Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

John Wyndham: Uhka syvyydestä

John Wyndhamin kirjojen arviot jatkuu Uhka syvyydestä -teoksella. The Kraken Wakes ilmestyi alun perin 1953 ja suomennos 1978.

Avaruudesta maapallon merten syvyyksiin syöksyvät tulipallot herättävät jotain uutta ja tuntematonta maapallon ekosysteemiin. Aluksi vaikuttaa siltä, että uudet asukit eivät risteä ihmiskunnan kanssa, vaan kumpaisellakin on omat elinalueet, mutta sitten alkaa taistelu elintilasta. Merten uudet valtiaat muuttavat maapalloa ja ihmisen on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen jalansijan kotiplaneetallaan.

Yritän olla toistamatta itseäni kun pohdiskelen Wyndhamin teosta, mutta toisaalta Wyndham tavallaan toistaa itseään tarinan rakenteessa. Ensin syntyy uhka, joka aluksi ei vaikuta niin vaaralliselta, mutta lopulta on kuitenkin kyse ihmiskunnan eloonjäämisestä. Vaikka tämä kuvio toistuu, tarinassa on uusi ympäristö, uusi vastus ja uudet seuraamukset. Tällä kertaa pääympäristö on tuntematon syvänmeren alue, josta uhka saapuu. Kirjassa on voimakkaasti esillä myös ilmastonmuutos, joka on vaihteeksi kiinnostava aihe tämän ikäisessä teoksessa. Voi lukijana verrata nykyajan ennusteisiin tapahtumista ja niiden nopeudesta.

Annan kirjailijalle plussaa tavasta, jolla hän käsittelee uhkaa. Siitä kuvataan jonkin verran ja kauhutarinan tyyliin karmivasti, mutta silti jää salaperäisyyden tunne. Arvostan enemmän ja enemmän Wyndhamin tapaa näyttää asioita selittämättä niitä liikaa. Tarina on helposti lähestyttävää science fictionia katastrofileffamaiseen tyyliin, jossa on epätoivon hetkiä, mutta ei ilman valonpilkahduksia. Pienenä erona aiemmin lukemiini Wyndhamin kirjoihin on, että tässä kirjassa on maailman poliittinen jännite voimakkaimmin esillä. Toki itä-länsi -asetelma löytyy jokaisesta teoksesta, mutta tässä aktiivisimmin, miksi kiinnitin siihen eniten huomiota. Päähenkilö toimii vähemmän kuuluisassa mediayhtiössä, joten osa tarinaa on myös tiedon saanti ja sen käyttö poliittisessa pelissä.

Jäin pohtimaan kirjan lukemisen jälkeen, että sen asetelma on yhä ajankohtainen. Päivitetään valtioiden nimiä ja hieman tieteellistä pohjaa, niin idea menisi melkeinpä täydestä tänä päivänäkin. Huolimatta siitä kuinka kornilta merenpohjaa poraavat ulkoavaruuden hirviöt kuulostavatkin. Yllättävintä itselleni oli, että kirjan parhaimmaksi yksityiskohdaksi nimeäisin päähenkilön ja hänen puolisonsa kuvauksen, heidän tasa-arvoisuutensa ja suhteen, joka kestää melkoisen brittiläistä sanailua ja lujittuu tapahtumien myötä.

