysyy loppuun saakka. Se antaa mielikuvitukselle tilaa ja saa tarinan kasvamaan lukijan mielessä. Erinomainen kirja, jota voin ehdottomasti suositella. Tähtifantasiaehdokasainesta.

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja & The Man in the High Castle -tv-sarja

Katsoin viime jouluna Amazon Prime -striimipalvelusta The Man in the High Castle -tv-sarjaa ensimmäisen tuotantokauden verran. Sarja oli hyvä, herätti ehdottomasti mielenkiinnon lukea saman niminen kirja, johon se löysästi perustuu. Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1992) julkaistiin alun perin vuonna 1962. The Man in the High Castle voitti 1963 Hugo-palkinnon ja suomennos 1993 Tähtivaeltaja-palkinnon. Oli siis aika lukea teos, jonka liitän mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen mukaan.

Oraakkelin kirja on vaihtoehtohistoriallinen kertomus millainen maailma on, kun toinen maailmansota päättyi toisin ja Saksa ja Japani ovat voittajavaltiot. Adolf Hitlerin ja hänen seuraajansa Bormannin johtama natsi-Saksa on valloittanut suurimman osan Eurooppaa ja Neuvostoliiton ja toteuttanut valtavia kansanmurhia mm. liittolaisensa Italian kanssa Afrikassa. Saksa pitää hallussaan myös laajalti Etelä-Amerikkaa. Japani miehitti Kiinan, Intian ja Tyynenmeren saaristot. Yhdysvallat on jaettu kahtia, länsi Japanille ja itä Saksalle. Väliin mahtuu kapea neutraali vyöhyke. Saksa on kehittynyt teollisuudessa melkoista vauhtia ja valloittaa harppauksin avaruutta, kun taas japanilaiset pitäytyvät menneessä ja perinteissä.

Tarinan näkökulmahahmoina on useita henkilöitä. Amerikkalainen antiikkikauppias Robert Childan, joka myy nostalgisia menneen Amerikan muistomerkkejä lähinnä niitä innokkaasti keräileville japanilaisille. Nobusuke Tagomi on japanilainen virkamies, joka etsii asioiden merkitystä ja sisäistä rauhaa tilanteessa, jossa Japanin imperiumia uhkaa vaara ja häneltä vaaditaan kaikkea muuta kuin rauhoittavia toimia. Frank Frink on juuriaan piilotteleva amerikanjuutalainen, jolla on sotamenneisyys ja jonka vaimo otti ja lähti. Hän etsii itselleen toimeentuloa. Juliana Frink on Frankin ex-vaimo ja judo-ohjaaja, joka työskentelee neutraalilla vyöhykkeellä. Hän kiinnostuu Heinäsirkat peittävät maan -kirjasta, joka on suosittu teos lännessä, mutta kielletty Saksan puoliskolla. Hän lähtee etsimään käsiinsä kirjailijaa Abendsenia yhdessä uuden italialaisen poikaystävänsä kanssa.

Niin innokas kuin olenkin ollut katsomaan Philip K. Dickin teosten pohjalta tehtyjä elokuvia, on itse kirjojen lukeminen jäänyt erittäin vähäiseksi. Aiemmin olen lukenut vain Hämärän vartija -teoksen (arvostelu). Dickin teksti on näennäisesti helposti lähestyttävää, mutta jollain lailla kuitenkin vinksahtanutta. Oraakkelin kirja oli helpompi luettava kuin Hämärän vartija, toisaalta hieman latteampi. Dick on tarkka varsinkin ihmisten välisissä kuvauksissaan. Se on ulkopuolisuuden kuvausta, ajautumista, eikä kovinkaan paljon oman osuuden tunnistamista tapahtumista. Kirjassa hehkuu jonkinlainen 1950 ja 1960-luvun tunnelma suuren muutoksen jälkimainingeissa.

Tv-sarjalla on useita käsikirjoittajia ja ohjaajia. Sarjasta on ilmestynyt kaksi kautta ja kolmas on tuloillaan. Olen nähnyt vain ensimmäisen kauden. Tv-sarja poikkeaa kirjasta reilusti. Tarinakehys on sama, eli eletään Saksan ja Japanin hallitsemassa Yhdysvalloissa. Saksassa käydään vallansiirtymistoimia ja sisäisiä kapinahankkeita sekä salaisia suunnitelmia kaapata lopullinen valta Japanilta. Tv-sarja on enemmän trillerimäinen kuin kirja, joka puolestaan on ajankuva, jolla ei ole varsinaista juonijatkumoa. Dick ilmineerasi aikoinaan, että jatkoa voisi tulla, mutta ei koskaan sitä kirjoittanut. Tv-sarja on kärjistetympi ja Kalliovuorten osavaltioista on tullut kapinallisten kodinsijoja. Kirjasta poiketen tv-sarjassa välittyy vaaran tunne. Koska näin tv-sarjan ennen kirjan lukemista, koin tuon vaaran tunteen puuttumisen kirjasta hienoisena pettymisenä. Siitä ehkä se lattauden tunne, vaikka pidin silti kirjasta.

