Penelope Farmer: Emma in Winter

Emma in Winter (1966) on toinen lukemani Penelope Farmerin kirja. Viime elokuussa luin Jo Waltonin My Real Children -kirjassa (arvostelu) mainitseman aikamatkustustarinan Charlotte Sometimesin (arvostelu) ja sen innoittaman päätin hankkia myös aiemmin julkaistun Emma in Winterin, joka kertoo Charlotten pikkusiskon Emman tarinan vuotta Charlotten tarinaa myöhemmmin. Aikahyppäys siis näiden kirjojen järjestyksessäkin.

Charlotte lähtee sisäoppilaitokseen ja hänen pikkusiskonsa Emma jää kotiin ja paikalliseen kouluun. Emma on ikävissään katkera Charlottelle, eikä hänen käytöksensä tunnu olevan mieleen holhoajallekaan. Samanaikaisesti koulukaverinsa Bobby Fumpkinsin kanssa Emma alkaa nähdä öisin unia lentämisestä ja ajassa kulkemisesta. Aluksi ajatus yhteisestä unesta Bobby kanssa ei innosta, sillä Bobby on tukevahko poika, jota kaikki pilkkaavat, myös Emma itse. Yhteiset unet ja niiden merkityksen selvittäminen ja pahuuden kohtaaminen sekä päivisin yhteistyö johtajatyttönä ja johtajapoikana muuttavat Emmaa ja hänen suhtautumista ikätovereihinsa. 

Emma in Winter on pienimuotoisempi tarina kuin Charlotte Sometimes. Siinä on samanlaista herkkyyttä kuin Charlottessakin, mutta jotain puuttuu. Tarina ei ole riittävän ehyt ja sen sanoma jää ohueksi ja merkityksettömäksi. Emman tarina on tyyliltään hieman enemmän lapsille suunnattu ja siitä puuttuu ne realistisen tummat sävyt mitkä Charlottessa ovat. Tarinassa annetaan aikamatkaamisesta mielenkiintoinen kierrejousimainen selitys, mikä on kohtalaisen ymmärrettävä.

Päinvastoin kuin toisessa 60-luvulla julkaistussa nuortenkirjassa, Madeleine L’Englen Hyppy ajassa (arvostelu), kirjailija ottaa tällä kertaa toisenlaisen näkemyksen uskonnolliseen kysymykseen, vaikkakaan se ei ole pääasia, eikä edes lopputuleman kannalta olennainen. Minä pidin aikamatkustuksen geologisiin aikakausiin liittyvistä kohdista ja havainnoista.

Emma in Winter on talvikauteen sijoittuvaa seikkailua ja kasvutarinaa, joka olisi voinut olla parempikin teos. Mutta toisaalta se on ihan mukava pikku välipala, joka linkittyy mielestäni parempaan sisarteokseen. Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen F-kirjaksi sekä I spy Challengen kohtaan 5. eli First Name (Emma).

Aakkoshaasteen F-kirja

Robert A. Heinlein: Kuu on julma

Hugo-ehdokkaiden lukutavoitteeni innoittamana luin Robert A. Heinleinin vuonna 1966 julkaistun Kuu on julma -kirjan (The Moon is a Harsh Mistress). Suomennos ilmestyi reilu parikymmentä vuotta myöhemmin, 1987 ja siitäkin on jo 26 vuotta. Kuu on julma on Hugo-voittaja, Nebula-ehdokas ja keikkuu useammalla ”kaikkien aikojen parhaat” ja Top-listalla. Kyseessä on siis klassikko.