Pidin jälleen tarinan lopusta. Wyndham osaa näköjään lopettaa tarinat kutkuttavalla tavalla, joka ei kerro kaikkea, mutta vihjaa. Olen lukenut nyt kaikki kirjailijan suomennetut teokset ja aika näyttää siirrynkö englanninkielisiin.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Alun perin vuonna 1953 kirjana julkaistu Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ilmestyi suomeksi 1966. 60-vuotias dystopiateos on klassikko. Sitä luetaan yhä, Suomessakin, vaikka painokset ovat loppuneet, eikä uutta ole vähään aikaan otettu. Olen lukenut kirjan joskus aiemminkin ja nähnyt sen pohjalta tehdyn, François Truffautin ohjaaman elokuvan, josta en juurikaan pitänyt, vaikka se kohtalaisen uskollinen kirjalle onkin.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa kirjat ovat kiellettyjä ja palomiesten ammattikunta ei suinkaan ole tulipalojen sammuttamista varten, vaan heidän tehtävänään on polttaa kaikki kirjat ja rakennukset, joista on löydetty kirjoja. Hallitus turruttaa ihmismielet tv-viihteen avulla. Televisiosta katsotut hahmot ovat kuin perhettä, joita ilman ei voi elää. Päähenkilö on palomies, Guy Montag, joka on ollut tyytyväinen elämäänsä ja ammattiinsa, ja jopa kuvitellut nauttineensa siitä. Hänen historiakäsityksensä mukaan palomiehet ovat aina sytyttäneet paloja. Hän tapaa naapurustossa nuoren 16-vuotiaan Clarisse McClellanin, jonka jutuskelut ja kysymykset saavat hänet kuitenkin miettimään asioita uudelta kantilta ja pikkuhiljaa Montagin maailma muuttuu ja hän ryhtyy kyseenalaistamaan asioita ja omaa elämantilannettaan, joutuen vaikeuksiin.

Fahrenheit 451:n teemat eivät ole juurikaan vanhentuneet reilussa puolivuosisadassa. Yhä edelleen voidaan olla huolissaan massamedian vaikutuksesta ja ohjaavuudesta ihmisten ajatusmaailmaan sekä käyttäytymiseen, ja kuinka voidaan syöttää trendejä ja manipuloida faktojakin toisiksi kun ne tarpeeksi monta kertaa toistetaan tarpeeksi vetävässä ja yksinkertaisessa formaatissa. Mikä sen tylsistyttävämpää kuin edustavilla hahmoilla täytetty saippuaooppera. Ruudun äärellä ei tarvitse käsitellä omaa tyhjyyttään. Bradbury kuvaa kirjassa hienosti kuinka massamaisesti myös tyhjiöihmisiä käsitellään, kun he päätyvät ottamaan lääkkeitä ylimäärin. Ei muuta kuin letkut paikalleen ja elimistön puhdistus käyntiin ja taas tv:n ääreen.

Kirjojen poistamisen taustalle Bradbury kuvaa propagandakoneiston, jonka selitysten ja toimenpiteiden perusteella kirjoista ryhdyttiin hankkiutumaan eroon. Vaikka Bradbury olikin visionääri, niin tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa. Tämän päivän sähköisen maailman kirjojen hävittämiseen ei enää käytettäisi tulta, vaikka paperikirjat vielä poltettaisiinkin. Syntyisi uusia muotoja välittää ja ylläpitää salaa laittomia kirjoja. Mieleen tulee mm. Pat Cadiganin Synnersissä (arvostelu) pidemmälle visioimia ratkaisuja tiedon suorasyötöstä aivoihin.

Kun ihmiset turrutetaan ulos reaalimaailmasta, valtio voi tehdä kyseenalaistamatta asioita, vaikka käydä sotaa. Fahrenheit 451:ssä näkyy aikaleimallisena ydinaseiden uhka, joka ei ehkä muutamiin vuosikymmeniin ole ollut samassa mittakaavassa pelon aihe (Pohjois-Korean uhitteluista huolimatta), kuin kirjan kirjoittamishetkestä 80-luvulle asti. Tänä päivänä uhkaksi koetaan ennemminkin kybersota, hyökkäykset tietoverkkoja kohtaan. Silti perusasetelmiltaan Fahrenheit 451 on edelleen uskottava teos. Ja se on edelleen ajoittain myös bannattavien kirjojen listalla, varsinkin Yhdysvalloissa. Yleensä perusteluna on ollut kirjan sisältämät kirosanat, kuten God damn, mutta huvittavinta mielestäni oli viimeisimmällä kerralla, kun vanhemmat perustelivat, ettei heidän lapsensa saa lukea kirjaa, koska siinä annetaan harhaanjohtava käsitys palomiehistä. Että silleen.