TV-sarjassa Juliana ja Frank eivät ole aviopari, eikä Juliana varsinaisesti ole jättänyt Frankia. Molemmilla on lisäksi oma perhe. Tarinassa salakuljetetaan vaihtoehtohistoriallisia filmejä, eikä ole kiellettyä kirjaa, Piilossa oleva Abendsen on vastarintajohtaja, "The Man in the High Castle" ja Juliana sekaantuu filmien salakuljetukseen. Lisäksi tv-sarjassa on suuressa roolissa amerikkalainen sotilas John Smith, joka nykyään on natsi-Saksan upseeri. Saksa saakin tv-sarjassa paljon suuremman osuuden kuin kirjassa.

Poikkeavuuksista huolimatta pidin tv-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja sen tunnelmasta. Sarja on hyvin toteutettu, ihmisillä laajempia taustoja ja maailma muutenkin huomattavasti visuaalisempi kuin Dickin kirjan kuvauksissa. Olen erityisen tyytyväinen Japani-osan näyttelijöihin ja varsinkin suuressa roolissa olevaan Nobusuke Tagomin näyttelijään Cary-Hiroyuki Tagawaan, jonka kasvoilta näkee valtavan määrän ilmaisua ilman puhettakin.

The Man in the High Castlen ensimmäinen kausi päättyy kirjasta poikkeavaan melkoiseen cliffhangeriin, ja voin vain ihmetellä miten kakkoskausi etenee. Se pitää katsoa, kunhan saan käsiini. Jälleen kerran erinomainen visuaalinen sovitus Dickin kirjan pohjalta, ja vaikka tarina ei olekaan täysin uskollinen kirjalle, se onnistuu seisomaan omilla ansioillaan, kuten elokuvista Blade Runner ja Minority Report

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa

Science fiction -haasteen ensimmäisen kategorian toiseksi kirjaksi valitsin Madeleine L’Englen 50-vuotissynttäreitään tänä vuonna viettävän Hyppy ajassa -kirjan (A Wrinkle in Time, 1962). Suomeksi vuonna 1986 ilmestynyt teos on nuortenkirjaklassikko, joka joutui kustantajien hylkäämäksi ainakin 26 kertaa ennen kuin pääsi julkaistavaksi ja se löytyy myös usein amerikkalaisten bannauslistoilta. Edellisessä haasteen kuukausikatsauksessa vihjasinkin jo, että kirja herätti minussa(kin) ristiriitaisia tuntemuksia, mutta ehkäpä eri syystä kuin niillä, jotka kirjaa ovat bannattavaksi kannattaneet. Ja uskokaa pois, tämä kirja alkaa lauseella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö".

Meg Murry on varhaisteini, joka on hieman epäkypsän oloinen ja jatkuvasti vaikeuksissa koulussa, mutta hänellä on lahjoja, jotka ainakin hänen tieteilijävanhempansa tunnistavat. Myös Megin 5-vuotias pikkuveli Charles Wallace on poikkeuksellinen, superälykäs. Murryn perhettä varjostaa isän äkillinen katoaminen ja kyläläisten ilkeät vihjailut katoamisen syistä. Kun erikoislaatuinen naapuri, rouva Kummoinen pistäytyy vierailulle ja ohimennen mainitsee, että sellainen asia kuin tesserakti on kuin onkin olemassa, Megin seikkailut alkavat. Charles Wallacen ja kaltoin kohdellun naapuripojan Calvinin kera Meg päätyy rouva Kummoisen ja tämän yhtä outojen ystävien kanssa matkalle, joka vie heidät universumin ääriin isää etsimään.