Ollaan vuodessa 2075. Maan Kuussa asuu kolmisen miljoonaa ihmistä, jotka ovat rikollisia, poliittisia pakolaisia tai näiden jälkeläisiä. Maa on käyttänyt Lunaansa rangaistussiirtolana ja sinne on muodostunut rakenteellisesti löysähkö yhteiskunta, jossa naisia on vain murto-osa. Niinpä tämän vuoksi onkin syntynyt moniavioinen perinne ja naisilla on perheissä valtaa. Nuoressa yhteiskunnassa piilee kapinahenki ja halu päästä Maan päättäjien alaisuudesta itsenäiseksi kytee isonevalla liekillä. Tietokoneteknikko Mannie O'Kelly-Davis liittyy mukaan vallankumousliikkeeseen ilman suurempaa aatteen paloa, sillä hän on luonut ystävyyssuhteen Lunan järjestelmistä vastaavaan tietokoneeseen, joka on osoittautunut tekoälyksi. Sherlockin veljen Mycroft Holmesin mukaan Mikeksi ristitty tietokone valjastetaan mukaan itsenäisyystavoitteen salaiseen operaatioon, jonka professori Bernardo de la Paz ja Wyoming Knott organisoivat Mannien avustuksella. Vallankumousta ei kuitenkaan koskaan saavuteta ilmaiseksi.

Alle puolen välin harkitsin Kuu on julman keskeyttämistä. Pääasiallinen syy oli kieli, jonka tyylin koin ärsyttäväksi. Tuntui kuin olisin koko ajan lukenut vähättelevää tekstiä. Kuun asukkaita kutsutaan lunakeiksi ja maan asukkaita maakoiksi, mitkä mielessäni assosioituivat punikki ja venakko -tyylisiin halventaviin nimityksiin, vaikkakin hahmot käyttivät niitä itsestään. Tekstin joukossa on myös venäjän kieltä, mikä lisäsi juuri noihin sanoihin liittyviä mielleyhtymiä. Tytöttelyt ja joissain kohdin muutamat pojittelut nousivat myös tekstistä häiritsemään ja ”ei-tyhmä” -käsite riekkui ylilyönnin rajamailla. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun, ja se kannatti, sillä loppu oli muusta kirjasta poiketen erinomainen. En ole lukenut Heinleinilta muita teoksia, mutta oletan, että Kuu on julman kieli on tarkoituksella mitä on. Se kuvaa rangaistussiirtola-yhteiskuntaa siinä missä juonen tapahtumat ja henkilöhahmokuvauksetkin tekstin sisäisesti. Sellaisena kieli on tulkittava vaikuttavaksi, mutta ei sitä silti ole yhtään sen helpompi sietää. Maa-Luna -asetelma tuo mieleen 1700-luvun lopun Britannian Australia-rangaistussiirtokunnan perustamisen.

Toinen seikka mikä minua kirjassa häiritsee on, että naiset kaikesta ihannoinnista ja valtakuvauksesta huolimatta jäävät useimpien 60/70-luvun science fiction -kirjojen naiskuvan tasolle. Naiset eivät ole aitoja, vaan kiiltokuvia. Moniaviollinen perhekäsitys on ollut varmaankin rohkeaa ja uutta kirjoitusajankohdalla, varsinkin kun vaikutti siltä, että perheen puolisoiden ikähaarukka on kohtalaisen suuri. Vaikka historiasta ja tietyistä keskiaikaan sijoittuvista fantasiakirjoista johtuen lapsien naittaminen nuorina onkin jo totuttanut eri aikakauden ajatusmaailmaan, niin Kuu on julmassa 14-vuotiaan lapsipuolison rintojen kuvailu tulevaisuuden maailmassa vaivaannuttaa. Heinleinille pitää antaa pisteitä kirjan rodullista monipuolisuudesta ja myös siitä, että päähenkilö on käsipuoli, mikä tekee hänestä osin ”pätevämmän” tekokäsineen. Kirjan poliittisissa tai idealistissa käsitteissa on nähtävissä aikakauden leimaa, ehkä jotain ennakoivaakin, mutta en jaksanut keskittyä ajatuksella siihen puoleen lukiessa. Realistinen anarkismi tuntui olevan ainakin professorin ideologia.