Kirjan juoni sinänsä ei ole kovinkaan erikoinen, eikä henkilöhahmotkaan loista syvyydellään, mutta eiköhän Bradbury olekin keskittynyt nimenomaan sanomaan. Kuudenkymmenen vuoden aikana kirjasta on otettu lukuisia painoksia, ja useimmilla niistä on erit kansikuvat. Oona postitti Lopunajan lauseet -blogissaan vähän aikaa sitten muutaman tuoreen kansikuvan, joista varsinkin Perezin suunnittelema tulitikullinen kansi on mielestäni tyylikäs. Kirjasta on aikoinaan otettu myös rajallinen palamaton painos asbestikannella (kuva oik.). Keräilykappale sekin.

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu (Childhood’s End, 1953) on tunnustettu science fiction -klassikko, jonka suomennos ilmestyi vuonna 1973. Olen muistellut lukeneeni 70-luvun loppupuoliskolla jotain Clarkelta ja nyt voin sanoa, että yksi teoksista oli tämä nimenomainen kirja. Alle 15 vuoden ikäisenä pidin Clarkea kuivahkona kirjailijana, ja vaikka pystyn ymmärtämään miksi näin ajattelin, niin uudelleenluvun ja Uhka avaruudesta -kirjan (arvostelu) myötä muutan mielipidettäni siltä osin (koskien tietenkin vain näitä kahta kirjaa). Mutta, mutta… en kuitenkaan pitänyt Lapsuuden lopusta yhtä paljon kuin Uhka avaruudesta -kirjasta. Ajatuksia se kuitenkin herätti.

1970-luvulla avaruuden muukalaiset saapuvat Maapallolle rauhanomaisissa merkeissä. Pitkään salaperäisesti piilossa pysyttelevät ylivaltiaiksi kutsutut vieraat ryhtyvät muuttamaan ihmiskunnan aatteita ja toimintatapoja. Sodat päättyvät, kansakunnat lakkaavat kilpailemasta ja pian ihmiskunta elää harmonisessa utopiassa, jossa kellään ei ole puutetta, ketään ei tapeta, eläimiä ei enää kohdella huonosti, eikä rikoksiin ole mitään aihetta. Ihmiskunta elää kulta-aikaa, mutta taustalla häämöttää tieto, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ylivaltiaat ovat luvanneet paljastaa itsensä. Paljastus on kuitenkin vain alku tapahtumille, muodonmuutoksen alkuvaihe, ihmiskunnan lapsuuden loppu.

Clarke esittää 50-luvulla kirjoitetussa kirjassaan ehkä jopa radikaaleimman näkemyksen ihmisen roolista maailmankaikkeudesta, mitä olen mistään muusta kirjasta lukenut. Jätän tarkoituksella mainitsematta mikä se on, sillä se on yksi ratkaisevista seikoista kirjan tapahtumiin. Siihen liittyvä tuntemus sai minut surulliseksi. Tavallaan koko Lapsuuden loppu on surullinen kirja, vaikka Clarke kuinka haluaisi vakuuttaa lukijalle, että kyseessä on utopia. Olen Clarken kanssa eri mieltä. Minulle avaruuden muukalaisten toiminta ei ollut utopian rakentamista. Paljon hyvää saatiin aikaiseksi, eikä muutosten yksityiskohdat sinänsä töki, mutta kuten David Brinin Tähtisumu täyttyy (arvostelu) ja Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan ((1) Aamunkoitto, (2) Puolipäivän riitit, (3) Imago) yhteydessä, minulle heräsi ajatus valinnan vapaudesta ja yksilöllisyydestä. Clarke hylkää nämä kaksi ihmisiä voimakkaasti koskettavaa asiaa höyhenen kevyesti. Miten myös suhtautua tieteiskirjassa jossain taustalla häilyvään kaukaiseen (jumal)hahmoon, joka päättää maailmankaikkeuden kohtalosta. Samalla minua nyppii oma rajoitteisuuteni, sillä juuri Alfred Besterin Murskattu mies -arvostelun kommenteissa tulin peräänkuuluttaneeksi mielikuvitusta evoluutioomme ja nyt kun sitä tarjotaan roppakaupalla, se ei tyydytäkään. Clarken tarjoama Maailman liittovaltio on vaikeampi pala niellä kuin aikalaisen Ursula K. Le Guinin luoma hainilaisen sarjan Liitto/Ekumeeni, jossa alkuperäisiä kulttuureja, kieliä ja tapoja kunnioitetaan sellaisenaan, vaikka liittoon liittyviltä edellytetäänkin joitain myönnytyksiä ja muutoksia.