Toisen maailmansodan jälkeen 50-luvulla amerikkalainen kulttuuri palautti naiset koteihin perinteisiin rooleihin, hengettäriksi uusien hellojen ja jääkaappien ääreen ja tytöt siisteiksi ja kilteiksi, ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin trendi näkyi. Ajankohtaan nähden L’Englen kirja ravistaa reippaasti käsitystä tyttöjen ja naisten rooleista. Se astuu Dorothy Hodginin ja Rebecca Lancefieldin jalanjäljissä äidin laboratorioon ja laittaa päähenkilöksi tytön matkustamaan pitkin poikin avaruutta pelastamaan isää. Ehkä L’Englen tyyli on jopa alleviivaava, mutta nuortenkirjoissa korostaminen ei ole mitenkään harvinaista tai aina edes häiritsevää. Pisteitä L'Englelle erilaisesta "tyttökirjasta". Charles Wallace hahmona on kuin Orson Scott Cardin Enderin esikuva, joka ei ehkä ole niin toiminnallinen, mutta älynsä puolesta samaa luokkaa. Nämä pikkunerot ovat niin harvinaisia, että heitä on vaikea mieltää kovin aidoiksi. Hyvin älykkäiden ihmisten joukossa koulun alisuorittaminen ei kuitenkaan ainakaan aiemmin ole ollut mitenkään tuntematon asia, joten uskottaviakin puolia löytyy.

Sen sijaan eniten minua lukiessa hämmensi kirjailijan tyyli sekoittaa tieteellisen ajatusmaailman (tesserakti, matematiikka) keskelle uskonnollista vakaumusta. Hän tekee sen kyllä sujuvasti upottaen esimerkiksi Jeesuksen samalle viivalle kirjailijoiden ja tiedemiesten joukkoon tai lainaamalla yhtä kevyesti Raamattua siinä missä kaunokirjallisia tai filosofisia teoksiakin. Lukijana oli vaikea päättää, onko kyseessä nerokas oivallus hämmentää tieteen ja uskonnon rajapintoja ja kuinka avarakatseisesti ei-keksittyyn uskonnolliseen puoleen science fiction -kirjassa pitäisi suhtautuakaan. Joka tapauksessa minulle jäi vaivautunut olo, samalla tavalla kuin lukiessani aikuisena C.S. Lewisin Narnia-teoksia tai Philip Pullmanin Universumien tomu -kirjojakin. En tiennyt ennen Hypyn ajassa lukemista L’Englen vakaumuksesta ja loppujen lopuksi sillä ei olisi ollut merkitystäkään, ellei se näkyisi niin selkeästi läpi.

Hyppy ajassa on tarinana myös fantasiamainen, joten ehkä se määrittelyltään vastaisi enemmän science fantasiaa. Rajojen veto ei ole aina merkittävää, eikä edes tarpeellista. Hyvän ja pahan taistelu on ikuinen teema, josta voi ammentaa tarinoita tyylilajeista riippumatta, olipa taistelu maailmankaikkeuden laajuista tai ihmisen päänsisäistä. Joskus nämäkin ovat yksi ja sama asia. L’Engle on kirjoittanut kirjalle jatkojakin, mutta niitä ei ole suomennettu, ja vaikka olisikin, en ainakaan itse olisi kovin innokas niitä lukemaan. A Wrinkle in Time on sovitettu myös sarjakuvaksi ja elokuvaksi. L’Engle sanoo elokuvan vastanneen hänen odotuksiaan: se oli yhtä huono kuin hän odotti sen olevan. Tämä lausunto riittää minulle. En yritä hankkia sitä käsiini katsottavaksi.

Kirjan kannesta on jälleen pakko kommentoida lyhyesti. Ymmärrän hyvin, että kansi on lastenkirjamainen ja positiivinen, eikä ulkolaiset kannetkaan ole kovin mairittelevia tämän kirjan yhteydessä olleet, mutta kuinka vaikeaa olisi ollut jättää Megin hiukset lyhyiksi ja lisätä hänelle silmälasit? Eikä rouva Kummoisenkaan pitänyt ihan kentaurilta näyttää ja siivetkin ovat väärässä paikassa. Nipotan.

Täältäpä voi vilkaista millä tyylillä ja mille yleisölle A Wrinkle in Timen 50-vuotispainosta markkinoidaan.

Science fiction -haaste

J.R.R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut

Tom Bombadilin seikkailut ja muita runoja Länsikairan Punaisesta kirjasta on muutama viikko sitten julkaistu pieni ja sievä kuvitettu kirjanen, joka sisältää kuusitoista J.R.R. Tolkienin runoa. Alkuperäinen The Adventures of Tom Bombadil and Other Verses from the Red Book ilmestyi viisikymmentä vuotta sitten. Kuvituksesta vastaa Pauline Baynes, jonka käsialaa löytyy myös mm. Tolkienin kirjoista Seppä ja Satumaa, Maamies ja lohikäärme (arvostelut) ja Bilbon viimeinen laulu (arvostelu).