Kuu on julma on 60-luvulla varmasti ollut erilainen luettava kuin tänä päivänä, ja sen saamat kunnianosoitukset ovat ymmärrettäviä. Minulle vuonna 2013 kirja jätti ristiriitaisia, hieman negatiiviselle puolelle jääviä tuntemuksia. Näen kirjan merkityksen genreen ja varmastikin siihen tulee jatkossa verrattua monia teoksia. Tämä opus ei erityisemmin innoita tarttumaan muihin Heinleinin kirjoihin, mutta Hugo-lukutavoitelistassani on listattuna pari muutakin kirjailijan teosta, joten jossain vaiheessa tullee luettua lisää.

Jack Vance: The Blue World ja The Kragen

The Blue World on Jack Vancen vuonna 1966 julkaistu kirja, joka ilmestyi pari vuotta aiemmin lyhyemmässä muodossa nimellä The Kragen. Subterranean Press julkaisi The Kragenin erikoispainoksena 2007. Minulla on tarinasta molemmat versiot ja uteliaisuuttani tsekkasin mitä kirjailija oli katsonut tarpeelliseksi lisätä pidempään versioon.

Menneisyyden ihmiset saapuivat Blue World -planeetalle avaruudesta. Uusi planeetta oli veden peittämä ja asukkaat joutuivat sopeutumaan elämään vesikasveista rakennetuilla kelluvilla lautoilla. Parinkymmenen tuhannen asukkaan yhteisö, jossa vallitsee periytyvä ammatillinen kastijärjestelmä, on keksinyt morsetukseen perustuvan viestintäjärjestelmän eri sukujen lauttaklusterien välillä. Yhteisön elämä levollisuus riippuu kuitenkin suhteesta suureen merihirviöön, kalmarin kaltaiseen King Krageniin, joka pitää muut kragenit pois uhkaamasta asutusta, mutta vaatii ruokintaa tai muuten se aiheuttaa itse tuhoa lautta-asutuksen keskellä. King Kragenista on tullut eräänlainen puolijumala, itse tehty suojelija yhteisölle, eikä viestittäjä Sklar Hastia katsota hyvällä, kun hän haluaa päästä hirviöstä eroon. Uudet ajatusmallit törmäävät vanhoihin perinteisiin ja on aika katsoa mihin sinisen maailman tasapaino asettuu.

Jack Vancella on tarinassa kaksi teemaa, uskonto ja tiede. Hän asettaa teemat vastakkain käyttäen kragenia katalyyttina muutokselle. The Blue Worldissa Vance käsittelee tiedettä ja viestintäjärjestelmää pitemmän kaavan kautta kuin The Kragenissa. Samoin myös merihirviö saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille pidemmässä versiossa. Tieteellinen puoli nousee teemoista enemmän esille. Ihan pureksimatta sitä en kuitenkaan voinut niellä. Yhteisön jäsenet päättävät tehdä rautaa ja kuparia verestä, minkä jälkeen rauta taotaan mainitsemattomalla menetelmällä kovaakin kovemmiksi harppuunoiksi ja kuparista tehdään vaijeria. Keksitäänpä samalla tuottaa sähköä Rousin laitteella (ilmeisesti fyysikko Reussin mukaan nimetty), jotta voidaan magnetisoida rauta ja saada aikaan kompassi. Kätevästi kompassi osoittaa pohjoisen suunnan, sillä tämä outo planeetta on Maan kaltainen magneettikenttineen. Kirjailija tekee maailmastaan ihan millaisen haluaa, mutta tässä tapauksessa lukijana minua häiritsee, että veden peittämällä, puuttomalla ja vesikasvien vallitsemalla planeetalla Maasta saadut tieteelliset selviytymiskeinot istuvat kuvioon kuin hanska käteen. Mitä pidemmälle ryhdyin pohtimaan sinisen maailman olemusta, sitä enemmän syntyi kysymyksiä. Miten planeetan ilmakehä on muodostunut, millaista happipitoisuutta veden peittämä planeetta pystyy ylläpitämään ja niin edelleen. Fysiikkaa ja geologiaa opiskellut Vance on varmaan pohtinut näitä asioita itsekin, tosin lopputuloksesta ei vastauksia löydy. Vance intoutuu välillä kuvaamaan asioita myös oppikirjamaisesti, minkä koin ärsyttäväksi esim. nuortenkirjassa Avaruuden rosvot (arvostelu), tässä en niinkään.