Pidän Clarken muukalaisten ulkonäköön liittyvää paljastusta loistavana vetona, osoituksena, että kyllä tieteispainotteisesta kirjailijasta löytyy huumorintajuakin (toivottavasti se oli sitä, minua ainakin nauratti), joka vieläpä kietoutuu erinomaisesti juonirakenteeseen. Clarken ihmishahmot ovat yksipuoleisia, mutta ilmeisesti hänen tarkoituksensa kirjailijana ei ollut ollakaan ihmisluonnon kuvaaja, vaan avaruudellisen mittakaavan visionääri. Tämän kun oivaltaa, voi utopiayhteiskunnan käyttäytymisen kuvauksen naiiviuden jopa sietää. Clarke ei salli utopiansa vastustajille aitoa sanansijaa, samoin kuin Brinin kirjassa aina päädytään pienestä näennäisestä kritiikistä huolimatta hyväksymään ulkopuolisen muutokset.

Clarke on tällä teoksellaan vaikuttanut varmasti koko sf-genreen. Voin nähdä miten useat scifi-kirjat kuin tv-sarjat/elokuvatkin ovat tietoisesti tai mutkan kautta saaneet vaikutteita Lapsuuden lopusta. Kirjan faksimilekaukokirjoittimet ynnä muut kirjoitusajanhetken tunnusmerkit ovat hieman korneja tämän päivän näkökulmasta, kuten varmaan läppärit ja iPodit huvittavat jo alle sadan vuoden kuluttua tulevia sukupolvia, mutta tämän kirjan ansiot on nähtävä näiden seikkojen takaa. Minulla oli vuoden 1986 vuoden painos luettavana ja jostain syystä käännösteksti tuntui ajottain kömpelöltä. Harvoin jumitan lukiessani johonkin lauseeseen miettimään, miten sen voisi sanoa selkeämmin, mutta tässä tapauksessa kävi niin.

Alfred Bester: Murskattu mies

Alfred Besterin 60 vuotta sitten julkaistu The Demolished Man (kirjana 1953) on ensimmäinen Hugo-palkinnon voittanut teos. Kirjan suomennos ilmestyi 40 vuotta myöhemmin 1993.

Eletään vuotta 2301. Seitsemäänkymmeneen vuoteen kukaan ei ole onnistunut tekemään murhaa, sillä yhteiskuntaan on kehittynyt joukko telepaattisia ihmisiä, espereitä, joiden mielenlukutaitoja hyödynnetään niin lain kuin muidenkin yhteiskunnallisten ja hallinnollisten tehtävien hoidossa. Kyvyiltään kolmea eri tasoa olevat esperit, joita myös kurkistajiksi kutsutaan, toimivat lisäksi bisnesmaailmassa, mutta heillä on tiukat eettiset säännöt. Sääntöjä rikkovat eristetään telepaattisesta yhteisöstä. Ben Reich on nuori Monarch-kartellin omistaja, jonka pahin kilpailija ja parhaat esperit palkkalistoilleen kahmiva Craye D'Courtney on omine kartelleineen syöksemässä häntä vararikkoon. Kun Reich saa yhteistyöehdotukseensa D'Courtneylta kieltävän vastauksen, hän päättää murhata iäkkään vihollisensa. Hän ottaa yhteyttä espereihin, jotka ovat valmiit riskeeraamaan tulevaisuutensa. Jos Reich jää kiinni rikoksesta, häntä odottaa murskaus.

Aloitin Murskatun miehen lukemisen ilman ennakkotietoja tai -käsityksiä. Tästä teoksesta on puhuttu yllättävän vähän klassikkostatuksesta huolimatta, eikä sitä yleensäkään käytetä kirja-arvosteluissa esimerkkinä tyylistä tai sisällöstä. En tiedä miksi. Moneen muuhun varhaisempaan sf-kirjaan verrattuna Besterin teos on varsin kelvollinen.