• Tom Bombadilin seikkailut 
• Bombadil veneilee
• Harhailua
• Prinsessa Mie
• *Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan
• Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa
• *Kivipaaden peikko
• Mara Hultainen
• Naukuhuulet
• *Olifantti
• Fastitocalon
• Kissa
• Varjomorsian
• Aarre
• Merenkello
• Viimeinen laiva

Fantasia tyylilajina sisältää monesti runoja ja laulunsanoja, mutta tällaisiin kokonaisiin kokoelmiin törmää harvoin. Viime aikoina on tullut luettua vain Ursula K. Le Guinin runoja ja nekin ovat mainstreamia (mm. Out Here). Kääntäjä Alice Martinin alkupuheessa mainitsemat hienoudet, kuten sisäsoinnut, äännemaalailut ja nelinousuiset säkeet vaativat minulta perehtymistä, en osaa niitä löytää itse runoista. Toisaalta, halusin lukea runot ilman sen kummempia analyyseja, vain nauttiakseni tunnelmasta ja sisällöstä. Väkisinkin tuli tarve välillä lausua runoja ääneen rytmin etsimiseksi ja samalla mietittyä miltä ne tuntuvat, ja hankinpa englanninkielisetkin tekstit rinnalle, jotta pääsin makustelemaan miltä alkuperäinen teksti vaikutti. Kokoelman runoista kolme tähdellä merkittyä on julkaistu ennestään Taru sormusten herrasta -kirjassa. Kirjan nimestä huolimatta vain kolme runoa kertovat itse asiassa Tom Bombadilista. Suurin osa runoista on kirjoitettu 1920-30 -luvuilla.

Runot sisältävät niin seikkailua kuin hilpeää sanailuakin ja otuksien kuvailua, mutta osa on myös yllättävän melankolisia. Muutos, menneen katoaminen ja menettäminen ovat läsnä teksteissä heijastaen Tolkienin ajatusmaailmaa ja sisäistä vastarintaa maailman muuttumiselle ja teollistumiselle, seikat jotka tulevat ilmi kirjailijan elämäkertakirjasta. Parissa runossa kumotaan yksinäisyyttä ja hankitaan itselle jopa kumppani, mutta tapa on lähinnä kaappaamista kuin tunteenpaloa tai toisaalta lyhytaikaista ja saavuttamatonta. Runot ovat satumaisen kuvailevia, on paljon hopeaa, kuun valoa, tähtiä, timantin hohdetta ja helmiä, ja niistä heijastuu tapahtumien ohella myös luonto.

Tom Bombadilin seikkailut kertoo Tomin matkasta kommelluksineen ja morsiamen löytämisestä, Bombadil veneilee puolestaan Tomin toisesta matkasta hobittien luo. Harhailua-runossa matkailu on sotaisempaa sankaritarua ja Prinsessa Miessä haltia löytää kaksoisolennon. Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan ja Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa ovat tarinoita kuu-ukon yksinäisyydestä ja halusta ihmisten pariin, Kivipaaden peikkossa Tom kohtaa peikon. Mara Hultainen on humoristinen tarina hobitista peikon opissa ja Naukuhuulet kauhumaisesti kuvaileva runo naukuhuuli-otuksista ja niiden elinpaikasta. Olifantti, Fastitocalon ja Kissa ovat eläinrunoja. Varjomorsiamessa varjo ja varjoton kohtaavat, Aarre kuvaa rikkauksien vaikutuksista omistajaansa, Merenkello matkasta toiseen maailmaan simpukan kautta ja Viimeinen laiva haltiain viimeisestä matkasta, jossa olisi tilaa vielä yhdelle.

Jotkut runoista jäivät etäisiksi, Tom Bombadil ei edelleenkään ole suosikkihahmoni ja kuu-ukkokaan ei viehättänyt, mutta Prinsessa Mie, Fastitocalon, Merenkello ja Viimeinen laiva herättivät tuntemuksia ja pidin niitä kirjan onnistuneimpina. Viimeinen laiva tuo mieleen Bilbon viimeisen laulun toisesta näkökulmasta. Ylitse muiden nousi kuitenkin Naukuhuulet, jonka kolkko sävy puri ja sai aikaan väristyksiä. Synkkyys ja mollisävyt selvästi kiehtoo meikäläistä enemmän kuin kevyemmät seikkailutarinat. Alla näyte yhdestä Naukuhuulten säkeistöstä suomenkielellä ja sen alkuperäisestä versiosta:

Merhovuorten tuolla puolen kehno kolkko tie
lehdettömän, homeenharmaan korven halki vie,
Aurinkoa, kuuta ei, ei vuorovettä, tuulta
mustan veden luona, mistä etsit naukuhuulta.