Jos taustakysymykset unohtaa ja päättää vain nauttia, niin Vance osaa luoda mielikuvituksellisen rikkaita maailmoja, jotka hän myös kuvaa kauniisti. Vancen kirjoitustyyli on omalaatuista. Hän käyttää paljon sanoja, joihin ei kovin usein törmää. Gene Wolfe on tainnut saada oppinsa Vancelta. The Blue World ei ole yhtä koukeroista tekstiä kuin Iltaruskon maa (The Dying Earth), jonka luin myös vasta uusiksi, mutta siinäkin on havaittavissa piirre, jota itse kuvailisin romantismiksi. Ehkä piirre on osittain aikakausisidonnainen, mutta varmasti myös kirjailijan ominaisuus. Vancen hahmot eivät ole kovinkaan monimutkaisia, he toimivat suoraviivaisesti, uskoen omiin näkemyksiinsä. Ehkä nykyhetken trendiin verrattuna hieman yksiulotteisesti.

Vance ei ole minulle ongelmaton kirjailija, mutta hänen teoksensa erottuvat genressä, ja vaikka jokaisessa lukemassani kirjassa on jokin piikki, johon takerrun, niin silti pystyn ihailemaan hänen kykyään astua toisiin maailmoihin vaivattomasti. The Blue World/The Kragen ei ole ehkä Vancen parasta tuotantoa, mutta ehdottomasti kiinnostava ja vetävä tarina. The Blue World on hiotumpi versio näistä kahdesta, joten ehkä suosittelen enemmin sitä, tosin valitkaa ihmeessä jollakin toisella kansikuvalla kuin mitä tuossa yllä näkyy.

Lukiessani kirjailijan elämäkertakirjaa, This is Me, Jack Vance! (arvostelu), ihmettelin, miksi kirjailija ei halua puhua kirjoittamisesta. Mutta kyllä hän puhui ja paljon. Ei ehkä teknisessä mielessä, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää millainen elämän ja maailman havainnoitsija Vance on ollut ja miten se näkyy hänen tuotannossaan. Jatkan alkuvaiheissa olevaa verkkaista kulkuani läpi hänen laajan tuotantonsa. Seuraavaksi kerron mietteitäni The Dying Earthistä, jahka kerkiän.

Harry Harrison: Tilaa! Tilaa!

Harry Harrisonin Tilaa! Tilaa! oli siirretty kirjastossa varaston hyllyyn, josta pyysin sen lainaksi. Kun kirjastohenkilö tuli kirjan kanssa ja ojensi sitä minua kohden, täytyy myöntää, että otin askeleen epäuskoisena taaksepäin. Kirjan kansi on yksi kamalimmista mitä olen nähnyt vähään aikaan. Alkuperäinen Make Room! Make Room! julkaistiin vuonna 1966 ja käännös 1988.

Tarina sijoittuu kirjoittamishetken tulevaisuuteen, vuoteen 1999. New Yorkissa asuu 35 000 000 ihmistä (tällä hetkellä oikeasti noin puolet tuosta), ja yleensäkin maapallon ihmisistä yli puolet asuu miljoonakaupungeissa. Puhtaasta vedestä on pula, öljyvarat ja muut raaka-aineet on kulutettu loppuun, maanviljelyalasta on puutetta, eikä maaperä ole enää viljavaa. Ruoka muodostuu pääosin merilevästä, sairaudet ovat yleisiä eikä hygieniasta pysty kunnolla huolehtimaan, sillä vesi ei aina riitä peseytymiseen. Kun rikas, arveluttavan taustan omaava mies surmataan, etsivänä toimiva Andy ryhtyy selvittämään tapausta ulkopuolisen painostuksen ja levottomuuksien yhä lisääntyessä. Oman paineen luo myös suhde kuolleen miehen tyttökaveriin.