Murskattu mies on sekoitus science fictionia ja psykologista dekkaria. Lukija saa alussa tietää murhaajan ja todistaa murhan, loppu onkin sitten kissa ja hiiri -leikkiä Reichin ja 1. asteen esperin, poliisiprefekti Lincoln Powellin välillä. Kirjassa sukelletaan ihmismieleen freudilaisessa hengessä. Reichia piinaa unessa kasvoton mies, jonka merkityksen paljastumista odotellaan viime hetkille saakka. Kirjan psykologinen puoli ei minua juurikaan innosta, eikä myöskään romanttinen sivujuonne, koska molemmat heijastavat kirjoitusajankohdan asenteita. Romanttinen kuvio on jopa todella vaivaannuttava nykyisestä näkökulmasta. Pitäisi varmaan jo sopeutua siihen, että vuosikymmeniä vanhojen sf-teosten naiskuva on paikoin todella onneton, mutta en suostu, koska jos kirjailija pystyy mielikuvissaan kehittelemään telepaattisesti kehittyneet ihmiset, niin miksei myös vahvoja ja tasa-arvoisia naishahmoja (kai tuolloin esimerkkejäkin löytyi hyödynnettäväksi). Kirja pisti miettimään oman aikamme naiskuvaa kirjoissa, sillä turha luulla, etteikö se olisi toisenlainen 50-100 vuoden kuluttua.

Bester onnistuu yllättämään minut positiivisesti espereillä ja heidän järjestelmällään. Espereiden juhlat ovat hauskaa seurattavaa, sillä tekstin rakenne muuttuu suorasta kerronnasta lauseenpätkien sekoitukseksi, jota lukija joutuu järjestelemään. Keskinäiset ajatuskeskustelut ovat limittäisiä, kuten reaalimaailman keskustelutkin. Esperien kilta on kiinnostava poliittis-eettinen järjestelmä, jonka ylevät periaatteet eivät kaikille espereille sovi ja hieman niissä onkin korniutta, joka korostuu tarinan loppupuolella. Bester käyttää tekstissä tehokeinona rakenteenmuutosten ohella kirjainten korvaamista merkeillä. Niinpä esim. Atkinsista tulee @kins. Teksti onnistuu välittämään kauhukuvan rikosten rangaistusten luonteesta, vaikka siinä mennäänkin hieman ylimielisesti "tarkoitus pyhittää keinot" -linjalle.

Murskattu mies on lukemisen arvoinen teos muutamista heikkouksistaan huolimatta, ja johtuen ehkä eri aikakauden tuoreemmasta suomennoksesta, sen kieli ei tunnu vanhahtavalta.

Jack Vance: Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot

Luin viime viikolla Jack Vancen elämäkertakirjan This is me, Jack Vance, joka on Hugo-ehdokkaana. Päätin ennen lopullisen tuomioni antamista lukea kirjahyllyssäni jo pitkään roikkuneen Avaruuden rosvot -kirjan ja myös Finnconista bongaamani Ihmisen paluu -kirjan, koska en kokenut tuntevani Vancen tuotantoa tarpeeksi. Hyvä, että luin, sillä näiden teosten kautta pystyin arvioimaan myös Vancen elämäkertaa hieman eri kannalta. This is me, Jack Vancen arvostelu huomenna, tänään käsittelyssä Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot.

Ihmisen paluu sisältää neljä Vancen novellia ja yhden pienoisromaanin sekä kokoelman toimittaneen Markku Sadelehdon jälkisanat:

• Galaksin aivot
• Kuunkoi
• Kaita maa
• Ihmisen paluu
• Viimeinen linna

Galaksin aivot aukeaa hitaasti, vasta loppupuolella selitysten kera ymmärtää mistä novellissa on kyse. Luin novellin kahteen kertaan, ja luulenpa, että mitä useammin sen lukee, sitä enemmän arvostaa Vancen tapaa kertoa tarina. Novellissa punnitaan ihmisluonnetta, ihmiskuntaa ja tapakulttuuria galaktisella mittapuulla, mutta silti hyvinkin tellustasolla.