Over the Merlock Mountains a long and weary way,
In a mouldy valley where the trees are grey,
By a dark pool's borders without wind or tide,
Moonless and sunless, the Mewlips hide.

Kyseinen runo on sovitettu myös animaatioksi ja lauluksi ja sen voi katsella ja kuunnella alla olevasta videosta:

Moni tämän kirjan runoista löytyy Tolkienin lukemana Poems and Songs of Middle Earth -vinyylilevyltä, jota näyttäisi olevan jopa saatavilla käytettynä varsin kohtuulliseen hintaankin. Täytyy miettiä, josko hankkisi levyn. Tom Bombadilin seikkailut on kiinnostava kokoelma, mutta en tiedä kuinka usein sen pariin enää myöhemmin tulee palattua. Ehkäpä sen jälkeen, kun otan Taru sormusten herrasta -kirjan uusintaluvulle.

J. G. Ballard: Uponnut maailma

J.G. Ballardin Uponnut maailma julkaistiin muutamia päiviä sitten. Tämä on ensimmäinen teos, jonka luin kirjailijalta, vaikkakin olen nähnyt hänen kirjoihinsa pohjautuvat elokuvat Crash ja Auringon valtakunta. Uponnut maailma julkaistiin alunperin jo vuonna 1962 nimellä The Drowned World.

Maapallon ilmaston lämpeäminen käynnistyi noin 70 vuotta sitten auringon äkillisen epävakauden vuoksi. Trooppiset alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi ja napajäätiköiden sulaminen on aiheuttanut eroosiota, merien patoutumista ja veden pinnan nousua hukuttaen osan nykyisistä asuinalueista veden ja siltin alle, toisaalta eristäen osan alueista vesiyhteyksistä. Jo pelkästään kohonnut lämpötila on kiihdyttänyt kasvillisuuden lisääntymistä, mutta myös radioaktiivisuuden kohoaminen aiheuttaa mutaatioita ja outojen lajikkeiden lisäksi myös alempien kasvi- ja eläinlajien määrän lisääntymistä. Vuosikymmeniä sitten alkoi kansanvaellus kohti napa-alueita, joilla ihmiselämä on vielä mahdollista. Radioaktiivisuus on vähentänyt ihmisten syntyvyyttä ja maapallolla elää arviolta enää alle 5 miljoonaa ihmistä. Kerans on biologi, joka tutkii Lontoon alueelle lähetetyn retkikunnan mukana uponneen kaupungin flooraa ja faunaa. Luonto on palaamassa miljoonia vuosia taakse päin ajassa ja sillä on outo vaikutus myös ihmismieleen.

Koskapa en tuntenut J.G. Ballardia ennestään, luettuani Uponneen maailman, päätin hieman selvittää millaisesta kirjailijasta on kyse. Kirjailijalla on tieteiskirjallisuuden uuden aallon keulakuvan leima. Hänen katsotaan uudistaneen genreä tuomalla siihen ihmismielen sisäisen avaruuden tutkimuksen ja tarkkailun piirteitä. Onneksi joissakin lähteissä mainitaan, että Ballardia ei pidetä puhtaasti tieteiskirjailijana, sillä Uponnut maailma ei ole puhtaasti science fictionia. Tieteelliset seikat kirjassa ovat ajoittain selittämättömiä ja mahdottomia, ja siksipä kirjan takakannessa oleva teksti "Englantilainen uuden aallon scifi-kirjailija J.G. Ballard (1930-2009) on kirjoittanut kiehtovan ekologisen tulevaisuudenkuvauksen, joka on tänään ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonnaan 1962" ei ehkäpä tarkoitakaan sitä mitä ensilukemalla saattaisi kuvitella tarkoittavan.

Ballard kirjoittaa elävän kuvailevasti. Hänen käsissään uponneen maailman äänet, hajut, lämpö ja tunnelma heräävät henkiin. Teksti on paikoin utuista, kuin todellakin toisesta maailmasta, mikä korostaa kontrastia hetkiin jolloin kuvataan aseistautuneita ihmisiä ja ihmisen väkivaltaa. Ballardin lähestymistavan mukaan muutos luonnossa on ihmisvaikutuksen ulkopuolista, globaalia ja planetaarista.