Tilaa! Tilaa! on jälleen yksi niistä scifiteoksista, joissa aikaleima on selvästi näkyvissä. Koska olemme eläneet jo yli kirjan tulevaisuuden aikajanan, se tuntuu vanhentuneelta. Ehkä kirja olisi uskottavampi, jos Harrison ei olisi käyttänyt tarinassa mitään erityisiä vuosilukuja tai sijoittanut sen selkeästi kauemmas tulevaisuuteen. Kirjailija on ilmeisesti kuitenkin halunnut toimia jonkinlaisena todennettavan profetian kirjoittajana. Eikä hän aiheensa puolesta metsään menekään. Maapallon väestöluku kasvaa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt puhtaasta vedestä on monin paikoin puutetta ja sen käyttöä säännöstellään. Alueilla, joilla kärsitään puutetta perustarvikkeistakin, ihmiset ovat riippuvaisia ulkopuolisista ratkaisuista. Pitkäkestoinen puute tai olosuhteiden hidas huononeminen luo aloitekyvyttömyyttä ja apatiaa. Tyydytään tilanteeseen, joka tuntuu aina olleen, eikä uskota muutokseen, saati pyritä siihen. Samaa Harrison kuvaa kirjassaan, tuoden mukaan kuitenkin pienen kapinan siemenen.

Tilaa! Tilaa! on kohtalaisen ankea kirja. Lian, kuumuuden, hajut ja ahtauden pystyy aistimaan. Tarina on sujuva ja pitää mukanaan. (Murha)juoni ei ole kirjan varsinainen pointti, vaan dystopiakuvaus ja sen vaikutus ihmisiin ja suhteisiin. Kuten Poul Andersonin Tau nollassakin, olen huomaavinani tässäkin hahmojen asenteissa tiettyä 60-lukulaisuutta ja niitä uusia tuulia mitä silloin populaarikulttuurissa esiintyi. Henkilöhahmoissa on Tau nollaa enemmän ulottuvuutta, vaikka loistaviksi en niitä voisi kutsua. Eniten minua häiritsi kirjassa syntyvyyden säännöstelyyn liittyvät kohdat ja varsinkin kierukan maininta maailman pelastajana, aivan kuin kyseessä olisi ollut pelkkä tekninen toimenpide kirjan menneisyydessä. Tulevaisuudesta kirjoittaminen on vaikea taiteen laji.

Menneeseen tulevaisuuteen liittyvistä ongelmista huolimatta Tilaa! Tilaa! on ihan mukiin menevää luettavaa. Eikä sen lukemiseen näin loma-aikana mennyt kuin vuorokausi. Katsoinpa samalla kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Soylent Green, jossa tapahtuma-ajankohdaksi oli laitettu vuosi 2022 eli siis selkeästi nykynäkökulmastakin katsottuna tulevaisuus. Mutta elokuva oli kyllä niin 70-lukulainen kuin olla voi, suoraan sanottuna surkea, muutamaa Edward G. Robinsonin onnistunutta kohtausta lukuunottamatta. Varsinkin kun tarinaa oli vielä muutettu reippaasti ja mukaan oli saatu ympättyä kannibalismia. Vielä pieni huomio käännöksestä. Aikaleima näkyy myös kielenkäytössä, jossa tummaihoista henkilöä kutsutaan neekeriksi. 80-luvun lopullakaan kääntäjä ei ole lähtenyt muuttamaan sanaa toiseksi. Kirjassa oli runsaasti kirjoitusvirheitä, mikä alkoi pidemmän päälle ärsyttää.