Kuunkoi teki suuren vaikutuksen. Tarinassa Ser Edwer Thissell saa tehtäväkseen vangita vaarallisen rikollisen vieraassa kulttuurissa, jossa ihmisten kasvoja ei paljasteta, vaan naamiot ilmentävät heidän asemaansa ja sanomaansa. Vance on kehittänyt tarinaan mielenkiintoisen tavan kommunikoida mitä erilaisin soittimin ja laulaen. Hieno tarina juonenkäänteineen, josta jäi mieleen kysymys: mahtaakohan Hugo-ehdokas Eugie Foster olla lukenut tämän novellin...

Kaita maa on evoluutiotarina eloonjäämisen, eriytymisen ja sopeutumisen tasapainon etsimisestä. Odotin millaisen kohtalon Vance päähenkilölle Ernille antaa, ja vaikka kaari on uskottava (lajin)kehittymisen kannalta, loppuratkaisu jäi avoimuudessaan hieman vaivaamaan. Siltikin se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta lopettaa tarina, mutta ehkä töksähtävä tyyli teki siitä vähemmän tyydyttävän.

Ihmisen paluu on myös kehitysvaiheeseen liittyvä tarina muutoksen kourissa olevalla planeetalla. Tekstinä se on hienoa luettavaa, mutta silti se jäi mielestäni kokoelman heikoimmaksi. Jälleen kerran loppu oli hieman töksähtävän tuntuinen.

Viimeinen linna lienee sanamäärältään pienoisromaani. Siinä on keskiaikaisen tarinan tuntua, vaikka ollaankin tekemisissä ihmisrodun lisäksi myös muiden planeettojen olentojen kanssa. Vancen oppitunnilla opiskelemme kuinka turhamaisuudella ja ylimielisyydellä voidaan tuhota vaikka kokonainen kansa, jollei siitä samaisesta kansasta löytyisi myös toisenlaisia piirteitä. Kuunkoi herätti kysymyksen onko Foster mahdollisesti lukenut kyseisen novellin, mutta Viimeisen linnan kohdalla tiedän, että George R.R. Martin on lukenut tämän pienen tarinan.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen paluu on hieno kokoelma Vancen 1950-60-luvuilla kirjoittamia tarinoita, joihin kannattaa tutustua.

Avaruuden rosvot tai ilmeisesti myöhemmin uusintapainokseen nimetty Avaruusrosvot on reipashenkinen nuorten poikien seikkailukirja. Kirjan kansikuvakin sen kertoo, tosin minulla ei ole tuollaista kantta, vaan tylsän punaruskearaitainen. Kirja on kuitenkin varhaisempi Hugo L. Mäkisen suomennos vuodelta 1954.

Dick Murdock on nuori miehenalku, joka matkustaa isänsä luokse tähtitieteelliselle asemalle oppiin. Nuorukaisen polulle tulee kuitenkin avaruuden pahamaineinen piraatti, Basiliski, jonka henkilöllisyyden Dick on päättänyt selvittää. Onnettomuuksia sattuu ja ihmishenkiäkin menetetään, mutta kunnon salapoliisiseikkailua ei voita mikään.

Avaruuden rosvot ei ole huono tarina, en vain ollut oikeaa kohderyhmää. Sen lisäksi siinä missä Ihmisen paluun tarinat eivät heijasta juurikaan sitä aikakautta jolloin ne on kirjoitettu, Avaruuden rosvoissa on selvästi 40-50-lukulainen ote. Alkupuolella Vance pitää muutaman laskuopillisen oppitunnin ja mielessä kävi, että vielä yksi, niin lopetan lukemisen siihen. En lopettanut ja jos arvioin kirjaa nuortenkirjana ja aikakautensa tuotteena, se on ihan hyvää keskitasoa. Jules Vernen mielikuvitustasolle se ei yllä, mutta onneksi Vance on kirjoittanut muunlaisiakin tekstejä sittemmin. Luettuani Vancen elämäkerran, näen Avaruuden rosvoissa kuitenkin hyvin paljon Vancen omaa persoonaa. Siitä lisää myöhemmin This is me, Jack Vance -kirjan arvostelussa.