Heti alusta alkaen kirjan luonnontieteellinen puoli alkoi tökkiä, enkä saanut kirjasta enää otetta sen vuoksi, vaikka yritin asettaa sen oman aikakautensa asenteisiin ja tietoihin. Ihmiskunnan normaalia toimintaa on rajoitettu kirjassa 70 vuotta ja napapiirien välinen alue on asumatonta. Näillä alueilla ei myöskään voi olla energiateollisuutta ja vaikka arktisillakin alueilla varantoja löytyy, niin energian ja polttoaineen saantia ja tuottamista ei pystytä riittävästi selittämään kirjassa, puhutaan varastoista. Ainakin yhdessä kohtaa henkilöllä on päällään silkkinen asu. Tuskin on silkkitoukkien sen hetkisen työn tulosta, vaan kymmeniä vuosia vanhaa jäämistöä. Mutta eipä tuohonkaan seikkaan kiinnitetä huomiota, kuten ei myöskään mistä naishenkilö on meikkinsä ja kynsilakkansa saanut. Vaikea uskoa, että arktisille alueille (nyt keskilämpötilaltaan 30-asteisille) harvaan asuttamaan siirtynyt alle viisimiljoonainen ihmisväestö pyörittäisi kosmetiikkateollisuutta, kun eläminen on muutenkin vaikeaa ja ihmislaji kamppailee olemassaolostaan. Ja jäämistöä ehosteet tuskin ovat, sillä ainakin minun 70-luvun maxfactorit ovat aikaa sitten muuttuneet käyttökelvottomiksi muistoiksi. Entä ruoka- ja vesihuolto? Mistä hanhenmaksa on ilmestynyt pakasteeseen, mistä tulee coctail-tarvikkeet tai mistä juomakelpoinen vesi saadaan? Tällaisia yksityiskohtiin liittyviä kysymyksiä on vaikea ohittaa, on ne sitten tarinan kannalta miten epäolennaisia tahansa. Kirjan lukeminen auttamatta kärsi.

Radioaktiivisuuden vaikutusta evoluutioon ja mutaatioihin on käsitelty luovalla mielikuvituksella. Tänä päivänä, kun tutkimustietoa Tšernobylista on saatu (tosin, aivan liian vähän), ei merkkejä eläin- tai kasvilajien geneettisestä mutaatiosta ole näkyvillä 25 vuodessa, edes lyhyen elinkaaren lajeilla. Ja entäpä regressiivinen evoluutio, paluu Triaskautta muistuttavaan kasvillisuuteen ja ihmisen taantuminen lajimuistin vaikutuksesta? Ihmisen taantumusta kuvataan paluuksi Aatamiksi, joka on sinällänsä mielenkiintoisen ristiriitainen uskonnollinen vertaus evoluution yhteydessä. Ihmistä ei Triaskaudella ollut olemassa, joten ilmeisesti paluuta oltiin tekemässä noin yleisesti elämän alkugeneettiseen muistiin, lajista riippumatta. Joka tapauksessa prosessia kuvataan eheyttäväksi, mikä on myönteinen piirre, ei kauhuskenaario.

Uponnut maailma ei ole rakenteeltaan tasainen kirja. Tarina tuntuu välillä pomppivan äärilaidasta toiseen, hahmojen motiiveja on vaikea ymmärtää. Kirjan sanoma on varmasti eri tasolla kuin mihin minä pääasiassa kiinnitin huomiota. Vaikka pystyn jollain tavalla näkemään kirjailijan tarkoituksen valaista ihmisen sisäistä maailmaa, yhtä tuntematonta ja arvaamatonta kuin evoluution vaiheet ovat nykyihmiselle, kirja ei onnistu vakuuttavasti saattamaan lukijaansa oikealle tasolle. Liian monet yksityiskohdat ovat pielessä, jotta "oikea" sanoma pääsisi kunnolla läpi; se mitä me kutsumme ihmisen sivilisaatioksi on häviävää, vain aika, maapallo ja maailmankaikkeus säilyvät muuttuvassa muodossa.

Kirjaa myydään vielä tällä hetkellä paikoin nimellä Hukkunut maailma (työnimi), mutta muuttunee nettikirjakaupoissakin oikealle nimelle piakkoin.