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta

Ursula K. Le Guinin Maanpakolaisten planeetta (Planet of Exile) ilmestyi alkuperäiskielisenä 45 vuotta sitten. Se on kirjailijan Hainilaissarjan toinen kirja, Rocannonin maailman (arvostelu) jälkeen.

Gamma Dragonis -aurinkoa kiertävällä Werelin (Alterra) planeetalla vuoden pituus on 60 maan vuotta. Vuodenajat kestävät sukupolven ajan ja parhaillaan planeetta on menossa kohti pitkää kylmää talvea, jolloin elämisen haasteet kasvavat. Tevaranilaiset, joita kutsutaan korkeamman älyllisen elämänmuodon edustajiksi, eivät ole evoluutiossaan edenneet vielä pyörän keksimisvaiheeseen, kun taas Kaukana syntyneiksi kutsutut ovat pikkuhiljaa unohtamassa teknisen tiedon ja taidon, joka heillä on ollut tullessaan pakolaisina Maasta tälle vieraalle planeetalle 600 Maan vuotta sitten. He ovat kuitenkin säilyttäneet telepaattisen kyvyn ajatuspuhua, jonka he oppivat aikoinaan Rokananin maailmassa. Nämä kaksi samaa hainilaista alkuperää olevaa kansaa ovat vihollisia keskenään, mutta kun kylmän talven lisäksi pohjoisen gaalit uhkaavat molempien olemassaoloa, on kansojen joko yhdistettävä voimansa tai kuoltava.

Le Guin jatkaa samaa Maanpakolaisten planeetassa antropologista ja sosiaalipoliittista lähestymistapaa, mitä teki Rocannonin maailmassakin. Maanpakolaisissa hän ei kuitenkaan kuvaa juuri lainkaan teknologiaa ja ansibelikin mainitaan vain ohimennen, eikä nimeltä lainkaan. Sen sijaan fantasiaelementtejä mm. lumipirujen muodossa löytyy. Le Guinin luoma maailma on monipuolinen ja kiehtova, ja siitä nähdään pieni ripaus jälleen eri näkökulmasta. Vaikka kaikki hainilaisen sarjan kirjat sijoittuvat yhteiseen maailmaan ja linkittyvät toisiinsa (löyhästi) ajasta riippumatta, ovat ne mitä suurimmassa määrin luettavissa erillisinä teoksina. Silti, Maanpakolaisten planeetta tuntui saavan lisämerkitystä, kun Rocannonin maailma on taustalla luettuna. Tevarien Rolery ja Kaukana syntyneiden Agat olivat hahmoina kehittymisestään huolimatta ehkäpä liian perinteisiä ja yksiulotteisia jaksaakseen innostaa minua lukijana, ja tuntuukin, että Le Guin keskittyi ihmisiin enemmän kokonaisuutena kuin yksilöinä. Toisaalta Le Guinin ihmiskuvaukseen on suuressa määrin vaikuttanut varmasti myös kirjan kirjoittamisen ajankohta.

En tiedä onko Le Guinin tarkoituksena ollut tuoda reaalimaailman vastakkainasettelua Maanpakolaisiin, mutta väistämättä Kaukana syntyneiden ja tevarilaisten ihonvärin kuvauksesta, puhumattakaan pohjoisen gaalien kuvauksesta, tuli mieleen rodulliset ristiriidat nykymaapallollammekin. Kirjassa on joka tapauksessa kyse eri lajeista ja on mielenkiintoista huomata kuinka kirjailija ujuttaa mukaan evoluutiota tarinaan. Maanpakolaisten planeetan alkuosa on mielenkiintoisempi kuin loppu, mutta kirja on kokonaisuutena hyvin nopealukuinen, sillä siinä on sivuja vain 166. Kansikuvasta sen verran, että värit on komeat, mutta mitä ihmeen tekemistä noilla lippalakki-ihmisillä on kirjan sisällön kanssa?

Toivottavasti Avain kääntää vielä myös City of Illusionsin ja novellikokoelma Four Ways to Forgivenessin, jotta hainilaissarja saadaan kokonaan suomeksi.

Kirja Adlibriksestä.

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Ursula K. Le Guinin Rocannonin maailma on kirjailijan ihka ensimmäinen kirja, joka vieläpä aloittaa Hainilaisen sarjan. Olen pitänyt sarjaan kuuluvista kirjoista enemmän kuin esim. Maameren tarinoista ja samaan luokkaan myös Rocannonin maailma asettuu, joskin ei ongelmitta.

Kirja alkaa nuoren naisen Semleyn näkökulmasta. Semley matkustaa etsimään menetettyä perhekalleutta, korua ja huomaa, että sen takaisin hankkimisella on melkoinen hinta: aikaa kuluu enemmän kuin hän olettaakaan. Rocannon, joka on etnologi, ihastuu Semleyhin. Rocannon on tutkimusmatkalla naisen Fomalhaut II-planeetalla tutkiakseen vielä osittain tuntemattomia lajeja ja tarkentaakseen käsitystään tunnetuista. Matkalla hänen ryhmänsä aluksen kimppuun hyökätään, ryhmäläiset kuolevat ja kommunikointiin käytettävä ansibeli tuhoutuu. Semleyn kotiplaneetalle on asettautunut vihollisen tukikohta, jonka tarkoituksena on valloittaa koko planeetta ja ottaa sen nykyiset asukkaat orjiksi. Yhdessä Semleyn pojan Mogienin kanssa Rocannon lähtee selvittämään missä vihollisen tukikohta sijaitsee ja mistä löytää toimivan ansibelin, jolla voi ottaa yhteyttä Liittoon ja pyytää apua.

Rocannonin maailma on sekoitus fantasiaa ja science fictionia. Siitä löytyy viittauksia antropologiaan ja sosiaalipolitiikkaan, aiheisiin, jotka Le Guinille selvästikin ovat tuttuja, mutta kirjassa ne tuntuvat hieman jäsentymättömiltä. Kirjan parasta antia ovat kuvaukset eri lajeista, niiden toiminnoista ja vuorovaikutussuhteista. Ihastuttavimpia ovat fiiat, hyvätahtoiset telepaattisesti kommunikoivat pienet ihmisenkaltaiset olennot, ja karmaisevimpia enkelimäiset sokeat olennot, jotka "suutelevat". Näiden olentojen kohdalla ei olla kaukana eeppisen fantasian menninkäisistä ja muista vastaavista olennoista. Sen sijaan mitä lähemmäs lajin ihmisyyttä ja kastijärjestelmää "alemmat suorittajat, ylemmät herrat" mennään, sen kankeammaksi tarina käy. Toki myös oudoissa lajeissa tuntuu olevan kovin paljon ihmiskunnan niitä piirteitä, joiden kritisoiminen on paikallaan.

Rocannonin maailman pienoinen heikkous on lähtökohdan epäuskottavuus. Vaikka Le Guin rakentaakin alussa pohjaa tapahtumille, tarina käynnistyy kömpelösti. Myöhemmin kun päästään seikkailu-vaiheeseen, kirjan lukeminen sujuu sulaen. Rocannonin maailma ei ole pitkä kirja, vain 180 sivua, joten alun kankeus vie suhteessa ison osan kirjasta. Rocannonin maailmassa löytyy periaatteessa kaikki elementit, mitkä löytyvät myöhemmistäkin Le Guinin kirjoista, myöhemmin kirjailija on vain saanut niihin paremman otteen. Siitä huolimatta Rocannonin maailma on erittäin suositeltava lukukokemus ja on hienoa, että se vihdoin 44 vuotta ilmestymisensä jälkeen on myös suomennettu. Mikä minua erityisesti sykähdytti, on ansibelin ensimmäinen esiintyminen kirjallisuudessa juuri tässä teoksessa. Le Guinin keksintöhän sittemmin levisi muodossa jos toisessakin myös muiden kirjailijoiden käyttöön.